Siis jatkoa edelliseen: Mikä siinä onkin, että avun pyytäminen on monille niin tavattoman vaikeaa. En tunne kulttuuriperinteitä tämän asian osalta hyvin, mutta kuvittelisin, että siellä, missä itse pärjäämistä, yksilöllisyyttä ja itsenäisyyttä korostetaan vähemmän kuin meillä, avun pyytäminen voisi olla helpompaa.
Aivan varmasti on ainakin olemassa kulttuureita, joissa suvun ja perheen yhteys on tiiviimpi ja läheisten auttamista säätelee selkeämmät sopivaisuussäännöt kuin meillä Suomessa.
Itse olen jo varhain omaksunut kotoani mallin, jonka mukaan itse pärjääminen on ihanne. Keneltäkään ei pidä odottaa mitään ,mutta itse on hyvä olla avulias ja toiset tulee ottaa aina huomioon.
Muutaman rankemman pettymyksen jälkeen huomasin kuitenkin itsekin aika nuorena, ettei toisten avun varaan kannata mitään laskea. Kun ei odota mitään, jokainen ystävällisyyden osoitus onkin sitten iloinen, mieltä lämmittävä yllätys. Viimeinen kokemus tuollaisesta yllättävästä läheisen tuottamasta pettymyksestä sijoittuu niinkin kauas kuin kahdenkymmenen vuoden taa.
Olimme kurssitapaamisessa opiskelukavereiden kanssa eräässä leirikeskuksessa muutaman kymmenen kilometrin päässä Tampereelta. Yllättäen sen viikonlopun aikana alkoi sillä seudulla linja-autolakko ja siitä seurasi, ettei minulla ollut mitään keinoa päästä sieltä pois.
Kun pyysin kyytiä edes Tampereelle saakka opiskelukaverilta, jonka kanssa mielestäni olimme hyvissä väleissä, hän ilmoitti tylysti, ettei autoon mahdu, vaikka matkustajina henkilöautossa oli vain hän, puolisonsa ja sylivauva. Kaiken kukkuraksi he olivat tulossa vain parinkymmenen kilometrin päähän silloisesta kodistani...
Siellä minä sitten seisoskelin muiden lähdettyä, pienen hiekkatien varressa, yksikseni monta tuntia, ennenkuin ahdistuin liftaamaan lähimmälle linja-autoasemalle. Ei ollut paljonkaan rahaa, ei silloinkaan vielä matkapuhelimia, eikä edes ketään, jolle olisin voinut soittaa. Linja-autoasemalla tapasin ihan vieraan ihmisen, joka kuultuaan tilanteestani ihan oma-aloitteisesti tarjosi minulle kahvit ja tyrkytti jopa lainaksi rahaa, jota en kuitenkaan kehdannut ottaa vastaan. Monenlaisten vaiheiden ja kolmensadan ylimääräisen matkustuskilometrin jälkeen pääsin kuitenkin takaisin kotiani lähinnä olevaan suurempaan kaupunkiin, mistä sentään kehtasin soittaa sairaan isääni itseäni hakemaan.
Joskus olen toki tuntenut itseni typeräksi ja omituiseksi kysellessäni vähän vieraammiltakin ihmisiltä voinko auttaa. Tajuan myös varsin hyvin sen, että monille avun ja lahjojen vastaanottaminen voi olla vaikeaa ja hämmentävää . Mieluummin olen kuitenkin se ihminen, joka tarjoaa, hämmennyksen uhallakin, ventovieraallekin ruokaa ja matkarahat kuin se, jolta ystävä apua pyytäessään saa kieltävän vastauksen.
Aivan varmasti on ainakin olemassa kulttuureita, joissa suvun ja perheen yhteys on tiiviimpi ja läheisten auttamista säätelee selkeämmät sopivaisuussäännöt kuin meillä Suomessa.
Itse olen jo varhain omaksunut kotoani mallin, jonka mukaan itse pärjääminen on ihanne. Keneltäkään ei pidä odottaa mitään ,mutta itse on hyvä olla avulias ja toiset tulee ottaa aina huomioon.
Muutaman rankemman pettymyksen jälkeen huomasin kuitenkin itsekin aika nuorena, ettei toisten avun varaan kannata mitään laskea. Kun ei odota mitään, jokainen ystävällisyyden osoitus onkin sitten iloinen, mieltä lämmittävä yllätys. Viimeinen kokemus tuollaisesta yllättävästä läheisen tuottamasta pettymyksestä sijoittuu niinkin kauas kuin kahdenkymmenen vuoden taa.
Olimme kurssitapaamisessa opiskelukavereiden kanssa eräässä leirikeskuksessa muutaman kymmenen kilometrin päässä Tampereelta. Yllättäen sen viikonlopun aikana alkoi sillä seudulla linja-autolakko ja siitä seurasi, ettei minulla ollut mitään keinoa päästä sieltä pois.
