maanantai 31. elokuuta 2009

Avunpyytämisen vaikeudesta

Siis jatkoa edelliseen: Mikä siinä onkin, että avun pyytäminen on monille niin tavattoman vaikeaa. En tunne kulttuuriperinteitä tämän asian osalta hyvin, mutta kuvittelisin, että siellä, missä itse pärjäämistä, yksilöllisyyttä ja itsenäisyyttä korostetaan vähemmän kuin meillä, avun pyytäminen voisi olla helpompaa.

Aivan varmasti on ainakin olemassa kulttuureita, joissa suvun ja perheen yhteys on tiiviimpi ja läheisten auttamista säätelee selkeämmät sopivaisuussäännöt kuin meillä Suomessa.

Itse olen jo varhain omaksunut kotoani mallin, jonka mukaan itse pärjääminen on ihanne. Keneltäkään ei pidä odottaa mitään ,mutta itse on hyvä olla avulias ja toiset tulee ottaa aina huomioon.

Muutaman rankemman pettymyksen jälkeen huomasin kuitenkin itsekin aika nuorena, ettei toisten avun varaan kannata mitään laskea. Kun ei odota mitään, jokainen ystävällisyyden osoitus onkin sitten iloinen, mieltä lämmittävä yllätys. Viimeinen kokemus tuollaisesta yllättävästä läheisen tuottamasta pettymyksestä sijoittuu niinkin kauas kuin kahdenkymmenen vuoden taa.

Olimme kurssitapaamisessa opiskelukavereiden kanssa eräässä leirikeskuksessa muutaman kymmenen kilometrin päässä Tampereelta. Yllättäen sen viikonlopun aikana alkoi sillä seudulla linja-autolakko ja siitä seurasi, ettei minulla ollut mitään keinoa päästä sieltä pois.

Kun pyysin kyytiä edes Tampereelle saakka opiskelukaverilta, jonka kanssa mielestäni olimme hyvissä väleissä, hän ilmoitti tylysti, ettei autoon mahdu, vaikka matkustajina henkilöautossa oli vain hän, puolisonsa ja sylivauva. Kaiken kukkuraksi he olivat tulossa vain parinkymmenen kilometrin päähän silloisesta kodistani...

Siellä minä sitten seisoskelin muiden lähdettyä, pienen hiekkatien varressa, yksikseni monta tuntia, ennenkuin ahdistuin liftaamaan lähimmälle linja-autoasemalle. Ei ollut paljonkaan rahaa, ei silloinkaan vielä matkapuhelimia, eikä edes ketään, jolle olisin voinut soittaa. Linja-autoasemalla tapasin ihan vieraan ihmisen, joka kuultuaan tilanteestani ihan oma-aloitteisesti tarjosi minulle kahvit ja tyrkytti jopa lainaksi rahaa, jota en kuitenkaan kehdannut ottaa vastaan. Monenlaisten vaiheiden ja kolmensadan ylimääräisen matkustuskilometrin jälkeen pääsin kuitenkin takaisin kotiani lähinnä olevaan suurempaan kaupunkiin, mistä sentään kehtasin soittaa sairaan isääni itseäni hakemaan.

Joskus olen toki tuntenut itseni typeräksi ja omituiseksi kysellessäni vähän vieraammiltakin ihmisiltä voinko auttaa. Tajuan myös varsin hyvin sen, että monille avun ja lahjojen vastaanottaminen voi olla vaikeaa ja hämmentävää . Mieluummin olen kuitenkin se ihminen, joka tarjoaa, hämmennyksen uhallakin, ventovieraallekin ruokaa ja matkarahat kuin se, jolta ystävä apua pyytäessään saa kieltävän vastauksen.

Juutuksissa

Nelmin ja Celian taannoiset kommentit saivat minut tuumailemaan avun tarvitsemisen ja pyytämisen vaikeutta. Nelmin ikävä kokemus kaappiin jumittumisesta nosti mieleeni yllättävän ja ensikuulemalta aivan erilaisen muiston avuttomuudesta ja kaappiin juuttumisesta. Minun kohdallani kyse oli nimittäin tuulikaapista ja vähän myöhemmin varaosaliikkeen konttorista.

Nuorena opiskelijana, Helsingissä, ahdistuin kovassa rahapulassa hakeutumaan siivousfirmaan töihin. Ura siistijänä jäi kuitenkin sillä kertaa lyhyeksi, eikä siihen vähiten vaikuttanut työviikko, jonka aikana onnistuin muun muassa juuttumaan kaksi kertaa lukkojen taa.

Vallilassa toimi silloin Helsingin Osuuspankki, jota siivottiin iltaisin aika myöhään. Asianmukaisessa työhönopastuksessa minua oli kyllä varoitettu siitä, että lasiseinäiseen eteiseen ei pidä mennä ilman, että ovi on tuettu tukevasti auki, koska sisäpuolelta sitä akvaariota ei auki saanut. Tilanne olisi tietenkin kovin nolo, jos pankin työntekijät aamulla töihin tullessaan löytäisivät siivottoman pankin tuulikaapista ryytyneen, kuramatolla kehnosti nukkuneen siivojatytön.

No, juuri sellaiseen tilanteeseen olin vähällä itseni järjestää, kun yhtenä iltana kuramatto vahingossa liukui lattiaa lakaistessa pois kynnyksen päältä ja ovi loksahti lukkoon. Kello läheni kymmentä, jolloin tiesin siivoustoimiston päivystyksen viimeistään sulkeutuvan, eikä tuohon maailmanaikaan vielä ollut kännyköitä käytössä.

Kurjuuden kukkuraksi pankki sijaitsi Vallilassa hieman hiljaisemmalla sivukadulla ja vaikka muutamia ihmisiä iltakävelyllä näytti etäämpänä kulkevankin, minulla kesti kauan ennenkuin toivuin järkytyksestä, voitin kasvatuksen pystyttämät estot ja kehtasin ryhtyä huitomaan ja viuhtomaaan ohikulkijoita lähemmäs saadakseni apua. Viimein eräs kummastunut, mutta avulias nuoripari uskaltautui ovelle, kuunteli postiluukun kautta selostuksen pöhköstä tilastani ja vaivautui vielä läheiselle puhelinkioskille soittamaan (viime tipassa ennen toimiston sulkeutumista) apua. Olin sulaa lattialle lätäköksi kiitollisuudesta ja helpotuksesta.

Toimistolta karautti paikalle hyvin vihainen esinainen ja tottahan minua nolotti niin, että olisin ollut melkein valmis konttamaan anteeksipyytääkseni. Senpä vuoksi en sitten parin päivän päästä uskaltanut enää toimistolle soittaakaan, vaikka juutuin vaihteeksi erään varaosaliikkeen konttoriin (Väärä uravalinta. Olen avuton. Tiedän. Ei tarvitse huomauttaa...).

Siellä oli ovessa hieman irrallaan hölskyvä, sangen kulunut lukko, joka oli ilmeisesti ehtinyt kehittää omalaatuisia oikkuja ja vanhuuden vaivoja. Kello läheni taas toimiston sulkemisaikaa ja kädessäni oli iso avainnippu. Kun puolen tunnin yrittämisen jälkeenkään en saanut mitään niistä lukossa toimimaan, tein lopulta päätöksen, että ulkopuolista apua on jälleen hankittava nöyryytyksen uhallakin. Kokeilin kuitenkin ensin soittaa saman firman toiseen toimitilaan, joka oli siinä lähellä. Jospa joku olisi jäänyt ylitöihin...

..ja tulihan sieltä keski-ikäinen myyntimies rasvaisine puheineen. Pelasti kyllä neidon pulasta ja kertoi lukon olevan hieman persoonallinen, mutta avun hinta meinasi käydä kalliiksi...

Aika pian tuon viikon jälkeen päädyin siihen tulokseen, että muutaman kilon pudottaminen ei varmasti tekisi varrelleni ollenkaan pahaa ja päätin yrittää pärjätä viikonloput ilman ruokarahaa. (Arkisin sisäoppilaitoksessa oli sentään ruokahuolto turvattu).

Noh, nyt nälkäinen mies huhuilee tuolla emäntää "viimeiselle aterialle". Pitänee mennä, kun ei tiedä, koska taas saman pöydän ääressä istutaan. Mies kun muuttaa näillä näkymin huomenna toisella paikkakunnalle.

Tämä avunpyyntö- ja auttamispohdinta ei nyt tässä postauksessa päässyt teoreettiseen osioonsa saakka. Jatkan, kunhan ehdin...

sunnuntai 30. elokuuta 2009

Napitus




Somia ja ilahduttavia nappeja on napsahdellut Krätyakan blogiin taas tämmöinen kokoelma. Kolme ylimmäistä on Ritalta ja alimmainen Celialta. Kiitos kovasti kummallekin!

Ylimmäisen haluan ojentaa Utukan blogille, josta löytyy kauniiden kuvien lisäksi asiaa ja asian vierustaa laidasta laitaan taitavasti kirjoitettuna, Ameriikan herkuilla maustettuna ja huumorilla höystettynä. Myös Famu Falsetissa ilahduttaa kauniilla kuvilla ja hersyvällä huumorillaan.

Toiseksi ylimmäisen napin teksti lienee portugalia ja siinä pitäisi lukeman jotain sen suuntaista, että tämä blogi on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Sellaisia ovat mielestäni muun muassa Tillmanin , Kauran , Jussin ja Celian blogit .

Isopeikon ja Saaran blogit ansaitsevat minun mielestäni tuon taianomaisuusnapin jo siitä syystä, että vaikka olen niiden kirjoittajien kanssa joistakin asioista selvästi eri mieltä, heidän oivaltava ja taidokas tekstinsä kiehtoo, herättää tunteita, virittää ajatuksia ja koukuttaa vielä vuosien seuraamisenkin jälkeen.

Tämän alimmaisen haluaisin ojentaa Liioliille ja Susannalle, joiden postaukset luen aina, vaikken paljon kommentoikaan. Molempien tekstit henkivät sellaista seesteisyyttä ja hyvää mieltä (vaikeuksista huolimatta), jota Krätyakalta kovin usein itseltä puuttuu. Alimmaiseen liittyy kuulemma velvoite kertoa viisi asiaa, josta pitää (tietysti sen blogin lisäsi, jolle tuon tykkäämisnapin lykkää). Krätyakan lista olkoon tällä hetkellä tämmöinen.


Tykkään:
1. Kaikenlaisista eläimistä (kahdeksanjalkaisista ja luikertelevista ehkä vähän vähemmän)
2. Ystävällisistä sanoista ja teoista
3. Luonnosta
4. Kesästä
5. Ajattelemisesta

lauantai 29. elokuuta 2009

Rikkakasvimyrkystä


Nyt tekisi kyllä mieleni sanoa se monia raivostuttava lause: "Mitäs mä sanoin!". Itse nimittäin olen aina hoitanut puutarhaa myrkyttömästi. Silloinkaan, kun vielä jaksoin pistää rikkaruohoille hanttiin, ei käynyt mielessäkään mikään kemiallinen sodankäynti voikukkia tai tuhohyönteisiä vastaan.

