Kansakunnan toivot

Aamulla kahdeksan jälkeen vilkaisin ikkunasta, kun kaksi oudon näköistä kulkijaa hoipersi kylätietä vaarallisesti reunalta toiselle seilaten. Teini-ikäinen tyttö ja poika siellä taivalsivat matkalla jostakin jonnekin. Eväät olivat vielä tallessa, kun nuorukaisella oli kädessään muovikanisteri ja tytöllä olutpullo.

Ohimennen kävi mielessä, pitäisikö käydä tiedustamassa onko kulkijoilla homma jotakuinkin hanskassa ja päämäärä selvillä, mutta luovuin sentään ajatuksesta. Ehkä se olisi ollut hätävarjelun liioittelua ja tulkittu ei-toivotuksi tunkeiluksi.

Yleensä ajattelen nuorista enimmäkseen positiivisia asioita. Hölmöilyistään huolimatta teini-ikäisissä on mielestäni useimmiten jotain suloisen raikasta ja elähdyttävää. Sisareni, joka on tällä hetkellä taidemuseossa töissä kertoi kuitenkin eilen pienen tapauksen, joka sai minut vaihteeksi iloitsemaan siitä, että palkkatyöni nuorison parissa on ainakin näillä näkymin valmiiksi tehty.

Sisko kertoi, että viimeisinä koulupäivinä opettajat olivat tuoneet paljon oppilasryhmiä tutustumaan Outi Heiskasen näyttelyyn. Siskon tehtävänä oli esitellä museo ja kokoelmat. Kierroksen jälkeen oli tarkoitus myös harrastaa ohjatusti hieman omaa taiteellista toimintaa.

Koko homma meinasi kuitenkin karata yhden ryhmän kanssa käsistä, kun kolme kahdeksasluokkalaista poikaa karkasi ensitöikseen museorakennuksen katolle. Vaikka koululaisten mukana oli kaksi opettajaa ja museohenkilökuntaa oli paikalla enemmänkin, kesti useamman tovin, ennenkuin kansakunnan toivot oli saatu ehjänä alas korkeuksista.

Kokoelmien esittelyn ajaksi nämä samaiset nuoret herrat sitten asettuivat museon lattialle makaamaan. Ei auttanut opettajien kehotukset, eikä pyynnöt. Kertomuksen tässä kohdassa kysyin tarkentavan kysymyksen: "Piereskelivätkö ne myös siinä maatessaan?" "Eivät ainakaan kuuluvasti", vastasi sisko. Minua se tieto kiinnosti, koska vastaavanlaisessa tilanteessa olen ollut opettajana itsekin, mutta lisänä oli vielä ne haju- ja ääniefektit.

Tänä viikonloppuna monet nuoret juhlivat valmistumistaan peruskoulusta, lukiosta tai ammatillisista oppilaitoksista. Huolestuttavilta kuulostavat uutiset, joita on viime päivinä kerrottu mediassa erityisesti nuorten miesten syrjäytymisestä ja työttömyydestä.

Nuorempana uskoin vahvasti ihmisen kykyyn oppia, kehittyä ja korjata suuntaa, vaikka välillä näyttäisikin, että homma on menossa päin mäntyä. Vanhemmiten olen tullut varovaiseksi. Pelottaa pienten ja helposti särkyvien puolesta. Hirvittää katsoa, kun nuori elämä on ajautumassa väärille raiteille, kuoppaisille teille tai peräti umpikujaan.

Jotain pitäisi tehdä, ettei niin moni joudu hukkaan, mutta en minä itse mitään sen kummempaa konstia keksi kuin, että jokaista eksymisvaarassa olevaa nuorta varten olisi hyvä olla vähintään yksi aikuinen, joka todella välittää, näkee vaivaa ja ohjaa silloin, kun oma kompassi ei kertakaikkiaan toimi. Ai himskatti. Oliskohan minun sittenkin pitänyt käydä kysymässä oliko niillä juopuneilla tenavilla joku hätä...

Matkalla San Franciscoon (eikun Järviseudulle)

Tämän levyn ostin miehelle synttärilahjaksi. Hän toivoi sitä itse. Minunkin mielestäni biisissä ja koko levyssä on jotain hyvin hellyttävää, vaikka itse tykkäänkin vähän raskaammasta musiikista.

Harvinainen mielenhäiriö

Kaikenlaisia pyörähdyksiähän näiden korvien välissä tapahtuu, mutta nyt on menossa harvinainen mielenhäiriö: olen melkein onnellinen (ihan 100 prosenttiseen kokemukseen en toki yllä, kun onnellisuuteen tarvittavat neuronit ovat tainneet surkastua ja näkymättömät näädänpenteleet repivät taas palasia kropastani).

Eilen vietettiin meidän perheessä kahdet synttärit ja vanhempieni hääpäivää. Ensin ruokailtiin ja kakuteltiin vanhempien kotona. Sitten siirryttiin jatkamaan pippaloita vähän eri joukolla tänne meille. Hetken tunsin olevani melkein normaali ihminen, jolla on ihan oikea sosiaalinen elämä. Se oli vaihteeksi hyvä tunne.

Maailman parhaiden naapureiden kanssa iltaa istuessa mieleen yritti hiipiä haikeus, koska nämä olivat nyt mitä ilmeisimmin viimeiset synttärit, joita tällä joukolla yhdessä juhlitaan, mutta sitäkin arvokkaammilta tuntuvat yhdessä koetut hetket.

Tiskikone on siunattu keksintö. Sillä aikaa, kun se nyt tuolla korjailee juhlinnan jälkiä, Krätyakka lähtee pavunistutukseen, ennenkuin lämpömittarin lukemat kohoavat sydänvaivaisen kannalta vaarallisiin lukemiin. Tänä vuonna aion kokeilla myös vahapavun kasvatusta. Viime vuonna pensaspavut onnistuivat hyvin, kunnes loppukesän sateet homehduttivat liian tiheän kasvuston.

Kirja-arvontaan ehtii vielä osallistua huomisaamuun saakka. Viimeistään puolilta päivin nappaan kuitenkin nimet edellisen postauksen kommenttilootasta lappuihin ja pistän Onnettaren töihin. Helliköön helle kaikkia siitä nauttivia!

Viisi kirjaa ja arvonta

Liskonainen haastoi mukavaan meemiin. Pitäisi kuulemma esitellä viisi parasta/rakkainta/unohtumattominta/viihdyttävintä/vaikuttavinta kirjaa kaikelle kansalle ja tämähän on tosi kivaa. Jätän nyt teidät rauhaan kaikkien tuntemalta Isolta Kirjalta ja niiltä tieteellisiltä opuksilta, joita pääasiassa olen viime vuosina ahminut. Nämä kaikki ovat kuitenkin kirjoja, jotka olen lukenut useampaan kertaan ja jokainen on muuttanut maailmankuvaani ratkaisevalla tavalla.

