Suorittamisesta

Ennen puhuttiin ahkeruudesta. "Hyvä työmies" tai "työteliäs vaimo" olivat oikeasti ylistäviä ilmaisuja, eivätkä vitsikkäitä kaikuja vuodelta kivi ja keppi.

Toki silloin jurakaudella, Krätyakan lapsuudessa, ahkeruuteen liitettiin myös sen toivottu seuraus, eli taloudellinen vaurastuminen. Ihan yleisesti taidettiin silloin Suomessakin vielä uskoa, että koulutus ja työnteko kannattaa - ainakin siinä mielessä, että työtä tekevälle riittää ja siitä saa elantoon riittävän palkan.

Pitkään aikaan en ole kuullut kenenkään muiden kuin opettajien ahkeruutta ylistävän. (yrittäjyyttä kylläkin ja se on eri asia, eikä tämä totisesti ole sen puolueen mainos) Koululaisten pitää olla ahkeria. Muilta odotetaan aktiivisuutta, panostamista ja mielellään menestystä. Jos vielä puoli vuosisataa sitten saattoi itse työ olla jonkun mielestä kunnioitettavaa ja arvostettavaa, ainakin Krätyakan näkövinkkelistä se näyttää muuttuneen: Nykyään arvossa pidetään ihmistä, joka mahdollisimman vähällä vaivalla saa käärittyä mahdollisimman suuret voitot. "Hullu paljon työtä tekee ja niin pois päin..."

En tiedä onko tämä nykymeno millään tavoin huonompaa kuin se "niska limassa" ja "Otsa hiessä" -meininki, johon minua edeltävät sukupolvet on kasvatettu. Jotenkin vastenmieliseltä tuntuu kuitenkin tämä kaikille elämänaloille hivuttautunut suorittaminen.

Pitäisi päteä ja menestyä opinnoissa, työssä ja ihmissuhdemarkkinoilla, verkostoitua, päivittää osaamistaan ja pitää huolta ulkoisesta habituksestaan. Jatkuvasti pitäisi olla ajan hermolla, valmis luopumaan vanhasta ja oppimaan uutta. Mihinkään ei saisi kiinnittyä, mihinkään ei jäädä. Vierivä kivi ei sammaloidu. Zumbaava ja kahvakuulaileva kansanosa ei ei rupsahda.

Itse kasvattelen parhaillaan kennelini ensimmäistä pentuetta ja olen suorastaan järkyttynyt siitä suorittamisen määrästä, joka vastaani on vyörynyt niinkin viattomalta vaikuttavalla kentällä kuin koiraharrastuksessa.

Joillekin koira näyttää olevan oman persoonan jatke: sen koko, näkö, rotu, hinta, näyttelymenestys ja osaaminen nostavat omaa itsetuntoa tai laskevat sitä. Koirien kanssa harrastetaan joissain perheissä jo yhtä paljon kuin näiden paljon parjattujen Noora-Pettereiden kanssa, joita kuljetetaan jääkiekkoharjoituksista soittotunnille ja teatterikerhosta ratsastuskoululle sellaista haipakkaa, ettei perhe ehdi edes yhteiseen ruokapöytään vaan matkalla haukataan jotain mäkkäristä.

Toki terveillä ihmisillä ja koirilla on jonkinlainen toiminnan tarve, mutta liika on aina liikaa, eikä sen paremmin mieli kuin kehokaan veny loputtomiin. Eikö riitä, että työelämässä juostaan kieli vyön alla. Täytyykö vapaa-ajan olla sitä samaa suorittamista?

Tuota omaa pentuani en totta totisesti retuuta yhteenkään koirakerhoon. En toko-harkkoihin, en agilityyn, en vesipelastusharjoituksiin, enkä opeta verijäljelle. Metsään mennään ja nuuhkitaan vuodenaikojen tuoksuja. Vierekkäin istutaan sohvalla ja rapsutellaan toisiamme. Leikitään, kun leikityttää ja opetellaan lauman säännöt tässä arkisen elämän puitteissa.Antaa maailman rynniä ja rymistellä. Meillä ei käydä kokeissa, eikä testeissä, ei kilpailla, eikä vertailla pisteitä. Nautitaan toisistamme vaan.

