Itte ku koirankakka mättäällä

Mies lähti hyvin aikaisin töihin. Puoli kahdeksalta heräsin siihen, että äitikoira haukkui huolestuneena vuoteeni vieressä ja kaksi muuta vanhempaa koiraa jonottivat suljetun oven äärellä. Hieman kauempaa, toisen suljetun oven takaa kuului, tuhina, puhina, putoilevien esineiden kolina, kissan sähinää ja 24 pienen lapinkoirantassun töpinää.

Miehen logiikkaa ei aina ole helppoa käsittää, mutta hyvää tämä itse valitsemani yksilö lähes poikkeuksetta toimillaan tarkoittaa. Siitä olen kyllä vakuuttunut. Tänä aamuna valinnat eivät vaan menneet ihan putkeen (ne ovet oli suljettu, jotka olisi pitänyt jättää auki ja se, jonka kiinnipysyminen olisi tullut varmistaa, oli apposen ammollaan) ja tuo karvainen huligaanijoukko oli omin toimin murtautunut ulos häkistään, kakkinut salin matot kukkuroilleen pieniä pökäleitä, suututtanut kissan ja syönyt pari viherkasvia.

No, itsehän minä olen nuo kaikki halunnut, niin miehen, koirat, kakkimaan houkuttelevat plyyshimatot kuin viherkasvitkin.

Syvällisemmin, ihan kyökkifilosofisena kysymyksenä, minua on kovasti viime vuosina askarruttanut, miten todellisuudessa mahtaa olla yksilön vapaan tahdon laita. Olemmeko sittenkään niin vapaita valitsemaan kuin kuvittelemme? Eikö meitä varsin rankalla kädellä ohjaile saamamme kasvatus, ympäröivä kulttuuri ja konkreettiset valinnan mahdollisuudet, jotka kykenemme näkemään tai saavuttamaan..unohtamatta tietenkään synnyinlahjaksi saamiamme resursseja ja fyysisiä rajoituksia..?

Olen kovasti vältellyt sen ajatuksen kohtaamista, että ehkä emme olekaan niin vapaita kuin kuvittelemme. Osittain se johtuu siitä, että pelkään moisen ajattelutavan johtavan fatalismiin, vastuun välttelyyn tai omalla kohdallani entistäkin suurempaan kyynisyyteen.

Nykyihmisillä näyttää meidän kulttuurissamme olevan kova into korostaa itseään oman elämänsä arkkitehtina ja vaatia moisia suunnittelu- ja insinööritaitoja muiltakin. Lähemmin tarkasteltuna useimmille valinnoille, arvostuksillemme, pyrkimyksillemme ja käyttäytymisellemme löytyy kuitenkin vahvat vaikuttajat jostain itsemme ulkopuolelta.

Jospa elämä tosiaan onkin enemmän lahja ja seikkailu, kuin haaste ja kilpailu, jossa päivä toisensa jälkeen jokaisen on tarkoitus osoittaa henkilökohtainen kyvykkyytensä ja rakentaa elämästään oman erinomaisuutensa monumentti..

..Vai lieneekö tällainen ajattelu pelkästään elämässään epäonnistuneen, kelkasta pudonneen, piakkoin koirankakkaan hukkuvan keski-ikäisen täti-ihmisen pyrkimystä keventää syyllisyytensä taakkaa...

Kevättä ja koiranpentuja

Auto vissiin pissii...Miten lohdullista, että minun kivuistani ja voimattomuudestani huolimatta kevät etenee. Uutta elämää syntyy ja luonto herää kasvuun.


Soitin tänään terveyskeskukseen, kun toisen käden nivelet ovat turvonneet, eikä sormia enää saa suoriksi. Eivät tällä kertaa sentään nauraarätkättäneet, kuten viime kesänä, kun viimeksi soitin ajanvaraukseen. Sama oli silti tilanne tälläkin hetkellä.: vain yksi lääkäri töissä ja vain erittäin kiireelliset tapaukset hoidetaan.

Minä ilmoitin heti, että ei ole kiire. (Mitäpä minä toimivilla käsillä, kun ei mikään muukaan paikka enää toimi). Vasta jälkeenpäin alkoi taas harmittaa, kun hoksasin, että näinhän minä olen aina toiminut. Jos olisin aikoinani älynnyt pyytää ja vaatia, ehkä jotain olisi voitu hoitaa kuntoon, eikä kansantalous olisi menettänyt meikäläisessä veronmaksajaa näin varhaisessa vaiheessa.
Koiranpennut nauttivat lumesta. Ihanat, pehmeät palleroiset suorastaan pursuvat elämäniloa ja energiaa. Kun niitä pitää sylissä, lämpö siirtyy pörröturkista kipeisiin kämmeniin ja hymy pyrkii väkisikin suupieleen.
Unni, 6 viikkoa nuori lapinkoirapoika

Jokavuotinen yllätys

Näin siinä sitten taas kävi... Joka vuosihan se tuppaa Suomeen tulemaan - talvi nimittäin.
Otuksiakin uusi lumi kummastuttaa. Tosin koirille tämä on vasta kolmas. Kissat ovat vähän vanhempia..

Itse tunnen itseni vähintään satavuotiaaksi ja lumen paino tuntuu kasautuvan kipeille hartioilleni. Vielä vanhempi on silti tämä nykyinen talomme, 140 vuotta ja vähän päälle. Hiukan latvasta laho, kuten asukkaansakin, mutta ei vielä kaadu, eikä kenota - ainakaan pahasti...ainakaan vielä tänään.

Nalle kainalossa

Kylläpä hymyilytti kun luin hellyttävän uutisen, jossa kerrottiin, että useampi kuin joka kolmas britti menee nukkumaan pehmolelua halien. Hihitys meinasi kääntyä jo vähän ivalliseksi ja tuumailin, mahtavatko ne käyttää uniriepuakin.

Sitten hoksasin, että pehmolelujahan minullakin on vuode niin täynnä, että välillä on ihan vaikea mahtua itse sekaan. Teddykarhuista ei varmaan lähde lakanoihin edes yhtä paljon karvaa kuin näistä minun nukkumakavereistani, eikä kuratassuista ole riesaa.

Hämärästi muistan vielä ajan, jolloin ajatuskin jonkun elikon kanssa nukkumisesta tuntui epähygieeniseltä ja iljettävältä. Eipä tunnu enää, enkä ikipäivänä voisi unohtaa näistä yhtäkään hotelliin tai muualle, kuten nuo britit kuulemma tekevät nallukoilleen..

Näillä eväillä

Nyt kun olen suunnittelemassa pienimuotoisen koirankasvatuksen aloittamista, perinnöllisyysasiat pyörivät paljon mielessä. Samoin kuin ihmistenkin kohdalla, geeeneillä on selvästi merkitystä, mutta myös ympäristö vaikuttaa paljon - eikä ainoastaan yksisuuntaisesti. Oikea koira oikeassa perheessä voi olla fantastinen lemmikki, mutta sama yksilö väärässä ympäristössä saattaa muovautua isoksi ongelmaksi.

Tämä minun suosikkirotuni, suomenlapinkoira, on niin alkukantainen, että sen sisällä on sekä luonteissa että ulkonäössä paljon vaihtelua. Nuo kaksi puhdasrotuista (kolmaskin lapinkoira meillä on, mutta se on sekarotuinen) ovat keskenään läheistä sukua ja silti ne ovat sekä ulkoisesti että temperamentiltaan hyvin erilaisia.

Kun viime päivinä olen miettinyt tunteita, olen tutkaillut myös itseäni ja koiriani. Pienestä saakka tuo vaalea on ollut rauhallinen, tottelevainen, vähän laiska, herkkä ja ärisee helposti toisille koirille. Ihmisistä se sen sijaan pitää ihan tavattomasti. Parkinruskea puolestaan on aina iloinen, energinen, reipas, rohkea ja joskus hieman liiankin aikaansaapa. Molempia rakastan, mutta vaalemman kanssa meillä sopii paremmin temperamentit yhteen.

Omat vanhempani ovat molemmat hyvin herkkiä ja voimakkaasti tunteella reagoivia persoonia. Äiti on kuitenkin aina positiivinen, valoisa ja empaattinen. Isä purkaa helpommin ahdistustaan agressiona ja yrittää esiintyä järkevästi - juuri niinkuin meillä perinteiseen miehen rooliin sopiikin. Tunteet kuitenkin usein vääristävät hänen havaintojaan niin, ettei hän kiivastuessaan erota, mikä on totta ja mikä omaa kuvittelua.Arvatkaa vaan kumpaako heistä minun on helpompi ymmärtää?

Jostain syystä vanhempieni temperamentti ei ole sellaisenaan periytynyt kumpaankaan heidän lapsistaan - tai sitten me molemmat tyttäret olemme tarkoituksellisesti muokanneet ja jalostaneet käyttäytymistämme parhaamme mukaan.

Minun on aika vaikea kestää sellaisia ihmisiä, joiden mielestä kaikki on IHANAAAAA. Vielä hankalampaa on sellaisen tyypin kanssa toimiminen, jolla mielipiteet heilahtelevat mielialasta riippuen äärimmäisyydestä toiseen. Joskus todella pelottavia saattavat olla ihmiset, jotka raivostuessaan eivät hillitse itseään ollenkaan, mutta sellaisten kanssa pärjään yllättäen kohtalaisen hyvin. Ehkä olen saanut siihen tarpeeksi harjoitusta.

Koiria jalostaessa luonne on aivan yhtä tärkeä asia kuin terveys ja ulkomuotokin. Haasteelliseksi homman tekee se, ettei etukäteen voi ennustaa, mitkä ominaisuudet periytyvät ja mitkä eivät. Haastavaa on myös sopivan kodin löytäminen kullekin koiralle.

Samoin kuin ihmisten kesken, myös joillakin koirilla toimii yhteistyö paremmin tietynlaisten persoonien kanssa. Hidas akka ja vikkelä koira on kehnonpuoleinen yhdistelmä. Se on jo tähän mennessä tässä talossa todettu, mutta näillä eväillä mennään, jotka on saatu ja kasvatetaan itseämme ja toisiamme niin paljon kuin jaksetaan.

Koiraisia ajatuksia

Päässä pyörii koirapitoisia ajatuksia. En ajanut kenenkään päälle, enkä edes pyörtynyt kivusta vielä tänään körötellessäni naapurikaupunkiin koirankasvattajakurssille.Huomenna pitäisi vielä jaksaa. Jos tentti menee läpi, on mahdollista, että saan joskus oman kennelnimen ja ehkä jonakin päivänä voin sanoa olevani suomenlapinkoirien kasvattaja.

Kurssi oli ihan mielenkiintoinen, vaikka harvat asiat olivat upouusia. Välillä viihdytin itseäni hajanaisilla ajatuksilla ryhmäilmiöistä ja täkäläisistä kulttuurisista piirteistä. Erityisesti mietiskelin sitä, mikä mahtaa olla syynä siihen, että siinä isossa, yli kahdeksankymmenen ihmisen joukossa vanhempi väki heittäytyi helpommin juttusille vieraiden ihmisten kanssa kuin nuoret, jotka näyttivät pysyttelevän joko yksikseen tai ennestään tuntemiensa ihmisten seurassa (toki minulla on siitä teorioita, mutta kuulisin mieluusti muidenkin ajatuksia, jos moinen jotakuta kiinnostaa). Jotain yritin parille tytölle jossain vessajonossa höpötellä, mutta sain vastaani sellaisen mulkaisun, että suljin mitä pikimmin suuni.

Miehet täällä Pohjanmaalla tuntuvat myös aika yleisesti ujostelevan vieraille naisille juttelemista (ainakin näin selvin päin). Muutaman maskuliininkin kanssa kuitenkin sain ihan mukavasti small talkia aikaan toisin kuin näiden parikymppisten nuorten naisten, joilla tuntui olevan häkellyttävän kova suojarooli päällä ja hurja pätemisen tarve (ainakin puheenvuoroista päätellen).

Kaikkein suurin oli nauruuntyrskähtämisen vaara siinä vaiheessa, kun yritin salaa mielessäni arvailla, kenellä on kotonaan minkäkinrotuisia koiria. Väitetäänhän sitä toisinaan, että ihmiset valitsevat itseään muistuttavan lemmikin. Norjan harmaita hirvikoiria näytti olevan liikkeellä paljon ja ärhäköitä terrierejä. Spanielien kanssa Krätyakka viihtyy erinomaisesti. Jaa-a, mitähän mahtaa kertoa meikäläisestä se, että olen menettänyt sydämeni höpsöille, pörröisille, nallemaisille suomenlapinkoirille..

Se on pieni. Sitä pitää hoitaa.

Puolisolla on ollut tänään hyvä kuvauspäivä. Sitä pitää hyödyntää. Kukkien lisäksi tähtäimeen ovat osuneet kissat. Näissä kuvissa on kymmenkiloinen kollikissa Piisku ja pikkuinen kuusivarpainen Muska.

Minun mieltäni lämmittää se, että meillä eläimet ovat kilttejä toisilleen. Piisku varsinkin hoitaa kaikkia pienempiään, mutta koiratkin pesevät kissoja nykyään melkein kuin omia pentujaan. Viime kesänä ne itse olivat lapsia ja jahtasivat kaikkea mikä liikkui. On hellyttävää nähdä, miten eläinkin oppii lauman säännöt ja sisäistää tietyn mentaliteetin. Meidän karvatassuperheemme moton voi parhaiten tiivistää sanoihin "Se on pieni. Sitä pitää hoitaa" ja kaikki saavat olla pieniä vuorollaan, kun siltä tuntuu - ihan iästä ja koosta riippumatta.

Epätrendikkäästi suvaitsematon

Tänään kävimme laumamme kahden nuorimman nelijalkaisen kanssa koiranäyttelyssä. Menestys oli ihan kiitettävä (punainen nauha, eli EH, mikäli jotain asiantuntevaa sattuu kiinnostamaan). Päivä oli oikein mukava: paljon viehättäviä nelijalkaisia ja ihan siedettäviä kaksijalkaisia kauniilla ruohokentällä toisiaan ihmettelemässä. Yllättäen tapahtuma sai minut miettimään ihan yleisellä tasolla ja omalla kohdallani suvaitsemattomuutta.

Mikä hemmetti siinä onkin, että nykyään pitäisi olla niin maailmoja syleilevän suvaitsevainen kaikkia ja kaikkea kohtaan- vähintäänkin pinnalta, ainakin julkisesti? Kuitenkin vaaleissa kahmii äänivyöryn joku tuommoinen poliittinen populistipuolue kuin Perussuomalaiset, jotka ratsastavat nimenomaan ihmisten erilaisuuden pelolla ja suvaitsemattomuudella.... ja kulissien takana puheet ovat melkein jokaisessa liikkeessä ja kuppikunnassa paljon jyrkempiä kuin julkisesti annetuissa, näennäisen korrekteissa, lausunnoissa.

Itse en mielipiteineni voisi kauemmas oikeistolaisista poliittisella kartalla sijoittua. Silti huomasin tänään, että suvaitsemattomuus on asia, joka meitä yhdistää. Sen tahdon avoimesti tästedes nostaa omalla kohdallani ja mahdollisuuksien mukaan julkisemminkin kunniaan. Kaikkia elollisia tulee kohdella kunnioittavasti, enkä totisesti hyväksy väkivaltaa, mutta asioista pitää voida olla vahvasti eri mieltä ilman, että tulee leimatuksi idiootiksi, vaikkei enemmistön näkemystä kannattaisikaan.

On nimittäin paljon asioita ja ilmiöitä, joita en todellakaan sulata. Eläinrääkkäys, toisten ihmisten esineellistäminen ja ahtaat sukupuoliroolit ovat kärkikolmikossa, mutta lista on yllättävän pitkä. Väillä tuntuu, että pian kai Jumalan olemassaolokin ratkaistaan EU:n päätöksellä tai kansanäänestyksellä. Krätyakalle semmoinen järjestys ei passaa ollenkaan.

Siinä koirien paremmuusjärjestykseen asettelua katsellessani jostain tupsahti päähäni kirkkaana ajatus, että tarpeeksi pitkään olen pitänyt suuni kiinni ja sulkenut silmäni kohdatessani asioita, joita en voi hyväksyä. Olen selittänyt niitä ihmisten yksilöllisyydellä ja muistutellut itseäni, ettei kukaan ole täydellinen (varsinkaan minä itse).

Epätäydellisyyttä ja erehdyksiä on kestettävä sekä itsessä että muissa, jos mielii tässä maailmassa toisten kanssa toimia. Sitäpaitsi toiselle aiheutettu mielipaha ei yleensä edistä mitään hyvää. Siksi kai olen yrittänytkin sietää, sopeutua, sulautua ja suvaita koko tähänastisen elämäni ajan. Joskus ainoa keino on ollut vetäytyä pois seurasta, kun ei kestä erilaisia näkemyksiä ja toimintatapoja, muttei myöskään sitä, mitä seuraa, jos aukaisee suunsa ilmaistakseen eriävän mielipiteensä (nimimerkillä: kokemusta on useamman mustelman ja parin sairaalareissun verran. Siitä ehkä enemmän huomenna)

Jossain menee kuitenkin raja. Samalla kun postmoderni yhteiskunta individualisoitumisineen on muovannut meistä yhä erilaisempia, se on tuonut mukanaan myös mahdollisuuden valita mieluistaan seuraa ja aktiviteetteja. Tästedes aion tehdä sen entistäkin tietoisemmin ja avoimemmin....silläkin uhalla, että olen kohta suvaitsemattomine mielipiteineni ylhäisessä yksinäisyydessä.

Sontainen sohva ja blogipalkinto

Aamu alkoi ankeasti, kun koirat mekastivat epätavallisen aikaisin. Mies toimitti lauman pihahäkkiin ja palasi jatkamaan uniaan. Muutamaa tuntia myöhemmin kahvinkeittoon kömpiessäni löysin lattialta aamuyöisen metelin syyn. Sitä oli myös sohvassa, joten vanhin koira vapautui epäilyistä välittömästi. Sen, yli kuusitoistavuotiaat, takajalat alkavat olla jo siinä kunnossa, että niillä ei ihan huvin vuoksi sohvalle hypitä. Eikä meillä koirilla toki sohvalle ole lupaa mennäkään (eikä varsinkaan käyttää sitä vessapaperinaan), mutta nämä uusimmat vekkulit ovat tulkinneet säännöt niin, että niitä voi vapaasti rikkoa, kunhan ei jää kiinni. Voi tätä nykynuorison turmeltuneisuutta!

Kahvi kerkesi jäähtyä sillä aikaa, kun huhdoin sienen ja tekstiilinpuhdistusaineen kanssa sohvan kimpussa. Hiukkasen rupesi jo ketuttamaankin, vaikka itsepä olen tämän lauman ilokseni ja riesakseni haalinut..

Kun lopulta selvisin tietokoneen ääreen ja suosikkiblogieni listaa tutkimaan, Ritan sivuilta löytyi mukava yllätys. Tämmöinen blogitunnustus on tullut hänelle Espanjan kautta Malesiasta . Kiitän kauniisti ja pistän kiertoon, kunhan ensin vähän tuumaan suuntaa, minne sen tällä kertaa lähetän.

Kaikki hyvin

Mies ja pikku paimenkoira palasivat viime yönä Lapista hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Nuorin koira oli ratketa ilosta, kun siskokoira tuli kotiin. Yöllä oli tosi kylmä. Taisi taas tulla hallavaurioita. Myös Krätyakan keuhkoissa taitaa olla kehkeytymässä jotain ei-toivottua toimintaa. Polttaa, kirvelee ja yskittää. Kurkku on kipeä. Muuten on ihanan rauhallista. Ei mitään erityistä juhlahumua suunnitteilla. Oma lauma jälleen koossa ja kaikki hyvin.

Jalat irti maasta

Voisinpa edes hetkeksi unohtaa kivun ja raskaan todellisuuden, pistää vaikka juoksuksi, niinkuin nuo kaksi karvattiani tuossa kuvassa, huolettomina keväisessä auringossa, jalat irti maasta.

Isä joutui tänään sairaalaan kovien rintakipujen vuoksi. Ei suostunut jäämään osastolle, vaikka lääkäri ehdotti. Epäiltiin, että on puhjennut sepelvaltimotauti. Samassa sydäntutkimusjonossa ollaan nyt sitten iskä ja minä. Toivottavasti isän asia etenee vähän rivakammin kuin meikäläisen. Meikäläisen lähetteet kun kirjoitettiin jo kuukausia sitten, mutta mitään ei kuulu. Oireet pahenevat kaiken aikaa.

Karvakasoja lattialla, hometta ullakolla

Tänään on taas satanut kuin Esterin xxxxxx. Koiria vesi ei tunnu hirveästi haittaavan, vaikka niiden pehmeä turkki imee sitä kuin Wettex. Akkaa kyllä potuttaa ,varsinkin siinä vaiheessa, kun ne sisään palattuaan valuttavat pienen, kuraisen uima-altaan lattialle.

Nivelten ja lihasten särky ja kangistuminen kostealla säällä lienee tuttu ilmiö monellekin vaivaiselle. Tänään olen kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, että myös ajatus kulkee tällä säällä kuin etana siirapissa. Olisikohan Akalla ullakolla hometta, joka sadesäällä roihahtaa kasvuun ja tukkii ajatustiehyet? Hermoimpulssit kompastelevat ja ajatus kulkee klimpeissä.

Kun meillä oli vielä pupuja, havaitsin, että nekin ottivat aina levon kannalta sadepäivät. Kun aamuriehunnasta selvittiin, kisut ja koirat tekivät tänään samoin. Ehkä minäkin jätän nyt vaativammat ajatusponnistukset kirkkaampiin päiviin ja painun sohvalle tähystämään tulisiko töllöstä homespäälle sopivaa hömppää.

Elämä on seikkailua

"Elämä on seikkailua" sanoo Isopeikko tuon edellisen postauken kommenttilootassa. Viime yön unettomina tunteina pyörittelin siitä teemasta mielestäni täyteläisen kyökkifilosofisen taikinan, josta ajattelin tänään keikauttaa blogiin komean kakun. Mitä vielä!

Aamulla odotti alakerrassa yllätys, jonka seuraamusten korjaamiseen kuluu nyt tämä päivä - eikä taida riittääkään. Koirat nimittäin olivat yöllä penkoneet kauppakassin uumenista soman punaisen nahkalompakkoni ja silpunneet sen sisältöineen käyttökelvottomaksi. Siellä meni pankkikortit, ajokortti, sairausvakuutuskortti, kirjastokortti ja lukemattomia muita muoviläpyskoitä ja lappusia. Onneksi setelirahaa oli vain 20 euroa. Siinäkin on riittävästi palapeliä teipillä koottavaksi.

Joten hankkiudunpa tästä nyt asioille ja yritän pelastaa mitä pelastettavissa on. Ainakin pankkiin on ehdittävä rahaa ruinaamaan, kun tuo kortti ei tuollaisenaan varmasti missään kelpaa. Illalla on tulossa vieraita. Huomenna ollaan menossa toisen riiviön kanssa sen ensimmäiseen koiranäyttelyyn. Kunpa se osaisi nyt edes siellä näyttää edustavamman puolensa, eikä järjestäisi mitään tämäntapaista omaa kivaa...

Jälleen kerran on muistutettava itselleen, että minä itse olen tämän elämäntavan valinnut ja kaikki nuo karvaiset kauhukakarat hankkinut...ja ovathan ne rakkaita, suloisia, hauskoja ja elämäniloa täynnä. Onhan niiden kanssa arki yhdenlaista seikkailua. Ei mitään suurta ja mullistavaa, mutta ihan riittävästi tälle pienesti rähjäiselle elämälle.

Ilo irti

Jotkut osaa ottaa ilon irti yksinkertaisista asioista. Vaikka talvesta, kivasta koirasiskosta ja lumesta kuonon päällä. Väistämättä se hieman tarttuu katsojaankin, mutta sais kevät silti tulla. Erityisesti kylmä ja kostea räydyttää meidät fibromyalgikot kurjaan kuntoon ja tekee tästä akasta suorastaan ympäristölle vaarallisen. Toisaalta palava pinna sulattaa lunta. Niinhän se Iisi edellisen postauksen kommenteissa oivallisesti totesi...

Mitä teillä on pianon päällä?

Mitä teillä on pianon päällä, jos taloudestanne sellainen löytyy..? Meillä siellä tassutteli tänään tuo Usmakoira. Kukaan ei ole ilmeisesti muistanut kertoa sille, ettei moinen tässä talossa ole koirille luvallista, vaikka kissat siellä kiipeilevätkin. Lajien välistä epätasa-arvoa mitä ilmeisimmin.. Kameraa siinä ei yleensä ehdi etsiskelemään, kun on kiire estää enemmät vahingot. Ei nytkään.

Näitä päiviä

Tää on nyt taas näitä päiviä. Kissa kusi kännykkään. Oletteko muuten milloinkaan yrittäneet puhdistaa yön yli muhinutta kissanpissaa muovista? Haju on hirveä, eikä sille tunnu pärjäävän edes etikka tai desinfioiva Tolu. Vinkkejä tajunnan räjäyttävän lemun karkottamiseksi vastaanotetaan.

Koira söi CD-levyn. Aamulla ihmeteltiin, mikä hopeasade on peittänyt olohuoneen lattian, kunnes löydettiin jäljellä olevat suuremmat kappaleet. Pinnoite oli muodostanut lattialle hopeisen kerroksen.Toissayönä oli purtu poikki modeemin johto. Laumassa taitaa olla pientä kriisinpoikasta, kun yksi koirista on kasvamassa aikuiseksi. Ensimmäinen isosiskon juoksuaika on saanut pikkusiskon pois tolaltaan. Miksei se oo enää samanlainen pentukoira kuin ennen?

Akka itse oksentaa ja pari kroonista tulehdusta on nyt räjähtänyt niin valtaviin mittoihin, ettei niistä enää ilman antibiootteja selvitä. Terveyskeskuksen omalääkäri on kuitenkin kolmen vuoden hoitovapaalla, eikä uudelle lääkärille tee mieli mennä selvittämään juttua juurta jaksain. Ei se uskoisi kumminkaan. Katsoisi vaan papereita ja hoksaisi, että päästäänhän tuo on vialla ja pistäisi kaikki krempat siihen samaan piikkiin.

Entisen kanssa homma toimi hyvin, kun oltiin tunnettu niin pitkään. Akka meni vastaanotolle nykyisten lääkkeiden listan ja diagnoosiehdotuksen kanssa. Tohtori tutki ja varmisti asian. Sitten valittiin yhdessä rohdot ja homma toimi loistavasti.

Nämä vieraammat tohtorit eivät aina tykkää siitä, että potilas on tietävinään jotain - varsinkaan omasta kropastaan, sairauksistaan ja lääkkeistä, jotka kirjan mukaan niihin auttavat mutta kyseisellä potilaalla aiheuttavat outoja sivuvaikutuksia. Vaan ei nyt auta itku markkinoilla.

Mies muisti eilen ilmoittaa, että lähtee loppuviikoksi leirille. Tänään kävi sitten ilmi, että koko ensi viikon hän nauttii jäljelläolevia kesälomapäiviä. Ei sitten yhtään aiemmin hoksannut informeerata, että olisi vähän ehditty valmistella asioita.

Tämmöistä tämä kommunikointi on meillä ollut koko neljännesvuosisataisen yhteiselämän ajan, eikä se ennen akkaa niin ylettömästi haitannut. Onhan mies monissa muissa asioissa oikea aarre. Sitäpaitsi ennen akalla oli myös oma elämä. Ei tarvittu miestä, eikä apua mihinkään, kun itse jaksoi hoitaa kaiken. Silloin se olikin enemmän semmoinen ylellisyyskapine. Se mies nimittäin. Nyt ei vaan oikein jaksaisi..kumpikaan.