Kun pyysin kyytiä edes Tampereelle saakka opiskelukaverilta, jonka kanssa mielestäni olimme hyvissä väleissä, hän ilmoitti tylysti, ettei autoon mahdu, vaikka matkustajina henkilöautossa oli vain hän, puolisonsa ja sylivauva. Kaiken kukkuraksi he olivat tulossa vain parinkymmenen kilometrin päähän silloisesta kodistani...
Siellä minä sitten seisoskelin muiden lähdettyä, pienen hiekkatien varressa, yksikseni monta tuntia, ennenkuin ahdistuin liftaamaan lähimmälle linja-autoasemalle. Ei ollut paljonkaan rahaa, ei silloinkaan vielä matkapuhelimia, eikä edes ketään, jolle olisin voinut soittaa. Linja-autoasemalla tapasin ihan vieraan ihmisen, joka kuultuaan tilanteestani ihan oma-aloitteisesti tarjosi minulle kahvit ja tyrkytti jopa lainaksi rahaa, jota en kuitenkaan kehdannut ottaa vastaan. Monenlaisten vaiheiden ja kolmensadan ylimääräisen matkustuskilometrin jälkeen pääsin kuitenkin takaisin kotiani lähinnä olevaan suurempaan kaupunkiin, mistä sentään kehtasin soittaa sairaan isääni itseäni hakemaan.
Joskus olen toki tuntenut itseni typeräksi ja omituiseksi kysellessäni vähän vieraammiltakin ihmisiltä voinko auttaa. Tajuan myös varsin hyvin sen, että monille avun ja lahjojen vastaanottaminen voi olla vaikeaa ja hämmentävää . Mieluummin olen kuitenkin se ihminen, joka tarjoaa, hämmennyksen uhallakin, ventovieraallekin ruokaa ja matkarahat kuin se, jolta ystävä apua pyytäessään saa kieltävän vastauksen.
14 kommenttia:
Sanonta: ystävä hädässä tunnetaan (tutaan), pitää tosissaan paikkansa! Itse katkaisin viime vuonna jalkani ja olin todellakin 2 kk täysin ulkopuolisen avun tarpeessa ja varassa. Silloin näki, ketkä ovat tosi ystäviä. Enkä tarkoita, että mua lisikaan pitänyt kulkea hyysäämässä yms.mutta todelliset ystävät ottivat yhteyttä tai tulivat kysymään, että mitä konkreettista apua tarvitsen! Eräskin tuttavani tuli, (jonka kävi todellakin harvoin emmekä olleet pitäneet yhteyttä pitkiin aikoihin), ja käveli oven avattuani suoraan imurikaapilleni ja sanoi, että keitetään teetä sit tämän jälkeen. Ja ennen tulemistaan oli soittanut kysyen, mitä tarvitsisin kaupasta. Istahdin kipsini kanssa tuolille, tosi huonossa kunnossa (sain keuhkoveritulpankin trauman seurauksena) ja itku multa pääsi. Tajusin, että mulla on tosissaan muutama aito ystävä, jotka tulevat auttamaan ja tietävät, että minä tarvitsin apua. Eli olivat ajatelleet mua. Samalla jäi pois sellaisia ihmisiä, joiden luulin heti saapuvan tulevan luokseni, kun kotiuduin, heh. 2 kk tein matkaa itseeni ja samalla myös läheisiini ... opin arvostamaan vielä enemmän ystäviäni, jotka eivät hylänneet pahimmalla hetkellä. Auttaminen ei tule kaikilta luonnostaan, puuttuu jopa empatiaakin. Ei osata samaistua toisen tilaan. Itse en olisi jättänyt sua ilman kyytiä, jos takapenkillä oli vain vauvan istuin.
Auttaminen on mukavaa silloin kun sen ymmärtää tehdä. Aina ei ymmärrä. Aina ei ymmärrä edes toisen hätää tai avun tarvetta. Toisen ymmärtäminen on niin kovin vaikeaa. Joka suunnalta.
Mutta toki on kaksi eri asiaa a) ymmartaa toisen hadanalainen tila ja tarjota apua b) torjua suora avunpyynto! Olen muutaman kerran kokenut kumpaakin elamani aikana ja kylla se jokaisen B:n jalkeen on sen hitusen verran vaikeempi pyytaa apua (kun alunperinkaan en hevin kay anelemaan mitaan tassa elamassa) :-)
T. Tuula
Tuo on kyllä hyvä havainto Vilukissi ja Isopeikko, että auttaminen ei tule kaikilta luonnostaan. Aina ei edes hoksaa.. Minuakin usein ujostuttaa esim. mennä toisen kotiin tai muuten vaan liian yksityiselle alueelle tiedustelemaan voinko tehdä jotain.
Avun vastaanottaminenkin on taitolaji. Tuntui mukavalta lukea, Vilukissi, että sinä osasit suhtautua ihmiseen joka teki oma-aloitteisesti tuttavuutta pölynimurisi kanssa .)
