Tappajatomaatti ja pelastajakurkku

Vähitellen alkaa jo kyrsiä tämä ravintotietouden ylenpalttinen tutkimustulva - tai ehkä ennemminkin tapa, jolla siitä uutisoidaan. Ihan tavalliset ruoka-aineet ovat yhtäkkiä "tappajia" tai pidentävät elämää jopa kymmenillä vuosilla ( uskokoon ken tahtoo).

Jokapäiväisestä sapuskasta löytyy muka yhtäkkiä ihmelääke milloin minkäkin taudin ehkäisyyn aivan kuin ihmisen elinaikaodote riippuisi vain yhdestä tekijästä. Fiksuimmat kirjoittajat muistavat sentään johonkin sivulauseeseen lisätä, että tietenkin sen omenansyönnin lisäksi pitäisi liikkua, pysyä ihannepainossa, karttaa stressiä ja mieluiten omistaa myös hyvät perintötekijät.

Eilen osui silmiin tekstinhöperrys jostain superkaroteenista (en taida muistaa edes sitä sanaa oikein. Pitäisiköhän juoda viinaa. Eilen bongasin niinkin älyttömän lehtiotsikon, jossa väitettiin alkoholin parantavan muistia. Tarkemmin tutkittuna otsikointi osoittautui tietenkin harhaanjohtavaksi), jota on niin porkkanassa kuin joissain vihreissä vihanneksissakin. Sillä piti elinajan pidentyä ainakin kymmenen vuotta. Harkitsin jo kaiken vihreän ja oranssin kantamista kompostiin jääkaapistani. En nimittäin välitä kituuttaa tätä elämää kipuineni päivääkään enemmän kuin on tarvis. Sen verran olen kuitenkin addiktoitunut porkkanoihin, etten raaskinut niitä lampaalle viedä.

Tänään osui sitten eteen tämä ja tämä. Kun kala on ainoa lihatuote, jota olen viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana lautaselleni kelpuuttanut ja omenoita syön lähes päivittäin niin, jos näihin juttuihin olisi uskominen pitäisi minun olla terve kuin pukki, eikä sydänviasta tai depiksestäkään tietoakaan..

No, samalta sivulta löytyi myös tämä, eli joku toinen tutkimus oli osoittanut, ettei se Omega 3 nyt ehkä masennusta ehkäisekään. Koittaisivat nyt päättää!!!

Kevättä ja koiranpentuja

Auto vissiin pissii...Miten lohdullista, että minun kivuistani ja voimattomuudestani huolimatta kevät etenee. Uutta elämää syntyy ja luonto herää kasvuun.


Soitin tänään terveyskeskukseen, kun toisen käden nivelet ovat turvonneet, eikä sormia enää saa suoriksi. Eivät tällä kertaa sentään nauraarätkättäneet, kuten viime kesänä, kun viimeksi soitin ajanvaraukseen. Sama oli silti tilanne tälläkin hetkellä.: vain yksi lääkäri töissä ja vain erittäin kiireelliset tapaukset hoidetaan.

Minä ilmoitin heti, että ei ole kiire. (Mitäpä minä toimivilla käsillä, kun ei mikään muukaan paikka enää toimi). Vasta jälkeenpäin alkoi taas harmittaa, kun hoksasin, että näinhän minä olen aina toiminut. Jos olisin aikoinani älynnyt pyytää ja vaatia, ehkä jotain olisi voitu hoitaa kuntoon, eikä kansantalous olisi menettänyt meikäläisessä veronmaksajaa näin varhaisessa vaiheessa.
Koiranpennut nauttivat lumesta. Ihanat, pehmeät palleroiset suorastaan pursuvat elämäniloa ja energiaa. Kun niitä pitää sylissä, lämpö siirtyy pörröturkista kipeisiin kämmeniin ja hymy pyrkii väkisikin suupieleen.
Unni, 6 viikkoa nuori lapinkoirapoika

Hyvä, että sen sanoi joku muu..

Pakkohan tämä on tänne linkittää, vaikkei asia itselleni tällä hetkellä ajankohtainen olekaan.

Monta muutakin lehtijuttua on viime aikoina näkynyt siitä, että mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset eivät saa kunnollista hoitoa fyysisiin vaivoihinsa.

Tuossa jutussa meikäläistä puhuttelee erityisesti se, että kyseessä on samanlainen tapaus kuin itselläni: fyysiset vaivat, jatkuvasta kivusta johtuva stressi ja uupumus ovat laukaisseet masennuksen. Sen jälkeen kun masennus on diagnostisoitu, kaikki vaivat on helppoa kuitata selittämällä ne psykosomaattisiksi.

No, itse olen saanut monessa paikassa ihan hyvää hoitoa. Varsinkin silloin, kun lääkäri on tullut tutuksi (ja tohtori on ehtinyt huomata, että en minä ihan niin hullu ole kuin voisi ensinäkemältä luulla), on terveyskeskuksessa aina tehty se, mitä voidaan. Karu totuus vaan on se, että yllättävän moniin sairauksiin ei vieläkään ole olemassa mitään tehokasta hoitoa.

Erikoissairaanhoidossa, suurissa aluesairaaloissa, tilanne onkin sitten ollut aina toinen. Suurissa yksiköissä homma hoituu enemmän liukuhihnalta, eikä yksilöiden välisiä eroja ole helppoa ottaa huomioon. Melko absurdeja ovat olleet ne monet tilanteet, joissa lääkärit sairaalassa ovat yrittäneet melkein päin näköäni väittää, ettei minulla VOI olla kuvailemani kaltaisia oireita, kun laboratoriotutkimukset ja kuvantamismenetelmät eivät niitä selitä.

Kymmeniä kertoja olen tuntenut hirveää syyllisyyttä, häpeää ja epäillyt itsekin itseäni luulotautiseksi, kun lääkärit ovat yrittäneet vihjailla minun kuvittelevan oireita, joita he eivät ole osanneet selittää. No, kuume, kivut ja sydämen rytmihäiriöt toki mahtuvat psykosomaattisten kategoriaan, mutta anemia ja veren oksentelu tietääkseni ovat harvinaisempia konversio-oireita..

