Retkellä

Miehen kesäloma alkoi. Sen kunniaksi kävimme kesäretkellä tulevalla, uudella kotiseudulla. Vihreän eri sävyjä silmänkantamattomiin ja vaihteeksi kirkkaan sinisenä välkkyvä järvi. Osaa se olla myrskyinen ja harmaakin, olen nähnyt, mutta tänään sillä oli hyvä päivä. Niin meilläkin.

Ystävä täytti vuosia. Käytiin onnittelemassa. Nautittiin mukavasta seurasta ja mansikkakakusta. Koiranpoikasillakin oli hauskaa pellolla juoksennellessa. Siskosta tuli hiljattain rouva ja hän asuu tuoreen siippansa kanssa samalla suunalla. Tottahan sielläkin piti poiketa.

Olisipa jokin keino säilöä näitä hyviä hetkiä, lämpöä, vihreyttä ja suven suloisuutta synkeitä syysiltoja ja hyisiä pakkaspäiviä helpottamaan. Muistot haalistuvat aikanaan kuin kesäinen rusketus. Onneksi on sentään kuvat ja sanat. Ehkä ne jonain harmaana päivänä auttavat muistamaan, että muitakin värejä on.

Normi-individualisti

Nuorisossa olen aina pitänyt hellyttävänä piirteenä sitä, miten useimmat tahtovat kiihkeästi olla samanaikaisesti yksilöllisiä ja juuri niin kuin kaikki muutkin. Omaa vapautta, persoonallista tyyliä ja erityislaatua korostetaan, mutta samaan aikaan ollaan tavattoman huolestuneita siitä, ettei vaan vaikuteta toisten mielestä tyylittömiltä tai erotuta negatiivisesti omasta viiteryhmästä.

Vanhemmiten olen päätynyt ajattelemaan, että yllättävän suuri joukko ihmisiä ei näytä nykyään kasvavan tuosta piirteestä eroon lainkaan. Eri asia sitten on onko se tarpeenkaan ja onko näin ollut aina vai onko tämä erottautumisen tarve osa nykyajan vaurasta, kulutuskeskeistä elämäntyyliä.

Nuorena odotin aikuistumista kiihkeästi juuri siksi, että haaveilin ajasta, jolloin voisin vapaasti tehdä omat valintani, ilman että vanhemmilla tai koulukavereilla olisi niihin nokan koputtamista. Toki kanssaihmiset aikuistenkin valintoja kommentoivat ja pyrkivät käyttäytymistämme monin tavoin normalisoimaan. Aikuisella vaan on meidänkin yhteiskunnassamme (kuten mielestäni pitääkin) paljon enemmän valtaa ja itsemääräämisoikeutta kuin lapsilla.

Minua vaatemuoti ei ole kiinnostanut koskaan. Ei myöskään sisustustrendit tai muutkaan muoti-ilmiöt. Nuorena pinnalla olevia ilmiöitä teki mieli suorastaan karttaa. Sekin lienee yksi oman yksilöllisyyden korostamisen muoto. Nykyään ei ole niin väliä, onko juttu muidenkin mielestä kiva vai ei. Krätyakalla on oma maku ja niin kauan kuin sillä ei suorastaan lakeja rikota tai ketään loukata, pukeudun, kulutan, harrastan ja diggailen juuri sellaisia asioita kuin sattuu huvittamaan ja kukkaro kestää.

Tämä normaalin ja poikkeavuuden välinen ristiveto tuntuu kuitenkin askarruttavan muitakin. Ehkä sen pohtimisessa on jotain syvästi inhimillistä. Jokaista mietityttää joskus, mikä on tämä MINÄ. Olenko samanlainen kuin muut? Jos en, niin millä tavoin eroan toisista ja miksi? Ulkoinen tunnistautuminen, "värin tunnustaminen" ja tyyleillä leikittely lienee ainakin osittain pyrkimystä hahmottaa oman erillisyyden ja joukkoon kuulumisen rajoja.

Akkaa askarruttaa silti useammin vaatetuspuolta pinnanalaisemmat asiat. Mitä vanhemmaksi tulen sitä vähemmän tärkeältä tuntuu oman erilaisuuden ja ainutlaatuisuuden korostaminen. Vanha totuus "ei mitään uutta auringon alla" alkaa tuntua peräti positiiviselta ja lohdulliselta ajatukselta. Olemmehan me kaikki ainutlaatuisia yksilöitä, mutta silti osa jotain paljon isompaa kokonaisuutta. Meitä yhdistää monenlaiset kokemukset. Voimme ainakin osittain ymmärtää ja tukea toisiamme. Onhan meillä jokaisella oma sisäinen maailmamme ja yksilöllinen elämänpolkumme, mutta hieman niinkuin tuossa kuvassa: päivänkakkaroita olemme silti kaikki. Synnymme, kasvamme, kukimme ja kuolemme kukin oman aikamme. Kaikki olemme kuitenkin maasta ylös ponnistaneet ja kaikille paistaa sama, yhteinen aurinko..

