Siis jatkoa edelliseen: Mikä siinä onkin, että avun pyytäminen on monille niin tavattoman vaikeaa. En tunne kulttuuriperinteitä tämän asian osalta hyvin, mutta kuvittelisin, että siellä, missä itse pärjäämistä, yksilöllisyyttä ja itsenäisyyttä korostetaan vähemmän kuin meillä, avun pyytäminen voisi olla helpompaa.
Aivan varmasti on ainakin olemassa kulttuureita, joissa suvun ja perheen yhteys on tiiviimpi ja läheisten auttamista säätelee selkeämmät sopivaisuussäännöt kuin meillä Suomessa.
Itse olen jo varhain omaksunut kotoani mallin, jonka mukaan itse pärjääminen on ihanne. Keneltäkään ei pidä odottaa mitään ,mutta itse on hyvä olla avulias ja toiset tulee ottaa aina huomioon.
Muutaman rankemman pettymyksen jälkeen huomasin kuitenkin itsekin aika nuorena, ettei toisten avun varaan kannata mitään laskea. Kun ei odota mitään, jokainen ystävällisyyden osoitus onkin sitten iloinen, mieltä lämmittävä yllätys. Viimeinen kokemus tuollaisesta yllättävästä läheisen tuottamasta pettymyksestä sijoittuu niinkin kauas kuin kahdenkymmenen vuoden taa.
Olimme kurssitapaamisessa opiskelukavereiden kanssa eräässä leirikeskuksessa muutaman kymmenen kilometrin päässä Tampereelta. Yllättäen sen viikonlopun aikana alkoi sillä seudulla linja-autolakko ja siitä seurasi, ettei minulla ollut mitään keinoa päästä sieltä pois.
Kun pyysin kyytiä edes Tampereelle saakka opiskelukaverilta, jonka kanssa mielestäni olimme hyvissä väleissä, hän ilmoitti tylysti, ettei autoon mahdu, vaikka matkustajina henkilöautossa oli vain hän, puolisonsa ja sylivauva. Kaiken kukkuraksi he olivat tulossa vain parinkymmenen kilometrin päähän silloisesta kodistani...
Siellä minä sitten seisoskelin muiden lähdettyä, pienen hiekkatien varressa, yksikseni monta tuntia, ennenkuin ahdistuin liftaamaan lähimmälle linja-autoasemalle. Ei ollut paljonkaan rahaa, ei silloinkaan vielä matkapuhelimia, eikä edes ketään, jolle olisin voinut soittaa. Linja-autoasemalla tapasin ihan vieraan ihmisen, joka kuultuaan tilanteestani ihan oma-aloitteisesti tarjosi minulle kahvit ja tyrkytti jopa lainaksi rahaa, jota en kuitenkaan kehdannut ottaa vastaan. Monenlaisten vaiheiden ja kolmensadan ylimääräisen matkustuskilometrin jälkeen pääsin kuitenkin takaisin kotiani lähinnä olevaan suurempaan kaupunkiin, mistä sentään kehtasin soittaa sairaan isääni itseäni hakemaan.
Joskus olen toki tuntenut itseni typeräksi ja omituiseksi kysellessäni vähän vieraammiltakin ihmisiltä voinko auttaa. Tajuan myös varsin hyvin sen, että monille avun ja lahjojen vastaanottaminen voi olla vaikeaa ja hämmentävää . Mieluummin olen kuitenkin se ihminen, joka tarjoaa, hämmennyksen uhallakin, ventovieraallekin ruokaa ja matkarahat kuin se, jolta ystävä apua pyytäessään saa kieltävän vastauksen.
Aivan varmasti on ainakin olemassa kulttuureita, joissa suvun ja perheen yhteys on tiiviimpi ja läheisten auttamista säätelee selkeämmät sopivaisuussäännöt kuin meillä Suomessa.
Itse olen jo varhain omaksunut kotoani mallin, jonka mukaan itse pärjääminen on ihanne. Keneltäkään ei pidä odottaa mitään ,mutta itse on hyvä olla avulias ja toiset tulee ottaa aina huomioon.
Muutaman rankemman pettymyksen jälkeen huomasin kuitenkin itsekin aika nuorena, ettei toisten avun varaan kannata mitään laskea. Kun ei odota mitään, jokainen ystävällisyyden osoitus onkin sitten iloinen, mieltä lämmittävä yllätys. Viimeinen kokemus tuollaisesta yllättävästä läheisen tuottamasta pettymyksestä sijoittuu niinkin kauas kuin kahdenkymmenen vuoden taa.
Olimme kurssitapaamisessa opiskelukavereiden kanssa eräässä leirikeskuksessa muutaman kymmenen kilometrin päässä Tampereelta. Yllättäen sen viikonlopun aikana alkoi sillä seudulla linja-autolakko ja siitä seurasi, ettei minulla ollut mitään keinoa päästä sieltä pois.
Kun pyysin kyytiä edes Tampereelle saakka opiskelukaverilta, jonka kanssa mielestäni olimme hyvissä väleissä, hän ilmoitti tylysti, ettei autoon mahdu, vaikka matkustajina henkilöautossa oli vain hän, puolisonsa ja sylivauva. Kaiken kukkuraksi he olivat tulossa vain parinkymmenen kilometrin päähän silloisesta kodistani...
Siellä minä sitten seisoskelin muiden lähdettyä, pienen hiekkatien varressa, yksikseni monta tuntia, ennenkuin ahdistuin liftaamaan lähimmälle linja-autoasemalle. Ei ollut paljonkaan rahaa, ei silloinkaan vielä matkapuhelimia, eikä edes ketään, jolle olisin voinut soittaa. Linja-autoasemalla tapasin ihan vieraan ihmisen, joka kuultuaan tilanteestani ihan oma-aloitteisesti tarjosi minulle kahvit ja tyrkytti jopa lainaksi rahaa, jota en kuitenkaan kehdannut ottaa vastaan. Monenlaisten vaiheiden ja kolmensadan ylimääräisen matkustuskilometrin jälkeen pääsin kuitenkin takaisin kotiani lähinnä olevaan suurempaan kaupunkiin, mistä sentään kehtasin soittaa sairaan isääni itseäni hakemaan.
Joskus olen toki tuntenut itseni typeräksi ja omituiseksi kysellessäni vähän vieraammiltakin ihmisiltä voinko auttaa. Tajuan myös varsin hyvin sen, että monille avun ja lahjojen vastaanottaminen voi olla vaikeaa ja hämmentävää . Mieluummin olen kuitenkin se ihminen, joka tarjoaa, hämmennyksen uhallakin, ventovieraallekin ruokaa ja matkarahat kuin se, jolta ystävä apua pyytäessään saa kieltävän vastauksen.