Siitä hyvästä sain nipottajan leiman otsaani monenkin puutarhaharrastajan silmissä. Myös oma isäni jaksoi pitkään heittää vitsiä ongelmista, jotka kyllä Roundupilla ratkeaisivat. No, nyt on tuo glyfosaattia sisältävä, suosittu rikkakasvimyrkky sitten todettu huomattavasti vaarallisemmaksi kuin vuosikymmeniä on oletettu ja mainoksissa annettu ymmärtää.

Tutkimus on nimittäin osoittanut, että se ei luvatulla tavalla hajoakaan luonnossa, vaan jää maaperään, huuhtoutuu vesistöihin ja jossainpäin maailmaa glyfosaatin on todistettu aiheuttavan muun muassa sikiövaurioita.

Tulipahan vaan mieleen, kun äsken rouskuttelin pari omasta maasta nyhdettyä keltaista porkkanaa ja kourallisen sokeriherneitä. Hyvin olivat kasvaneet laiskasta kitkijästä huolimatta..

Yksinäisyydestä


Minulle yksinäisyys on aina ollut mielen tila, rauhallinen huone, jossa ajatuksensa saa järjestää haluamaansa asentoon ja sisustaa niillä väreillä, jotka sillä hetkellä omimmilta tuntuvat.

Olen nauttinut tilasta, vapaudesta ja itsenäisyydestä enemmän kuin kuin läheisyydestä, sitoutumisesta ja siitä, että joku pitää minusta huolta. Nyt on toisin.

Vanhemmiten, kun omat voimat ovat vähentyneet ja keho käy päivä päivältä hauraammaksi ja arvaamattomammaksi, yksinäisyydestä on tullut pelottavaa. Mitäs jos sattuu jotain, josta en selviä yksin? Kullakin on omat haasteensa. Minulla on monta karvaista ja höyhenpukuista rakasta, joista täytyy pitää huolta joka päivä, oli emännän kunto mikä tahansa. Nykyisessä kunnossa en esimerkiksi millään konstilla saa reilusti itseäni painavampia lampaita pois naapurin pellolta, jos ne jostain syystä päättävät karata aidan läpi vihreämmille laitumille.

Tunnen suurta myötätuntoa niitä vanhuksia, vammaisia tai muuten vain itsensä avuttomiksi kokevia kohtaan, jotka joutuvat vastoin tahtoaan asumaan yksin. Kaikilla ei ole vaihtoehtoa, mutta jotkut valitsevat mieluummin yksin elämisen epävarmoissakin oloissa kuin omasta vapaudesta luopumisen ja suostumisen laitoksen asettamiin aikatauluihin ja rajoituksiin.

Elämä on täynnä arvovalintoja. Joskus niistä joutuu maksamaan kalliin hinnan..


perjantai 28. elokuuta 2009

Taas on tänään

Aamu alkoi kusisesti. Joku kookkaammista nelijalkaisista oli järjestänyt hieman Lappajärveä pienemmän lätäkön keittiön lattialle, juuri kahvinkeittimen eteen. Kun sitten unenpöpperössä, vasta toinen silmä avoinna, suunnistin kohti kahvin tuoksua, juuri ennen maalia jalan alla lässähti ikävästi.

Ei siinä muuten mitään, mutta kun olin vuoteessa, ennen ylösnousua päättänyt, että tänään yritän välttää kaikkea negatiivisuutta, etsiä sisäistä tyyneyttä, välttää kipua tuottavia askareita ja yrittää parhaani mukaan nauttia elämästä, jotta jaksaisin ensi viikon, joka arvaukseni mukaan tulee olemaan kaikkine muuttohässäköineen helvetillinen...

Talokauppa ei ole virallisesti edistynyt yhtään, mutta muutamme silti - tai mies muuttaa kahden nuorimman koiran kanssa. Hänellä alkaa työt syyskuun ensimmäisenä. Minä, kissat ja vanhin koira jäämme tänne niin kauaksi, että lampaille, kukolle ja kanalle löytyy uusi koti tai maksullinen hoitopaikka.

Odotettavissa voi siis olla pitkäkin leiriytyminen kahteen eri huusholliin. Remonttia, muuttohommia ja siivousta on silti luvassa kahdessa talossa samaan aikaan. Kun säät näyttävät muuttuvan yhä syksyisemmiksi ja niiden myötä Krätyakka käy yhä kipeämmäksi, kärttyisämmäksi ja kankeammaksi, urakasta ei varmasti tule helppoa kenellekään.

Kahdessa osoitteessa asumisessa ei pitäisi olla mitään uutta ja ihmeellistä, sillä olemmehan me asuneet melkein yhdeksän vuotta avioliitostamme töiden ja opiskelujen takia eri paikkakunnilla. Niinä vuosina meillä vaan ei ollut tämmöistä laumaa hoidettavia, enkä minä vielä ollut tässä kunnossa.

Ennen omaan blogiin päätymistä tapaan aina lukea eilisen jälkeen päivittyneet suosikkiblogini. Hieman lohdutti kun Äijänkäppyrän sivuilta luin, että ikäviä asioita sattuu myös ahkerille ihmisille. Joillekin sataa peräti paskaa niskaan.

Päässä soi Jaakko Löytyn laulu, jossa sanotaan muun muassa: .."Taas on tänään, taas on tänään, vaikka huomista niin jo odotin".

torstai 27. elokuuta 2009

Suorituskeskeisyys my ass

Iisi jo ehti kirjoittamaan kansalaisopistokurssien alkamisesta huomattavasti leppoisamman postauksen. Akkaa taas vähän krätisyttää.

Jo vuosia sitten kuulin nimittäin huhun, jonka mukaan asioista päättävä taho mielellään toisi todistukset ja arvosanat myös kansalais- ja työväenopistokursseille pakollisiksi. Olisi kuulemma hyvä, jos esimerkiksi kieli- ja käsityökursseista saisi vähintään osallistumistodistuksen, mieluummin kuitenkin oikein jonkinlaisen suoriutumisarvostelun, jotta kursseista olisi enemmän HYÖTYÄ esimerkiksi ammattiopintoihin pyrittäessä.

Krätyakka on kyllä sitä mieltä, että tutkintotavoitteista ja arvosanoin mittailtavaa koulutusta meillä Suomessa on tarjolla aivan tarpeeksi. Ihmistä mitataan, arvioidaan ja arvostellaan kaiken aikaa kehdosta hautaan. Eikö nyt jossain saisi harrastaa ja viihtyä ihan omaksi ilokseen ja pyrkiä kehittymään itse asettamiensa tavoitteitten, kykyjensä ja voimiensa mukaan?

Arvioinneilla on taipumus tuoda mukanaan suoriutumispaineita ja kilpailuasetelmia, joita viriää jo paineiksi asti muillakin elämän aloilla.Puhumattakaan siitä, miten vaikeaa olisi opettajalle ryhtyä pistämään paremmuusjärjestykseen poppanakurssilla kuudetta vuotta kutovaa ja vastikään harrastusta aloittanutta.

Kovin yksisilmäisesti tuntuvat sellaiset päättäjät ajattelevan, jotka moista ehdottelevat. Miksi ihmeessä kaikesta pitäisi koitua ammattiuraa ja verokertymää edistävää tai kuntoutusrahoja säästävää hyötyä. Eikö elämän laatua kohentavalla yhdessä tekemisellä, viihtymisellä ja omaehtoisella harrastamisella ole itseisarvoa. Pitääkö kaikkea aina mitata rahassa? Höh.






keskiviikko 26. elokuuta 2009

Aivomato söi opiskelijan eväät

Tähän aikaan vuodesta kurkin lehtien ilmoitussivuille varovasti. Sieltä saattaa nimittäin hypätä silmille mainoksia avoimen yliopiston kursseista ja sehän Krätyakkaa riipaisee.

Koulunkäynnistä en koskaan tykännyt, mutta oppiminen ja itsenäinen opiskelu on aivan eri asia. Kun 90-luvun puolivälissä viimein asetuin tänne niin kauaksi aikaa, että ehdin perehtyä paikkakunnan opetustarjontaan, riemastuin tavattomasti, kun hoksasin, että avoimen yliopiston toiminta oli juuri rantautunut tällekin maailmanreunalle.

Alkoi yli kymmenen vuoden innokas tiedonahminta, jonka aikana tuli perehdyttyä kaikkeen mahdolliseen, mikä vähänkin kiinnosti (ja minkä kukkaro kesti. Avoimen yliopiston kurssit ovat harmittavan kalliita. Kun itse pääsin avoimen yliopiston töihin, henkilökunta-alennus helpotti kivasti harrastusta).

Perustelin hurahtamistani käytännön syillä. Halusin uuden ammatin, mutta se ei totisesti ollut ainoa motiivi. Oli riemastuttavaa päästä keskustelemaan ihmisten kanssa, joita kiinnosti jokin muukin kuin jokapäiväiset asiat. Lukeminen ja kirjoittaminen on aina ollut mieluista ja tulosta syntyi ihmeen vähällä vaivalla. Kun sitten vielä vanhempana ja kokeneempana saatoin joskus olla myös tukena nuoremmille opiskelijoille, onneni oli täysi.

Puolessa välissä kohti päämäärääni kunto kuitenkin äkisti romahti. Stressi kuluttaa elimistöä, vaikka se liittyisi positiviiseen, flow´n sävyttämäänkin toimintaan. Pääsin kuitenkin töihin heti, kun maisterin tutkinto oli valmis ja jatkoin opintojani silkasta kiinnostuksesta työn ohessa.Viimeisen kurssitodistukseni sain käteeni kuukausi eläkepäätöksen jälkeen.

Siinä vaiheessa tuntui kuin koko maailmani olisi romahtanut ja kaikki, minkä eteen olin yli kymmenen vuotta tehnyt töitä valui tyhjiin. Rahaakin oli puoliso koulutukseeni sijoittanut niin paljon, että sillä olisi varmasti maksettu tämä nyt hankittava uusi koti. Hirveimmältä tuntui kuitenkin se, että myös kaikki hankkimani tieto tuntui valuvan masennuksen myötä pois rapistuvasta pääkopastani kuin vesi hanhen selästä.

Nyt, kun tuosta aallonpohjasta on kulunut jo pari vuotta, vanha totuus siitä, ettei täältä kukaan saa lähtiessään mitään mukaan on kirkastunut ihan uudella tavalla. Tutkinnot kärsivät inflaation. Tieto vanhenee ja käy arvottomaksi. Rahakaan ei arvoaan säilytä edes tässä ajassa, saati sitten puupalttoon pohjalla.

Mitä jäi? Elettyä elämää, iloa, onnistumisen kokemuksia ja hyviä muistoja. Voiko ihminen lopulta enempää pyytää? Toki olisin halunnut jatkaa lupaavasti alkanutta uraani "elinikäisenä oppijana". Väitöskirjaakin jo hahmottelin, mutta ehkä minun läksyni onkin nyt toinen. Tutkintotodistukset kellastuvat kansioissaan ja sekä fyysiset että henkiset kykyni rapistuvat hitaasti, mutta vääjäämättömästi, ennen aikojaan.

Elämänkoulussa jokaisella taitaa olla HOPS eli henkilökohtainen opetussuunnitelma, jota ei aina kokonaan itse pääse suunnittelemaan. Kuten mummuni tapasi sana: "Kyllä elämä opettaa. Jos ei muuta niin hiljaa kävelemään". Jospa minun jostain syystä on nyt aika opetella semmoista - vaikken totisesti tässä hommassa mikään mallioppilas olekaan.