Lapsena luin niin paljon, että kahdenteentoista ikävuoteen mennessä taisi kaikki vähänkään kiinnostava lasten- ja nuortenosastolta olla luettu. Silloin siirryin aikuisten osastolle. Waltariin tutustumisen aloitin kuitenkin väärästä opuksesta, kun tartuin ensimmäisenä Sinuhe Egyptiläiseen. Se ei avautunut ollenkaan. Pari vuotta myöhemmin luin Mikael Karvajalan ja Mikael Hakimin. Jostain syystä ne riipaisivat nuorta mieltä syvältä.

Kahdeksantoistavuotiaana elin sangen merkillisiä aikoja ja koin asioita, jotka jälkeenpäin muisteltuna tuntuvat tapahtuneen jollekin toiselle. Kuten useimmat muutkin, etsin itseäni ja paikkaani maailmassa. Siinä tilanteessa eräs vanhempi nainen kehotti minua lukemaan Hermann Hessen kirjan Narkissos ja Kultasuu. Lukukokemus oli kirjan eroottisuuden vuoksi hieman hämmentävä, mutta alkujärkytyksestä toivuttuani lumouduin ja oivalsin elämästä ja itsestäni sen kirjan avulla ehkä enemmän kuin minkään muun romaanin kautta sen jälkeen.

Olen lukenut Hessen koko suomennetun tuotannon Lasihelmipeliä lukuunottamatta useampaan kertaan. Ehdoton suosikkini Narkissoksen ja Kultasuun ohella on Arosusi, joka monien mielestä on ahdistava ja synkkä. Sitä kai se onkin, mutta sitä lukiessa koin ensimmäistä kertaa elämässäni jonkun toisen sanojen kuvaavan omaa sisäistä maailmaani täydellisesti.

Viktor E. Frankl kuvaa kirjassaan Ihmisyyden rajalla selviytymistään toisen maailmansodan aikaiselta keskitysleiriltä ja sitä, miten hän niiden kokemusten pohjalta kehitti logoterapiaksi nimittämänsä psykoterapiamuodon. Luin sen ensimmäistä kertaa lukioikäisenä, mutta silloin se ei vielä kolahtanut. Muutama vuosi sitten, kun epätoivoisesti etsin ratkaisua oman elämäni umpikujiin, tartuin tähän kirjaan uudelleen ja viimeinkin tavoitin siitä jotain. Opiskelin sen inspiroimana peräti vuoden kestävät logoterapian perusopinnot ja vaikken ihan ehdoitta koko oppia omaksunutkaan, kirja on edelleen minulle tärkeä.

Havahtuminen ei ole varsinaisesti kirjaksi tarkoitettu, vaan se on muistiinkirjattu kokoelma intialaisen jesuiittaveli Anthony de Mellon luentoja. Minua siinä viehättää räiväkäs huumori ja kiehtovan raikas kulttuurien sekoitus, joka mukavalla tavalla ravistelee länsimaiseen ajatteluun tottunutta. Vaikka se on selkeästi kristillinen kirja, on se kuulemma myös monien uskontoihin sitoutumattomien suosiossa. Pienenä näytteenä De Mellon huumorista tämänhetkinen lempiaforismini: "Älä turhaan yritä opettaa porsasta lentämään. Hukkaat aikaasi ja suututat porsaan."

Jaa-a. Kun minulla nyt sattuu olemaan yksi ylimääräinen kappale sekä tuota Havahtumista että Franklin kirjaa Ihmisyyden rajalla, voisin vaikka järjestää arvonnan. Kaikki, jotka vaivautuvat maanantaihin mennessä kommentoimaan jotain tämän postauksen loppuun, olkoot mukana arvonnassa. Lähetän sitten voittajalle sen, jonka hän noista kahdesta mieluummin haluaa.

Hermo menöö

Jos Krätyakka sattuisi omistamaan pelihousut, nyt olisi ehdottomasti sopiva aika repiä ne. Eilen oli nimittäin se kokous, jossa pitkään venynyt talonostoasiamme piti ratketa. Eipäs vaan ratkennut. Joku myyjäpuolen asianosainen oli unohtanut selvittää erään pikku yksityiskohdan ja sen vuoksi asia siirrettiin kahden viikon päästä olevaan seuraavaan kokoukseen. Nyt meinaa Akalla jo mennä hermot!

Mikäs siinä olisi, jos talo olisi suoraan muuttovalmis, mutta kun esimerkiksi entinen lämmitysjärjestelmä pitää purkaa ja valita & hankkia uusi. Muutakin remonttia on tiedossa. Itse asiassa emme ole vielä edes päässeet kunnolla näkemään, mitä olemme ostamassa. Sellaiset asiat eivät kuitenkaan käy käden käänteessä (varsinkaan, kun emme itse osaa tehdä mitään ja rahoituskin täytyy ensin arvioida ja hankkia). Sitäpaitsi ennenkuin mustaa on valkoisella ja muuttokuorma sisällä, emme voi edes olla varmoja, että saamme sen talon.

Remontit olisi myös mukavaa saada alta pois, ennenkuin me asetumme sinne kuuden kissan ja kolmen koiran kanssa hyörimään ja hässäköimään. Sitten kun työt miehellä alkavat kaikki jää tietysti minun kontolleni, eikä minusta tässä kunnossa kovin kummoisiin operaatioihin ole.

No, oppia ikä kaikki, enkä minä ainakaan tässä kärsivällisyyden koulussa ole vielä edes ekalta luokalta päässyt, joten jatketaan harjoituksia...

Itseironiaa

Vastauksena tämänpäiväisiin blogipohdintoihini sain eräältä ystävältä YouTubelinkin ja kyllähän tämä jaksaa naurattaa. Loistava ja moneen tilanteeseen erittäin osuva laulunteksti. Hiukan kyllä nolottaa, että näinkin vanhana vielä tunnen piston omassatunnossani noita sanoja kuunnellessa.

Maailma muuttuu

Ofelian ja Celian mehevät kommentit inspiroivat jatkopohdintaan edellisestä aiheesta. Minua on aina kiehtonut se miten nopeasti unohdamme, että on ollut ja on edelleen muitakin "mahdollisia maailmoita". Historia tuntuu kuin kaukaiselta tarinalta, joka elää enää kirjan kansien välissä ja televisiossa näytettävät nälkiintyneet lapset ja likaiseen veteen ruokaa keittelevät perheenäidit tuntuvat kuuluvan toiseen maailmaan.

Oma äitini, esimerkiksi, on syntynyt 1944 (minua vain 20 vuotta vanhempi) Hän joutui ensimmäisen kerran kesätöihin 11-vuotiaana - lapsenpiiaksi tietenkin, mutta yksin vastuuseen peräti kolmesta muksusta, kun minulla oli parina ensimmäisenä kesänä vain yksi.