On riipaisevaa lukea noita ihmisten kertomuksia, joissa he kuvaavat, miten nöyryyttävältä tuntuu kerta toisensa jälkeen kokea apua hakiessaan tulevansa vähätellyksi, leimatuksi ja hylätyksi. Ei riitä, että olo on hirveä, avuton ja tuskainen fyysisten vaivojen vuoksi. Pitää vielä kantaa syyllisyyttä siitä, että on vaikea potilas ja kuluttaa hukkaan yhteiskunnan varoja, kun ei parane, eikä kuole pois.

Kun mielenterveysongelmiin ynnätään vielä korkea ikä ja työkyvyttömyys, alkaa peli olla potilaan osalta selvä. Vaikka yksittäiset lääkärit pyrkisivätkin jonkinasteiseen tasapuolisuuteen ja inhimillisyyteen, taitaa kukkaron nyörejä pitelevien kanta olla aika selvä: toivottomiin tapauksiin on turha tuhlata rahaa. Hoitoa annettakoon lähinnä niille, jotka siitä eniten hyötyvät ja palaavat nopeasti sairauslomiltaan oravanpyörään, yhteiskunnan rattaita pyörittämään.

Unettomuudesta

Unettomuus on viheliäinen vaiva ja siitä kärsii kuulemma yllättävän moni suomalainen. Se heikentää stressinsietoa, altistaa masennuksen lisäksi monille fyysisille sairauksille, huonontaa muistia, keskittymiskykyä ja immuunipuolustusta. Fibromyalgikolla (todennäköisesti myös muilla kipupotilailla) se pahentaa selvästi kipuja.

Syitä vaivaan on monia (lukekaa itse tuolta linkistä, jos kiinnostaa). Itselläni oli nuorena uskomattoman hyvät unenlahjat. Nykyään ei. Jos nukahtaminen jollain konstilla vielä sujuukin, herään pienimpäänkin rasahdukseen. Viimeistään neljän maissa aamuyöstä Nukkumatti ottaa hatkat ja alkaa loppumattomalta tuntuva aamun odottelu, joka kiusallisen usein päättyy nukahtamiseen puolisen tuntia ennen kuin puoliso herää ja lemmikit aloittavat aamurallin.

Onhan minulla toki "hätätilanteita" varten jotain lääkkeitä tähän, mutta bentsoille siedättyy nopeasti ja ne lakkaavat vaikuttamasta. Sitäpaitsi pienikin annos jättää koko seuraavaksi päiväksi tokkuraisen tunteen, vaikeuttaa selvästi muistamista ja syventää meikäläisellä jopa tätä masennusta.

Se on sentään ilo ja onni, ettei meillä ole lapsia, joiden kanssa täytyisi jaksaa, eikä meikäläisen tarvitse enää töihinkään.

Viimeisinä vuosina opettajan hommissa työpäivät alkoivat usein lukiolla aamukahdeksalta ja päättyivät iltalukiolla tai avoimessa yliopistossa iltayhdeksältä. Päiväunillekaan ei kesken päivän pitkän matkan vuoksi päässyt.

Nykyään yritän välttää päivänukuskelua, jotta säilyttäisin edes jonkinlaisen vaikutelman ihmiskuntaan kuulumisesta. Melko surrealistiselta nämä valvotut aamuyöt täällä pimeällä maaseudulla silti tuntuvat. Katuvalot sammutetaan puolen yön paikkeilla ja sen jälkeen ikkunoista katsoo kalpeiden kasvojen heijastuksen lisäksi vastaan vain sysimusta pimeys.

Nonniin..Vaikka tietokoneesta on äänet kytketty pois, onnistuin silti herättämään yhden koirista ja nyt se tahtoo kaikkea mahdollista. Pian on koko lauma hereillä ja mies herää kiukkuisena kuin persauksiin ammuttu karhu.

Fibrofuckingmyalgia ja terveysterroristit

Krätyakka tuntee pohjatonta vastenmielisyyttä kaikenlaatuista terveysvalistusta kohtaan puhtaasti subjektiivisista syistä. Kun ikää on jo tämän verran ja terveys lopullisesti ja kokonaan mennyt, tulee tätä joka suunnalta tursuvaa neuvontaa kuunnellessa olo kuin korvan juuressa veivasisi paikoilleen juuttunut, rikkinäinen levy.

En usko, että Suomenmaassa on enää ainokaistakaan lukutaitoista ihmisolentoa, joka ei olisi tietoinen siitä, että ylipaino on hengenvaarallista, tupakka tappaa, alkoholiin voi kuolla ja liikunta auttaa ehkäisemään sairauksia.

No, Krätyakka ei kessutellut, ei ollut ylipainoinen, ei pahemmin ryypiskellyt, mutta ei hirveästi jumppaillutkaan siinä vaiheessa kun sairauksia alkoi ilmaantua. Vähän päälle kaksikymppisenä alkoi vaan jatkuva kuumeilu, vatsavaivat, säryt ja sydänvaivat. Ehkä se johtui sitten niistä väliin jätetyistä aerobickeista, että kroppa alkoi ränsistyä ennen aikojaan.

Vaikea oli tohtorien tehtävä siinä vaiheessa, kun ei ollut vielä läskiä, vanhuutta tai masennusta, jonka piikkiin pistää kaikkea sitä, mitä muuten ei osattu selittää. No, nyttemmin on sekin pulma korjaantunut ja auliisti noita syitä nykyään käytetäänkin- kuulemma myös muiden kuin meikäläisen kohdalla. Tuhkarokon ja muiden lastentautien lisäksi en muista enää viime aikoina kuulleeni vaivoista, jotka eivät terveysterroristien mielestä jollain tavalla johtuisi noista edellä mainituista paheista.

Tänään osui silmiin useampiakin juttuja amerikkalaisesta tutkimuksesta, jota taas suurena uutisena julistetaan: Liikunta auttaa lievittämään fibromyalgian oireita. Tämänkertaisen tuloksen tekee ilmeisesti jonkun mielestä mullistavaksi se, että hyödylliseksi on havaittu myös ihan tavallinen arkiliikunta. Ei siis tarvitse välttämättä huhkia tuntikausia salilla. Puoli tuntia päivässä siivousta tai puutarhatöitä ajaa kuulemma saman asian. (No, se puolituntinen Krätyakalla kertyy päivittäin pelkästä kissanvessojen siivoilusta, mutta ei siitä kyykkyhyppelystä tähän mennessä ole ainakaan kivut lievittyneet. Päinvastoin.)