(Ai niin, tuo pöhkö otsikko! Selailin tuossa nettiuutisiin poimittuja iltapäivälehtien otsikoita ja sain vaikutteita. Paljon melua tyhjästä. Raflaavia otsikoita, joiden takaa ei yleensä löydy yhtään mitään mielenkiintoista. Ei ole matoja löytynyt Krätyakankaan päästä - tähän mennessä. Depis ja kivusta johtuva stressi ne siellä vaan hippokampusta nakertavat, eikä hippokampuskaan näytä madolta, vaan merihevoselta. Joka tapauksessa se vaikuttaa muistiin ja oppimiseen....Jos nyt oltaisiin Pasila-sarjassa, jonkun kuuluisi jo huutaa: "Lääkkeet". Menenpäs ottamaan)

tiistai 25. elokuuta 2009

Avoimuudesta

Yksi aihe, joka noista edellisen postauksen antoisista kommenteista jäi ajatteluttamaan on avoimuus. Meillä ihmisillä on niin hämmäsyttävän yksilöllinen fyysisen ja psyykkisen tilan tarve (turvaväli, reviiri, suojavyöhyke, millä nimellä sitä kukin mieluisten kutsuu). Se vaikuttaa kaikkeen kanssakäymiseen - myös täällä blogimaailmassa.

Itselleni henkilökohtainen tila, itsenäisyys, vapaus ja riippumattomuus ovat aina olleet tärkeitä asioita. Silti olen tosielämässäkin hyvin avoin ja omasta mielestäni rehellinen. Omaksikin hämmästyksekseni olen huomannut, että avoimuus toimii hyvin suojakeinona. Kun kortit ovat kaikkien asianosaisten nähtävissä ja kämmenet avoinna, niin että hölmömpikin hoksaa ne aseettomiksi, aika harvalla herää tarve satuttaa suojatonta.

Ihmiset taitavat kokea avoimen persoonan turvalliseksi, kun tietävät, mitä häneltä voi odottaa. Vaikeitten nuoruusvuosien jälkeen en koe oikeastaan missään tavanneeni kovin paljon sellaisia ihmisiä, jotka olisivat pyrkineet minua vahingoittamaan, vaikka monessa hyvin sairaassa työyhteisössä olen piipahtanutkin.

Itse asiassa koen, että niin täällä blogimaailmassa kuin muuallakin olen kohdannut yllättävän paljon hyväntahtoisia, ystävällisiä ja viehättäviä ihmisiä, jotka ovat antaneet paljon enemmän kuin olisin osannut toivoakaan. Siksi kai pyrin parhaani mukaan lukemaan myös toisten pienimpiäkin vihjeitä siitä, mikä heistä on tukalaa, sopivaa ja millaista vuorovaikutusta he mieluiten (esimerkiksi blogikommenteissa) haluavat.

Vanha viisaus "niin metsä vastaa kuin sinne huutaa" pitää kokemukseni mukaan useimmiten paikkansa- pahasti persoonallisuushäiriöisiä yksilöitä lukuunottamatta, mutta heitä ei onneksi taida olla ihan niin paljon kuin tällä hetkellä trendikkäissä narsisimia käsittelevissä artikkeleissa arvellaan.

Monilla ihmisillä on tässä suhteessa hyvät "tuntosarvet", mutta masentavan paljon löytyy myös sellaisia, jotka eivät osaa tulkita tai eivät yksinkertaisesti välitä toisen lähettämistä "varoitussignaaleista". Sellaiset tyypit kuitenkin yleensä saavat ennen pitkää sitä, mitä tilaavat., mutta se ei tietenkään ole kenellekään kivaa..Lohdullista on se, että sosiaalisia taitojaan ja viestintäänsä voi kehittää. Valitettavasti siihen ei kuitenkaan voi ketään pakottaa. Halu täytyy löytyä itseltä.

Nykyään, kun olen jo pitkään viettänyt eristäytynyttä elämää, saan olla tekemisissä enimmäkseen vain fiksujen ja ystävällisten ihmisten kanssa. Käytön puutteesta myös henkinen suojakuori on päässyt pehmenemään ja niinpä sitten sydänjuuriani myöten järkytyn ja loukkaannun, kun joskus harvoin törmään ihmiseen, joka tahallaan haluaa haavoittaa toista. Sellaistakin blogikommentoinnissa toisinaan kohtaa. Onneksi ei vielä koskaan minun blogeissani.

Jos asettaa itsensä alttiiksi, on aina riski tulla hylätyksi tai loukatuksi. Se lienee hinta, jonka jokainen avoimuudestaan joutuu maksamaan. Jotkut valitsevat mieluummin vetäytymisen, syrjästä katsomisen tai vaikeiden aiheiden välttelemisen. Itse en kovienkaan kolhujen jälkeen ole kauan sellaista jaksanut.

Ehkä joskus on niinkin, että kun kaikki on kerran menetetty ja melkein koko minuus nuijittu pirstaleiksi lattiaan, se mitä siitä vaivalla takaisin kokoon liimataan, on vahvempaa kuin alkuperäinen. Sitäpaitsi, kun pahin (minun tapauksessani se vuosia kestänyt koulukiusaaminen, johon liittyi paljon muutakin, jota en ole täällä tähän mennessä kertonut, enkä ehkä kerrokaan) on jo tapahtunut, pelko katoaa. Minulle taisi käydä niin, että vaikka opin olemaan yliarvioimatta omia voimiani, tajusin myös ettei toisten ihmisten mielipiteillä lopulta ole yhtään sen suurempaa merkitystä kuin itse niille annan..


sunnuntai 23. elokuuta 2009

Blogiprofiili hukassa

Kun oikein ahdistaa tai pää on täynnä muuten vaan vaikeasti järjesteltäviä asioita, monet turvautuvat sijaistoimintoihin. Minä myös.

Jotkut siivoavat. Ulkoisen järjestyksen palauttaminen antaa uskoa sisäisenkin kaaoksen hallintamahdollisuuksiin. Toiset lähtevät lenkille tai uuvuttavat itsensä muilla fyysisillä aktiviteeteilla. Minä en. Meikäläisen konsti on bloggaaminen.

Nyt tuntuu kuitenkin, ettei tämmöisessä ole enää mitään järkeä. Kirjoitan kolmea blogia, joskus vähän neljättäkin. Päivitystahti on huima ja yleensä se pitää paikkansa, että kun määrä kasvaa valtavaksi, laatu väistämättä kärsii.

Sitäpaitsi lukijat näyttävät kyllästyneen minuun (paitsi Rita, joka löysi tänne vasta vähän aikaa sitten ja lahjoitti taas kauniin blogitunnustuksen, jonka aion pistää lähipäivinä kiertoon). Kävijämäärät ovat laskurin mukaan tippuneet hieman hitaammin, mutta blogilistalla suorastaan romahtaneet. Eikä ole ihme. Olen itsekin kyllästynyt itseeni.

Nykyihmiset tahtovat koko ajan uutta. Vanha alkaa nopeasti maistua puulta. Uusia blogejakin syntyy kuin sieniä sateella päivittäin. Kenenkään aika ja kiinnostus ei millään riitä kaikkeen. Lieneekö tämä lopulta pelkästään huonokaan asia. Ei välttämättä.

Paljon vakavampi tilanne on , jos sama vaihtelunhalu pitää tosielämässä ihmisen jatkuvasti irti ja liikkeessä niin, ettei mihinkään ehdi kunnolla juurtua tai perehtyä ja kaikki sosiaalinen kanssakäyminen riippuu oman aktiivisuuden tasosta. Jos ilmaantuu jotain yllättävää, joka repäisee ihmisen irti totutuista kuvioista ja liikkumisesta "kaiken aikaa kaikkialla kaikkien kanssa" voi pudotus seurapiiriperhosesta yksinäisyyteen olla vakava kolaus, ellei siihen ole osannut varautua.

Viime päivinä taas pari suosikkiblogiani on ilmoittanut "vetäytyvänsä tauolle". Se tuntuu hieman kuin ystävän muutolta pois paikkakunnalta. Tämä blogi puolestaan on kesän aikana saanut muutamia uusia lukijoita. Se on iloinen asia, mutta aiheuttaa myös paineita.

Jotenkin vaan tuntuu itsestäkin, että jollain tavoin tätä kirjoittamista pitäisi kehittää. Jos päätarkoitus on viestiä toisille, postausten pitäisi olla lyhyempiä ytimekkäämpiä ja ilmestyä sivuille korkeintaan kerran päivässä. Ripaus lisää huumoriakaan ei varmaan olisi pahitteeksi, jos tahtoisin olla viihdyttävä, mutta tahdonko? Siitä en ole ollenkaan varma.( Ollako vai eikö olla. Se ei muistaakseni ollut helppo dilemma Tanskan prinssillekään)

Jos taas aikomus on yhä enemmän kirjoittaa päiväkirjamaista vuodatusta itselle (siihen suuntaanhan tämä pyrkii koko ajan karkaamaan) on hyväksyttävä se, että lukijat eivät moista jaksa ja silloinhan olisi melkein järkevämpää pitää vanhanaikaisesti paperilehtistä päiväkirjaa.

Tästä aiheesta ottaisin ilomielin vastaan pitkiäkin kommentteja. Tulen myös omaan blogiinne katsomaan, jos vinkkaatte aiheesta kirjoittaneenne. Siis millaisia kriisejä olette itse bloggaamisessanne läpikäyneet? Mistä kumpuaa bloggaamisen mielekyys? Ketä ja mitä varten kirjoitat? Millaisia postauksia mieluiten luet?

Nyt Krätyakkaa vähän tympii ja turhauttaa.

Myötähötkyilyn tarpeessa

Puolenyön jälkeen, iltapesulla, huomasin, että vesihana vuotaa. Ei sieltä mitään suoranaista ryöppyä tullut, mutta sen verran, ettei tehnyt mieli jättää asiaa yöksi silleen. Jos tiiviste on hajalla, ties minkälainen suihkulähde sinne yön aikana olisi saattanut kehkeytyä.

Kävin kertomassa asian puolisolle, joka sipsipussin keralla nautiskeli parhaillaan elokuvasta. Reaktio oli tavanmukaisen laimea. Kun mitään kommenttia tai neuvoa ei kuulunut, ilmoitin sulkevani päähanan, mutta se ei tainnut olla briljantti idea, koska lämminvesivaraajasta alkoi kuulua huolestuttavaa ääntä. Siispä käänsin sen takaisin auki.

Koska puoliso ja minä olemme molemmat tasan yhtä tumpeloita kaikenlaisissa korjaushommissa, mutta minulla on hieman enemmän aloitekykyä, ilmoitin aikovani purkaa hanan ja kiertää puuvillalankaa tiivisteen tienoille, jotta vesi pysyisi paremmin siellä, missä kuuluu, kunnes maanantaina pääsemme hankkimaan asiantuntevampaa apua. Semmoinen pieni ongelma vaan oli mielessä, että en löytänyt ruuvimeisseliä, joka oli miehen jäljiltä jossain..