Töissä oltiin mahdollisuuksien mukaan myös muina loma-aikoina, eikä palkka tosiaankaan tullut omaan käyttöön vaan se luovutettiin suoraan vanhemmille. Sama jatkui siinä vaiheessa, kun kansalaiskoulun jatkoluokatkin päättyivät ja äiti pääsi myyjättäreksi kauppaan. Palkkapussi vietiin avaamattomana isäpuolelle, joka antoi siitä pienen summan käyttörahaa äidille. Loput menivät perheen yhteisiin tarpeisiin.

Eikä tässä ollut mitään merkillistä tai laitonta siihen aikaan. (50-luvulla ja 60-luvun alussa!) Lapset olivat voimiensa mukaan osavastuussa perheen hyvinvoinnista niin taloudellisesti kuin työpanoksellaankin ja näinhän se on edelleen monissa maissa.

Maaseudulla, suurperheessä kasvanut isäni oppi leipomaan leipää, hoitamaan karjan, viljelemään ruokaa pöytään, ajamaan hevosta ja hoitelemaan kaikkea muutakin, mitä siihen aikaan talon töihin kuului. Rengin töitä ja metsänhakkuita käytiin tekemässä rahaa vastaan naapureille heti, kun voimat riittivät. Lukupäätäkin olisi ollut niin, että vapaaoppilaspaikka oppikouluunkin olisi ollut tarjolla, mutta eipä ollut varaa ostaa kenkiä, joilla pitkät koulumatkat olisi kuljettu. Eikä tässäkään ollut tuohon aikaan mitään kummallista. Kolmetoistalapsiseksi perheeksi sillä seudulla he tulivat yleisen mittapuun mukaan varsin hyvin toimeen, kun kerran ruokaakin riitti kaikille, eikä kukaan lapsista kärsinyt puutossairauksista.

Milloinkaan vanhempani eivät ole kertoneet näitä ja vielä vanhempia asioita minulle syyttävään sävyyn tai marttyyreina. Olen silti iloinen, että ovat ylipäätään kertoneet. Se auttaa minua ymmärtämään monia asioita paremmin ja joskus jopa olemaan kiitollinen siitä, kuinka hyvin kaikki on nyt - sekä heillä että itselläni sairauksista huolimatta.

Ajat muuttuvat yllättävän nopeasti. Ne eivät jää myöskään tällaisiksi kuin ovat nyt. Celian tavoin minäkin olen sitä mieltä, että olisi hyvä, että nykynuoretkin oppisivat ponnistelemaan ja tekemään työtä. On karhunpalvelus lapselle, jos he jostain syystä kasvavat kuvittelemaan, että vaivannäkö ja epämukavuus on vältettävissä ja että aina löytyy jostain joku, joka heidät puutteesta tai pulasta pelastaa. Joidenkin (onneksi harvojen) nuorten puheista olen ollut kuulevinani nimittäin semmoisiakin ajatuksia, että yhteiskunnan, vanhempien tai jonkun muun VELVOLLISUUS on huolehtia esimerkiksi veloista, joita he eivät kykene maksamaan. Oma puolisonikin eli pitkään niin, että aina, kun tiukka paikka tuli, hänelle tuli ensimmäisenä mieleen, että kyllä äiti auttaa. Nyt on hänen äitinsä ollut jo vuosia haudassa..

On minuakin aina autettu, jos on ollut mistä antaa. Pienestä saakka minulle on kuitenkin avoimesti selitetty perheen taloudellinen tilanne, eikä minulle ole tullut mieleenikään mennä pyytämään asioita, joihin vanhempien rahat eivät olisi riittäneet. Silti en kokenut koskaan jääväni mistään paitsi. Oli ainakin rakkautta yllin kyllin, vaikkei hienoja leluja ja harrastuksia aina ollutkaan.

Tietääkseni jossain päin Eurooppaa (Italiassa ja Portugalissa?) oli vielä muutamia vuosia sitten voimassa laki, joka velvoitti aivan toisensuuntaiseen huolenpitoon. Nimittäin LASTEN tuli huolehtia myös taloudellisesti vanhemmistaan. EU-ssa kun ollaan ei ole lainkaan varmaa, että tulevissa sosiaalipolittisissa uudistuksissa valitaan yhteiseksi tämä Pohjoismaisen hyvinvointivaltion linja. Ehkä meilläkin joskus mennään siihen Etelä-Eurooppalaiseen malliin ja se voi kyllä olla monelle meikäläiselle aika rankka muutos..

Kersana kesätöissä

Tänä vuonna monet nuoret jäävät kuulema ilman kesätöitä. Sitä taisin tuumailla juuri ennen nukahtamista, kun unissani palasin kesään -78, jolloin äitini järjesti minut hoitamaan puolitoistavuotiasta pikkutyttöä. En minä vaan sen ikäistä lastani luottaisi kolmetoistavuotiaan hoiviin, mutta aika oli toinen, ja toki minua oli vastuuntuntoiseksi valmennettu koko pienen ikäni.

Hoidokkini ei osannut vielä puhua, mutta tahtonsa hän teki tiettäväksi selvästi, äänekkäästi ja kansainvälisellä elekielellä tehostaen. Äitinsä työpaikka oli asunnon alakerrassa ja ensimmäisen viikon ajan en oikein tiennyt pelkäsinkö vai toivoinko hänen kuulevan lapsukaisensa raivonkiljunnan ja kipaisevan seuraavalla kahvipaussilla antamaan minulle potkut.

Lasta oli selvästi kasvatettu hieman erilaisin periaattein kuin mihin olin itse tottunut. Meillä, jos omenan heitti seinään ja halusi toisen, äiti ei taatusti ryhtynyt kuuliaisesti uutta kuorimaan. Toki minä pientä ihmistä kohtaan myös tietynlaista hellyyttä tunsin ja kannoin kovasti huolta siitä, ettei hänelle mitään vahinkoa tapahtunut. Viikon verran siinä kuitenkin voimia miteltiin. Sen jälkeen pelisäännöt olivat selvät ja loppukesä kului tappavan tylsästi.

Opettavainen kokemus se pikkuakalle oli. Selvisi ensinnäkin vuorenvarmasti se, että lastenhoitoalalta en tule kutsumustani löytämään ja, ettei työ tosiaankaan ole aina helppoa ja kivaa. Sain kuitenkin myös aavistuksen siitä, mikä riemu on itsensä voittamisessa ja miten makealta maistuvat sellaisen työn hedelmät, jotka eivät ole vaivatta puusta suuhun tipahtaneet.

Syksyllä olin helpottunut, kun pääsin kouluun lepäämään ja yhteys hoidokin perheeseenkin katkesi, kun he muuttivat pian paikkakunnalta pois. Kymmenisen vuotta myöhemmin eräälle seurakuntakeikalleni ilmaantui kuitenkin nuori, kuvankaunis tyttö äitinsä kanssa ja hämmennyin hieman, kun tyttö tuli laulujen jälkeen pyytämään minulta nimikirjoitusta. Kaunis pikuneiti oli ujo, mutta tunnistinhan minä hänet, kun tarkkaan katsoin.