Meemi Ofelialle

En edes muista, mistä jokin aika sitten poimin mukaani tämmöisen meemin. (noloa tai dementiaa, tai molempia yhtä aikaa) Ajattelin nyt kuitenkin haastaa siihen mukaan ensisijaisesti Ofelian, koska hän on ilmaissut meemeistä pitävänsä. Kaikki muutkin ovat enemmän kuin tervetulleita sen mukaansa poimimaan, jos kiinnostaa. Tulen tietysti lukemaan, mikäli kommenttilootassa vinkkaatte.


1.VALKKAA ARPI JA KERRO, MITEN SAIT SEN?
Tokalla luokalla ollessani vanhempani rakensivat talon toiselle puolelle kaupunkia. Parhaan kaverini Hennan kanssa päätimme rakentaa auton, jolla pääsisimme käymään toistemme luona, vaikka muuttaisinkin kauas. Teimme sen puusta. Muistona rakennusprojektista polvessani on edelleen arpi.

2. MITÄ HUONEESI SEINILLÄ ON?
Minkä niistä? Olohuoneessa on isoisän maalaamia tauluja.

3. MILLAINEN PUHELIN SINULLA ON?
Joku harmaa, joka on aina hukassa. Merkki ei vois vähempää kiinnostaa. Se soi harvoin.

4. MILLAISTA MUSIIKKIA KUUNTELET?
Mies soittaa usein nettiradio Paradisea. Sen tarjonnasta tykkään. Yksikseni kuuntelen paljon metallia. Esim. Amorphista.

5. TAUSTAKUVASI PUHELIMESSA
Ei ole.

6. MITÄ JUURI NYT HALUAT ENEMMÄN KUIN MITÄÄN MUUTA?
Sen talon, josta olemme tehneet tarjouksen jo 4 kuukautta sitten ja vieläkin kauppa-asia venyy..

7. USKOTKO HOMOAVIOLIITTOON?
Onko se uskonasia? Ei minun mielestäni.

8. MIHIN AIKAAN OLET SYNTYT?
Sunnuntaiaamuna kuulemma klo 4.55

9. OVATKO VANHEMPASI EDELLEEN YHDESSÄ?
Ovat. Ihme kyllä.

10. MITÄ KUUNTELET?
Tällä hetkellä keittiöstä lupaavaa kattiloiden kolinaa..

11. PELKÄÄTKÖ PIMEÄÄ?
En.

12. MISTÄ HIUSTEN JA SILMIEN VÄRISTÄ TYKKÄÄT VASTAKKAISELLA SUKUPUOLELLA?
Vaaleista miespuolisilla, vaikka oma mies onkin tumma, mutta sisäinen kauneus on aina tärkeämpää.

13. TYKKÄÄTKÖ SÄRKYLÄÄKKEISTÄ?
Herranpieksut , mikä kysymys! En todellakaan tykkää, mutta joskus on pakko ottaa, jotta en päätyisi väkivaltaisiin tekoihin itseä tai toisia kohtaan.

14. KAHVI VAI ENERGIAJUOMAT?
Olen tasan kerran elämässäni maistanut energiajuomaa, enkä ole suunnitellut maistavani toiste.

15. SUOSIKKISI PITSATÄYTTEISTÄ?
Katkaravut tai feta.

16. JOS SAISIT NYT SYÖDÄ MITÄ VAAN, MITÄ TAHTOISIT?
Menen nyt syömään uusia perunoita ja silliä. Palaan sit täyttämään tämän meemin loppuun...

17. PUHUTKO KIELIÄ?
Olen kaksikielisestä perheestä, mutta osaan silti englantia paremmin kuin sitä toista kotikieltä. Venäjää, saksaa ja latinaa oli pakko koulussa opiskella. Kahdessa jälkimmäisessä en menestynyt.

18. MITÄ SAIT VIIMEKSI LAHJAKSI?
Ihanan tummansinisen lapinkoirapaidan, kun puoliso palasi viikko sitten lapinleiriltä.

19. TYKKÄÄTKÖ JOSTAKUSTA?
Monistakin.

20. SUOSIKKIYSTÄVÄSI
Kukahan infantiili tämän meemin on kirjoittanut? No, nämä karvaiset, joista yksi asettelee parhaillaan kuononaan polvelleni kerjäten rapsutuksia ja toinen , joka haittaa näkyvyyttä näytön ja näppäimistön välissä.