Miksi minä en nyt oikein jaksa innostua tästä oivalluksesta? Miksi minusta tuntuu, että yleisemminkin nykyään tuhlataan kaikenlaisiin nollatutkimuksiin niin tolkuttomasti rahaa, että mikäli ne varat suunnattaisiin käytännöllisempään toimintaan, hyötysuhde olisi moninkertainen?

Puhutaan sairauksien ennaltaehkäisystä ja sehän on tietenkin kannatettava asia. Enpä silti usko, että sairaudet maailmasta poistuisivat, vaikka koko väestö saataisiin normaalipainoiseksi ja lenkkipoluille. Kovasti kummastuttaa tämän fibromyalgian kohdalla sekin, että lääkkeeksi tarjotaan liikuntaa, vaikka ei edes tiedetä koko sairauden syntymekanismia ja syytä.

Tulisieluisimmille terveysvalistajille toivoisin parin päivän simuloitua elämysmatkaa fibroamyalgikon kengissä. Kuinkahan reippaasti mahtaisi jalka nousta jumppasalilla, kun jokainen askel sattuu, huimaa, vihloo ja oksettaa ja heti herättyä väsyttää niin, ettei korviaan meinaa jaksaa kantaa. Sopii kokeilla.

Matalapainetta

No juu, ei se sisäinen etelätuuli kauan kestänyt. Tuli ulkoinen matalapaine seuraamuksineen(sade, tuuli, reumakivut ja jännitysniskan laukaisema migreeni oksenteluineen) ja latisti hyvän mielen.

Tässä kroonisessa sairastamisessa painostavimmalta tuntuu se, että jatkuvasti olisi jaksettava tapella sekä sisäisiä että ulkoisia uhkia vastaan. Terveenä voi edes jollain tavalla ennustaa, millaiset voimavarat itsellä on seuraavana päivänä käytettävissä. Voi sopia, suunnitella ja luvata ja olettaa, että ellei maailmanloppu yllätä, lupauksensa pystyy mitä todennäköisimmin pitämään.

Eihän terveiden elämäkään aina piikittömillä ruusuilla tanssimista ole. Siksi en osaakaan olla katkera tai kysellä miksi juuri minä, eikä joku muu. Aivan yhtä hyvinhän voisin kysyä, miksi juuri minä en ole joutunut petetyksi, jätetyksi tai sattunut syntymään aidslapseksi Afrikkaan.

Melkoista ristivetoa sisäisen ja ulkoisen välillä taitaa olla myös terveempien elämä. Olisi paljon, mitä haluaisi, jos voisi/uskaltaisi/osaisi ja jaksaisi.

Väärin ei ole olla onnellinenkaan ja kulkea kevein jaloin. Itselleni sellaisen näkeminen on aina muistutus siitä, että jossain on vielä iloa, valoa, voimaa ja toivoa paremmasta. Sitä vaan arasti toivoisin, etteivät ne tervein jaloin porskuttavat niin huolettomasti talloisi hitaampia ja hanakasti osoittelisi sormellaan meitä, joita aina jollain perusteella voidaan syyttää itse onnettomuutemme aiheuttaiksi (oletko syönyt, liikkunut ja elänyt muutenkin terveellisesti, välttänyt stressiä ja etsinyt rakentavia ratkaisuja ongelmiisi?)

Tänään en jaksa yhtäkään syyttävää sormea. Tuntuu, että jos sellaisen nyt joku nokan alla kohti ojentaa, otan ja puraisen kipakasti.

Lässähtänyt madonlakki

Tuommoinen lässähtänyt madonlakki nyyköttää yöpakkasten jäljiltä pihatien varressa. Pari päivää sitten se vielä törötti reippaana ja olisi saattanut joutua pannulle, ellei sattuisi kasvamaan ajotien vieressä.

Nyt sen asennossa on jotain tuttua. Muutenkin tunnen sitä kohtaan empatiaa. Oma olotila on juuri tuommoinen, eikä toistaiseksi merkkejä paremmasta näy. Sisu on nyt mennyt Akalta kaulaan, kun verenvuodon lisäksi oksentelu on vienyt loputkin voimat. Vatsaa aristaa, liikkuminen on vaikeaa ja tuskanhikeä pukkaa.

Mies lähti aamulla taas toiselle paikkakunnalle töihin. Remonttia vasta aloitellaan, eikä tavaroita, elukoita ja Akkaa kannata kyörätä sinne työnteon keskelle jaloissa pyörimään.

Kun kroppa lysähtää tuollaiseen ryhtiin, myös mielen maisema muuttuu. On vaikeaa iloita ja olla kiitollinen niistäkään asioista, jotka edelleen ovat hyvin ja kauniisti. Jos kaikki voimat kuluvat hengittämisen ja kipujen kestämiseen, ei ajatuksiinkaan ole helppoa löytää avaruutta, selkeyttä ja havaintojen terävyyttä.

Siksi pidänkin nyt bloggaamisesta pienen paussin. Palailen taas, kun jaksan tähyillä hieman omaa napaani kauemmaksi.

Verenvähyyttä ja hirveä harmitus

Jo kolmisen vuorokautta on sisuskaluistani taas lorissut verta. Strategiani on ollut tavanomainen: itselääkintää ja toimintaa periaatteella "jos et ole huomaavinasi sitä, ehkä se menee pois". Kaikki ongelmat eivät valitettavasti sillä konstilla katoa.

Tänään oli pakko soittaa päivystykseen, kun naama on valkoinen kuin kalkkiseinä , tärisyttää ja kylmä hiki valuu otsalta. Käskivät tulla heti, mutta en minä nyt kerkiä. Täytyy saada asioita järjestettyä siltä varalta, että lähettävät keskussairaalaan jatkohoitoon. Harmittaa aivan hirveästi.

Puoliso tekee parhaillaan lähtöä työpaikkakunnalleen. Kisut, koirat ja kanat on sentään ruokittu, mutta eihän niitä tänne voi pitkäksi aikaa yksin jättää.