Äitinsä kertoi, että vaikka tyttö oli ollut niin pikkuinen, kun häntä hoidin, minusta oli muodostunut hänelle ikäänkuin myyttinen hahmo ja satuolento, josta hän kertoi juttuja vielä leikki-ikäisenäkin. Toki minä hänelle olin laulanut ja kertonut satuja silloin kauan sitten, mutta ei niin pieni niitä voi myöhemmin muistaa. Hyvältä silti tuntui, etten ollut mitään parantumattomia traumoja hänen sieluunsa jättänyt.

Tänä aamuna ihan uteliaisuuttani googlasin tuon nyt jo aikuisen naisen nimen netistä. Materiaalia löytyi paljon. Kaunis, menestynyt, onnellisen näköinen ja ammatiltaan taiteilija. Millaisia ovat mahtaneet olla hänen ensimmäiset kesätyökokemuksensa...

Hanat auki ja heti!

Eilen kylvin kiireellä viimeisetkin salaatin siemenet. Tänään kuopaisin vielä lähdön päähän pari perennaa penkistä toiseen ja aukaisin toiveikkaasti kasvihuoneen katon. Kuvittelin, että luonto hoitaa kastelun, kuten säätiedotuksessa lupailtiin, mutta mitä vielä. Tuulee vaan kylmästi, eikä vettä ole saatu tippaakaan.

Lähdettiin miehen ja koiranpoikasten kanssa kylälle viettämään kesälomapäivää (Miehen sellaista. Viimevuotiset pitää kuulemma pitää alta pois). Käytiin tutustumassa paikakunnan uuteen kiinalaiseen ravintolaan. Syöttölä oli siisti, palvelu ensiluokkaista, ruoka tosi edullista ja peräti maistuvaa. Sinne mennään toistekin. Yksi täällä maalla asumisen riemuja taitaakin olla se, että ravintoloissa on selvästi edullisempi hintataso. Eipä heti tule mieleen lähimmästä suuresta kaupungista paikkaa, jossa riisi kalaäyriäiskastikkeella salaatteineen, juomineen ja jälkiruokineen (jäätelöä ja friteerattuja banaaneita) maksaisi yhteensä 8 euroa.

Ennakkoäänestämässäkin oli tarkoitus käydä, mutta Krätyakka oli hajamielisellä tuulella ja unohti laput kotiin. Puutarhamyymälässä ei mitään pilettejä kyselty, joten mentiin sinne ja ostettiin vanhemmilleni "hääpäiväkukaksi" amppelitomaatti. Ensi lauantaina kun on sekä puolisoni että äitini syntymäpäivä ja vanhempieni 47.hääpäivä.

Puutarhakaupan pihassa päästettiin karvakakarat vähän ulkoilemaan ja kuin tyhjästä jostain taas ilmestyi eri-ikäisiä ystävällisiä ihmisiä niitä rapsuttelemaan. Vaikka monet pelkäävät koiria, on myös paljon niitä, jotka osaavat tulkita niiden elekieltä ja nämä meidän karvakasathan ovat aina uusista tuttavista suunnattoman iloisia.

Tähän saakka päivä on ollut mitä mainioin. Nyt kun vielä sataisi vähän sitä vettä. Aivan varmasti jossain päin joku pui harmista nyrkkiään ja kastuu sadepilvien alla. Puhaltaisivat ne nyt tännepäin. Täällä olisi totinen tarve. Sitäpaitsi tämä fibromyalgian myötä kroppaani asentunut ilmapuntari hälyttää kipumittari punaisena, että kohta tulee ämmiä ja äkeitä. Sais tulla jo.

Eiks nää lue täällä kirjoja?

Krätyakka on pahasti hurahtanut Huuto.Nettiin. Samoin kirjoihin. Kai sen nyt voi jo täällä tunnustaa. Shoppailu omalla sohvalla on pelottavan helppoa ja näyteikkunaostoksia voi harrastaa, vaikkei olisi niin varaakaan, eikä voimia ostoskaduilla vaelteluun.

Nyt kun muutto lähestyy, yksi asia on ainakin selvää: uuteen kotiin hankitaan kunnolliset kirjahyllyt. Pikaisen laskutoimituksen perusteella niitä nimittäin on nykyisessä huushollissa yksitoista ja melkein kaikki eri paria. Se häiritsee pahasti jo tämmöisen epäesteetikonkin silmää.

Koska budjetti on pieni, olen surffannut viime viikkoina ahkerasti Huuto.Netissä löytääkseni sieltä edes muutaman hyllyn kohtuuhintaan - mieluiten sellaista sarjaa, jota voisi sitten kaupasta täydentää. Surkea todellisuus näyttää kuitenkin siltä, että ainoat sitä kautta myynnissä olevat kirjojen säilytykseen tarkoitetut huonekalut näyttävät sijaitsevan pääkaupunkiseudulla. Joko pohjalaiset eivät lue kirjoja, tai sitten pitävät kiinni sekä niistä että perintökirjahyllyistään viimeiseen hengenvetoon saakka. Ainoat viimeaikoina näillä seuduilla myyntiin tulleet hyllyt kun näyttävät olevan niin sanottuja "viihdekeskuksia" ihmeellisiä kalustelevy+putkihässäköitä, joissa mitä ilmeisimmin on tarkoitus säilöä ihan jotain muuta kuin kirjoja.

Tällä viikolla pitäisi lopultakin selvitä hyväksytäänkö kolmisen kuukautta sitten tekemämme tarjous eräästä vanhasta talosta, jossa on muun muassa peräti neljänkymmenen neliön sali. Viimeiset 20 vuotta olemme puolison kanssa haaveilleet kirjastosta, jossa olisi lattiasta kattoon saakka ulottuvat kirjahyllyt. Sellaiset tosin maksavat todennäköisesti lähes yhtä paljon kuin se koko talo, mutta saahan sitä haaveilla..

Terveydenhuollosta

Anonyymin kommentti edelliseen postaukseen sai minut miettimään suomalaisia hyvinvointipalveluja. Meille 60-luvulla ja sen jälkeen syntyneille yhteiskunnan kustantama koulutus ja käyttäjille edulliset terveydenhuoltopalvelut ovat itsestäänselvyyksiä. Ei kuitenkaan tarvitse mennä montakaan sukupolvea taaksepäin (tai kauas valtion rajojen taa), kun palveluita ei aina saanut rahallakaan, kun ei lääkkeitä, eikä toimivia verkostoja kertakaikkiaan ollut olemassa. Tänä päivänä olisi hyvä muistaa, että tilanteet eivät ole stabiileja. Infrastruktuuri voi myös romahtaa tai kehityskäyrä kääntyä vaivihkaa negatiiviseen suuntaan.

Molemmat vanhempani ovat vaikeasti sairaita, eivätkä kuulu siihen kansanosaan, jolla olisi varaa yksityisiin lääkäripalveluihin. Äitini kävi viikko sitten ultraäänikuvauksessa ja kysyi eilen isää ensiapuun saatellessaan, miksei lääkäri ollut soittanutkaan tuloksista, kuten oli luvattu. Hoitaja vastasi, että neljä lääkäriä on jäänyt kesälomalle ja yksi sanoutunut irti. Kenellekään ei ole saatu sijaista, joten hommat eivät kertakaikkiaan hoidu.

