Kannattaako elää, kun kumminkin kuolee

Otsikon absurdi kysymys on tarkoitettu retoriseksi. Jokainen kohtalaisen tervepäinenhän siihen vastaa, että kannattaa (me masentuneet olemme sitten toinen juttu). Aivan yhtä hyvin voisi kysyä kannattaako lainkaan syödä, kun kohta tulee kumminkin uudelleen nälkä tai siivota, kun sotku alkaa saman tien ryömiä takaisinpäin (sitä tässä huushollissa joka tapauksessa useinkin mietitään).

Ihan tosissaan tiedän joidenkin pohtivan kannattaako edes pyrkiä elämään ekologisesti, koska yhden, pienen ihmisen teoilla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä ja kannattaako ylipäätään yrittää elää eettisesti, kun ei se kumminkaan pitemmän päälle onnistu.

Elämme hyvin suorituskeskeistä aikaa. Jos ihmisen arvo joskus aikoja sitten määriteltiin sen mukaan, mikä oli hänen syntyperänsä, nykyään tärkeää on se, millaista tulosta olet viimeisen kvartaalin aikana tehnyt ja minkä värisen mitalin viimeisissä kisoissa saavutit. Itse olen hyvin altis tarkastelemaan itseäni suorituskeskeisin kriteerein. Toisille sen sijaan kuuluu mielestäni itsestäänselvästi ihmisarvo ja kunnioitus meriiteistä riippumatta.

Kohtuullisuuden löytäminen ja keskeneräisyyden sietäminen itsessä käy sitä vaikeammaksi, mitä enemmän maailmankuva ja minäkäsitys masennuksen myötä vääristyvät. Ihminen tarvitsee tavoitteita ja haasteita. Ei elämän ole tarkoituskaan olla jatkuvaa päivänvarjon alla lepäilyä. Jonkinlainen tasapaino olisi silti hyvä löytää omien voimavarojen ja pyrkimysten välille.

Se, jos minä en saavuta korkeita tavoitteitani ei tarkoita sitä, että tavoitteet pitäisi hylätä. Moraalisia ongelmia ei mielestäni ole syytä ratkaista rimaa laskemalla vaan ennemminkin etsimällä uusia käytännön ratkaisuja päämäärien saavuttamiseksi askel kerrallaan.

Nyt siis tossua toisen eteen kivuista huolimatta (se pieni askel kerrallaan) ja kissanvessoja siivoamaan. Lampaatkin tarvitsevat vettä ja kanoille pitäisi viedä eiliset perunankuoret. Ensin pitäisi kuitenkin päästä ylös tästä sohvalta... Aivot antavat käskyjä, mutta mitään ei tapahdu. Vaikka tiejyrä uhkaisi nyt ajaa yli, en kertakaikkiaan jaksa tästä ylös.

Onko tällaisella elämällä arvoa? Ei minusta - ainakaan ilman armoa, eikä sellaisesta puhuminen totisesti ole trendikästä. Vaan mitäpä minä trendeistä. Siihen tartun ja siinä riipun, kun ei muutakaan ole. Ansioton rakkaus minun osakseni, Niinhän sitä tuli rippikoulussa opetettua. Siitä puhuminen vaan on toisinaan helpompaa kuin siihen uskominen.

Ketä kiinnostaa

Blogeja selailemalla sen huomaa. Meitä on paljon: kaikenikäisiä masentuneita, eri tavoin kelkasta pudonneita, epätoivoisesti kulissejaan pystyssä pitäviä tai jo julkisesti leimautuneita.

Minä taidan kuulua syrjäytyneistä onnekkaimpiin, niihin, joiden taistelut on jo taisteltu, mutta joilla on vielä jotain, joka pitää elämässä kiinni. Olen päätynyt eläkkeelle (Päässyt vai joutunut? En tiedä kumpaa enemmän. Tiedän, että pitäisi osata olla kiitollinen tästä pienestä, mutta sentään säännöllisestä eläketulostaan. Mieluiten olisin silti työkunnossa). Olen fyysisesti sairas ja oireilen myös masentumalla. En jaksanut työelämässä, vaikka pidin valtavasti ammatista, johon olin lopultakin valmistunut pitkän harhailun, monien kokeilujen ja useamman opiskelurupeaman jälkeen. Työvuosia olisi vielä jäljellä ainakin kaksikymmentä - mikäli elinvuosia riittää. Silti olen jo omissa ja toisten silmissä vanha. Olenhan keski-ikäinen ja nainen. Ketä sellainen kiinnostaa?

Tuntuu, että kaikelle on nykyään laskettavissa markkina-arvo, myös ihmisille työ- ja ihmissuhdemarkkinoilla. Ihmisestä on tullut ihmiselle väline omiin päämääriin, hyötyyn ja mielihyvään. Jos kumppani ei enää tyydytä seksuaalisesti tai ei ole tarpeeksi edustava esiteltäväksi, hänet voi aina vaihtaa - ainakin, jos itsellä on valuuttaa, jolla kulloinkin markkinoilla kauppaa käydään. Työantajaa kiinnostaa yritykseen tuomani lisäarvo ja tuotto. Hänelle olen yhtä kuin työvoima, en persoona. Niinkö se on?

Ehei, ei minua ole (ainakaan vielä) jätetty, enkä itse ole jättänyt ketään. Potkujakaan en ole vielä koskaan saanut. Minua vain vetää puoleensa nimenomaan särkyneitten ja särjettyjen tarinat. Jostain syystä tämän päivän kuvien tulvassa katseeni kiinnittyy surullisiin silmiin, niiden katseisiin, jotka on hylätty, lyöty, halveksittu tai jätetty huomiotta. Ihmisten blogeistakin suosikeiksi valikoituvat nopeimmin ne, joissa elämän valoisan puolen lisäksi häilyvät myös varjot, suru on läsnä, eikä elämä mahdu meikkilaukkuun.

Menestys, nuoruus, muoti, kauneus, raha, voima, valta ja kuuluisuus. Ketä kiinnostaa? Minua ei. Monia muita kyllä. Siksi täällä syrjässä, marginaalissa, nuotin vieressä, varmaan onkin niin paljon tilaa.