Vasta keväällä veriarvot monen vuoden anemian jälkeen nousivat normaalin puolelle. Nyt on tainnut pian litra arvokasta, punaista nestettä lorista hukkaan. Perhanan maanantaikappale tämä Krätyakan kroppa.

Sairasta huumoria

Sangen huonossa hapessa vääntäydyin tänään sinne polkupyörärasituskokeeseen. Autossa, terveyskeskuksen pihalla, evästin vielä miestä, että tahdon sitten polttohautauksen. Muuten tulen kummittelemaan. Mies ei luvannut mitään. Kuoppaisi minut tietenkin mieluiten tuonne takapihalle edesmenneitten pupujen, koirien ja kissojen sekaan, eikä se minusta ollenkaan pahalta kuulostaisikaan. Terveysviranomaisilla vaan voisi olla asiaan jotain sanomista.

Ei tarvinnut lähteä uurnaostoksille ihan vielä. Verenpaine oli kahden lääkkeettömän vuorokauden jälkeen hirmuinen ja leposyke 120, mutta sekä rasituskoe että ultra antoivat huojentavaa tietoa. Mitään uutta vikaa ei ole ilmaantunut. Ei merkkejä edes sepelvaltimotaudista. Pyörtyilyt ja kivut johtuvat siis mitä ilmeisimmin muiden vaivojen yhteissummasta, ja sehän akalle passaa.

Tämänkertainen tohtori oli todella asiallinen, osaava ja ystävällinen. Ei hössöttänyt, mutta kysyi ja kertoi kaikki tarvittavat tiedot. Hyvän käytöksen takia annoin oitis anteeksi yli puolen tunnin myöhästymisen. Hoitaja jo kerkesi käydä pahoittelemassa, että nyt on tohtorilla vähän ruokatunti venähtänyt.

Tänään yritän nyt keskittyä tähän yhteen positiiviseen asiaan ja häivyttää mielestäni kaiken muun hankalan sälän, niinkuin puoliso tuosta eilen nappaamastaan kuvasta harmaansuttuisen taustan kirkkaanpunaisen lehden ympäriltä...

Korvien välisestä järjestyksestä

Viime aikoina, ihmisten blogeja lukiessa, olen tavallistakin enemmän tuumaillut sitä, miten ihmiset näyttävät "kiinnittyvän elämään" eri kohdista.

Jotkut saavat elinvoimaa ja iloa fyysisestä toiminnasta (esim liikunnasta, työstä ja askartelusta), toiset ihmissuhteista, eräät esteettisistä elämyksistä ja itsensä ilmaisemisesta taiteen avulla. Niitäkin löytyy, joille elämän tärkeimmät asiat tapahtuvat omien korvien välissä. Kaikilla on tietenkin olemassaolossaan elementtejä jokaisesta näistä ulottuvuudesta ja aistinautintoihin hakeutuminen on jossain määrin yhteistä kaikille. Painotukset kuitenkin vaihtelevat.

Krätyakka heräsi tänään taas vastentahtoisen aikaisin. Oli pakko nousta oksentamaan. Parin päivän päästä pitäisi mennä polkupyörärasituskokeeseen ja sitä ennen kyetä olemaan kolme päivää ilman sydänlääkkeitä, vaikka lääkepurkissa lukee, että kyseisten troppien yhtäkkinen lopettaminen saattaa aiheuttaa koko pumpun pysähtymisen.

Krätyakasta ei myöskään ilman niitä troppeja ole enää vuosiin ollut edes kiipeämään portaita yläkertaan, eikä nukkumisestakaan tule mitään ilman beetasalpaajaa, kun leposyke on niin korkea. Sehän ei tietenkään lääkäreitä kiinnosta. Tärkeintä tuntuu taas olevan, että tutkitaan se oppikirjojen mukaan todennäköisin vaihtoehto, eli onko Akalla puhjennut sepelvaltimotauti. Viis siitä, että itse tiedän olevani kolmen lääkkeettömän päivän jälkeen siinä kunnossa, ettei minusta mitään pyörää ole polkemaan. Vaan kun lääkiksen oppikirjassa jotain sanotaan, niinhän sen täytyy olla...Suututtaa ihan vietävästi.

Eilen selailin sisustusblogeja ja yritin innostua suunnittelemaan uuden kotini kalustusta. Intoa laimentaa merkittävästi se, että tiedän useimpien suunnitelmien jäävän toteutumatta, kun ei minulla ole voimia siirtää ajatuksia käytäntöön.

Sen olenkin jo jollain tavoin oppinut hyväksymään, ettei kroppa jaksa, pysty, eikä kykene. Vaikeampaa on kestää sitä, etten mahda juuri mitään tälle korvien väliselle kalustuksellekaan.

Jotkut hallitsevat sisäistä kaaostaan ja esiin pyrkiviä pelkojaan kontrolloimalla tiukasti ulkoista järjestystä (siisteyttä, toisten käyttäytymistä, omaa painoaan jne.) , eikä se aina huono konsti olekaan. Onnistuminen jonkin ulkoisen kohteen hallinnassa voi voimauttaa luottamaan omaan pystyvyyteen myös mielenhallintaongelmissa.

Oma luku sinänsä ovat sitten ne ihmiset, jotka onnistuvat elämään kuin heillä ei koskaan ongelmia olisikaan ja vakuuttuvat siitä itsekin. Toisinaan nämä tyypit eivät vain huomaa tai myönnä, että kieltämällä ongelmat he sälyttävät ne toisten ratkaistaviksi. Enpä toivoisi olevani sellainenkaan.

Kun tässä korvien välisessä järjestyksessä nyt näyttää olevan Akalla taas paljon pohtimista, pitäisi ehkä etsiä feikkipositiivinen näkökulma ja päättää, että kun en nyt sitten ennen torstaita (ilman niitä lääkkeitäni) muuta jaksa, lienee sopiva aika yrittää järjestellä tätä päänsä sisustusta - sen minkä oksentelulta ehtii. Jospa edes osan lepakoista saisi tapulista häädettyä..

Aurinkoista ja yrjötöntä päivää vaan kaikille!

Eniten itkettää kaikki

Aamupäivällä luin paikallislehdestä kirjoituksen, jossa joku kertoi nähneensä kotikadullaan keskenkasvuisten pojankollien nuijivan kivillä siiliä hengiltä. Toisen piikkipalloressukan ne hirviöt olivat kantaneet syvään vesilammikkoon hukkumaan.

Meneillään oli ilmeisesti jonkinlainen miehuuden todistelurituaali, koska katsojina oli suuri joukko muita nuoria. Tietyn talon pihaan kuulemma kokoontuu nykyään joka ilta toistakymmentä alaikäistä tupakoimaan, juopumaan ja mellastamaan. Päivisin talossa nukutaan. Öisin riehutaan sekä pihalla että sisällä. Nuorimmat osallistujat näyttävät hädin tuskin yläasteikäisiltä. Poliisille on soitettu ja sinitakit ovat käyneet paikalla. Mitään kohennusta ei kuulemma tilanteeseen tullut. Ai, niin, ja muistinko mainita, että tämä on se paikkakunta, jossa taannoin ammuttiin koulussa kuoliaaksi jokunen ihminen..

Olen nyt oksentanut kolme päivää putkeen ja tuon jutun luettuani oksensin taas kerran. - silkasta inhosta ja kauhusta. Sisuskalut ovat niin arat, että kumartelu sattuu. Siivota silti pitäisi, koska olemme saamassa mukavan yövieraan (sori vaan, Jussi, joudut näillä näkymin nukkumaan kissankarvoissa).

Kun lehden tarjonta oli noin masentavaa, siirryin blogeihin ja törmäsin välittömästi useampaankin juttuun onnettomuuksista, sairauksista ja lemmikkien kuolemasta. Nyt on semmoinen olo, että kaikki jäljellä oleva neste pursuaa pian kropastani ulos kyynelkanavien kautta. Hirvittää aloittakaan koko parkumista, kun pelkään, etten saa sitä enää lakkaamaan.

Matonpesupäivä

Tänään olen pessyt mattoja ja oksennellut - enimmäkseen vuorotellen, mutta pari kertaa myös yhtä aikaa. Kukaan tuskin halajaa kuulla enempää. Kyseessä on kuitenkin ihan tuttu vaiva, joten mitäpä sitä kummemmin ihmettelemään. Huomenna on aika lääkärille sekä sydäntutkimusten että vatsantähystyksen tuloksia kuulemaan. Eihän sieltä mitään uutta löydy. Tottahan minä sen tiedän. Ihan aikani kuluksi ja huomionkipeyttäni varmaan vaan oksentelen, vuodan verta asiattomista paikoista, verenpaine rikkoo ennätyksiä ja sydän harrastaa rytmijumppaa vaihtelevaan tahtiin. Jollain tapaa kaikki nyt kumminkin korvien välistä johtuu. Sehän on selvä, vai onko?

Ennenvanhaan hienot ihmiset ottivat kirkkoon mukaan tuoksuvan yrttikimpun, jota sitten rahvaan hajun tunkiessa sieraimiinsa leyhyttelivät aristokraattisen nokkansa alla. Ihan oman mielenrauhanikin vuoksi halusin liittää tähän pahoinvointia lietsovaan postaukseeni kuvan tuosta pionin kukkasesta, joka parhaillaan tuoksuu ihanasti maljakossa olohuoneen kaapin päällä.

Sisäinen pupu

Nyt niitä taas saa: ihanan rapeita ja mehukkaita kotimaisia varhaisporkkanoita. Vaikka näiden alkukesän herkkujen maku ei syyskesän täysin kypsille ja aromaattisille lajitovereilleen pärjääkään, on silti ihanaa saada muutaman viikon tauon jälkeen kunnollista, tuoretta pureskeltavaa.

Löysin sisäisen pupuni nelisen vuotta sitten, eli silloin puhkesi yllättäen valtava himo tuoreisiin porkkanoihin. Olin minä toki ennenkin niitä syönyt, mutta eivät ne olleet mitään intohimoja herättäneet. Pari vuotta rouskuttelin vähintään yhden herkun päivässä ja kehityin kaupassa varsinaiseksi taituriksi erottamaan makeat ja mehukkaat juurekset väärin varastoiduista saippuanmakuisista tai liian nopeasti kasvatetuista mauttomista.

Vasta sitten luin jostain terveysjutusta selityksen äkillisesti ilmaantuneelle himolleni: anemia aiheuttaa jostain tuntemattomasta syystä vetoa tiettyihin ruoka-aineisiin. Porkkana on niistä yksi. Muita en nyt muista, paitsi hiekan, joka ei kyllä tietääkseni ole mikään yleisesti nautittu ravintoaine, vaikka sitä jotkut aneemikot kuulemma himoitsevat. Kun anemia paranee, kyseiset himotkin kuulemma häipyvät. Minulla oli jo viime mittauksessa hemoglobiini normaalin puolella, mutta vieläkin tekee noita ihania herkkuja mieli.

Viime kauppareissulla heittäydyin tuhlaavaiseksi ja ostin ensimmäistä kertaa tänä kesänä uuden sadon porkkanoita. Turkasen kalliitahan ne vielä ovat, mutta tässä tapauksessa hintansa väärtejä. On varmaan turha edes hehkuttaa, miten onnellinen olen, että kerrankin joku hinku ja omituisuus, joka meikäläisessä puhkeaa, sattuu olemaan näin vaaraton ja terveellinen.

Viinan kiroista

Äsken osui silmiin tämä. Vanhempi naishenkilö on siis kärähtänyt matkailuautolla ajelusta lähes kolmen promillen humalassa. Eivät ole mummotkaan enää niinkuin ennen, eivätkä muuten nuoremmatkaan naisihmiset. Ratista pitäisi sentään ymmärtää pysyä poissa sekä vanhempien että nuorempien tuossa tilassa. Sitä mieltä on tämä Akka, vaikkei lasiin syljekään.

Vasta muutama päivä sitten luin jostain uutisen, jonka mukaan erityisesti eläkeikäiset naiset muistavat vielä sen ajan, kun naisten alkoholinkäyttöön suhtauduttiin hyvin paheksuvasti. Aina ei ole naisia Suomessakaan esimerkiksi päästetty ilman miesseuralaista ravintolaan. Julkisesti juovia ja humaltuvia feminiinejä karsatetaan vieläkin (siinä missä humaltuneita miehiä saatetaan pitää jopa huvittavina) ja ilmaistaan huolta mahdollisesti huonolle hoidolle jäävistä lapsista ja naisten miehiä heikommasta kyvystä kestää alkoholin haittoja.