Terveyskeskuslääkäreiden stressaavat työolot ovat kaikkien tiedossa, samoin se, että yksityisellä puolella palkkapussin paisuttelu käy huomattavasti helpommin. Palkankorotuksenkin lääkärit taisivat muutama vuosi sitten onnistua itselleen neuvottelemaan ja samaa yrittivät hieman kehnommin tuloksin taannoin sairaanhoitajat.

Lääkäreistä puhutaan toisinaan kuin he asiantuntijuudessaan olisivat jumalasta seuraavia, erityisen kiitollisuuden ja kunnioituksen tarpeessa, kun tekevät niin vaativaa ja vastuullista työtä. Televisiosarjat esittävät kuvitteellisia kertomuksia sankarilääkäreistä, jotka suorittavat vaikeita leikkauksia alkeellisissa olosuhteissa taskunpohjalta löytyvillä välineillä ja pelastavat ihmisiä elämälle kuoleman kourista harva se päivä.

Kyllä minäkin lääkäreiden työtä kunnioitan, samoin hoitajien ja kaikkien muidenkin rehellistä työtä. Sitä en vain ymmärrä, miksi lääkärin työ olisi niin paljon arvokkaampaa kuin sairaala-apulaisen, että siitä pitäisi maksaa moninkertainen palkka. Monissa muissa maissahan ihmiset joutuvat itse kustantamaan yliopistokoulutuksensa. Meillä lääkärit koulutetaan yhteiskunnan varoin (kuten useimmat muutkin ammattilaiset), eikä se totisesti ole mitään halpaa lystiä. Eikö yhteiskunnan, eli meidän veronmaksajien, pitäisi saada jotain vastinetta rahoillemme.

Ymmärrän sen, että jokainen työntekijä tarvitsee inhimilliset työolot, arvostusta ja mielekkäitä tehtäviä, jotta motivaatio pysyy yllä. Jokainen tarvitsee myös riittävästi lepoa ja vapaa-aikaa työstä irrottautumiseen. Kannatan sitä lämpimästi kaikkien kohdalla.

Vanhoilta ajoilta kaipaisin kuitenkin takaisin jonkinlaista kutsumusajattelua, kunniantuntoa ja yhteisvastuuta. Satuin nimittäin eräänkin kerran näkemään, kuinka kellon viisarin napsahdettua neljään, vuokratohtori paiskasi muovihanskat tiskiin, pakkasi kassinsa ja lähti kotiin suomatta vilkaisuakaan niille neljälle potilaalle, jotka olivat jääneet häneltä hoitamatta, kun edelliset käynnit olivat venyneet hieman pitkiksi. Hoitaja huuteli jotain perään, mutta herra tohtori vastasi, että "mun vuoro loppui nyt". En nähnyt miten tilanne lopulta ratkesi, kun satuin kuulumaan niihin onnekkaisiin, joiden omalääkärillä vielä työvuoro jatkui...

Jalat irti maasta

Voisinpa edes hetkeksi unohtaa kivun ja raskaan todellisuuden, pistää vaikka juoksuksi, niinkuin nuo kaksi karvattiani tuossa kuvassa, huolettomina keväisessä auringossa, jalat irti maasta.

Isä joutui tänään sairaalaan kovien rintakipujen vuoksi. Ei suostunut jäämään osastolle, vaikka lääkäri ehdotti. Epäiltiin, että on puhjennut sepelvaltimotauti. Samassa sydäntutkimusjonossa ollaan nyt sitten iskä ja minä. Toivottavasti isän asia etenee vähän rivakammin kuin meikäläisen. Meikäläisen lähetteet kun kirjoitettiin jo kuukausia sitten, mutta mitään ei kuulu. Oireet pahenevat kaiken aikaa.

Postia pappi Jaakobille

Vaikka olenkin aikamoinen elokuvien suurkuluttaja, suomalaiset tekeleet eivät ole koskaan kuuluneet suosikkeihini. En tiedä olenko antanut jo niin varhain aivopestä itseni amerikkalaisen elokuvateollisuuden kiiltävillä klisheillä, että en tavoita enää kotimaisen elokuvan karun yksinkertaista ilmaisua. Joka tapauksessa useimmat suomalaiset elokuvat ovat minusta rumia, kömpelöitä, ikävystyttäviä tai tahattoman koomisia.

Koirankynnenleikkaajasta pidin ja viime aikoina olen lukenut monta ihastunutta blogipostausta Klaus Härön elokuvasta Postia pappi Jaakobille. Tänään tuli kuitenkin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lehti Hiidenkivi, jossa oli Lauri Timosen kaikkea muuta kun mairitteleva arvio elokuvasta. Kaduttaa, että edes luin sen.

No, enpä minä ole ennenkään mielipiteitäni toisen käden tietoihin perustanut, mutta ehkä en nyt kiirehdi elokuvateatteriin, vaan odotan, kunnes sen saa vuokratallenteena. Timosen kanssa voin yhtyä ainakin siihen, että on ilahduttavaa, että joku edes yrittää Suomessa tehdä valtavirrasta poikkeavaa ja puhuttelevampaa draamaa.

Haikeutta ilmassa

Päivä on kulunut puutarhassa. Keskellä kiireisintä kylvöaikaa ja toiveikkainta viherrystä mielen täyttää hiljainen haikeus. Tämä on viimeinen kevät täällä. Muutto, jonka toivoin olevan elämäni viimeinen, ei ollutkaan sitä (ellen sitten satu saamaan viimeistä kyytiä puulaatikossa ennen elokuuta).

Vaikka käsitän, että jostain täytyy aina luopua, jotta uutta voi tulla tilalle, mieli on silti alakuloinen. Takapihalle on haudattu puolisen tusinaa rakkaita, karvaisia perheenjäseniä niiden tultua matkansa päähän. Vanhin omenapuumme on lähes kuusitoistavuotias, melkein yhtä vanha kuin vanhin koiramme, joka on syntynyt tässä talossa. Puuta ei voi muuttaa, mutta ilmeisesti koira joutuu vielä vanhoilla päivillään sopeutumaan uuteen ympäristöön. Se voi olla sille kova paikka. Hedelmäpuiden juuria järsiviä vesimyyriä ei sentään tule ikävä, eikä ongelmajätteitään polttelevia naapureita.

Tässä iässä toki monet muutkin joutuvat myöntämään, että joidenkin unelmien toteuttaminen on myöhäistä, että voimat alkavat hiipua ja nuoremmat ajavat ohi. Eihän siinä periaatteessa ole edes mitään pahaa tai surullista. Ihan mielelläni olen osa elämän kiertokulkua. Kun minun vuoroni tulee, ryhdyn ihan auliisti kompostoitumaan ja palauttamaan maaksi sen, mikä maasta on tullut. Olen minäkin osani elämästä saanut, kaikenlaisilla mausteilla ja kukkuramitoin.