21. UNELMA-AUTOSI?
Halpa sähköauto

22. USKOTKO KUOLEMANJÄLKEISEEN ELÄMÄÄN?
Olen päättänyt uskoa.

23. MITÄ AJATTELET AVIOLIITOSTA?
Kaikenlaista. Toisinaan julkaisukelvotontakin.

24. RAKASTUISITKO IHMISEEN, VAIKKA TIETÄISIT HÄNEN LÄHTEVÄN?
Jaa, mitäs se rakastuminen taas olikaan? Jotain syötävää?

25. PARAS TAPA KERTOA TOISELLE, MITÄ HÄN MERKITSEE?
Riippuu viestin vastaanottajasta. Tapa, jolla hän sen parhaiten ymmärtää.

26. VALITSE NUMERO VÄLILTÄ 1-100
62

27. BLONDI VAI BRUNETTE?
Blondeissa on tiettyä viehätystä..

28. KEHEN PIDÄT ENITEN YHTEYTTÄ PUHELIMELLA?
Vanhempiin.

29. MIKÄ ÄRSYTTÄÄ ENITEN?
Ihmiset, jotka kuvittelevat, että heidän halunsa ovat tärkeintä maailmassa.

30. HEIKKOUTESI?
Laiskuus on yksi niistä monista..

31. VIIMEKSI ANTAMASI LAHJA?
Vein isälle viimeksi käydessäni T-paidan, joka mielestäni oli "hänen värisensä". Tykkään kovasti antaa ihmisille pikku lahjoja.

32. SUOSIKKIJUHLAPÄIVÄ?
Jouluaatto.

33. MITÄ TEIT ENNEN TÄTÄ?
Söin ne potut, salaatin ja silliä.

34. MINKÄ KAUNEUSLEIKKAUKSEN TEETTÄISIT?
Toi kokovartalovaihto vois olla kiva - ja uus nuppi kaupan päälle.

35. MITÄ SINUSSA KEHUTAAN?
Lauluääntä on varmaan kehuttu eniten.

36. MITÄ TEKISIT, JOS ALKOHOLISTA TULISI LAITONTA?
Lakkaisin juomasta sitä.

37. MITÄ HALUAT SYNTTÄRILAHJAKSI?
Hyvän päivän, jolloin jaksaisin nauttia vieraista.

38. ONKO SINUT NIMETTY JONKUN MUKAAN?
Erään prinsessan. Olisivat vanhemmat voineet vähän tarkemmin miettiä..

39. DO YOU WISH ON STARS?
Ja niin on meemikeiju halunnut osoittaa pysytelleensä hereillä myös englannin tunnilla...No, I usually don't.

40. MILLAISET ALUSVAATTEET SINULLA ON?
Piti vähän kurkkia. Yläosastolla jotain pitsinhörhelöä. Alempana kukkia vihreällä pohjalla ja harvinaista kyllä jotain satiininauhaa.

41. TYKKÄÄTKÖ KÄSIALASTASI?
Se paljastaa armotta millainen olen, joten en aina.

42. SUOSIKKIVIHANNES?
Porrrrrkkkana.

43. PAHOJA TAPOJA?
Niitä riittää.

44. NOLOIN CD-LEVYSI?
Ne nolot on tietysti kaikki puolison. Kuka niitä nyt osaa näin pitkän yhteisen ajan jälkeen erotella.

45. JOS OLISIT JOKU MUU, OLISITKO ITSESI YSTÄVÄ?
Tässä kysymyksessä paljastuu taas meemikeijun partaveitsenterävä järjenjuoksu. Riippuu tietysti siitä kuka olisin!!

46. OLETKO KOSKAAN PALJASTANUT SALAISUUTTA, VAIKKA VANNOIT, ETTET KERRO KENELLEKÄÄN?
Tapanani ei ole ollut vannoskella.

47. ONKO ULKONÄÖLLÄ VÄLIÄ?
Kenelle? Missä? Koiranäyttlyssä on.

48. MITEN PURAT KIUKKUA?
Jos on asiaa, sanon sen mahdollisimman asiallisesti. Itse tunnetta käsittelen yleensä kirjoittamalla tai musiikin avulla.

49. MISSÄ ON TOINEN KOTISI?
Kun nyt selviäisi ensin, missä on se ensimmäinenkään.

50. LUOTATKO MUIHIN HELPOSTI?
Luotan ja samaan aikaan varaudun siihen, että kaikki ovat potentiaalisesti epäluotettavia.

51. SUOSIKKILELUSI LAPSENA?
Melodika.

52. PELKÄÄTKÖ KASVAMISTA?
No, en minä kyllä välittäisi enää paljon tästä maata myöten laajeta...

53. HARRASTATKO SARKASMIA?
Toisinaan.

54. OLETKO USKONNOLLINEN?
Kuulemma. Itse käytän mieluummin vanhaa sanaa "uskovainen".

55. TULETKO TOIMEEN VANHEMPIESI KANSSA?
Tulen.

56. AVAATKO KENGÄNNAUHAT ENNEN KENKIEN RIISUMISTA?
En käytä nauhakenkiä.

57. MITÄ LÄIKYTIT VIIMEKSI?
Kahvia. