Vapaa ja yksinäinen

Olenhan minä Chisua kuullut ja tykännytkin. Eilen osui kuitenkin korviin ensimmäistä kertaa tämä biisi ja johan kolahti. Erinomaisen nokkelat ja oivaltavat sanat.

Laulukilpailuista

Siitä huolimatta, että pidän musiikista ja uusista, raikkaista äänistä, olen jo kauan ollut sitä mieltä, että Suomen televisiosta tulee aivan liikaa kaikenmaailman Idolseja, Talentteja, Pop Starseja, X factoreita ja muita kykykilpailuja.

Viihdettä on nykyään maailma pullollaan, eikä sen laatu siitä ainakaan parane, että kaikki nuoret kyvyt pyritään jalostamaan samaan, mahdollisimman myyvään, kuosiin.

Tätä X factoria, joka nyt on meneillään, en ole seurannut millään lailla. Nyt kuitenkin osuin näkemään yhden jakson ja sen houkuttelemana etsin You Tubesta kaikki esitykset, mitä Samuli Taskiselta ja Elias Hämäläiseltä löysin. Kaksi hyvin erilaista esiintyjäpersoonaa. Molemmilla aivan huikea ääni.

Vaikka tuomareiden käytös ja koko ohjelmaformaatti sen yhden jakson perusteella vaikutti melkein luokattomalta, jäi päällimmäiseksi mieleen ajatus, että ehkä tuommoisen sonnankin tuottaminen kannattaa, jos seasta seuloutuu suuren yleisön tietouteen jotain näin kaunista:

(Minun) maailmani eroottisin soitin

Tämä on varmasti tavallistakin lukijaepäystävällisempi postaus. Tunnen siitä hieman syyllisyyttä ja lupaan parantaa tapani heti huomenna. Ihan itsekkäistä syistä tekee nyt kuitenkin mieli linkittää tämänpäiväinen YouTubelöytö ja kertoa miksi se saa sukat pyörimään tämän tädin jaloissa.

Olen ollut heikkona raskaaseen rockiin niin kauan kuin sitä on ulottuvillani ollut. 70-luvulla sitä kutsuttiin progeksi tai heavy-rockiksi. Nykyään metallimusiikin genre on jakautunut niin moniin alalajeihin, etten minä enää niistä perillä ole. Joka tapauksessa raskas soundi ja virtuoosimaiset kitarasoolot vetoavat primitiiviseen puoleeni ja herättävät paljon eroottisempia mielikuvia kuin Elviksen otsakiharat tai Beatleksen polkkatukka, jotka taisivat villitä minua edeltävää sukupolvea teinivuosinani. Sähkökitara on mielestäni maailman eroottisin soitin.

Oudosti olen aina tuntenut olevani musiikkimaun suhteen samaan aikaan kummajainen ja ajan hermolla. Erikoista on nimittäin se, että niin sanottu heavy-musiikki on kokenut jo vähintään kolme suurta nousukautta nelikymmenviisivuotisen elämäni aikana. Toinen niistä osui sopivasti sellaiseen vaiheeseen, jolloin työskentelin hetken musiikinopettajan sijaisena ja sain kohtuuttomasti irtopisteitä siitä, että tunsin raskaan rockin historian paremmin kuin sen materiaalin, jota minun oli tarkoitus opettaa..

Pianon sain 12-vuotiaana. Sen kustansivat vanhempani.Ensimmäisten kesätöitteni palkan sijoitin omaan puoliakustiseen sähkökitaraan ja käytin lukemattomia iltoja opetellen salaa itsekseni tunnetuimpia kitarasooloja. En minä sähkökitaristina koskaan kovin kummoiseksi kehittynyt, enkä kuuna päivänä ole soolonsoittotaitojani julkisesti esitellyt. Silloisessa asuinympäristössäni se homma kuului yksinoikeudella pojille ja lähimmäksi rock-maailman glamouria pääsin soolokitaristin kainalossa ja lavan reunalla aplodeeraamassa.