Ehkä eniten tässä kaihertaa tunne, etten sittenkään ole osannut tarpeeksi arvostaa sitä hyvää, mitä minulla on täällä ollut. Ehkä uusi koti ja asuinpaikka tuovat mukanaan toisenlaisia positiivisia asioita. Yleensä niin on käynyt. Nyt vain tuntuu siltä, että alan olla liian vanha aloittamaan alusta - niinkuin mitä ilmeisimmin tuo vanhus, josta mies nappasi tänään kuvan koiria lenkittäessään.

Edit. Huomaatteko muuten, että sillä (tuolla autolla) on edelleen kirkkaat lasit joista taivaan huikaiseva sini ja pumpulipilvet heijastuvat... eikä niitä ole kuulemma lisätty kuvaan keinotekoisesti..

Vaalikoneella

Hiljattain näkyväksi lukijaksi ilmaantuneen Tillmanin (lämpimästi tervetuloa. On mukavaa, kun pääsee vastavisiiteille näppärästi kuvakkeesta) inspiroimana hakeuduin minäkin YLE:n vaalikoneelle. Sille toiselle en vaivautunut, kun se herra Tillmanin mielestäkään ei ollut kovin uskottava.

Ihan jo pelkäsin, että vajoan näissä vaaleissa nukkuvien puolueeseen, kun koko EU perusarvoineen herättää niin voimakasta vastenmielisyyttä, ettei kiinnostusta ole riittänyt edes vaalikeskusteluitten seuraamiseen.

Tottahan Krätyakalla silti mielipiteitä riittää ja ne ilmaistaan poikkeuksetta sillä varmuudella, mikä vain täydellinen asiantuntemattomuus antaa (jos ei tiedä ja aikoo silti sanoa jotain, kannattaa puhua niin, että edes itse uskoo. Sen olen oppinut sekä teatterihommissa, kirkossa että opettajana).

Konetta availlessa olin varautunut jo vaikka minkämoisiin hankaluuksiin, mutta ongelma ratkesi kertasessiolla (kolmellakymmenellä kysymyksellä). Ehdokas löytyi. Mielipiteiden yhteensopivuus 84%. Puolue oikea. Kaikkein suurin yllätys oli kuitenkin se, että ehdokas osoittautui mutkan kautta tutuksi monesta eri yhteydestä. Kansioissani on hänen artikkeleitaan ja sattuupa hän olemaan vielä erään ystäväni sukulainenkin. Eikä huono asia toki ole sekään, että hän on nainen.

Kiitos siis postauksesta Tillmanille ja näppärästä ehdokkaan arvontavälineestä YLE:lle. Jälleen on yksi EU-kriittinen kansalainen herätelty suorittamaan kansalaisvelvollisuutensa myös näissä äänestyksissä.

Teinikarkotin

Kamalan päivän piristykseksi osui silmiin tällainen uutinen. Japanissa kokeillaan kuulemma vandalisoivien teinien karkottamiseen puistoista erityistä laitetta, joka päästää niin korkean äänen, etteivät sitä vanhemmat ihmiset enää kuule. Juttu ei kerro, kuinka vanhat korvat pitää olla, että voi ihan rauhassa sotkea ja rellestää..

Kun asiat kasautuvat

Kansanviisauden mukaan, kun asiat pitkittyvät, ne yleensä myös mutkistuvat. Puolisoni näyttää tosin elävän sitkeässä uskossa, että kun vain teeskentelee tarpeeksi pitkään, ettei huomaa likaisia vaatekasoja ja isompiakin sotkuja elämässä, ne jossain vaiheessa häviävät itsestään.... mutta mieheni onkin Hämeestä.

Meillä Pohojanmaalla asiat kuuluisi hoitaa heti, eikä hetken päästä. Olen kuitenkin alkanut salaa epäillä, että geeniperimääni on jostain lipsahtanut vierasta verta. Tai sitten olen vain yhä enemmän alkanut muistuttaa temperamentiltani tuota armasta puolisoa, joka on varustettu syntyjään paljon pidemmällä pinnalla ja hitaammin kiihtyvällä moottorilla kuin meikäläinen (niin hyvässä kuin pahassa).

Joka tapauksessa omassa ja yhteisessä elämässämme asiat ovat nyt päässeet ikävästi kasautumaan. Olen lykännyt lukemattomia vastenmielisiä kotitöitä (kaikki ne ovat minulle vastenmielisiä) ja käyttänyt aikani koneen äärellä istuskeluun (blogiin kirjoitellessa voi ovelasti uskotella itselleen TEKEVÄNSÄ jotain, vaikka puuha onkin kaukana hyödyllisestä). Nyt tuntuu, että jotkin niistä kasoista alkavat konkreettisesti kaatua päälle.

Talon ostoon ja muuttoon liittyvät asiat viipyilevät meistä riippumattomista syistä, mutta vaikka muuttoautoa ei voikaan vielä tilata, olisi toki paljon, mitä voisin ja pitäisi hoitaa ajoissa, ettei kaikki sitten kasaudu yhdeksi hallitsemattomaksi röykkiöksi, kun muutto lopulta on käsillä.

Aloitin eilen sen tämän vuoden kuudennen antibioottikuurin, jota olen säilönyt tuolla kaapissa pian kuukauden ja kokeillut ensin kaikki lempeämmät poppakonstit. Viime yö tuli sitten valvottua kovien vatsakipujen vuoksi. En käsitä, miten selviän kuukauden kuurista, kun jo ensimmäinen tabletti teki niin samperin sairaaksi. Myös terveyden suhteen lumipalloefekti toimii: kun yksi vaiva puhkeaa ja se huonosti hoidetaan, voi seurauksena olla vastustuskyvyn lasku ja uusia vaivoja. Lääkkeet aiheuttavat useimmiten aina ikäviä sivuvaikutuksia ja niidenkin seurauksena voi puhjeta vaikka kuinka hankalia riesoja..Asiat kasautuvat.

Joka tapauksessa tekemättömät työt rasittavat ainakin Krätyakkaa kaikkein eniten. En minä päivässä, enkä viikossakaan tänä aamuna tekemääni työlistaa tyhjäksi saa, mutta tänään aion ainakin aloittaa, joten ei muuta kuin hihat heilumaan.

Suhteellisuudesta

Asioiden suhteellisuus on seikka, joka on askarruttanut Krätyakkaa aina ja kaikkialla. Kuten olen jo tullut tunnustaneeksi, kohtuullisuus ei kuulu vahvuuksiini ja sitä suuremmalla syyllä on ollut järkevää yrittää kehittää edes suhtellisuudentajuaan.

En usko, että yhdelläkään ihmisellä on sitä riittävästi. Kognitiivista psykologiaa lukeneet tietävät, että jopa etäisyyksien ja esineiden koon arvioiminen on opittu asia (saati sitten monimutkaisemmat, esimerkiksi sosiaalisiin ilmiöihin liittyvät seikat). Itseäni hihitytti kovasti , kun ensimmäistä kertaa kuulin tutkimuksesta, jossa tarkkailtiin, miten koko ikänsä viidakossa eläneet ihmiset yrittivät arvioida kaukana seisovien eläinten kokoa. Perspektiivistä ja siitä, että kauempana sijaitsevat kohteet näyttävät meistä pienemmiltä, ei ollut hajuakaan. Etualalla istuskeleva murmeli saatettiin arvioida savannilla isommaksi kuin kaukana näkyvä norsu, koska viidakossa puut olivat estäneet näkemästä kauas ja siksi koon ja etäisyyksien arviointi oli jäänyt kehittymättä.

Hymy hyytyi kuitenkin heti, kun aloin huomata henkilökohtaisia, elämäni varrella paljastuneita havaintoharhoja. Erityisesti minäkuva on sellainen, joka Akalla on ollut pahasti vinossa todennäköisesti siksi, että palaute on ollut niin vastakohtia täynnä (olenko minä nyt sitten iloinen vai ryppyotsainen vakavikko? Olenko ystävällinen ja helposti lähestyttävä vai ylimielinen paskiainen? Ota siitä nyt sitten selvää...)

Me ihmiset muokkaamme käsitystä itsestämme jatkuvasti toiminnassa onnistumisten ja epäonnistumisten ja toisilta saamamme palautteen avulla. Hämmentäviä ja suhteellisuudentajua kehittäviä ovat tilanteet , joissa palaute on ristiriitaista tai ympäristö odotuksineen vaihtuu usein toisenlaiseksi. (Viime aikoina olen vakavasti harkinnut muuttoa Samoan saarille tai Länsi-Afrikkaan, jossa runsasmuotoinen takamus on kuulemma seksikkyyden huipentuma)

Itse yritin pitkään oppia salamannopeasti vaihtamaan pukeutumistyylin, kielen, puheenaiheet ja käytöksen aina kulloiseenkin ympäristöön sopivaksi - niin pitkälti kuin se syvimpiä arvojani loukkaamatta oli mahdollista. Lopulta moinen jatkuva värin vaihtaminen kävi uuvuttamaan. En minä toki vieläkään tahallani lähde ketään pukeutumisellani tai puheillani loukkaamaan, mutta maahan asti en enää kumartele, enkä pyytele keneltäkään anteeksi olemustani. Suhteellisuudentajua on sekin, että antaa arvon myös itselleen, eikä ainoastaan toisille...

Puiren pelekua

Vaikka minoon itte pohojalaanen varpaankynsiäni myören, mua naurattaa täällä kotokonnuullani usiampiki juttu. Esimerkiksi se, kuinka nua täkälääset isännät ilimiselevästi pelekää puita, jossei ne satu pötköttämähän turvallisesti tantereella tai komiasti pinos tukkirekan kyyris.

Emmoo huamannu, jotta ne mettää kammoksuus. Sen kimppuhun ne näyttää käyvän ihan hapinees vesuriensa ja sahojensa kans, mutta annas olla, jos jossaki aukialla seisoo yksinäänen puu tai jonku pihas on monta koivua. Heti pitää mennä kopistelemahan ja kauhistelemahan, jotta tämon varmahan sisältä laho ja se tarttoo kaataa, ennenku se seuraavalla pohojoostuulella rysähtää tuvan päälle. (Tai auton, tai ihmisten. Ihan varmasti se tienoon ainoa puu suorastaan odottaa, että saa kaatua jonkun ohikulkevan ihmisen niskaan)

Niiren miälestä kuuset varjostaa ja koivut roskaa. Liian lähellä tupaa ne kasvattaa sammalta katolle ja märättää rästäslaurat. Maan alla ne kiamurtaa juurensa kivijalkahan ja halakaasee koko perustan. Mokomat pirulaaset. Kumohon ne pitää saara.

Muistan ku kerran ny jo eresmenny naapurin isäntä pasteeras tuas meirän markilla ympäriinsä ja sanoo, jotta kyllä tästä hyvän sais, ku ensi päästelis sahalla pari viikkua ja sitte tilaas puskutraktorin paikalle. Tää meirän piha kun on täkälääsittään siitä kummallinen, jotta on monttua, mäkiä ja piäni luamakin virtaa kaharen hehtaarin pläntin läpitte. Sitäs lurua sei sentään ollu umpehen kaivamas.

No, ny se miäs on jo kuallu. Sen eläes niiren piha oli tasaanen ku jalakapallokenttä. Mitä ny syystöiren aikaan raktorin pyärät mylläs siihen mutaaset urat. Ny, kun son pois, sen emäntä on istuttanu markin täyteen kukkia, puskia ja herelmäpuita. Tiältä kattottuna son ku Eerenin puutarha. Eikä sitä rouvaa taira pelijättää puukkaan. Ihan ku kurillansa son istuttanu koko tiänviarustan täytehen komeeta kuusia...

Luumupuita siemenistä?

Ei siitä eilisestä oikein kunnon bakkanaalia syntynyt, kun valkkari loppui kesken. Punaista olisi ollut jäljellä iso pahviloota, mutta siitä minun sisuskaluni ärtyvät viikkokausiksi, enkä minä nyt ihan semmoista hintaa ole valmis yhden illan riemusta maksamaan. Joka tapauksessa kivut helpottivat sillä aineella muutamaksi tunniksi ja sekin on tietysti jo jotain.

Tämän päivän olen ajatellut viettää ulkotiloissa. Siihen liittyen kysyn nyt jotain, joka kuuluisi paremmin jonnekin puutarhaihmisten keskustelupalstoille, mutta kun surffailin siellä jo ja luin aiheesta kaiken mahdollisen, niin kysynpä nyt täälläkin, jos vaikka jollakin olisi jotain omaa tietoa aiheesta. Eli onko kukaan lukijoista ikinä kasvattanut luumupuita siemenistä? Onko osunut kohdalle sellaista puuta, jonka hedelmät olivat hyvänmakuisia, vaikka puu oli tiettävästi siementaimesta, eikä hankittu oikeaoppisesti vartettuna taimikaupasta?

Meidän pihallamme kasvaa ihana iso Sinikka -luumu, joka viime vuosina on tehnyt ämpärikaupalla satoa. Kun nyt syksyllä muutamme pois, olen jo etukäteen surrut sitä, että hedelmäpuut jäävät tänne. Niin isoa rotiskoa ei voi mukaankaan ottaa, eikä Sinikka juurikaan tee juuriversoja, joista lisäämällä saisi täsmälleen emokasvin kaltaisia puskia. Löysin sen juurelta kuitenkin eilen pari pikkuista siementainta ja pistin purkkiin. Netistä löytämäni tiedon perusteella niistä voi kuitenkin tulla ihan mitä tahansa (vaikkei lähistöllä ole muita luumuja kuin se Sinikka, joka on itsepölytteinen). Olisihan se tietysti turhauttavaa, jos viisi vuotta tainta vaalittuani saisin huomata, että se kantaa korvavaikun makuisia hedelmiä....Silti tekisi mieli kokeilla. Pitäähän elämässä ottaa riskejä. Niin olen antanut itselleni kertoa.