Nyt kun markkinoille ovat rynnineet viinien laatikkopakkaukset, monet naiset kuulemma ostavat mieluummin niitä kuin kantavat kotiin vastaavan määrän juomaa lasipulloissa. Toki neljä lasiputelia koliseekin kassin pohjalla pahaenteisemmin, kuin napakka, kahvasta käsiteltävä pahvipakkaus. Hanasta sitten kuulemma tulee loroteltua oman kodin suojissa huomattavasti hanakammin kuin tulisi juotua esim. julkisella terassilla. Yhä enemmän alkoholista johtuvia sairauksia puhkeaakin kuulemma ikääntyvillä naisilla ja alkoholikuolemat ovat nousussa sekä molemmilla sukupuolilla että eri ikäryhmissä. Erityisen huolestuttavaa on mielestäni kuitenkin tämä alkoholin turmiollinen vaikutus lapsiin, josta on viime aikoina kuulunut paljonkin uutisia. Huostaanotot ovat taas terassikauden käynnistyttyä kuulemma räjähdysmäisesti lisääntyneet ja se on tosi surullista.

Toissapäiväisellä terapiakäynnillä paljastin kuuluvani itsekin nykyään tuohon hanasta tissuttelijoiden kasvaaan joukkoon, vaikka seurakunnassa työskennellessäni olin lähes täysraitis, koska en halunnut antaa nuorille huonoa esimerkkiä, enkä kokenut alkoholia välttämättä tarvitsevani. Siihen ihana terapeuttini reagoi niin topakasti, että puhkesin hihittämään kesken vakavan keskustelun. Eihän tämä mikään naurun asia ole ja voihan viinistä vielä Krätyakalle ongelmakin tulla, mutta todennäköisimmin ongelmaksi muodostuu vain tyhjät pullot ja nyt sekin on melkein ratkaistu, kun on keksitty tuo pahviviini...

Todellisuudessa en taida olla oikein alkoholiriippuvaista tyyppiä, vaikka ajoittain sitä kipujen lievitykseksi hörppäilenkin. Tilanne on nimittäin sikäli outo, että kaikki kokeillut kipulääkkeet tehoavat huonommin tai aiheuttavat ( huom. toistaiseksi. Mielipiteeni saattaa äkisti muuttua, jos onnistun vielä juomaan itselleni maksakirroosin) vaikeampia sivuvaikutuksia, kuin kaksi lasillista viiniä kerta-annoksena. Enkä minä onneksi sitä vielä joka päivä naukkaile - enkä joka toinenkaan. Jos siitä lopulta henki lähtee, niin toivon vaan, että loppu olisi nopea.

Pidemmästä iästä en nimittäin ole enää pitkään aikaan haaveillut ja niinhän sitä sanotaan, että ilman viiniä, laulua ja muita nautintoja elämä tuskin pitenee, se vaan tuntuu pitemmältä - Akan tapauksessa myös kivuliaammalta.

Kipukynnykseen kompastelua

Tänään olen kitkenyt nokkosia paljain käsin. Itse asiassa harrastan sitä aika usein, mutta yleensä sentään pyrin tarttumaan kiinni juuresta, missä niillä ei ole poltinkarvoja, eikä seurauksena ole tuntikausien kirvelyä ja rumia paukamia iholla.

Tänään olin kuitenkin niin mitta täynnä fibromyalgiakipuja ja helteen aiheuttamia sydänvaivoja, että kokeilin vanhaa konstia. Yleensähän vähän pienempikin akuutti kipu saa ne kroonisemmat hetkeksi unohtumaan. Niinpä sitten temmoin täysikasvuisia nokkosia keskeltä vartta ja kaksin käsin, kunnes käsivarret punoittivat kirkkaanpunaisilla paukamilla. Samalla muistelin kuinka aikoinaan suutuin ja pahastuin sydänjuuriani myöten, kun ensimmäistä kertaa kuulin väitteen, jonka mukaan fibromyalgikoilla on alentunut kipukynnys.

Olin sen verran tyhmä, etten heti tajunnut, mitä sillä tarkoitettiin. Luulin, että lääkäri vihjaisi minun marisevan turhasta, siis pitävän paljon melua tyhjästä, kun valittelin vaivojani. Taisin jopa kimpaannuksissani ihmetellä ääneen, miten minä sitten olen selvinnyt useammastakin leikkauksesta ilman, että olen seuraavina päivinä tarvinnut erityisempää kipulääkitystä. Sappileikkauksen jälkeenkin lähdin kotiin vajaan vuorokauden kuluttua, enkä mielestäni tarvinnut mitään troppeja. Näihin fibrokipuihin söisin nykyään melkein mitä tahansa, jos vaan jokin auttaisi, mutta kun ei auta...kokeiltu on.

Sillä kertaa lääkäri ei vaivautunut selittämään, mitä sillä alentuneella kipukynnyksellä tämän taudin yhteydessä tarkoitetaan. Vasta myöhemmin jotain artikkelia lukiessani hoksasin, että kysehän on siitä, että kipu on ihan todellista ja esimerkiksi aivojen kuvantamismenetelmin todettavissa. Se voi olla todella kovaa, vaikka ärsyke on hyvin pieni. Hermoston toiminnassa on siis jotain vikaa. Minä esimerkiksi toisinaan vahingossa kiljahdan tuskasta, kun vajaat kaksikiloinen kissani hyppää yllättäen syliin. Onneksi kymmenkiloinen Piisku ei harrasta moista yhtä usein. Lihasten arkuuden lisäksi särky nivelissä ja sidekudoksissa on jatkuvaa.

Kipu on kuitenkin oire, joka ei suoranaisesti näy ulospäin. Fibromyalgiassa sen syntymekanismia ei vielä edes tunneta. Vaikka itse olen potenut tätä jo yli 10 vuotta ja olen valitettavan konkreettisesti vakuuttunut sairauden olemassaolosta, silti usein hävettää ja suututtaa tämä avuttomuus, iankaikkinen raihnaisuus, uupumus ja loputon, moni-ilmeinen kipuilu, joka ajaa mielen välillä särkymisen partaalle. Nöyryyttävältä ja turhauttavalta tuntuu myös selittää kerta toisensa jälkeen hyvin läheisillekin ihmisille, että en nyt kertakaikkiaan jaksa, pysty, enkä kykene - eikä kyse ihan aina ole pelkästä laiskuudesta.