Vuosia myöhemmin soitin, tein biisejä ja lauloin sentään itse työkseni, mutta koskaan en ole ollut riittävän pitkäjänteinen harjoittaakseni soittotaitojani niin pitälle kuin olisin halunnut. Nyt se on jo myöhäistä. Reuma on kangistanut sormet, eikä keski-ikäinen täti toki sähkökitaran kimpussa herättäisi juuri muuta kuin hilpeyttä. (Eräs oppilaani lukiossa tiivisti asian hieman härskisti sanoihin "Naisia ei metallimusiikissa tarvita muuten kuin alasti". Se sai opettajatädinkin hetkeksi hiljaiseksi.

Onneksi on sentään mahdollisuus nauttia toisten tuotoksista. Tämä esitys nostatti mieleen paljon muistoja, koska siihen on ympätty monen suosikkibiisini osasia. Esittäjäkin sattuu olemaan kestosuosikkini 70-luvulta saakka. Versio on todella pitkä, joten suosittelen vain asiasta innostuneille..

Musiikkimausta

Musiikkimaku on mielenkiintoinen juttu. Se kietoutuu niin vahvasti ihmisen henkilökohtaisiin kokemuksiin, muistoihin ja persoonaan, ettei aina päältä katsoen ole helppoa arvata, mikä toista miellyttää.

Krätyakka nautiskeli tänään aikamatkasta menneeseen. Musiikkifestareilla tuli vastaan paljon tuttuja kasvoja. Kummasti olivat vaan pyöristyneet, rypistyneet ja/tai saaneet harmaita hiuksia ne tytöt ja pojat, joista osaa en ole nähnyt yli kymmeneen vuoteen.

Suurin osa esiintyjistä oli yleisön kanssa samaa ikäluokkaa. Tuo yläkuvan tyttönen ei. Toki hän oli ilo silmälle ja osasi kauniisti laulaa, mutta gospel-musiikiksi en menisi hänen esittämiään kappaleita nimittämään. Kyseessä on siis Johanna Kurkela, jos joku ei tunnistanut.

Alemmassa kuvassa revittelee rokkipappi Tarvo Laakso, jonka esittämä räime vetoaa Krätyakkaan edelleen enemmän kuin hempeänherkät rakkauslaulut.

Kylttyyriä tiedossa

Esterillä on taas hanat apposen auki, mutta ulkoilmakonserttiin tässä ollaan silti menossa. Tänä iltana Seinäjoella järjestetään ikäloppujen (eikun aikuisten) gospelfestivaali, jonne tietenkin täytyy vääntäytyä, kun niin monta tuttua vuosien varrelta kapuaa lavalle.

(Tiesittekö muuten, että näyttelijäkomistus Mikko Leppilammen iskä Jukka Leppilampi esittää gospelmusiikkia ja soitti aikoinaan Heikki Kummeli Silvennoisen kanssa samassa, loistavassa progebändissä, jonka nimi oli Tabula Rasa ja Heikki Helakin on ennen ollut gospelyhtyeen solisti ja...No, joo. Kyllä minä silti odotan kovasti myös sitä raskaampaa rockia esittävää tyttöbändiä, joka esiintyy illan viimeisenä. Punainen lanka se taitaa olla nimeltään. En ole aiemmin kuullut, mutta on kovasti kehuttu)

Potter-elokuvakin tänne jo kerkesi, vaikka pelkäsin, että sitä joutuu odottamaan viikkoja. Sunnuntaina tai viimeistään maanantaina sitten sinne - jos kunto kestää.

Sisko on tällä hetkellä töissä taidemuseossa, jossa on meneillään Outi Heiskasen näyttely. Sinnekin hinguttaa.

Mistähän tämä yllättävä kulttuurintarve nyt putkahti. Näitä kohtauksia tulee nykyään harvoin.

Menninkäinen

Ulkona on niin kuuma, että meidän metallisilla portaillamme voisi paistaa kananmunan. Kohta pitäisi jaksaa vääntäytyä autoon ja lähteä kylälle (kaupunkihan se on ollut jo useamman vuoden, mutta minulle tämän paikkakunnan keskus pysyy aina kirkonkylänä). Hirvittää.

On se kumma, että talvella kaipaan (kipeästi ja kipeänä) valoa ja lämpöä, mutta sitten, kun kesä viimein suvaitsee tulla, alkaa rutina paarmoista, hyttysistä, kesävieraista ja ulkona parveilevista ihmisistä, joille pitäisi jaksaa esittää reipasta, iloista ja sosiaalista. Tai siis niille paarmoille ja hyttysille en kyllä esitä, mutta..

Onneksi yksi niistä välttämättömistä menoista, joka minua nyt liikkeelle ajaa, sattuu olemaan kuukausittainen käynti terapeutilla. Sinne on sentään lupa mennä naama mykkyrällä ja kertoa, miltä ihan oikeasti tuntuu.

Päässä soi tällä hetkellä tuo Tyrävyön esittämä biisi. Samastun siihen vahvasti, enkä tottavieköön tunne itseäni siksi Päivänsäteeksi..

Aivopöpö

Fyysisesti olo on selvästi parempi kuin eilen. Flunssapöpö taisi säikähtää auringonhattukuuria ja paria viinilasillista. Hiukan kyllä epäillyttää, mahtoiko se sittenkin vain paeta piileskelemään jonnekin korvienvälialueelle aiheuttamaan outoja, kun tänään kasvimaalla huomasin vesiheinää nyppiessä hyräileväni jotain näin kornia kuin tämä biisi. 80-luvulla sitä tuli esitettyä paljonkin. Nyt se on tainnut kokea uuden tulemisen. Sen verran paljon tuoreita cover-versioita siitä YouTubesta löytyi. Tässä oli nättejä kuvia.

Matkalla San Franciscoon (eikun Järviseudulle)

Tämän levyn ostin miehelle synttärilahjaksi. Hän toivoi sitä itse. Minunkin mielestäni biisissä ja koko levyssä on jotain hyvin hellyttävää, vaikka itse tykkäänkin vähän raskaammasta musiikista.

Itseironiaa

Vastauksena tämänpäiväisiin blogipohdintoihini sain eräältä ystävältä YouTubelinkin ja kyllähän tämä jaksaa naurattaa. Loistava ja moneen tilanteeseen erittäin osuva laulunteksti. Hiukan kyllä nolottaa, että näinkin vanhana vielä tunnen piston omassatunnossani noita sanoja kuunnellessa.

3.30

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että ihmisen ei pitäisi ottaa itseään turhan vakavasti. Tunteita tulee ja menee. Joskus elämä kertakaikkiaan puree persiiseen, mutta ennen pitkää asioilla on yleensä tapana järjestyä. Nyt on kuitenkin hirvittävän paha olla. Nuorena tällaisessa olotilassa tapasin istua pianon ääreen ja soittaa aina tämän saman kappaleen. Sammutin valot, mutta sormet osasivat koskettimille, kun sävel oli imeytynyt selkäytimeen. Juicella oli rumankarhea lauluääni, enkä näin jälkeenpäin kuunneltuna arvosta niin kovasti kaikkia hänen sanoituksiaankaan, mutta hänen musiikkinsa oli erottamaton osa varhaisnuoruuttani. Tätä biisiä ei ehkä edes kovin moni aikalainen muista. 3.30 ja valonpilkahdus läpäisee raskaan pimeyden..

Pieni ja hento ote

Jotkut biisit vaan koskettavat ja jäävät niin vahvasti osaksi omaa henkilöhistoriaa, että niitä ei kuluta edes aika. Kun huomasin, että joku oli viimeinkin laittanut YouTubeen tämän alkuperäisen esittäjän version, ahdistuin lopulta opettelemaan myös tämän videon upottamisen Bloggeriin.

Ehkä joku muukin nauttii.