Vihdoinkin tuli mieheen jonkin verran eloa. Hän kimmastui ja kielsi ehdottomasti käymästä käsiksi hanaan. Motiiveja en välittäisi arvailla (Ei kai ihan luottanut kykyihini. Outoa.) , mutta jostain syystä tuli mieleen vuosikymmenen takainen tapaus, jolloin pesukoneemme syttyi palamaan sillä aikaa, kun mies oli leirillä ja minä yksin kotona.

Palo ei ollut mikään ihan pikkujuttu. Siinä meinasi mennä sekä talo että tavarat ja osa huushollista mustui remonttikuntoon. Kun palokunta sitten oli lähdössä jo pois ja minä seisoin järkytyksestä täristen savun seasta pelastamieni lemmikkien kanssa pihalla, soitin miehelle. Kerroin, mitä oli tapahtunut ja kysyin, milloin hän aikoo tulla kotiin. "Leiri loppuu viikon päästä", hän totesi tyynesti ja vieressä kuuntelevat haukkoivat kuulemma henkeään. "Minkäs mä sille nyt enää voin", oli mies puolustellut "Palokunta kävi jo."

Tottahan vastakkaiset temperamentit usein mukavasti täydentävät toisiaan, mutta kyllä minä joskus kaipaisin hieman myötähötkyilyä. Höh.

lauantai 22. elokuuta 2009

Home sweet home?

Tänään osui kohdalle tämmöinen juttu, jossa väitetään, että jopa puolessa Suomen julkisista rakennuksista muhisi homeongelma. Hurja tilanne, mikäli arvio pitää paikkansa, varsinkin kun kaikenlaiset allergiat ja astmakin taitavat olla ennemminkin yleistymään kuin häviämään päin.

Tunnen ihmisiä, joille työskentelystä homeisissa tiloissa on koitunut vakavia terveyshaittoja. Kaikki vauriot keuhkoissa eivät enää korjaannu, vaikka homeelle altistuminen jossain vaiheessa loppuisikin.

Eräässä koulussa, jossa työskentelin, kaakelilaatat putoilivat seiniltä ja viimeistään kolmannella tunnilla ääneni alkoi aina pettää (virheellinen puhetekniikka tuskin oli syynä. Sen verran pitkään on laulua tullut opiskeltua). Homeongelma oli todettu jo vuosia aiemmin ja muutamissa luokkatiloissa osa oppilaista ja opettajista ei voinut työskennellä ollenkaan. Kun kunnalla ei kuitenkaan ollut varaa koulua korjata, tilanne jatkui samanlaisena vuosikausia.

Tuntuu erikoiselta, että nykyään, kun ihminen on jo käynyt kuussakin, ei osata rakentaa niin, että materiaalit kestäisivät ja talot pysyisivät asumiskelpoisina pitempään kuin muutamia vuosia.

Itse olen muuttamassa parin viikon sisällä 1800-luvulla rakennettuun hirsitaloon, jota on korjailtu niin monin eri tavoin vuosikymmenten aikana, että rakenteissa voi muhia vaikka minkämoisia kasvustoja. Hirvittää, mutta vielä enemmän ihmetyttää, miksi ihmiset (minä mukaan lukien) niin usein uskovat olevansa viisaita, mutta toimivat äärettömän typerästi ja lyhytnäköisesti. Pelottavan usein mukavuudenhalu ja katteeton optimismi vaientavat varovaisuuden ja terveen järjen äänen.

Homevauriot taitavat olla tyyppiesimerkki ongelmista, jotka eivät itsestään katoa ja lakkaa pahenemasta, vaikka kuinka yrittäisimme sanoa, että nyt ei remonttiin ole varaa ja uskotella itsellemme, ettei tilanne nyt vielä niin huono ole. Jotkut asiat kertakaikkiaan on vain hoidettava ajallaan tai yhtäkkiä on liian myöhäistä.

Luonnonmukaista autoilua

Kesällä en ole autoa paljon tarvinnut ja näin siinä heti kävi. Amppelimansikka viihtyy oikein hyvin Nissanin katolla. Leijonankita on jo kukkimisensa kukkinut ja kasvattaa enää ensi kesän varalle siemeniä.

Uudessa kodissa kauppaan on sitten enää vajaat kaksi kilometriä matkaa. Puoliso hankki jo polkupyörään peräkärryn, jolla kauppakassit on helppoa kuljettaa. Kokonaan autosta ei maaseudulla kuitenkaan eroon pääse, mikäli mielii joskus kylässä käydä ja tehdä sellaista työtä kuin puolisoni tekee. Mitään julkisia kulkuneuvoja ei näillä seuduilla nimittäin kulje ja työnantaja pitää itsestäänselvyytenä, että nuorisonohjaajalla on oma auto, jolla kuljetetaan esimerkiksi leirivarusteet, kitarat ja monet muut vempeleet, jotka eivät ihan pyöränkärryssä ehjänä säily.

Iloinen asia on se, että pian pääsemme ainakin toisesta autosta eroon. Olisikohan kenelläkään käyttöä vanhalle, mutta hyvätapaiselle, punaiselle ,Nissan-merkkiselle kukkatelineelle..?


perjantai 21. elokuuta 2009

Käsitteistä

Pidän kovasti käsitteistä niin kauan kuin ne selventävät, eivätkä sekoita. Uskon edelleen lujasti väitteeseen, jonka mukaan mikään ei ole sen käytännöllisempää kuin hyvä teoria ja eräänlaisia pienoisteorioitahan käsitteet ovat. Samalla kun ne ilmaisevat, millä nimellä jotain ilmiötä tai esinettä on päätetty kutsua, ne kertovat yleensä myös sen ominaisuuksista.

On kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka käyttävät käsitteitä ikäänkuin asusteina, koristeina, koodikielenä tai kunniamerkkeinä. Viljelemällä puheessaan tiettyjä sanoja, he viestittävät omaavansa substanssia, hankkineensa joitain meriittejä, kuuluvansa spesifiin viiteryhmään ja viittaavansa tiettyihin diskursseihin. Tärkeätä olisi kuitenkin ottaa huomioon konteksti, jossa keskustelua käydään. Sivistyneempää kuin pyrkiä osoittamaan omaa ylivertaista sivistystään puhumalla niin, etteivät muut tunnista sanoja, on mielestäni se, että pyrkii viestimään niin, että sisältö tulee ymmärretyksi.

Aloitellessani opettajan uraani asetin itselleni riman korkealle. Joka päivä muistutin itseäni siitä, että ellen minä työssäni osaa selittää asioita niin, että psykologiatieteen käsitteisiin toistaiseksi perehtymättömät oppilaat ne ymmärtävät, en todennäköisesti ymmärrä itsekään opettamiani teorioita tarpeeksi hyvin.

Melko pian huomasin, että rima OLI liian korkealla, mutta siihen ymmärtämättömyyteen oli muitakin syitä kuin meikäläisen älyllinen ja verbaalinen kyvyttömyys. Jotkut nimittäin eivät opi pelkästään käsitteiden avulla. He tarvitsevat teoreettisen opetuksen tueksi jotain konkreettista (käsillä tekemistä, käsittelemistä) vuorovaikutusta, toimintaa ja käytännön harjoittelua.

Parhaimmillaan käsitteet ovat kuin avaimia kaikille tuttuihin huoneisiin. Jos Suomessa käytät sanaa "keittö" kuvataksesi huonetta, johon juuri ollaan astumassa, harva odottaa oven takaa löytävänsä saunan lauteet, parisängyn tai vessaharjan. Käsitteet ikään kuin pakkaavat tiiviisti muistisääntöihin niiden rajojen sisälle (kyseisessä kulttuurissa. Aina pitää muistaa, että jossain päin maailmaa parisänky, vessaharja ja soppakulho saattavat ihan luontevasti sijaita samassa tilassa) kuuluvat asiat.

Aika, ilmiöt ja ympäristöt muuttuvat, joten uusia käsitteitäkin tarvitaan. Silti joskus hämmästyttää ovatko kaikki yleiseen tietoisuuteen tulleet tai tahallisesti syötetyt sanat todella tarpeellisia. Olisiko eläminen mahdollista ja ehkä peräti viihtyisämpää, jos esimerkiksi käsitteet sosiaalinen pääoma, elämänhallinta, huomiotalous ja YT-neuvottelut olisivat jääneet keksimättä.

Joskus nimittäin näyttää siltä, että vaikutus on kehämäinen, eikä yksisuuntainen. Ilmiöt eivät välttämättä synny ensin ja odota sitten jotakuta keksimään niitä kuvaavia sanoja. Usein, varsinkin ihmisten välisissä asioissa, ilmiöstä puhuminen ja sen nimeäminen erityisellä käsitteellä ruokkii sen esiintymistä. Puheen sävyllä on usein arvovaraus. Sanat ilmaisevat onko jokin uhkaavaa tai tavoiteltavaa. Onhan siinä huikea ero puhutaanko saneerauksista vai irtisanomisista, etäisyyden ottamisesta vai avioerosta, eriävistä näkökannoista vai ilmiriidasta. Vai onko?




torstai 20. elokuuta 2009

Oikeus onnelliseen elämään

Sairaassa pääkopassa on kipulääkityksen lannoittamana viime vuorokausina versonut oudosti hajanaisia ja vinoonkasvaneita ajatuksia. Viime yönä askarrutti ihmisen oikeudet ja ihmisoikeudet. Ikävästi pontta pohdinnoille antoi muistikuvat dokumentista, joka olisi kannattanut tässä mielentilassa jättää katsomatta.

Se tuli telkkarista eilen ja kertoi Liberian naisliikkeen rauhanponnisteluista. Yritin tehdä välillä muuta, mutta mieleen kaivautui taas lähtemättömästi eräskin kertomus siitä, kuinka sissit olivat raiskanneet jonkun naisen 12-vuotiaan tyttären ja leikanneet hänen mieheltään pään irti. Naisen he olivat pakottaneet laulamaan jotain paikallista renkutusta ja katsomaan hievahtamatta, kun väkivallanteot tehtiin.

Itse kuulun siihen ikäpolveen, joille ei vielä paljon oikeuksista vouhotettu. Lapsuudessani, 60- ja 70-luvun vaihteessa, taidettiin Suomessa elää murrosvaihetta, jolloin kasvatusnäkemykset nopeasti muuttuivat autoritaarisista, esivallan kunnioitusta korostavista ja yksilön velvollisuuksia painottavista, vapaampaan suuntaan.

Viime aikoina painopiste onkin sitten ollut velvollisuuksien sijasta oikeuksissa ja minusta ainakin näyttää, ettei kummankaan äärilaidan korostus kasvatuksessa ole tuottanut kovinkaan hyviä hedelmiä.

Monet sanovat nykyään, ettei heitä kiinnosta politiikka, eivätkä puoluepoliitikot ole paljon sen homman imagoa toilailuillaan nostattaneet. Minusta politiikka on kuitenkin paljon muutakin kuin aktiivista osallistumista puolueiden tai järjestöjen toimintaan.

Henkilökohtainen on poliittista - niin vanhanaikaiselta kuin tuo 60-luvun iskulause saattaakin kuulostaa. Kun asiaa tarkastelee syvällisemmin, eihän politiikka juuri mitään muuta olekaan. Onhan se lopulta yksittäisten ihmisten yksittäisiä lausuntoja ja tekoja, pieniä puroja, jotka yhdistyvät joidenkin yhteisten tavoitteiden nimissä voimakkaammiksi virroiksi.

Amerikkalaisten itsenäisyysjulistukseensa kirjaama kansalaisten luovuttamaton oikeus "tavoitella mahdollisimman onnellista elämää" on aika usein saanut minut hymyilemään ivallisesti. Niin absurdilta ja yltiöihanteelliselta se tässä epäoikeudenmukaisessa maailmassa kuulostaa.

Viime yönä, kun koko muu maailma tuntui kaikonneen jonnekin elokuun sysimustaan yöhön, minä kävin neuvotteluja kipuni kanssa ja päädyin siihen tulokseen, että amerikkalaiset taitavat sittenkin olla oikeassa.

Ehkä politiikan ydin on sittenkin juuri niin naiivin yksinkertainen: yhteisten asiain hoidolla on tarkoitus edistää mahdollisimman tehokkaasti sekä omia että toisten (ja koko planeetan) mahdollisuuksia onnelliseen elämään. Helppoa kuin heinänteko. Eihän tässä ole enää kuin nämä pienet menetelmäkiistat ratkaistavana. Siis, että miten se onni saavutetaan ja miten se onnenkakku jaetaan niin, että kaikille jotain riittää...

(ja miten sekä minä että tämä helvetillinen kipuni mahdumme jatkossa tähän samaan kroppaan. Olen yrittäyt sanoa sille, että minä olin täällä ensin, mutta se pentele ei selvästikään piittaa. Miten minusta tuntuu, että minun perustavaa laatua olevia oikeuksiani poljetaan ;-)


Minne vaan


Viime yönä näin yllättäen unta ystävättärestä, jota en ole tavannut yli kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Palasi mieleen se neljän tytön porukka, jossa liikuimme kolmisen vuotta, kunnes minä muutin pois kaupungista ja muutkin hajaantuivat vähitellen eri suunnille opiskelemaan.

Mietin, miten tärkeitä ystävyyssuhteet tuossa iässä olivat ja miten mutkattomasti ne alunperin syntyivätkään. Meitä neljää, esimerkiksi, ei yhdistänyt oikeastaan yhtään mikään. Meillä oli erilaiset harrastukset, erilainen persoona, tyyli, maku ja enimmän aikaa kävimme myös eri kouluja.

Ainakin näin jälkeenpäin muisteltuna yhdessäolo oli kuitenkin useimmiten hyvin mutkatonta hengailemista neljästään tai osana kymmenistä muista lähiönuorista löysästi muotoutunutta jengiä. Aktiiviurheilija, nörtti, friikki ja tuhma tyttö (hei, minä en ollut tuo viimeisin). Niin kai meitä jotkut luokittelivat...

Minne lie elämä kutakin kuljettanut. Kauan sitten olen jo kadottanut yhteyden heihin kaikkiin - välillä tuntuu, että myös senaikaiseen itseeni.

Riepotteleepa elämä tässä miten ja minne vaan, tuntuu hyvältä, että alitajunta muistaa sellaistakin, mikä tietoisuudesta on jo kadonnut. Miten onnellista, että edes unissaan voi joskus vielä hetken kokea, millaista oli elämä, kun mihinkään ei sattunut ja olo oli hyvässä seurassa kevyt ja huoleton.

tiistai 18. elokuuta 2009

Tää on ny tätä



Tää on ny tätä. Palajan linjoille sitten, kun henkinen lerpotus hellittää. Fyysisen korjaantumisesta ei taida enää olla toivoa.

maanantai 17. elokuuta 2009

Jännän äärellä

Viime aikoina on tullut taas kovin usein juututtua "jännän äärelle" (tunnen siltä osin kovasti sukulaissielukseni sen yhden tyypi Pasila-televisiosarjasta). Viimeksi tämän aamuyön unettomina tunteina tuumailin, miten jännästi eri tavoin ihmiset käyttäytyvätkään, kun kokevat tulleensa esimerkiksi asiakaspalvelutilanteissa väärin kohdelluiksi. Ihan omaksi huvikseni kehittelin erittäin epätieteellisen, puhtaasti subjektiivisiin kokemuksiin perustuvan listauksen.

Tällaisia tyyppejä olen esim. myyntityössä tavannut. Joskus on joku tainnut kurkata peilistäkin. (En kyllä paljasta kuka):

1. Trooppiset myrskyt, joiden voimakkuus vaihtelee trombista hurrikaaniin. Tämäntyyppisen tunnekuohun vallassa olevalle on turha tarjota sen paremmin selitystä, puolustusta kuin anteeksipyyntöäkään. Ne kaikuvat kuuroille korville, kunnes pahin tunnemyrsky on laantunut.

Valitettavasti tämmöiset persoonat jättävät usein jälkeensä massiivista tuhoa ihmissuhderintamalla, eivätkä aina edes käsitä, miksi toiset tuntuvat välttävän näiden puuskien jälkeen heidän seuraansa.

2. Kotoperäiset japanilaiset (ilmaisun ei ole tarkoitus olla rasistinen. Aasialaisissa kulttuureissa vain suoran ei:n sanominen ei ole suotavaa ja vastahakoisuus tulee pukea hienovaraiseen kohteliaisuuden verhoon) eivät juuri kieltäydy mistään. Väärin kohdeltuinakin he leukaperät kireinä hymyillen nyökyttelevät ja vakuuttelevat, että eihän tämä nyt mitään, kunnes pääsevät turvalliseen ympäristöön. Sitten marmatusta ja napinaa riittää niin kauan kuin joku jaksaa kuunnella - tai vielä vähän pitempään.

3. Kettutädit on kiintoisa ja kohtalaisen nuori kulttuurinen ilmiö. Heitä esiintyy kaikissa ikä- ja sukupuoliryhmissä. Tyypillistä on kuitenkin se, että tähän ryhmään kuuluva ihminen ei usko yksinään olevansa tarpeeksi arvokas saamaan kunnollista kohtelua. Hän luottaa kansalaisaktivismiin ja joukkovoimaan. Vaikka vääryys olisi tapahtunut kaupan kassalla, hän alkaa jo siinä paikan päällä kerätä vahvistusta ympärillä olijoilta tyyliin: " Eikö olekin törkeätä, ettei täällä tuotteisiin merkityt hinnat pidäkään paikkaansa? " "Näittekö, miten tuo myyjätär minua kohteli? Odottakaas, kun minä kirjoitan tästä lehden yleisönosastoon." ..

4. Hieman vanhempaa perinnettä edustavat puolestaan "Ettekö tiedä kuka minä luulen olevani"-tyypit, joita löytyy myös kaikista ikäryhmistä (pyrkimästä jonon ohi ravintolaan, etuilemassa pankkijonossa tai valittamassa ravintolan ruuasta).

5. Myyntitykkityypit toimivat itsekin yleensä jollain tavoin myyntityössä tai kuuluvat siihen ihmisryhmään, jotka ovat imeneet tinkimisen ja kulkukaupan perinteet jo äidinmaidossa. Heidän lähestymistapansa saattaa hetken vaikuttaa asialliselta, koska hyvähän tapahtuneet virheet on selvittää heti paikan päällä (mikäli niitä todella on edes tapahtunut) Myyntitykin erottaa niistä oikeasti asiallisista siitä, että tärkeintä heille on tapahtumasta koituvat kipurahat, jotka saisivat mieluusti ylittää reippaasti sattuneen vahingon todellisen arvon.

6. Terapian tarpeessa -tyyppejä alkaa nykyään käsittääkseni liikkua kaupoissa ja ravintoloissa yllättävän paljon. Asiakaspalvelija hommassa kuin hommassa voi päätyä heidän kohdallaan samaan hintaan hoitamaan myös psykoterapeutin tehtäviä. Erityisen otollisia tilaisuuksia rahansäästöön ja höyryjen päästelyyn ovat juuri tilanteet, joissa asiakaspalvelija on mahdollisesti tapahtuneen virheen vuoksi ikäänkuin pakotettu kuuntelemaan valittajan toisinaan kohtuuttoman pitkäksi ja syväluotaavaksi venyvää vuodatusta siitä, kuinka "ennestäänkin on jo vaikeeta ja nyt tulee vielä tämmöstä. Mä en kyllä ala..."

Onhan niitä varmasti vielä paljon muitakin. Tähän saakka tänä aamuna kerkesin, kunnes oli sopiva aika herätä - ja minä viimeinkin nukahdin.

lauantai 15. elokuuta 2009

Muistoja koulukiusaamisesta

Äijänkäppyrä muistutti eilisessä kommentissaan, että vahvuus olla sellainen kuin on löytyy jokaisen omien korvien välistä (jos hänen sanomansa oikein ymmärsin). Minä en enää koskaan edes kuvittele olevani sillä tavoin vahva ja minulla on siihen ihan konkreettinen syy.

Jos sen joskus unohtaisinkin, voin aina vilkaista muutamia haalistuneita arpia ihollani ja muistot palavat taas elävinä mieleen - siitäkin huolimatta, että omalta osaltani olen jo kauan sitten kaiken sen anteeksi antanut. Jotain omista rajoistani ja sosiaalisen elämän lainalaisuuksista olen kuitenkin oppinut.

Murrosiässä olin nimittäin omassa ympäristössäni hyvin kummallinen, vaikeasti lokeroitavissa ja sosiaalisesti taitamaton. Pikkuvanha, paksusti meikattu, nahkahousuissa kulkeva tyttö, joka esiintyi teatterissa, televisiossa ja koulun juhlissa, lintsasi tunneilta, mutta sai hyviä koenumeroita, kävi seurakunnan tilaisuuksissa, mutta ajeli illat ympäri kaupunkia poikaystävänsä isän Ford Fairlanella.

Tilanne oli tulenarka pitkään, mutta räjähti käsiin, kun kerran menin väliin erääseen kiusaamistilanteeseen. Siitä lähtien tapahtumat vyöryivät kuin panssariauto murskaten lopulta itseluottamukseni viimeisetkin rippeet.

Kaksi vuotta pistin hanttiin ja salasin tilanteen vanhemmiltani niin pitkään kuin kykenin. Viisitoistavuotiaana en enää pärjännyt kookkaiksi venähtäneille pojille - varsinkaan silloin, kun kaksi piti kiinni ja yksi löi. Voitte kuvitella, ettei kyse ollut enää ihan pienestä nahistelusta, kun tilanteet kääntyivät tuollaisiksi, sillä harvoinhan pojat avoimesti ja koulun tiloissa käyvät yksinäistä tyttöä pahoinpitelemään. Paljon vihaa ja turhautumista oli kuitenkin ehtinyt patoutua, sillä jokainen heistä oli vuorollaan yksi yhtä vastaan, toisten nähden, jossain vaiheessa kärsinyt nöyryyttävän tappion. Olinhan minä (liikunnanvihaaja) itseäni puolustaakseni ryhtynyt harrastamaan jopa judoa ja silkalla raivolla pärjää pieni tyttökin kyllä yllättävän pitkään..

Sen viimeisen vuoden aikana kotimme pihalta revittiin istutukset ja huoneeni ikkunat rikottiin. Häirintäsoittoja ja uhkauksia (perheen lankapuhelimeen, eihän silloin kännyköitä ollut) tuli jatkuvasti. Päiväkirjani varastettiin ja sitä luettiin ääneen luokan edessä. Mainettani mustattiin mitä mielikuvituksellisimmin valhein. Yhdessä tappelussa lensin puhelinkopin lasista läpi, toisessa murtui solisuu. Erään kerran piti käydä paikkaamassa haava ohimosta...

Päädyin koulukuraattorille, joka oli sitä mieltä, että minun pitäisi ymmärtää kiusaajiani, joilla oli niin vaikeata kotona. Hän ilmaisi myös suoraan käsityksensä, jonka mukaan minä olin epäsosiaalinen yksilö...Luokanvalvojan mielestä olin puolestaan liian herkkä. Sen hän sanoi vanhemmilleni, jotka ottivat kouluun yhteyttä.

Aivan kaikkea en nyt tähän vuodattele, mutta toteanpa vaan, että on ihme, että ylipäätään jäin yläasteen kahdeksannen luokan jälkeen henkiin. Peruskoulun viimeiseksi vuodeksi vanhempani anoivat minulle siirtoa toiseen kouluun ja sen vuoden olin kuulemma hyvin hiljainen tyttö.

Tämä kaikki tulvahti mieleeni, kun luin nettilehdestä tänään tämän, enkä tosiaan koskaan, missään tilanteessa enää kuvittele olevani vahva ja selviäväni pelkällä pahalla sisulla.

Vahvat tassut

Kysymys: miten tämmöinen, vajaa kaksikiloinen kisu saa ison, vastahankaisen tädin aamuisin ylös vuoteesta? Vastaus:Neljällä kuusivarpaisella tassulla?

Näin se käy (Muskakisun ikioma tädinnostatusohje):

1. Pehmitä täti vaivaamalla tassuilla huolellisesti joka puolelta. Voimakas hurina tehostaa vaikutusta.

2. Taputtele sitten pehmeällä silkkitassulla kasvot ja erityisesti nenä. Kujertele suloisesti sitä tehdessäsi.

Jos toivottua tulosta ei ole tähän mennessä saavutettu on aika ottaa käyttöön terävämmät keinot. Hurina & kujertelu seis ja muut äänet käyttöön .

3. Ota pienet intervallijuoksuharjoitukset tädin päällä. Muista, että kyseessä on lyhyt ihminen. Reunat tulevat nopeasti vastaan, joten muista voimakas jarrutus.

4.Käy välillä istumassa tädin kaulalla ja tuijota tovi tiiviisti, henkeä pidättäen ,tädin kasvoihin.

5..Ellei elonmerkkejä vieläkään näy , käännä neliveto päälle ja kaivaudu vaikka suoraan peiton läpi tädin jalkopäähän ja kynsi sääret verille.

6. Jos tilanne on kertakaikkiaan kriittinen ja tunnet itsesi syvästi loukatuksi, pure vielä varpaasta, mutta muista, että se voi olla jo liikaa. Täti kannattaa herättää mahdollisimman
hyväntuulisena, jotta palvelu lähtee heti aamusta käyntiin joustavasti ja tarjoilu pysyy laadukkaana.

Tänään ehdittiin vaiheeseen numero viisi.

perjantai 14. elokuuta 2009

Mikä on normaalia?

Monissa muissakin teksteissä olen jo pähkäillyt ja kiukutellutkin normaaliuden ahtaita rajoja ja tapaa, jolla niitä ihmisyhteisöissä piirretään. Kunkin mielestä se on tietenkin normaalia se , mihin itse on sattunut tottumaan. Monilla on kuitenkin voimakas tarve pysyä normaalin kirjoissa. Sen vuoksi erilaiset testit ja tilastot lienevät niin suosittuja.

Minulle mieleen tulee näistä pisteytyksistä aina muutamat niin sanotut "julkkistuttavani", jotka elävät mielestään ihan normaalia elämää ja julkisuus on heille vain osa työtä....ja aforismi, jonka mukaan "taivaassa enkeli ei ole mitään erityistä". Erityisyys riippuu aina kontekstista.

Tuossa edellisessä, Facebookia kiertäneessä meemissä, korostuu mielestäni voimakkaasti viisi aihepiiriä: seksi, matkustaminen, fyysiset suoritukset, väkivalta (lähinnä tappaminen), uhkarohkeus ja julkisuus. Miten minusta tuntuu, että kyselyn laatijalla on ollut varsin maskuliiniset arvostukset? Ilman muuta kokonaisuus heijastelee myös yleisemmin tämän ajan ihanteita.

Vastapainoksi tuumasin oman tuttavapiirini "normaaliutta" ja asioita, joita "meidän piireissämme" saatettaisiin pitää tavallisena tai jollain tavoin extremenä. Sataa kysymystä en sentään vaivaudu väsäämään, mutta tässä jokunen. Poimikoon mukaansa ken haluaa.

30 kysymystä (olenko kummallinen?)

Olen

(1) antanut tarvitsevalle lahjan, jonka rahallinen arvo ylittää kuukausipalkkani
(2) viettänyt viikkoja tapaamatta yhtäkään ihmistä
(3) valmistanut aterian pelkästään itse kasvattamistani aineksista
(4) kirjoittanut näytelmän
(5)purrut hammaslääkäriä
(6)purrut koiraa
(7)kasvattanut eläimen tuttipullolla ruokkimalla vastasyntyneestä täysikasvuiseksi(useitakin eri lajeja kaneista lampaankaritsoihin)
(8)majoittanut perheeseeni kuulumattoman asuntoa tarvitsevan pidemmäksi aikaa kuin viikoiksi kotiini
(9)lukenut elämäni aikana yli 10 000 kirjaa
(10)Esiintynyt yli 10 000 ihmisen yleisölle
(11)Kaivanut jollekin haudan
(12)Joutunut sairaalaan tappelun seurauksena
(13) Rukoillut ja kokenut saavani rukousvastauksen
(14)Pidellyt itkevää aikuista sylissä
( ) Rakentanut tai remontoinut talon
(15) Korjannut auton
( )Vaihtanut polkupyörään ketjut
(16)Istunut pyörätuolissa
(17) Eksynyt metsään niin, että jotkut ovat lähteneet etsimään
(18)Juonut vastalypsettyä maitoa
( )kylvettänyt liikuntakyvyttömän aikuisen
(19)Ottanut tatuoinnin
(20)Asunut kuukausia ilman sähköä, lämmintä vettä, sisävessaa tai puhelinta
(21) Hukannut julkisen rakennuksen avaimen
(22) Esiintynyt elokuvassa ja/tai musiikkivideossa
( ) leiponut juurella nostatettua ruisleipää
(23) valmistanut itselleni jonkin vaatteen
(24) vaihtanut vauvalle vaipat
(25) julkaissut äänilevyn
(26) tehnyt vapaaehtoistyötä

100 tyhmää kysymystä

Tämän nappasin taas Halo Efektin blogista ja pelkään kovasti, että se tosiaan heijastelee Facebookia käyttävän väestönosan "normaalia" kokemustaustaa...


Facebookissa pyörivälle "lasten kokemuksille" (tyyliin: "olen täyttänyt 14") on tehty vastineeksi lista aikuisten kokemuksista. Kannattaa täyttää tämä 100 kohdan lista juoksevin numeroin, niin näet heti tuloksen! Jos saat noin 50 pistettä, olet aika normaali. Jos saat yli 70 pistettä, olet kokenut ihan tavattomasti. Jos saat yli 90 pistettä, soita Renny Harlinille, niin se tekee elämästäsi leffan!

Tämä on nyt taas lähinnä meemeistä tykkääväle Ofelialle, mutta kaikki muutkin ajankulua kaipaavat saavat kaikin mokomin poimia mukaansa. :-)

Olen...

[] kävellyt yhteen menoon yli 15 km.
[ ] ostanut ja juonut pullon Beaujolais Nouveau'ta.
[ ] nähnyt kuolleen ihmisen. (rakkaita lemmikkejä sen sijaan useitakin)
[1] jäädyttänyt kieleni talvella kiinni metalliin.
[ 2] pelastanut jonkun hengen.
[] ostanut jotakin seksikaupasta.
[] murtautunut jonnekin luvattomasti.
[] uinut avannossa.
[3] tappanut/lopettanut eläimen omin käsin. (jos kärpäset ja hyttyset lasketaan)
[ ] litistänyt kolikoita junaradalla. (En muistaisi, vaikka olisinkin joskus tehnyt jotain niin typerää)
[ ] ajanut fillarilla yli 100 km päivässä.
[4] ostanut oman asunnon.
[ ] tavannut henkilökohtaisesti suurimman idolini.
[5] saanut kirjoitukseni lehteen. (onko siinä jotain "saamista" Ehkä tämän meemin laatijalle)
[6] ollut lähellä kuolemaa.
[ ] saanut potkut.
[7] avustanut eläimen synnytyksessä.
[8] pitänyt sylissä alle vuorokauden ikäistä lasta.
[9] kokenut tai nähnyt livenä luonnonmullistuksen. (mikä on luonnonmullistus?)
[ ] käynyt Levillä yli 5 kertaa.
[] syönyt ankkaa, sorsaa ja strutsia - siis näitä kaikkia.
[ ] harrastanut seksiä porealtaassa.
[ saanut sakkoja viisi (5) kappaletta tai enemmän.
[ ] ollut käsi/jalka kipsissä.
[10] antanut haastattelun medialle.
[ ] hävinnyt kerralla rahapelissä yli 100 euroa.
[ ] voittanut kerralla rahapelissä yli 1000 euroa.
[ ] käynyt vähintään kymmenessä (10) eri maassa.
[ ] käynyt vähintään kahdessakymmenessä (20) eri maassa.
[ ] harrastanut seksiä henkilön kanssa, jonka nimi jäi arvoitukseksi.
[] ollut käräjillä asianosaisena.
[11] valmistanut ruokaa kerralla yli kymmenelle ihmiselle.
[12] valmistanut itse alkoholipitoista juomaa - siis muuta kuin simaa.
[ ] ostanut ulkomailta auton/moottoripyörän/asunn
on/kesämökin/lemmikin/puolison.
[] pilkkinyt.
[] käynyt nakuna kuutamouinnilla.
[13] syönyt unilääkkeitä.
[] esiintynyt joulupukkina.
[ ] kiivennyt toimivalle tulivuorelle.
[] laskenut työvuosia vuorotteluvapaaseen tai eläkkeeseen.
[ ] laitesukeltanut.
[ ] harrastanut ryhmäseksiä
[ ] reissannut ulkomailla reppu selässä viikkoja/kuukausia vailla tarkkoja suunnitelmia.
[ ] ollut mukana striptease-esityksessä.
[14] esiintynyt tv:ssä.
[ ] soutanut kirkkoveneellä.
[ ] juossut maratonin.
[15] blogannut.
[ ] ottanut lävistyksen - muualle kuin korvalehteen.
[15] salakuljettanut jotakin rajan yli.
[] käynyt totalitaarivaltiossa tai sota-alueella.
[ ] tehnyt konkurssin.
[16 ] kirjoittanut kirjan. (kyllä, mutta en julkaissut. En edes tarjonnut minnekään)
[] synnyttänyt tai ollut mukana synnytyksessä.(lasketaanko eläimet? Sehän tuli jo.)
[17] vaihtanut autonrenkaan.
[18 ] kiivennyt tunturille.
[19] kasvattanut yrttejä.
[ ] tehnyt testamentin.
[ ] tullut uhatuksi aseella.
[ ] syönyt toukkia.
[20] ollut kihloissa.
[ ] harrastanut seksiä julkisella paikalla.
[21] ollut naimisissa.
[ ] eronnut avioliitosta.
[22] kerännyt ruokareseptejä.
[] pitänyt villieläintä lemmikkinä.
[ ] opetellut aikuisena uuden kielen.
[ ] menettänyt ajokorttini määräajaksi.
[ ] ollut putkassa.
[ ] ottanut eläkevakuutuksen.
[ ] syönyt koiraa.
[23 ] ajanut kolarin. (Pienen)
[24] oksentanut alkoholin takia.
[25] yöpynyt sairaalassa aikuisiällä.
[26] tilannut Aku Ankka -lehden.
[ ] ollut vapaaehtoisesti ilman televisiota yli puoli vuotta.
[28] luonut lantaa.
[29] istuttanut puun.
[ ] ollut rekan kyydissä/ajanut sellaista.
[30] liftannut.
[ ] tehnyt rikosilmoituksen.
[ ] vaeltanut Lapissa.
[ ] laskenut koskea.
[31] käynyt Enontekiöllä.
[ ] ollut purjehtimassa.
[ ] koonnut Ikean huonekaluja.
[ ] käynyt vesijumpassa.
[ ] syönyt jotain itse tappamaani/-ampumaani. (yäk)
[ ] haastanut riitaa nakkikioskilla.
[32] pukeutunut äidin vaatteisiin.
[ ] himoinnut työkaveria.
[ ] maalannut taulun.
[ ] huijannut vakuutusyhtiötä.
[33] ratsastanut hevolla.
[ ] muuttanut nimeni.
[ ] ollut savusaunassa.
[ ] ollut pienlentokoneessa.
[ ] ajanut vasemmanpuoleisessa liikenteessä.
[ ] sanonut "kippis" indonesiaksi.
[ ] räjäyttänyt jotakin. (lasketaanko tajunta?)