Ei köyhä, mutta kipeä

Mielessä pyörii aihe, johon sain inspiraation Äijän taannoisesta toteamuksesta. Kuvittelin kirjoittavani siitä napakan postauksen, kunhan palaan letkunnielentäreissulta, mutta jälleen vei materia voiton hengestä. Sen aiheen aika on siis myöhemmin. Nyt pitää purkaa paha olo pään sisältä sanoiksi ja sitten taidan painua hetkeksi kissojen kanssa päiväunille keräämään voimia kasvimaahommiin.

Aamu jo alkoi ikävänpuoleisella yllätyksellä, kun joku kisuista oli ilmeisesti taas ulottunut ulkoiluhäkkinsä raosta kielonlehtiä pureskelemaan. Aamuateriat oli epäilemättä sitä ennen nautittu, kun oksennusta riitti hämmästyttävän laajalle alueelle pitkin alakertaa.

Seuraavaksi huomasin, että huolimattomuuksien ja unohdusten summana kukkaroni pankkikortteineen ja muine tykötarpeineen on ajautunut miehen mukana viikoksi Lappiin. Onneksi on kaapissa sentään tarpeeksi syötävää koko laumalle, mutta kipulääkkeitä en nyt pääse apteekista hakemaan, kun ei ole sairausvakuutuskorttia käytettävissä.

Kun soitin asiasta miehelle, kuulin, että hän oli viime yönä, pimeässä erämaamökissä, makuupussin kanssa kompuroidessaan kaatunut ja kolhinut päänsä. Mitään verta kummempaa ei kuulemma pääkopan sisältä ollut ulos pyrkinyt, joten terveyskeskusta kohti ei oltu yöllä lähdetty. Sinne kun olisi saattanut ollakin toistasataa kilometriä matkaa..

Se perhanan (anteeksi. en minä yleensä kovasti voimasanaile, mutta nyt sitä ylimääräistä voimaa tarvitaan) mahantähystys oli sitten onneksi aika nopea toimitus. Muuta positiivista en siitä voi sanoa. En käsitä, mitä hyödyttää moittia potilasta siitä, jos hänellä on voimakas oksennusrefleksi ja verenvuoto ruokarööristä hankaloittaa näkyvyyttä kamerassa - varsinkin, kun ne kaksi oiretta olivat tällä kertaa juuri se syy, miksi potilas oli tutkimuksiin lähetetty.

Onhan se tärkeää, että lääkärit osaavat käyttää niitä tutkimusvempeleitään ja ymmärtävät jotain fysiikan päälle. Jonkin verran ihmissuhdetaitoja olisi silti hyvä myös hallita.

Kotiin tultua löysin sitten vielä sohvatyynyni suolistettuna. Nuorin koira oli jätetty ensimmäistä kertaa eläessään yksin ilman koirasiskoa tai ihmisseuraa..jotain kai piti suruunsa syödä. Tuttu juttu.

Äidille pitäisi jaksaa soittaa. Hän on kovassa keuhkoputkentulehduksessa sairaalassa. Kielsi tulemasta käymään, jottei tauti turhaan tartu. Pitää kuitenkin tästä vähän piristyä, ennekuin uskallan tarttua luuriin. Ei sitä ehdoin tahdoin välitä omaa pahaa oloaankaan tartuttaa.. Vatsaan sattuu koepalojen oton jäljiltä ihan tolkuttomasti ja verta pitää syljeskellä vähän väliä.

Talousuutisissa oli vaihteeksi tänään tämmöinen juttu. Siinä kerrotaan, että perusturvan taso on Suomessa niin alhainen, että sairastuminen suistaa monet ihmiset köyhyyteen. Niinpä. No, köyhäksi tämä Akka ei juuri tällä hetkellä itseään tunne. Kipeäksi kyllä.

Vakoilulaite

Viikonlopuksi Krätyakkaan asennetaan vakoilulaite. Lähinnä sillä on tarkoitus seurailla, miten sydän reagoi erilaisissa tilanteissa. Holter-laitteeksi kai sitä kutsutaan. Sitä vaan toivon, ettei yksikään kissa käy yöllä nukkuessani jyrsimässä johtoja poikki. Saattaisivat muuten todeta minut sairaalassa vekotinta poistaessaan toivottomaksi tapaukseksi... Sitähän se yleensä alkaa olla, jos sydänkäyrää ei näy.

Tarttee tästä lähteä valmistautumaan. Suihkuun täytyy ainakin päästä, koska härveliä ei saa itse irrotella, joten peseytyminen viikonlopun aikana tulee olemaan hieman kinkkistä. Yäk. Säästän teidät enemmiltä yksityiskohdilta.

Terveydenhuollosta

Anonyymin kommentti edelliseen postaukseen sai minut miettimään suomalaisia hyvinvointipalveluja. Meille 60-luvulla ja sen jälkeen syntyneille yhteiskunnan kustantama koulutus ja käyttäjille edulliset terveydenhuoltopalvelut ovat itsestäänselvyyksiä. Ei kuitenkaan tarvitse mennä montakaan sukupolvea taaksepäin (tai kauas valtion rajojen taa), kun palveluita ei aina saanut rahallakaan, kun ei lääkkeitä, eikä toimivia verkostoja kertakaikkiaan ollut olemassa. Tänä päivänä olisi hyvä muistaa, että tilanteet eivät ole stabiileja. Infrastruktuuri voi myös romahtaa tai kehityskäyrä kääntyä vaivihkaa negatiiviseen suuntaan.

Molemmat vanhempani ovat vaikeasti sairaita, eivätkä kuulu siihen kansanosaan, jolla olisi varaa yksityisiin lääkäripalveluihin. Äitini kävi viikko sitten ultraäänikuvauksessa ja kysyi eilen isää ensiapuun saatellessaan, miksei lääkäri ollut soittanutkaan tuloksista, kuten oli luvattu. Hoitaja vastasi, että neljä lääkäriä on jäänyt kesälomalle ja yksi sanoutunut irti. Kenellekään ei ole saatu sijaista, joten hommat eivät kertakaikkiaan hoidu.

Terveyskeskuslääkäreiden stressaavat työolot ovat kaikkien tiedossa, samoin se, että yksityisellä puolella palkkapussin paisuttelu käy huomattavasti helpommin. Palkankorotuksenkin lääkärit taisivat muutama vuosi sitten onnistua itselleen neuvottelemaan ja samaa yrittivät hieman kehnommin tuloksin taannoin sairaanhoitajat.

Lääkäreistä puhutaan toisinaan kuin he asiantuntijuudessaan olisivat jumalasta seuraavia, erityisen kiitollisuuden ja kunnioituksen tarpeessa, kun tekevät niin vaativaa ja vastuullista työtä. Televisiosarjat esittävät kuvitteellisia kertomuksia sankarilääkäreistä, jotka suorittavat vaikeita leikkauksia alkeellisissa olosuhteissa taskunpohjalta löytyvillä välineillä ja pelastavat ihmisiä elämälle kuoleman kourista harva se päivä.

Kyllä minäkin lääkäreiden työtä kunnioitan, samoin hoitajien ja kaikkien muidenkin rehellistä työtä. Sitä en vain ymmärrä, miksi lääkärin työ olisi niin paljon arvokkaampaa kuin sairaala-apulaisen, että siitä pitäisi maksaa moninkertainen palkka. Monissa muissa maissahan ihmiset joutuvat itse kustantamaan yliopistokoulutuksensa. Meillä lääkärit koulutetaan yhteiskunnan varoin (kuten useimmat muutkin ammattilaiset), eikä se totisesti ole mitään halpaa lystiä. Eikö yhteiskunnan, eli meidän veronmaksajien, pitäisi saada jotain vastinetta rahoillemme.

Ymmärrän sen, että jokainen työntekijä tarvitsee inhimilliset työolot, arvostusta ja mielekkäitä tehtäviä, jotta motivaatio pysyy yllä. Jokainen tarvitsee myös riittävästi lepoa ja vapaa-aikaa työstä irrottautumiseen. Kannatan sitä lämpimästi kaikkien kohdalla.

Vanhoilta ajoilta kaipaisin kuitenkin takaisin jonkinlaista kutsumusajattelua, kunniantuntoa ja yhteisvastuuta. Satuin nimittäin eräänkin kerran näkemään, kuinka kellon viisarin napsahdettua neljään, vuokratohtori paiskasi muovihanskat tiskiin, pakkasi kassinsa ja lähti kotiin suomatta vilkaisuakaan niille neljälle potilaalle, jotka olivat jääneet häneltä hoitamatta, kun edelliset käynnit olivat venyneet hieman pitkiksi. Hoitaja huuteli jotain perään, mutta herra tohtori vastasi, että "mun vuoro loppui nyt". En nähnyt miten tilanne lopulta ratkesi, kun satuin kuulumaan niihin onnekkaisiin, joiden omalääkärillä vielä työvuoro jatkui...

Jalat irti maasta

Voisinpa edes hetkeksi unohtaa kivun ja raskaan todellisuuden, pistää vaikka juoksuksi, niinkuin nuo kaksi karvattiani tuossa kuvassa, huolettomina keväisessä auringossa, jalat irti maasta.

Isä joutui tänään sairaalaan kovien rintakipujen vuoksi. Ei suostunut jäämään osastolle, vaikka lääkäri ehdotti. Epäiltiin, että on puhjennut sepelvaltimotauti. Samassa sydäntutkimusjonossa ollaan nyt sitten iskä ja minä. Toivottavasti isän asia etenee vähän rivakammin kuin meikäläisen. Meikäläisen lähetteet kun kirjoitettiin jo kuukausia sitten, mutta mitään ei kuulu. Oireet pahenevat kaiken aikaa.

Karhunpentu olohuoneessa

Viime yönä näin unta, että meille oli ajautunut jostain orpo karhunpentu. Se oli musta. Sillä oli pehmeänkarhea turkki ja kovat, terävät kynnet. Koirat sitä muka uteliaasti nuuhkien kiertelivät kuin todetakseen, että nojoo, tämmöinenhän meiltä vielä puuttui.

Minä paikkailin laastarilla kynnenjälkiä iholtani, silittelin sitä pikkuista ja mietin millaiseen liemeen onkaan taas tullut itsensä saatettua. Olen kuullut, että joillakin on virtahepo olohuoneessaan, mutta meillä oli nyt sitten karhu, joka oletettavasti ei aikonut jäädä ikiajoiksi pieneksi ja pehmoiseksi. Tulevaisuus ahdisti ja pelotti.

Viime aikoina ahdistus on ilmoitellut itsestään muillakin tavoin, vaikka olen parhaani mukaan yrittänyt sitä paeta. Puren kuulemma öisin hampaitani yhteen niin, että narske kuuluu ja paikat ovat takahampaista murentuneet. Aamuisin niskaa ja poskilihaksia särkee, eikä verenpaine ota laskeakseen.

Minusta on aina ollut merkillistä, että pystyn paljon helpommin herättämään ja kasvattelemaan itsessäni erilaisia tunteita kuin taikomaan niitä pois. Ei auta ongelmien käsittely, eikä välttely. Ahdistus on ja pysyy, kunnes syyt siihen poistuvat... ja jos sattuu olemaan, kuten tässä tapauksessa, että syyt poistuvat todennäköisesti vasta sitten, kun hengittämästä lakkaan, ei ennuste näytä valoisalta.

No, onneksi sää vaihteeksi näyttää. Lähdenpä tästä kokeilemaan jaksaisinko tänään puuhata puutarhassa jotain. Eilen kävin kokeilemassa ja palasin sisälle nolosti multaa päänkukkuralla kupsahdettuani mäenrinteen kukkapenkkiin nuppi edellä. Taju meni taas hetkeksi. Onneksi ei ollut ihan tienvieruspenkki. Olisi pian kylällä kuulunut juttua siitä, kuinka Krätyakka huppelissa hoipperehtii niin, että kukkapenkissä tulppaanit lakoavat..