lauantai 29. toukokuuta 2010

Vapaa ja yksinäinen

Olenhan minä Chisua kuullut ja tykännytkin. Eilen osui kuitenkin korviin ensimmäistä kertaa tämä biisi ja johan kolahti. Erinomaisen nokkelat ja oivaltavat sanat.

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Elämäniloa odotellessa

Nonniin. Nyt on tämäkin sitten tutkittu ja todettu, että ilo elämästä alkaa irrota parhaiten viidennenkymmenennen ikävuoden jälkeen. Stressi, viha ja huolet asettuvat kuulemma vasta tuossa iässä ihmisten mielessä toisenlaisiin mittasuhteisiin. Iloa koetaan erityisesti ystävistä ja perheestä.

Monille vanheneville ihmisille kehittyy kyky työntää negatiiviset tunteet syrjään ja nauttia niistä asioista, jotka ovat hyvin. Riemukkainta tänä ikärasismin aikana on lukea väite, jonka mukaan elämänilon kokeminen näyttää olevan korkeimmillaan siitä viidenkympin rajapyykistä peräti kahdeksaankymppiin saakka. Elämä ei siis päätykään kolmikymppisenä, vaikka pessimistisimmät niin kuvittelevakin.

Ei hassumpi ennuste tämmöiselle tasaista tahtia ikääntyvälle täti-ihmiselle. Sitä viidenkympin merkkipaalua rupeaa tämmöisiä juttuja lukiessa ihan odottelemaan..


sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Äänellä voi halata

Kaikkein varmimmin tämän ilmiön kanssa kohdakkain joutuvat lasten vanhemmat: emme ole kaikessa samanlaisia. Jo ennen syntymää meillä on erilainen temperamentti ja perinnöllisiä taipumuksia. Elämänkokemukset, ympäristö ja omat valinnat jalostavat niistä sen, mikä meistä tulee.

Tämä otsikko herätti minussa lämpimän läikähdyksen ja suuria odotuksia. Melko yksioikoinen ja minun mielestäni kökkö tutkimusasetelma sieltä takaa kuitenkin paljastui...vaikka sellaisiahan ne useimmat muutkin psykologiset tutkimukset mielestäni ovat, vai oliko tuo jutuntynkä vain taas typistetty niin minimaaliseksi, että jotain olennaista jäi kertomatta. En tiedä.

Itselleni äänillä on aina ollut suunnaton merkitys. Olen ennenkin siitä täällä kirjoittanut, että vaikka näen ihan hyvin, suunnistan tilassa äänten perusteella, paikallistan auton viat samalla tavoin ja kuulen hyvin herkästi tuttujen ihmisten äänensävystä, mitä muuta sanojen takana piilee.

Kaikki eivät ole samanlaisia, eikä tarvitsekaan olla. Vanhempien lisäksi myös muiden kasvatustyötä tekevien on tärkeää se muistaa, eikä sen tiedostamisesta ole haittaa muussakaan vuorovaikutuksessa.

Minulle oli vaikeaa hyväksyä se, että puolisoni hahmottaa maailmaa ensisijaisesti muiden kuin kuuloaistin kautta, mutta kun vuorovaikutus ja viestintä tuntuu tärkeältä, silloin on myös motivaatiota opetella toisen "kieltä".

Visuaalisuuteen ja fyysiseen toimintaan orientoituneella voi olla kiusaus pitää omaa toimintatapaansa ainoana oikeana. Saahan niiden taipumusten avulla usein aikaan paljon näkyvää ja konkreettista. Koulussa etua synnynnäisistä piirteistään saavat minun kaltaiseni kuuloaistin ja käsitteellisen ajattelun kautta maailmaa hahmottavat. Omassa elämässäni olen kuitenkin havainnut, että pelkillä koulunumeroilla ei leipää pöytään hankita. Tuuma ei riitä, tarvitaan myös toimi, mutta ei se pelkkä päätön toimintakaan hyvään johda..