Tuloksesta voimme selvästi päätellä joko sen, että Krätyakan elämä on ollut tähän mennessä sangen tapahtumaköyhää tai intressit ovat suuntautuneet muualle kuin kyselyn laatijan mielestä tavoittelemisen arvoisiin kokemuksiin. Itse kallistun vahvasti jälkimmäiselle kannalle. Jos normaalius on tuollaista, kallistun erittäine mielelläni juuri sinne suuntaan, jonne pistemäärät osoittavat. Taidankin seuraavaksi väsätä ihan oman vastaavanlaisen kysymyslistan. Katsotaan sitten kuka on normaali Krätyakan mittapuulla. Höh.

torstai 13. elokuuta 2009

Aurinkoista ystävyyttä


Nyt tuli Ritalta eteenpäin jaettavaksi tavattoman kaunis merkki, jonka saajia ei tällä kertaa kauan tarvinnut miettiä. Kun karsin ehdokkaiden listalta pois heidät, joita olen viime viikkoina jo napeilla heitellyt ja Ritan itsensä, tuli mieleen Arjaanneli, Vilukissi (vaikka hänellä nappeja jo onkin ihan imuroitavaksi asti. Selitys löytyy eräästä hänen taannoisesta postauksestaan) Herne, Äijä ja Liskonainen. Kaikki he ovat ahkeria kommentoijia monissa muissakin kuin minun blogeissani. Heidän kommenttinsa ilahduttavat, lohduttavat ja osoittavat, että niiden takana on ihminen, joka on aito ja välittää.

Aurinkoista, ystävällistä lämpöä säteilevä blogipalkinto ystävällisille kommentoijille ja hyvää mieltä jakaville bloggaajille.Olkaa hyvä!

'

Vanhemmuuden vaivat

Vasta pari päivää sitten kerrottiin televisiouutisissa, että leikki-ikäisten lasten isät kokevat paineita vanhemmuudestaan. Stressiään he lievittävät muun muassa liiallisella alkoholinkäytöllä (jonka puolestaan olettaisi kasaavan perhe-elämään ja parisuhteeseen ennemminkin lisää vaikeuksia kuin helpottavan tilannetta).

Tänään osui silmiini tällainen juttu. Eija Sevón on tutkinut suomalaisten äitien haasteita ja havainnut, että kulttuuriset odotukset rajaavat edelleen tiukasti sitä, miten äitiydestä sopii puhua. Lehtijutussa otsikko on valittu raflaavasti "suomalainen kulttuuri vaientaa tuskastuneet äidit".

Äitiys kuuluu siis edelleen esittää myönteisenä, elämää rikastuttavana, valoisana kokemuksena, johon ei kuulu inho, katumus, aggressio, ahdistus tai pohjaton uupumus. Onhan äitiys edelleen joidenkin mielestä naiseuden korkein täyttymys. Ilmeisesti tällä tavoin ajattelevia on edelleen yllättävän paljon.

Jos näin tosiaankin edelleen on liberaalina ja modernina itseään pitävässä kotimaassamme, mitenkähän vaihtoehdoton mahtaakaan tilanne olla konservatiivisemmissa ja patriarkaalisemmissa yhteiskunnissa...



Stressi

Jokunen aika sitten pääsin pitkästä aikaa hieman edemmäs ostoksille. Kävi vaan niin nolosti, että parinkymmenen kilometrin päässä kotoa huomasin yhtäkkiä, että jalkaan oli unohtunut ne iankaikkiset punaiset kumisaappaat, joissa yleisimmin omalla pihalla kuljeskelen. Hiukkasen hävetti, mutta nostin nokkani pystyyn, vetäisin lahkeet varsien peitoksi ja päätin esittää marjastajaa, joka ihan vaan ohimennen, mustikanpoiminnan lomassa, oli piipahtanut hakemaan kaupasta hillosokeria. Kai nyt kaupunkilaisetkin joskus kumisaappaita ovat nähneet...eivät ehkä tosin muutoin täysin mustiin pukeutuneen, tatuoidun, paksun täti-ihmisen kintuissa..

Useampanakin päivänä viime aikoina olen lähtenyt kotoa niin, että kauppalappu on jäänyt pöydälle, kahvinkeitin päälle ja viime yönä etsiskelimme hyvän tovin kissaa, jonka luulimme livahtaneen ovesta karkuun. Samaan aikaan, kun miehen kanssa taskulamput käsissä huhuilimme sysipimeässä yössä, se pitkähäntä kiilusilmä katseli touhujamme parin muun samanlaisen kanssa hyvin kiinnostuneena omassa ulkoiluhäkissään.

Pyörittyäni tänään taas tovin keittiössä kuin pieru molskihousuissa miettien mitähän mahdoin juuri olla tekemässä istahdin lopulta kiiruimmaksi aikaa ja totesin, että mulla taitaa olla hirveä stressi.

Koska yllättävän moni muukin, jonka blogeja seuraan, tuntuu olevan parasta aikaa jonkinlaisen muutos- tai muuttoprosessin pyörteissä, liitänpä tähän linkin, joka liittyy aiheeseen ja tuotti tänään minulle iloa sekä ajattelemisen aihetta. Tuore blogi, josta sen löysin, vaikuttaa muutenkin lupaavalta. Ehkä siitä kehkeytyy yksi suosikkiblogi lisää. Hyvää lukemista ei ole koskaan liikaa.




keskiviikko 12. elokuuta 2009

Käämit käryää

Tänään kärysi totaalisesti käämit, kun mikään, ei niin MIKÄÄN etene mihinkään suuntaan tässä talokauppa-asiassa, vaikka työt pitäisi alkaa ihan justiinsa ja remottia pitäisi ehtiä tehdä valtavasti ennen syysmyrskyjen ja talvipakkasten tuloa. Soitin sille henkilölle, jonka asiaa OLISI PITÄNYT maaliskuusta saakka hoitaa, enkä enää ollut kohtelias. Ilmoitin ihan siekailematta ja tyystin mieheni suostumusta tiedustelematta, että ellei asia nyt enemmän kuin vilkkaasti etene, he saavat pitää hyvänään sekä talonsa että virkansa. Tämmöinen vetkuttelu menee jo mahdottomuuksiin.

Yleensä tulen kohtalaisen hyvin toimeen ihmisten kanssa, jotka ovat hitaita, perinpohjaisia, pikkutarkkoja byrokratiaan kompastelijoita ja jopa niin sanottuja ammattivalittajia (siis tyyppejä, jotka päätoimisesti suoltavat virallisia valituksia kaikkiin mahdollisiin instansseihin ilman mitään sen jalompaa pyrkimystä kuin halu osoittaa, että tässä on nyt tapahtunut virhe).

Kannatan itsekin sääntöjen tarkkaa noudattamista - varsinkin silloin, kun säännöt on laadittu tarkoituksenmukaisiksi ja mahdollisimman oikeudenmukaisiksi (ellei ole, silloin niitä pitää muuttaa, mutta sitäkään ei mielestäni kuulu toteuttaa niitä järjestelmällisesti rikkomalla, vaan ihan laillisin keinoin) Minun henkilökohtaisen mukavuuteni takia säännöistä ei tarvitse joustaa. Sellaista en kuitenkaan meinaa sietää, että pilkun viilaus on itse toimintaa tärkeämpää ja sellainen pilkunrakastaja siellä luurin toisessa päässä nyt mitä ilmeisimmin ähki ja jahkaili.

Jossain vaiheessa puhelua pelkäsin, että puoliso tulee tempaisemaan luurin kädestäni, mutta hän kesti kuin mies. Lopetettuni lohdutin häntä sanomalla, että tämän jälkeen, jos töissä tulee oikein tiukka paikka, hän voi aina vetää hihastaan vaimokortin. Pienellä paikkakunnalla maine kiirii edellä kuin hyökyaalto, eikä varmasti kulu montakaan päivää tästä, kun koko tuleva kotipaikkakuntamme tietää, millainen hirmuinen puoliso sillä uudella viranhaltijalla on. Jos isot pojat kylillä kiusaa, voi mies aina uhata usuttaa akkansa asialle. Luulen, että tämän jälkeen se tehoaa - ainakin kaikkiin, joilla on itsesuojeluvaistoa jäljellä. Grrrrr.

tiistai 11. elokuuta 2009

Maailma muuttuu


Kuusitoista vuotta sitten, kun muutimme tähän kylään, monessa talossa elettiin vielä maataloudesta. Nyt ei ole enää lypsykarjaa missään. Sikalat on lopetettu ja useimpien talojen pellot myyty suuromistajille (joiden tilat ovat silti aivan liian pieniä EU:n mittapuun mukaan, mutta liian suuria, jotta niitä pystyisi perheyrityksenä hoitamaan).

Jokut ovat kokeilleet uusia viljelykasveja: kuminaa, hamppua (ei sitä laitonta), tyrniä ja pellavaa. Monet ovat lannistuneet ja muuttaneet pois. Joillakin on kyky sopeutua ja löytää sekä iloa että kauneutta sieltä, missä sitä on.