Elämä verolle

Vielä 15 vuotta sitten meillä oli miehen kanssa hassu unelma mahdollisimman yksinkertaisesta ja luonnonmukaisesta elämäntavasta. Halusimme mahdollisimman pitkälti kasvattaa itse ruokamme, kuluttaa mahdollisimman vähän ja käydä palkkatöissä vain sen verran, mikä sellaisen elämäntyylin ylläpitämiseksi on aivan välttämätöntä. Voi pyhä idealismi ja yksinkertaisuus!

Haaveet kaatuivat lopulta rehellisesti sanottuna omaan ahneuteemme ja laiskuuteemme. Vähitellen alkoivat myös fyysiset seikat rajoittaa jaksamista. Sen jälkeen, kun minä aloin tarvita kalliita lääkkeitä ja otimme huolehdittavaksemme kaikki nämä eläimet, sitoumuksia on ollut niin paljon, ettei rahattomana eläminen tulisi enää kuuloonkaan.

Tämä kaikki tuli mieleen, kun eilen kuulin, että nyt on valtiovalta keksinyt lätkäistä kansalaisille jälleen yhden yleisen, kaikille automaattisesti lankeavan veron, eli mediamaksun. Yhä enemmän tuntuu ilmaantuvan sellaisia pakollisia maksuja, jotka eivät ole suorassa suhteessa yksilön kuluttamien palvelujen määrään (esim. autovero on maksettava ajetuista kilometreistä riippumatta. Työnhakijan työssäkäyntialue on määritelty niin suureksi, että ainakaan täällä maalla, missä julkista liikennettä ei juuri ole, auto on oltava, mikäli aikoo kelvata työnhakijaksi -vain yhden esimerkin mainitakseni).

Henkilökohtaisesti minulla ei ole nyt juuri mitään hätää. Pieni eläke ja puolison palkkatulot kattavat kyllä meidän menomme. Sääliksi käy niitä, joilla ei ole mitään pelivaraa, kun ulosmittaukseen kelpaavia maksuja mätkähtelee vastaansanomattomasti suunnasta ja toisesta. Hieman kohtuuttomalta tuntuu esimerkiksi sellainen, että terveyskeskus- ja sairaalamaksut menevät täällä hyvin nopeasti ulosottoon. Tiedän henkisiltä kyvyiltään rajoittuneita potilaita, joille on ehtinyt kertyä tuhansien eurojen edestä maksettavaa ennenkuin ulkopuolinen taho on puuttunut asiaan ja ryhtynyt purkamaan sumaa.

Rahatta ei nyky-yhteiskunnassa enää pärjää. Vielä ikävämpää on se, että tietystä kulutustasosta on julkisessa puheessa tulossa normi, josta poikkeaminen on synti ja häpeä. Eilisiä uutisia katsoessa tuli itselleni ainakin selkeä vaikutelma, että sähköisen median seuraaminen kuuluu kunnon kansalaisen tunnusmerkkeihin. Kuluttamisesta kieltäytymiseen tällä saralla ei anneta enää edes mahdollisuutta.

Toki kannatan lämpimästi julkisten palvelujen yhteistä rahoittamista. Ymmärrän myös sen, että vapaamatkustajia on liikaa, jotta rahoituspohja olisi riittävä. Sitä en vaan periaatteena ymmärrä, ettei ihmisille anneta edes teoriassa vaihtoehtoa olla katsomatta kotonaan televisiota, käyttämättä nettiä ja kuuntelematta radiota.

Eikö tähän nyt muuta ratkaisua keksitty? Tämähän lähentelee jo diktatuuria ja aivopesua.

Yksin kotona osa 102

Mies pakkasi reppunsa ja lähti vaihteeksi kurssitapamiseen Viroon kolmeksi päiväksi. Palattuaan hän lähtee heti seuraavana päivänä pitämään parin vuorokauden lastenleirin. Kyllä se minulle sopii. Enköhän minä nyt jotenkin selviä näiden otustenkin kuljettelusta, kun piha ei ole enää niin jäässä. Isossa aitauksessa koiruilla on tilaa ja tarpeeksi lämmintä juoksennella, vaikken pysty niitä lenkittämäänkään.

Laskin tässä yhtenä päivänä, että kaksikymmentäkolmevuotisesta avioliitostamme olemme miehen kanssa asuneet viikot eri osoitteissa vähintään yhdeksän vuotta. Lisäksi kummallakin on ollut kausia, jolloin työn vuoksi on yhteisestä osoitteesta täytynyt alvariinsa lähteä muutaman päivän työreissuille milloin minnekin.

