tiistai 22. syyskuuta 2009

Riman korkeudesta

En jaksanut labraan. Menen huomenna, jos voin paremmin. Olin luvannut piipahtaa samalla reissulla vanhempien luona. Äiti oli myös käynyt tänään verikokeissa ja lohdutti, ettei sinne olisi kannattanut mennäkään jonottamaan. Hän kun oli tullut paikalle viisi minuuttia aukeamisajan jälkeen ja ennen häntä oli jonossa 91 muuta.

Vuoteessa, iltaisin, kun edessä on rauhoittavan pitkä yö, jolloin ei kukaan odota minun olevan ahkera, suunnittelen aina innokkaasti, mitä haluan/ voisin/olisi hyvä huomenna tehdä. Aamulla kaikki on taas toisin. Into on vaihtunut ahdistukseen ja tappiomieliala valtaa heti aamukahvin jälkeen. Joskus, oikein hyvinä päivinä, toimintatarmoa riittää pariksi tunniksi. Se täytyy käyttää tarkasti hyväkseen. Muutenkin työt kannattaa tarkasti suunnitella, kun pelkästään portaiden kapuaminen yläkertaan uuvuttaa niin, että täytyy hetkeksi istahtaa.

Sitä olen paljon miettinyt, mistä nämä odotukset oikeastaan kumpuavat. Kaikillahan on omansa. Jotkut tahtovat olla kauniita ja rohkeita, toiset rikkaita ja arvostettuja. Joidenkin mielestä maailma paranee imurilla ja pölyrätillä. Luulen, että muillekin kuin itselleni on tärkeätä olla tarvittu, rakastaa ja pitää jostain huolta.

Ihailen, ja joskus kadehdinkin ihmisiä, jotka pystyvät katsomaan kättensä töitä ja toteamaan: "Tämän tein hyvin. Paremmin ei oikeastaan voisi olla". Minulla on aina tunne, että kaikki jää jotenkin vajaaksi - silloinkin, kun olen parhaani yrittänyt ja kiitosta saanut.

Paradoksaalisinta lienee se, että mitä enemmän yritän, sitä vähempään yllän. Kaikki energia kuluu hedelmättömään "meinaamiseen", suunnitteluun, toivomiseen ja keskeneräisyyksien voivotteluun.

Mitä korkeammalle nostan riman, sitä varmemmin alitan sen reippaasti. Jos taas lasken sitä jatkuvasti hupenevien voimieni tahdissa saan kaiken aikaa vähemmän valmista, eikä sekään ole hyvä. Kautta aikojen maailman viisaat ovat tienneet, että avain tasapainoiseen elämään löytyy kohtuudesta, mutta miten löytää asioissa se kohtuus, balanssi omien kykyjensä ja haasteiden vaativuuden välillä. Siinäpä pulma.


4 kommenttia:

Celia kirjoitti...

Sinä sitten jaksoit pohtia vähän enemmänkin kohtuudesta meinaamisen ja tekemisen välillä. Minun mainetekoni jäänevät sellaisiksi, ettei niitä mainita aikakirjoissa omista aikomuksistani huolimatta.

savisuti kirjoitti...

Minusta tuntuu, tätä sotkuista kotia katsellessa, etten enää edes meinaa. Teen sitä mikä tuntuu milläkin hetkellä paremmalta, siivoan sitten kun - no ehkä joskus. Viimestään silloin kun tiedän että joku vierasvieras on tulossa. Jos jaksan.

Millan kirjoitti...

Ei kyllä mainita minuakaan, Celia :)Eikä se minusta pahalta tunnukaan. Se kai ihmiselle on vaikeinta, jos saavutukset jäävät kauas niistä itse asetetuista tavoitteista. Mitä ne sitten kullakin ovatkin...

Kuulostaa sopivalta periaatteelta, Savisuti. Minä en vielä osaa olla kokematta syyllisyyttä ja ahdistusta tästä siivottomasta huushollista ja kaikesta muustakin repsottavasta. Se olisi kuitenkin hyvä taito oppia, kun ei murehtiminen kerran näytä edistävän asiaa yhtään :-)

Nelmi kirjoitti...

Juuri niin Millan, missä on rima sopivalla korkeudella. Minulle on sanottu, että rimani on niin korkealla, ettei kukaan sinne yllä. Ehkä, mutta kun joskus olen yltänyt ja nyt en yllä mihinkään. Vaikka laskisin riman lattiatasoon voisin siihenkin kompastua ja tekemättä jäisi ne meinaamiset.
Ymmärrän totisesti hyvin kirjoituksesi, itselläni on samanlaista. Huilatessa sitä jaksaa suunnitella, mutta pystyasento vie jo kaikki voimat ja suunniteltut asiat jäävät hamaan tuonnemmaksi.