Naapurin isäntä perusti tämän kesän iloksi niin sanotun maisemointipellon, eli ihanan kukkaniityn, josta varoittamaan pitäisi kyllä pystyttää liikennemerkki, sillä niin monet ovat jo olleet vähällä menettää autonsa hallinnan, kun ovat unohtuneet ajaessaan kukkien kauneutta ihailemaan.

Unikot tunnistan, samoin ruiskaunokit ja hunajakukan, mutta mikä mahtaa olla tuo keltainen. Olisiko se keltasauramo? Tietääkö kukaan?

maanantai 10. elokuuta 2009

Tappamisen meininki

Aamulla klo 6.15 heräsin siihen, että sota oli syttynyt. Tai ei kai se ollut, mutta unenpöpperössä luulin, kun ulkoa kuului niin kova aseiden pauke.

Puoli kahdeksaan saakka sitä kuuntelin ja yritin olla ajattelematta kituvia, vertavuotavia eläimiä. Välillä laukaukset loittonivat, mutta palasivat jälleen - niin lähelle, että tiedän vuorenvarmasti metsästäjien liikkuneen pelloilla, joiden omistaja ei moiseen ole lupaa antanut.

Tämä kirjoitus ei ole nyt sellainen, johon kaipaan eriäviä mielipiteitä kommenttilaatikkoon. Minulle jokainen elämä on pyhä, olipa se sitten eläimen, miehen naisen tai lapsen. En ymmärrä ihmisiä, jotka pelkästään huvin vuoksi tappavat toisia elollisia, sillä elannokseen ei tässä maassa enää kenenkään tarvitse metsästää. Entisaikoina se oli osa eloonjäämistaistelua. Nykyään metsästys on mielestäni puhtaasti sivistymätöntä barbariaa.

Tiedän, etteivät useimmat ihmiset soisi eläinten elämälle itseisarvoa. Tappamista pidetään luonnollisena, syöväthän eläimetkin toisiaan. Eläimen arvon mittana käytetään mieluiten sen hyödyllisyyttä ihmisen kannalta tai tunnesuhdetta, joka ihmisellä on syntynyt esimerkiksi lemmikkiin.

Minun mielestäni riistanhoito on jo käsitteenä kuvottavan ristiriitainen. Aivan yhtä hyvin voisimme puhua liikakansoituksen tai yhteiskunnan kannalta ongelmallisten väestöryhmien "hoitamisesta" aseiden avulla. Sitähän toki on monella suunnalla harrastettukin.

Ei ole pitkä myöskään siitä, kun orjuus oli sallittua muun muassa sillä perusteella, että mustaihoisia pidettiin alempana rotuna. Lapsilla ja naisillakaan ei ole ollut kaikkina aikoina ihmisoikeuksia. Heitä on voinut laillisesti myydä, käyttää ja tappaa, eivätkä nuo käytännöt ole poistuneet kaikkialta lakien muuttamisenkaan myötä.

Näissä aatoksissa pitelin tiukasti pari tuntia patjan reunoista kiinni, jotta en olisi antanut periksi kiusaukselle. Teki nimittäin mieli käydä hakemassa liiteristä jokin sopiva puutarhatyökalu ja lähteä se havaintovälineenä käymään opettavaisia keskusteluja niiden metsästäjien kanssa kasvissyönnin paremmuudesta lihansyöntiin nähden.

Juuri, kun kello alkoi olla niin paljon, että olisin kehdannut soittaa naapuriin ja kertoa, että heidän pelloillaan ammuskellaan, pauke loppui. Ei alkanut kivasti tämä aamu, ei alkuunkaan...

sunnuntai 9. elokuuta 2009

Hetken kauneus

Hetken kauneus
yllättää,
pysäyttää,
ja nopeasti
katoaa.

Joskus
se jättää
syvemmän jäljen
kuin vuosikymmenten
uurastus,
kulkeminen
samoja polkuja.

lauantai 8. elokuuta 2009

Syksyn (liikenne)merkit

Metsäpolulla puolison kuvattavaksi osui eilen tällainen lehti. Kuvaa ei ole mitenkään käsitelty . Lehti lojui siinä ties minkä sienitaudin koristamana juuri tuollaisena. Minä olen näkevinäni siinä aikuisen ja lapsen, jotka juoksevat kiireisinä käsi kädessä. Aikuisella on kädessään jotain. Voin hyvin kuvitella, että lasta ollaan viemässä kouluun tai päiväkotiin.

Meidän paikkakunnallamme järjestetään aina näin koulun alkua edeltävänä viikonloppuna syysmarkkinat. Tällä kertaa olen päättänyt jättää väliin ne hulinat. Yritän kai epätoivoisesti jarrutella syksyn tuloa. Olen niin toivonut, että saisin mukaani uuteen kotiin pienimmät hedelmäpuumme ja joitakin muita kasveja. Näillä näkymin muutto viipyy kuitenkin niin myöhäiseen syksyyn, ettei mitään enää kannata siirtää..

Tuo luonnon muovaama liikennemerkki minua nyt muistuttaa siitä, että pian liikenteessä liikkuu taas paljon pieniä ja isompia koululaisia. Kannattaa siis pitää aistit avoinna ja hillitä vauhtia niin pyöräillessä kuin autolla, jotta ei satu vahinkoja.

Perhonen kämmenellä

Jos samassa kuvassa on nähtävissä punaisena hehkuvia kukan terälehtiä ja pistäviä piikkejä, kumpaan huomio kiinnittyy? Onko ensimmäisenä havaittu ja tulkittu kokonaiskuva se ainoa oikea, vai löytyisikö jotain enemmän, jos maltan rauhassa katsoa ja pohtia tilannetta?

Joskus terveellisin tapa kokea elämää lienee vain olla läsnä, aistia ja ihmetellä. Kaikkea ei tarvitse selittää ja tulkita. Aika virtaa. Maailma hengittää. Ohikulkevat hetket hipaisevat mennessään ja ehkä jättävät ohuen muistijäljen.

Välillä tuntuu, että puserran elämää kuin haurasta perhosta aivan liian lujasti kämmenessä. Se musertuu. Elämässä kauneus kätkeytyy pieniin arkisiin asioihin. Niitä vaan ei aina osaa arvostaa. Liian heposti katse kääntyy epäkohtiin ja puutteisiin. Loputon haluaminen hautaa alleen ilon ja kiitollisuuden, eikä mikään koskaan riitä..

perjantai 7. elokuuta 2009

Ouronpualoonen knapitus

Siiton jo hiukka palijo aikaa, kummä sain Ritalta tuallaasen komian kultaasen knapin., jokon ny tuala sivupalkis ylimmääsenä. Pohojalaasena mä ensi ouroksuun, ku siinä ihan selevästi lukoo jotaan ouroosta (oudoista). Tuumasin, notta ny son sitte hoksannu, minkälaanen kummajaanen mä oikiasti oon ja päättäny lätkäästä oikeen merkillä, jotta kaikki muukki huamaa...mutta ei kai se Rita sellaasta.

Enkä mäkään, vaikka valittinkin nämä, joille tätä merkkiä taharon etiäppäin tyrkytellä, justiinsa sillä perusteella, jotta non mun miälestäni jotenkin sopevalla tavalla kummallisia plokkaajia - persoonallisiksi kai niitä vois kohteliaasti kuttua. Tosin mä luulen, nottei ainakaan nää kolome ensimmäästä ymmärrä tästä mun kirijootuksestanikaan mitään, ku ovat kotoosin niin eri kiälialueelta. Peikko ny kumminki ymmärtää vaikka mitä kiäliä. Sen verran oon ehtiny huamaamahan.,

Nii, jotta piti vaan sanomani, notta kultamitalin arvoosia omassa lajisnansa ovat mun miälestäni Susu Petal, Ofelia, Malmin Polgara ja Isopeikko. Napakkaa mukaan nappinna jos tästä jotaan ymmärrätte ja knappeja keräälettä.

torstai 6. elokuuta 2009

Höyrymehua ja henkareita

Taannoinen ahdistukseni lähestyvästä syksystä osoittautui ennenaikaiseksi hötkyilyksi. Hellettä riittää edelleen ja ulkona, marjapuskissa, on ollut kerrassaan viihtyisää, kun se uusi tökötti näyttää tosiaan toimivan. Kaiken kukkuraksi vaivauduin viimein lukemaan tuoteselosteen ja hoksasin, että se torjuu myös punkkeja ja hyttysiä. Olisinpa löytänyt tämän tuotteen jo alkukesällä!

Keittelin Maijallisen mustaherukkamehua siskolle (oma vatsani ei niin happamia aineita kestä) ja soittelin muutamille tuttaville, että meiltä sopisi käydä hakemassa kesäkurpitsoita ja poimimassa marjoja, jos sattuu kiinnostamaan. Herukoita tulee tänä vuonna niin paljon, ettei edes siskon pakastimeen taida koko sato mahtua.

Kaappejakin olen edelleen myllertänyt. Ihan nolottaa huomata, miten valtava määrä tavaraa nurkkiin viidessätoista vuodessa kertyy, jos ei mitään koskaan heitä pois. Henkareita on vapautunut jo varsinainen vuori, kun olen laittanut lumppukeräykseen tai pyykännyt kirpputorille armotta kaikki vaatteet, jotka ovat enemmän kuin yhtä numeroa liian pieniä..

Sen verran optimismia nimittäin on vielä jäljellä, että jospa tästä edes yhden koon vielä joskus kutistuisi. Numeron 34 ja 36 retuista en enää haaveilekaan. Se juna meni jo.

keskiviikko 5. elokuuta 2009

15 kirjaa

Halo Efektin blogista nappasin mukaani tämän 15- kirjaa meemin, jonka ohjeistus on seuraava:

Tämä on nopea. Älä mieti liian kauan. Listaa viisitoista kirjaa, jotka pysyvät mielessäsi aina. Ensimmäiset viisitoista, jotka muistat alle 15 minuutissa.

En nyt haasta tähän ketään, mutta tulen taas innokkaasti katsomaan, jos joku vinkkaa tämän täyttäneensä.

Krätyakan lista näyttää tältä:

1. Anthony de Mello: Havahtuminen
2. Aleksandre Jardin: Fanfan. Lemmenunelma.
3. Hermann Hesse: Narkissos ja Kultasuu
4. Kurt Vonnegut: Siniparta
5. Mika Waltari: Valtakunnan salaisuus
6. Joanna Russ: Piknikki paratiisissa
7. C.S Lewis: Velho ja Leijona
8. J.R.R Tolkien: Taru sormusten herrasta
9. Eric Malpass: Aamulla kello seitsemän
10. John Steinbeck: Ystävyyden talo
11.Viktor E. Frankl: Olemisen tarkoitus
12. Heinämaa-Näre: Pahan tyttäret
13. Potter-kirjat
14. Raamattu
15. Esa Saarinen: Filosofia

...ja syitä voi jokainen tietysti halutessaan esitellä. Meikäläisen listalla olevat taitavat olla mieleenjääviä lähinnä niihin liittyvien muistojen vuoksi, eivät pelkästään kirjallisten ansioittensa takia.