Akka ryyppää

Tänään tämmöinen päivä. Lieneekö eilisen puuhakkuuden seurauksia. Sydämen kohdalla tuntuu siltä kuin norsu istuisi rinnan päällä. Joka paikkaan sattuu ja väsyttää ihan vietävästi. Aamulla yritin patistaa itseäni yhteen sun toiseen hommaan, mutta lopulta annoin periksi ja painuin pehkuihin.

Mieli lipuu matalalla kuin liian raskaassa lastissa kulkeva laiva. Eilinen, kohtalaisen hyvä olo, sai taas haaveilemaan paremmista ajoista. Kun hyvän päivän jälkeen seuraa aina entistä karmeampi vointi ja lisäksi vielä karvas pettymyksen maku, tuntuu toisinaan, että olisi parempi, kun niitä hyviä päiviä ei tulisi lainkaan. Mieluummin tasainen ankeus, kuin ripaus iloa ja toivoa, jotka karkaavat ulottuvilta heti kun silmä välttää.

Sen verran pännii, että nyt menen kyllä ja aukaisen ihan yksikseni viinipullon ja saatanpa juoda sen loppuunkin ihan itsekseni, jos pumppu kestää (pää ikävä kyllä kestää vaikka ämpärillisen, se on tullut kokeiltua, mutta maksa ja sydän todennäköisesti ei). Onhan tässä vielä päivää jäljellä ennenkuin mies yhdeksän maissa palailee töistä. Niin, että Krätyakka ratkeaa nyt ryypiskelemään. Ehkä huomenna ollaan taas ihmisiksi. Jää nähtäväksi.

Rikkaruohoja ei ole olemassakaan

Tämä päivä on kulunut kumarrellessa nokkospuskille, kuten Äijänkäppyrä taannoisessa kommentissaan kehotti tekemään. Siinä puuhassa tuli taas kaikenlaista mieleen. Ensinnäkin juuri niistä nokkosista, joita kunnioitan syvästi, sillä niillä parani muun muassa anemiani, jota neljä vuotta olin apteekin valmisteilla (joita sisuskalut eivät sietäneet) ja ruokavaliolla yrittänyt turhaan hoitaa. Nokkostipoilla ja -ruuilla se viimein lähti. Rautapitoinen kasvi, eikä ärsyttänyt sisuskaluja yhtä paljon kuin rautalääkkeet.

Moneen muuhunkin käyttöön nokkonen on mainio. Suurin osa tuholaistorjunnasta ja lannoituksesta hoituu meidän puutarhassamme nykyään laimennetulla nokkoskäytteellä (joka kyllä haisee niin hirvittävälle, että lähiympäristöstä kaikkoaa kaikki ihmisolennotkin, kun sitä rupeaa käsittelemään).

Nokkosen lisäksi tuumailin kasvimaalla muidenkin rikkaruohoiksi haukuttujen kasvien kohtaloa ja totesin, ettei sellaisia taida olla olemassakaan. On vain kasveja, jotka ihmisen mielestä kasvavat väärässä paikassa. On pelkästään sopimuksenvarainen asia, mikä kasvi kunkin mielestä on koristekasvi tai hyötykasvi ja mikä rikkakasvi. Monet luonnonkasvit ovat ihmisellekin asiantuntevasti valmistettuina ihan hyvänmakuista ja terveellistä ruokaa.

Monilla kasveilla on myös ekosysteemin kannalta tärkeä, tasapainottava merkitys, jota ihminen harvoin älyää ottaa huomioon muokatessaan ympäristöään vaihtuvien trendien mukaan. Jälleen kerran olemme kovin kapeakatseisia. Kasvien kannalta taidamme usein olla aikamoisia haittaeläimiä ja tuholaisia, varsinaisia rikkolioita. Se riippuu vain näkökulmasta;-)

Joka sortin hömppää

Ofelia haastoi allaolevaan meemiin. Samalla käynnillä nappasin mukaani testin, jolla pitäisi kuulemma paljastua oman sukupuolen (mikä se on?) feminiinisyyden, maskuliinisuuden tai androgyynisyyden määrä. Minä sain tulokseksi, että olen sukupuolineutraali. No, siinä ei ollut ainakaan itselleni mitään uutta. Testailkaa tekin, jos kiinnostaa. Myös meemin voi poimia mukaansa, ken haluaa.

Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt: Laulaja, kirkon nuorisonohjaaja, liikkeenharjoittaja, lehtori.

Neljä televisio-ohjelmaa, joita tykkään katsella:Draamaelokuvat, alueuutiset, puutarhaohjelmat ja jotkut Teeman dokkarit

Neljä paikkaa, joissa olen ollut lomalla: Mikä on LOMA?! No, Leningradissa, Lontoossa, Maarianhaminassa ja Hollannissa oli ihan kivaa.

Neljä internet-sivua, joilla käyn melkein päivittäin: Ampparit.com, omat blogit, suosikkiblogit (niitä on paljon) ja telkku.com


Neljä lemppariruokaani ovat:fetasalaatti, kasvislasagne, miehen valmistamat uuniperunat soijasuikalekastikkeella ja punajuuripatee.

Neljä paikkaa, joissa mieluummin olisin juuri nyt: nukkumassa, (terveenä) töissä, haudassa tai taivaassa.

Tuommoiselta näytti Krätyakan tekemänä se testin tulos:

Vaihtoehdoista nainen, mies, androgyyni ja sukupuolineutraali,

SINÄ OLET SUKUPUOLINEUTRAALI

Kuvauksesi Olet sukupuolineutraali eli sukupuolisesti sitoutumaton. Et pidä meteliä sukupuolesta, etkä tuo omaa sukupuoltasi mitenkään erityisesti esille. Persoonaasi ei hallitse eikä määritä vahvasti sen enempää mieheys kuin naiseuskaan Sukupuoleen liittyvässä itseilmaisussa olet melko pidättyväinen - jopa sukupuolipihtailija. Tiedostat sukupuolijärjestelmän olemassaolon ja otat siihen mielellään etäisyyttä ja toimit yksilöllisesti, etkä sukupuolimäärittyneesti. Et aina ymmärrä, miksi monet muut ihmiset pitävät sukupuolesta niin kovasti meteliä ja antavat sukupuolensa ohjailla toimintaansa. Olet vielä kauempana miehisistä toiminnan tyyleistä kuin naisellisista. Olet hyvin vahvasti sitoutumaton kumpaankaan sukupuoleen - jopa sukupuolipakoilija.

Tuloksesi on merkitty ruudukossa tällä värillä. Naisellisuuspisteesi: -20 Miehekkyyspisteesi: -32