Tuon otsikon mukaisesti olen itse useinkin yrittänyt "äänellä halata" - varsinkin silloin, kun fyysinen kosketus olisi helposti voitu tulkita väärin. Sanojen sisältö ei tosiaankaan kaikkia kosketa. Sen olen huomannut, mutta eipä taida koskettaa se äänikään.

Tuosta tutkimusta koskevasta jutusta jääkin mielestäni puuttumaan se tärkeä täsmennys, että eri ihmisten tunteenilmaisuilla on meille erilainen merkitys. Esimerkiksi juuri lohdutuksen perusta noissa koetilanteissa on varmasti äidin ja tyttären lämpimässä suhteessa. Samaa vaikutusta tuskin olisi täysin vieraan ihmisen äänellä tai sellaisissa tilanteissa, joissa keskustelijoiden välinen suhde on ristiriitainen ja jännitteinen.

Olisi se silti mukavaa, jos tuo yliyksinkertaistettu väite tosiaan pitäisi paikkansa. Sen verran terveelliseksi (muun muassa verenpainetta alentavaksi) ja tarpeelliseksi halaaminen on havaittu.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Tärkeitä huomioita masennuksesta

Masennuksestahan meillä nyt paljon puhutaan, eikä pelkästään puhuta, vaan sitä myös podetaan. En tiedä onko muualla maailmassa samoin, mutta Suomessa on tyypillistä se, että jostain asiasta hetken valtavasti vouhotetaan. Kun aihe on keskustelun tasolla kaluttu loppuun, se painuu unholaan, vaikkei itse ongelmaa olisi millään tavoin ratkaistu.

Tämä
lehtijuttu ilahdutti Krätyakkaa tänään. On tärkeää, että masennuksesta ja uupumuksesta kerrotaan ja keskustellaan, mutta tiedon pitäisi olla laaja-alaisempaa ja syvällisempää kuin nämä iltapäivälehtien lanseeraamat sloganit, joilla nostatetaan poliittista hysteriaa ja huolta jo ennestäänkin taloudellisen laskusuhdanteen rasittamissa ihmisissä.

Liika yksinkertaistaminen ja yleistäminen kasvattaa myös ihmisryhmiin kohdistuvia paineita ja syyllistävää leimaamista. Tuossa jutussa lainataan psykiatrin professori Jyrki Korkeilan puhetta, jossa hän oikaisee ja täsmentää kolmea masennukseen liittyvää yleistystä.

Ensinnäkään naiset EIVÄT pode masennusta selkeästi enemmän kuin miehet. Naiset ja miehet vain oirehtivat psyykkistä pahoinvointiaan eri tavoin. (Tästähän olen jo monesti kirjoittanut). Nuorten masennus ei myöskään ole räjähtänyt yhteiskunnallisena ongelmana käsiin yhtä pahasti kuin julkisuudessa on annettu ymmärtää. Itse asiassa nuorten mielenterveysongelmiin puututaan varhaisemmassa vaiheessa kuin muutama vuosikymmen sitten ja siksi vakavien, pitkäaikaista sairaalahoitoa vaativien masennustapausten määrä ei ole valtavasti kasvanut.

Tilastojen mukaan naiset ajatuvat työuupumukseen helpommin kuin miehet, mutta se ei ole Korkeilan mielestä koko totuus. Naiset hakevat apua ongelmiinsa nopeammin. Miehillä työuupumus ehtii usein syventyä vaikeammin hoidettavaksi masennukseksi ennen kuin he tunnistavat avun tarpeensa ja ahdistuvat tekemään asialle jotain.

lauantai 8. toukokuuta 2010

Yhden asian ihmiset

Ihminen on monimutkainen ötökkä ja maailma yllätyksellisempi paikka kuin jotkut haluavat ajatellakaan. Olisikohan juuri se arvaamattomuus ja yllätyksellisyys syy siihen, että monet hakevat turvallisuutta ja ennustettavuutta elämäänsä rakentelemalla asioille valmiita sabluunoita?

Yleisten kategorioiden (kuten sukupuoli, ikä, ammattirooli, rotu jne.) ja stereotypioiden lisäksi joillakin näyttäisi olevan ikioma MISSIO, maailmanselitys, kaava, kartta tai malli, johon he yrittävät aktiivisesti sovittaa kaiken ja kaikki - sopivat nämä siihen sitten tai ei. Väistämättä näissä sovitusoperaatioissa päädytään tekemään jonkinlaista väkivaltaa, hieman kuten Tuhkimon sisarpuolet vääränmallisille jaloilleen sovitellessaan sitä lasikenkää koipiinsa. Painostusta ja tuottamaansa kärsimystä nämä "maailmanjärjestäjät" vähättelevät tai perustelevat sillä, että hyvän asian edestä kannattaa kärsiä (kunhan kärsimys osuu pääosaltaan muiden, eikä omalle kohdalle).

Toki yleistykset ja mallit helpottavat elämää. Mitä todenmukaisempia, toimivampia , monipuolisempia, kattavampia ja joustavampia ne ovat, sitä paremmin ne auttavat sopeutumaan maailmaan ja erilaisiin ihmisiin muuttuvissa tilanteissa.

Krätyakalle päänvaivaa ovatkin viime aikoina aiheuttaneet sellaiset ihmiset, joiden maailmankuva on kovin ahdas. Heidän henkistä tasapainoaan pienikin poikkeama normaalista helposti heilauttaa. (Turhan usein se heilauttava tekijä on viime aikoina sattunut olemaan Krätyakka). Sitten herää tarve puolustautua, palauttaa balanssi ja poistaa häiriötekijä tarpeen tullen vaikka väkivalloin.

Useimmiten ratkaisu on kuitenkin ykinkertaisesti hylätä ja sulkea näköpiiristään ihmiset tai asiat, jotka eivät sovi omaan käsitykseen normaalista ja hyvästä asiaintilasta. Joskushan se voi olla kaikkia osapuolia tyydyttävä tilanne, mutta näin ulossuljetun näkökulmasta voin kertoa, että kyllä se toisinaan tuntuu pahalta.

Vaikka kuinka itse tietää, että nelikulmaisten palikoiden joukossa nelikulmaiset eivät ole mitenkään erikoisia, pyöreille palikoille sitä on turha mennä vakuuttelemaan, elleivät ne itse ole valmiita sitä tietoa hyväksymään. Ja mitäs tehdään sitten, jos tämä neliskulmainen palikka jälleen kerran ryhtyy muovaamaan itseään ympäristöön sulautuvaksi. Kulmiahan saa hiottua vähän pyöreämmän näköisiksi, mutta kuinka nopeasti ne saa jälleen kasvatettua takaisin, jos ympäristö odotuksineen kohta taas vaihtuu? Muutos vaatii aina paljon energiaa, eikä sitä ole loputtomasti käytössä , varsinkaan tämmöisillä vanhoilla loppuunkuluneilla akoilla..


maanantai 3. toukokuuta 2010

Addiktoitunut tätiparka

Turhaan eivät kansanterveystyöläiset ole huolestuneet nykytätien turnauskunnosta. Eläkemummot ovat kuulemma ryhtyneet naukkailemaan alkomahoolia häpeilemättä yli suositusten ja siitähän ei tietenkään hyvää seuraa. Peliriippuvuus on kasvussa kaikissa ikäryhmissä ja nettiriippuvuus vaanii myös yhä useampaa seniori-ikäistä.

Oma isänikin opetteli tietokoneen käytön lähes seitsenkymppisenä ja luulen, että nyt nousisi aikamoinen meteli ja myrsky, jos sähköinen lelu häneltä jostain syystä pois vietäisiin.

Kauas ei ole omena tässä tapuksessa puusta lennähtänyt. Krätyakkaa on tänään ahdistanut koko iltapäivän. Gmail ei nimittäin toimi ja Akan koneelta se löytyy oman mökin kuvan alta. Olo on kuin aistideprivaatiokokeessa. Sormi alkaa naputtaa pöytää, varvas lattiaa, ja levoton mieli askaroi ongelman kimpussa:MIKÄ SITÄ VAIVAA!?? Mitäs jos joku nyt yrittää tavoittaa minua, enkä pääse vastaamaan.

Ja minä muka kuvittelen eläväni erakkona! Kaikkea muuta. Sosiaalisuuteni on vain siirtynyt vähemmän velvoittavaan sfääriin. En silti suin surminkaan olisi vielä 2000-luvun alussa uskonut, että auon sähköpostiani useita kertoja päivässä ja saan vieroitusoireita, ellen pääse päivittäin lukemaan suosikkiblogejani. Tämä täti taitaa olla riippuvainen ja luulenpa, että meitä on muitakin.

Ei se silti paljon lohduta, sillä riippuvuuteen kukaan ajautuu harvoin ilman, että siihen on syvempiä syitä. Omani taidan tietää. Tietävätköhän muut... Addiktoitunut tätiparka.

lauantai 1. toukokuuta 2010

En tykkää

Mä en tykkää naisista. Ne on jotenki niin pikkusielusia ja suhtautuu niin tunteella kaikkeen. Nuorempana niistä monet viettää ihan liikaa aikaa peilin edessä ja kuntosalilla. Kannattais sekin aika käyttää ennemminkin ittensä sivistämiseen. Kroppa ja naama rupsahtaa, mutta sisäinen kauneus kestää ajan hampaan.

Emmä tykkää miähistäkään. Ne tekee itsestään vähintään yhtä suuren numeron. Siinä missä tosinaisten vaatteita ja ulkoista olemusta pitää aina muistaa kehua, tosimiesten voimat, kyvyt ja charmi tarvii yhtä paljon pönkitystä.

Lapsistakaan mä en tykkää. Vauvoina ne vuotaa molemmista päistä ja vähän vanhempana saa aikaan hirveetä sekasortoa. Kaiken aikaa ne vaatii jotain ja kuvittelee, että maailma on vaan niitä varten. Sitten niistä kasvaa nuoria miehiä ja naisia, jotka vuorostaan viettää aikaansa vaatekaupoissa tai urheilukisoissa ja jatkaa sitä samaa perinnettä.

Ihmiset on kyllä joskus ihan kivoja. Niissä on ihan mielenkiintoisia tyyppejä ja jos ei aina kaikkee ymmärrä, voi yrittää opetella ymmärtään. Siinä sitä onkin vapaa-ajan harrastusta kerrakseen.

Lemmikkieläimistäkin mä tykkään. Ne sanoo aina asiat just niin ku ne niitten mielestä on, mutta on silti tosi kilttejä ja kaiken lisäksi pehmeitä silittää (no, ei tiätysti kilpikonnat, kärmekset ja semmoset, mutta ne karvaisemmat).

Ittestänikään mä en tykkää. Mun kroppa ei tottele ollenkaan vaan hajoo pala palalta, vähitellen. Mun aivotkaan ei pelitä enää niinku ennen. Muisti prakaa ja mielipiteet alkaa luutua just niinku monilla muillakin vanhoilla ihmisillä. Kärttyisemmäksikin mä taidan käydä kaiken aikaa.

Silti mulla on tallessa tää eletty elämä, eikä kenenkään märkäkorvan kandee tulla sanoon mulle miten asiat on, ennenku ne ottaa selvää, miten ne on ollu ennenku ne parikyt vuotta sitten syntyi. Tässä maassa on jotain pahasti vinksallaan, jos alle kolmikymppiset on uransa huipulla. Siinä iässä on kyllä tietoo ja energiaa, mutta viisaus on useimmilla vasta idullaan.

Mä oon aina luullu, että tykkään ihan hirveesti nuorista, mutta en mä taida tykätä niistäkään.