Pyhäaamun räyhää

Aamulla heräsin ihan liian aikaisin. Ilman kemiallisia vahvisteita Nukkumatti ei jaksa hoitaa hommaansa loppuun asti. Alakerrassa odotti haiseva yllätys - tai tarkemmin ilmoitettuna kolme. Olin eilen jättänyt pentukoirien ruokkimisen liian myöhään ja tuommoisilla pikkuotuksilla matka ruokakupista lopputuotteeksi sujuu yllättävän joutuisasti.

Ulkona sää oli lauhtunut. Piti liikkua varovasti, kun piha oli niin liukas. Vain pikku hetkeksi jätin heiluhännät keskenään keskeneräiseen aitaukseen päästääkseni kissan sisälle ja siinä samassa pienin puikahti karkuun aidan raosta. Ryhävalaan ketteryydellä singahtelin hetken sen perässä pitkin pihaa ja sain onneksi kiinni ennenkuin se ehti maantielle. Siinä rytäkässä ainoasta siististä talvitakistani hajosi vetoketju. Sitä ei voi korjata, enkä osaa moista vaihtaa ja vaihdattaminen taitaisi tulla maksamaan saman verran kuin uuden hankkiminen sen hintaluokan liikkeistä, joissa minä tapaan käydä.

Ei kovin riemullinen alku päivälle. Toivottavasti se tästä paranee.

Aamukatastrofi

Tämän päivän energiat taisivat kulua loppuun jo heti aamusta eteisen lattialla kontaten ja karjuen. Sen karjumisen olisi tietysti voinut ihan energiansäästösyistä jättää väliin, mutta minkäs teet, kun huudattaa..

Siinä kävi niin, että kissanlapsi löysi eteisen kirjahyllystä pienen putelin, jonka mies oli taas jostain käsittämättömästä syystä sinne säilönyt. Pullo näytti kisulapsen mielestä ilmeisesti oivalliselta pelivälineeltä, koska se huitaisi sen lattialle arvaamattomin seurauksin.

Lasipullo särkyi. Sirpaleita ja mustaa perhonsidontalakkaa roiskui kaikkialle: kenkiin, vaatteisiin, kirjahyllyyn ja lattialle. Akan siinä messutessa ja konttaillessa ihmesienensä kanssa hinkkaamassa nopeasti kuivuvaa mönjää klinkkerilattialta (mitään sopivaa liuotinta ei talosta puhdistusaineeksi siihen hätään löytynyt) muut karvatassut riensivät innokkaasti apuun. Niin oli sitten lakkaa kolmen koiran ja muutaman kissan tassuissakin ja niissä sitä tietysti kulkeutui ympäri huushollia...

Kun katastrofi oli jotakuinkin selvitetty, oli aika viedä koirat aamulenkille. Viimeinen pala pirstoutuneesta pullosta löytyi viiden metrin päässä portailta, kun akka kolmen koiran tempoessa hihnoissaan yllättäen tunsi terävän painalluksen jalkapohjassaan. Suurehko pala muovikorkkia oli lennähtänyt sisälle akan kumisaappaaseen... ja eikun takaisin kotiin desinfioimaan jalanpohjan mustaksi värjääntynyttä pistohaavaa...

Höpötassut

Kamppailu luonnonvoimia vastaan on ihmiselle usein toivotonta puuhaa. Tässä taloudessa siisteyttä vastaan taistelee erityisesti kaksi pienintä lapinkoiraa, joista vanhempi täyttää tänään puoli vuotta. Toki kissat ja vanhin koirakin antavat oman panoksensa, mutta nuo kaksi yhdessä vastaavat kyllä keskikokoista pyörremyrskyä..

Onneksi niistä on vastapainoksi myös paljon iloa ja lohtua. Mikään ei karkota tämän akan pahaa oloa tehokkaammin kuin pehmoisen koiranpennun ystävällinen nuolaisu tai kisulapsen kehräys sylissä.

Sitä yritän tässä nyt muistella, kun alakerrassa odottaa jälleen infernaalinen sotku siivoajaa. Pentuset hieman riehaantuivat sillä aikaa, kun akka oli puhelimessa. Särkyi kukkaruukku. Joku pilkkoi pöydältä hakemansa paistinlastan ja teki talouspaperirullasta "lumitähtiä". Niin makaa kuin petaa, ajattelee akka ja laahustaa alakertaan...