Juuri tuo oli, Tuula, se minuakin järkyttänyt pointti. On eri asia, jos joku on kaiken aikaa jotain vailla, mutta monelle avun kysyminen on hyvin vaikeaa. Siksi tuntuukin pahalta, jos joku suoraan torjuu avoimen pyynnön. Ei ihan heti tee mieli kokeilla uudestaan ;-)
Sulla on nyt semmonen postaustahti etten pysy perässä!
Avun pyytäminen taitaa olla meillä vaikeaa. Itse on pärjättävä loppuun asti. Ja se jos mikä ärsyttää, kun joku valittaa, miten on niin raskasta lasten kanssa, ei ehdi siivota tms. mutta kun ehdottaa että voisi tulla apuun, soita vaan, niin toinen vastaakin että kyllä hän pärjää. ??? No mitäs sitten valitat! Yhtä tyhmä olo siitä tulee kun tarjottu apu ei kelpaa...
On minutkin yksin jätetty usein pärjäämään eikä ole autettu, olen koittanut ottaa ne sitten jonkinlaisina opetuksina ja kasvunpaikkoina. Vaikka kyrsiikin tämä itsepärjäämisen kulttuuri tasaisin väliajoin!
Mä välttelen töitä, Ofelia. Siksi notkun koneella ja olen tekevinäni jotain ;-)
Tuokin on niiin totta, että on loukkaavaa, jos joku sitten kieltäytyy, kun apua tarjotaan, vaikka just on marissu. Minä taidan itse olla juuri sellainen :(
Laitoitko viestini sontalootaan, vai tumpeloinko itse?
Tähän mennessä ei oo viälä tarvinnu kenenkään hengentuatoksia kompostoira, enkä teheny sellaasta nykkään.
Kiriootikkoa jotaki hävytööntä, jos vaikka kone päätti ihan itte sensuroira ;-)?
Ei vaiskaan. Mullakin häipyy aika usein noin vain ilman syytä kommentit taivaan tuuliin, eikä niitä aina jaksa uurestaan ruveta rustaamaan.
Osuitpa oikeaan, kun otsikoit kuitenkin sen pyytämisen vaikeudeksi. itse olen kokenut, että apua kyllä saa ja annetaan - ainakin minulle on sairastuttuani sitä välillä jopa tulvinut - mutta se pyytäminen. Se on joka kerran vaikeaa. Kun on ittelliseksi kasvatettu! Toisaalta myös on kasvatettu auttamaan apua tarvitsevaa.
Olisiko tässä vaikeudessa pohjimmiltaan kyse siitä, ettei oikein itse hyväksy tilannettaaan ja kapinoi sillä tavalla vastaan?
Entäs jos ei odota mitään, mutta tunnistaa silti avun tarpeensa ja pyytää apua kun tuntee tarvitsevansa - pyyteetön avunpyytö.
Eikös sanalliseen pyyntöön nyt kuitenkin sisälly pyyntö, Sib? Sanattomat viestithän ovat aina tulkinnanvaraisia kysymyksiä.
"Tajuan myös varsin hyvin sen, että monille avun ja lahjojen vastaanottaminen voi olla vaikeaa ja hämmentävää . Mieluummin olen kuitenkin se ihminen, joka tarjoaa, hämmennyksen uhallakin, ventovieraallekin..." Niinpä niin Millan, minä olen tuon sinun avuliaisuutesi kohdannut konkreettisesti ja hämmentynyt todella. Kyselin vain tietäisikö joku mistä voisi ostaa ja sinä lähetät! Hyvin olet vieläkin päätöksessäsi pysynyt :)
Siis tuo äsköinen ei tarkoittanut etteikö apu olisi kelvannut. Kelpasi tosi hyvin ja olen kiitollinen siitä.
Vielä tuossa jäin miettimään noita muunlaisia avuntarpeita, itselläni on ainakin jonkinlainen häpeä se syy, että en pyydä esim. siivoukseen apua. Jos kerran olen sotkut saanut aikaiseksi, niin tottahan ne nyt itte pitää siivotakki. Ylpeys se taitaa olla minun syntini. Haluan näyttää pärjääväni, vaikka totuus onkin toista.
Se nyt oli ihan pientä, Nelmi. Sehän on vaan ilo, että jokin itselle ylimääräinen löytää jonnekin, missä sille on käyttöä.
Minulla on tosiaan sama itse pärjäämisen tarve. Lahjan vastaanottamisen olen sentään jo jotenkuten oppinut. Jos joku jotain pyyteettä antaa, olen iloinen ja yritän välttää ahdistavaa kiitollisuudenvelan tunnetta. Se niin helposti pilaa ilon sekä saajalta että antajalta :)
Itse en myöskään koskaan muistele antamiani lahjoja, enkä odota vastikkeita, joten nou hätä ja pyydä rohkeasti lisää villoja, jos tarvitset. Vielä meillä on niitä hetken tallella. Lopullisessa täältämuutossa pitää varmaan sitten heittää ne pois, ellei talon uusi asukas satu olemaan innokas huovuttaja ;-).
Lähetä kommentti