Nuorempana se toimi todella hyvin. Kummallakin oli aina kuulumisia kerrottavana, kun pitkästä aikaa tavattiin. Pikkuasioista ei kehdattu nahistella, kun yhteinen aika oli niin arvokasta. Kummankin arkisotkut pysyivät enimmäkseen omassa asunnossa, eivätkä turhaan ärsyttäneet puolisoa.

Nykyään on toisin. Vaikka sairaudet ovat tehneet minusta monin tavoin toimintakyvyttömän, pärjäisin varmasti yksin vallan mainiosti, ellei olisi tätä päivittäistä eläintenhoitourakkaa (6 kissaa, 2 lammasta, kukko ja kana + 3 koiraa, joista kaksi vielä pentuja, jotka kaipaavat paljon liikuntaa), josta ei voi luistaa niinäkään päivinä, kun liikkuminen on kipujen takia vaikeaa ja muutoinkin tekisi mieli jäädä päiväksi peittojen alle.

Itse olen kuitenkin näitä eläimiä halunnut aivan yhtä paljon kuin puolisokin. Toisaalta olen ollut meistä aina se harkitsevampi ja järkevämpi osapuoli, joten sietää ihmetellä, millainen mielenhäiriö on saanut minut unohtamaan, että vaikka joskus tahtoisinkin, en voi enää koskaan lähteä kotoa useammaksi päiväksi minnekään, sillä tämmöisen katraan jättäminen jonkun toisen hoitoon ei ole ihan yksinkertainen juttu.

No, niin makaa kuin petaa - sekä liitossaan, että muussa elämässään... ja jos rehellisesti asiaa tuumailen, en minä oikeastaan minnekään täältä enää haluaisikaan. Erakkous on meikäläiselle 90 prosenttisesti ihan vapaaehtoinen valinta. Joka sortin sosiaalisuutta tuli nuorena tankattua varastoon niin, etten usko uusia maisemia tai tuttavia enää tämän elämän aikana kaipaavani ja tottahan tuo mies kotiin jäisi, jos joskus haluaisin jonnekin mennä. Olihan hän melkein neljä vuotta kotimiehenäkin ihan omasta tahdostaan, kun minä olin vielä siinä kunnossa, että kykenin perheen elättämään.

"Eikö sua pelota olla öitäkin yksin kotona?", kysyi naapurinfrouva hiljattain "Paa ny eres tua ovi lukkohon" Minua nauratti ja vastasin: "Ei oo kuule hätää. Jos joku pimiällä viä, niin tuo vuorenvarmasti valosalla takaisin" Mikäs hätä täällä on, omassa kotona.

I had a dream

Viisitoista vuotta sitten, kun muutimme ensimmäiseen (pankin kanssa yhteiseen) omaan kotiimme, meillä oli suuri unelma. Halusimme palan maata ja pihapiirin, jossa voisimme omin käsin toteuttaa villeimmätkin unelmamme. Haaveilimme mahdollisimman omavaraisesta elämästä, minimaalisesta kulutuksesta, omasta tilasta ja luonnonmukaisemmasta elämäntavasta.

Nyt, vuosia myöhemmin, unelmasta on jäljellä enää villiintyneet kasvimaat, myyränsyömät hedelmäpuut, pari vanhaa kanaa ja lemmikkilammasta, rappeutuvat rakennukset ja raihnainen emäntämerkkinen maatalouskone. Joka puolella näkyy jälkiä keskenjääneistä projekteista.

Talo on onneksi paljon pienempi kuin se, josta unelmoimme. Siivouspäivänä tässäkin on tekemistä ihan tarpeeksi. Olisin halunnut kodin, jossa on tilaa ihmisten tulla ja olla, vierashuoneita vapaana ympäri vuoden, suuri kirjasto ja lupa olla yksin tai yhdessä, hiljaa tai keskustellen.. Toki meillä on nukkunut ystäviä ja sukulaisia olohuoneen sohvalla parhaimmillaan vuosiakin yhteen menoon, mutta ei meillä ole ollut heille edes omaa huonetta tarjota. Pitäisi tietysti osata olla kiitollinen, että ovat silti viihtyneet..

Ainakin meikäläisen elämässä unelmat elävät aikansa, sitten ne kuihtuvat ja kuolevat tai yksinkertaisesti häipyvät kuin muuttolinnut syksyisin etelän lämpöön. Vielä pari vuotta sitten surin katkerasti kaikkia menetettyjä mahdollisuuksiani. Yksi kerrallaan jouduin niistä luopumaan, kun sairaudet vähitellen veivät toimintakyvyn.

Eräänä päivänä, kun ääneen purin masennuksensekaista kiukkuani, siskolikka lohdutti sanomalla : "Kuule, jos sä olisit nyt tekemässä kaikkea sitä, mitä halusit, niin ei sulla olisi nyt tätä. Joutuessaan luopumaan sitä usein saa muuta tilalle." Niinku MITÄ!!??, kysyi kiukkuinen akka. "No, esimerkiksi paljon koiria ja kissoja", vastasi sisko ja niinhän se on. Jos olisin edelleen unelmatyössäni nuorten parissa, puuhaisin vapaaehtoisena järjestöissä, keikkailisin muusikkona ja hoitaisin tätä melkoisen kokoista puutarhaani, ei minulla olisi aikaa näille rakkaille karvakorville. Nyt ne saavat kaiken huomioni ja rakkauteni. Hoidan ne niin hyvin kuin vain jaksan ja kykenen. Eihän se aina täydellistä elämää ole kenellekään. Hässäkkä on usein melkoinen, mutta yhtäkään otusta en antaisi pois, niin kauan kuin pystyn niistä huolta pitämään.

Ehkä elämä olisi helpompaa, kun pystyisi paremmin näkemään sen, mitä on jo saanut, eikä turhaan haikailisi sellaista, mitä olisi voinut olla. Kaikkeahan kukaan ei kuitenkaan voi samanaikaisesti saada. Se on fakta, vaikkei se näytä aivan kaikille nykypäivän yltäkylläisyydessä eläneille selvää olevankaan. (Minä mukaan lukien).

Verenpainelääkettä

Markus Kajon muistelen kirjoittaneen: "Ihmisen veressä on painetta, joka laskee, kun silittää kilttiä kissaa tai koiraa". Tässä taloudessa ei kenenkään pitäisi siis korkeasta verenpaineesta kärsiä. Niistä kahdesta pikkukisusta, jotka muutama päivä sitten tulivat meille väliaikaishoitoon, toinen (tuo hiekanvärinen) sai hyvän kodin ja toinen lumosi meikäläiset niin, ettei sitä kenellekään enää edes tarjota.

Ennestäänkin suuri laumamme kasvoi jälleen yhdellä jäsenellä, mutta tiedän minä perheitä, joissa on vielä enemmän lapsia. He kuuluvat tosin erääseen uskonnolliseen vähemmistöön tuolla pohjoisemmassa Suomessa. Vaan omituisuutensa kullakin. Joillakin on paljon lapsia, meillä eläimiä. Verenpaineen kannalta olemme ainakin Kajon mielestä ihan hyvässä tilanteessa.

Se toimii sittenkin

Hip hei! Se toimii sittenkin. Ainakin ajoittain. Hitaanpuoleisesti, mutta kumminkin. Nimittäin nettiyhteys. Ainakin tällä hetkellä. Toistaiseksi. (Kaiken edellä kirjoitetun voi tänä aamuna suoraan soveltaa myös meikäläisen kroppaan ja aivoihin).

Muutaman päivän bittivajeen jälkeen sähköinen viestintä taas virkistää, inspiroi ja ilahduttaa. Sähköpostien availu ei tunnu enää kiusalliselta velvollisuudelta. Blogeihin ja uutissivuille on ehtinyt ilmestyä uutta, kiinnostavaa materiaalia.

Miksi ihmeessä ihmisen mieli (ainakin tämän nimenomaisen yksilön) toimii näin? Onhan se hyvä, että aistien habituaatiota ja muutakin mukautumista tapahtuu: silmät tottuvat hämärään, jotta näkisimme paremmin. Aivot sopeutuvat meteliin ja oppivat erottelemaan epäolennaiset ääniärsykkeet olennaisista. Automatisoitumisen kautta syntyneet rutiinit säästävät energiaa ja helpottavat elämää. Mutta miksi ihmeessä myös hyvät kokemukset laimenevat ja haalistuvat?

Mikseivät kaikki suudelmat voi tuntua yhtä kiihkeiltä ja ainutkertaisilta kuin ensimmänen? Miksei jokainen koulupäivä voi olla yhtä jännittävä ja innostava kuin se ekaluokan eka? Kokemusten karttuessa ensimmäisiä kertoja tulee aina vain harvemmin. Kaiken kukkuraksi ikääntyvillä aistien herkkyyskin vähenee. Jopa mauista joudumme osittain luopumaan, mikäli tarpeeksi pitkään elämme. Makean maistaminen säilyy kuulemma pisimpään.

Sitä olen elämässäni harmitellut eniten, että jostain syystä tottuminen kipuihin ja epämukavuuteen ei tunnu tapahtuvan lainkaan yhtä nopeasti kuin mukaviin aistimuksiin...

Hyvinä päivinä haluan uskoa siihen, että positiivisia asioita, hyviä tunteita, kivuttomuutta ja suloisia aistimuksia arvostaa sitä enemmän, mitä harvemmin ne kohdalle osuvat, mutta onkohan näinkään? Jos ihminen päästää itsensä katkeroitumaan ja odottaa aina vain pahinta, voi monta pientä iloista, suloista ja hyvää asiaa livahtaa huomaamatta ohi, ilman että niihin hoksaa tarttua, kun keskittyy vain omassa surkeudessa rypemiseen.

Hohhoijaa. Ei tule valmista tässä elämässä sen paremmin akoista kuin asioista, mutta toimiva netti on nyt just kumminkin tosi kiva juttu.

Miten vältän ihmissuhdeongelmat

Kohtalaisen elämänkokemuksen ja ihmistieteisiin liittyvän koulutuksen pohjalta olen päätynyt siihen yksiselitteiseen tulokseen, että ainoa tapa välttää ihmissuhdeongelmat on välttää ihmissuhteita. Sitä ohjetta olen tässä nyt puoli vuosikymmentä noudattanut ja toimiihan se.

Ei soi jatkuvasti puhelin. Ei tarvitse enää vastailla sähköpostitulvaan. Kukaan ei kysy mukaan minnekään, eikä työtarjouksiakaan ole tullut pian vuoteen. Tätähän minä kaipasin, kun olin niin väsynyt esittämään aina iloista, empaattista ja pirteää... mutta entäs mahdolliset edessä olevat 30 vuotta? Haluanko viettää nekin eläinseurassa, neljän seinän sisällä, vähäpuheisen puolisoni silloin tällöin piipahdellessa istumassa tietokoneensa takana?

Jotkut asiat elämässä voi valita. Toiset tulevat kuin vanhuus ja kuolema kutsumatta ja pyytämättä. Haluanko elää lopunkin elämästäni näin? Onko muita vaihtoehtoja?

Sanovat, että ystävyyssuhteiden luominen käy vanhemmiten vaikeaksi. Nuorena toisensa löytäneet ystävät kantavat mukanaan yhteistä historiaa, eikä kaikkea tarvitse selittää... Onhan minulla muutama sellainen ja tutustuminen meikäläiseltä käy liiankin sukkelaan. Yksi keskeinen ongelma elämässäni on aina ollut se, että lupaan olemuksellani enemmän kuin lopulta kykenen antamaan. Ensivaikutelma minusta on kuulemma avoin, ystävällinen , iloinen ja sosiaalinen, mutta fasadin takana piilee epäsosiaalinen, yli-itsenäinen, masentunut erakko.

Nykyisin tämä erakko on aika-ajoin myös lähes liikuntakyvytön ja pahantuulinen kuin persiiseen ammuttu karhu. Koeta siinä sitten tekeytyä ystävälliseksi ja empaattiseksi, kun joka paikkaan sattuu ja ahdistaa. Ehkä on parasta jatkaa entiseen tapaan. Tämä enimmäkseen nelijalkaisista koostuva perheeni ainakin sallii ja ymmärtää ne kehnommatkin päivät. Kenenkään itsetuntoa ei tarvitse pönkittää, eikä erimielisyyksien selvittämiseen tarvita ylenmäärin voimia syövää neuvottelutaitoa ja diplomatiaa.

Mitä enemmän tiedän ihmisistä, sitä enemmän pidän koirista .. ja kissoista.. ja lampaista ja .. siis ylipäätään kaikista karvapeitteisistä tasalämpöisistä. Niinhän se on.