Mies toi illalla pyynnöstäni kauppareissulta lohtusuklaata, jonka havaitsin heti avattuani hieman epäillyttävän näköiseksi. Mutustelin kuitenkin muutaman palan ennen kuin maku ja kertaalleen sulanut ilme alkoi toden teolla ärsyttää. Päiväystä vilkaistessani huomasin sen vanhentuneen ja puoli vuotta sitten.
Jossain suuremmalla paikkakunnalla ja isomman ostoksen kera saattaisi mieskin aktivoitua lähtemään tuotteen kanssa takaisin kauppaan. Täällä ei kuitenkaan oikein viitsi, kun Siwan kassatätejä tulee muutenkin sääli (työajat ja -olot ovat aika vaativat) ja ruokakauppoja on vain kaksi. Jos siis toisen myyjät moitteillaan suututtaa, jää aika vähän valinnanvaraa ostoksille.
Yökin kului taas vaihteeksi valvoskellessa. Koiravanhus ja tuleva äitikoira pyysivät vuorotellen pihalle pissalle. Minun vatsakipuni paheni kaiken aikaa ja aamulla verta tuli taas molemmista päistä.
Pakkasmittari näyttää -24. Niinpä virittelin takkaan tulen. Siinä puuhassa paljastui se viimeisin harmi, joka tuntuukin ylitsepääsemättömimmältä, sillä siitä tuskin pääsemme enää koskaan eroon: takan reunaan on jostain ilmaantunut tuommoinen kauhea, suuri, rasvaisen näköinen tahra. En käsitä, mistä tuollainen on voinut tulla. Mieheltä asiaa on turha tiedustella, sillä hän kieltää aina kaiken. Ei muista, ei ole koskaan jättänyt mitään sotkuja minnekään, eikä varsinkaan ole syypää mihinkään vahinkoihin.
Voi, miten pieniä tämmöiset harmit ovatkaan suurten rinnalla! Tottahan minä sen tiedän ja ymmärrän, mutta saisinko nyt edes hetken puhista harmiani ja kirota kohtaloani.
Menen ensin oksentamaan. Sitten etsin kaikki mahdolliset puhdistusaineet tiskiaineesta dynamiittiin ja käyn tuon tahran kimppuun. Tarkoitus oli kyllä kirjoittaa ihan jotain muuta, mutta siitä sitten, kun katse taas yltää oman navan tienoilta etäämmäs.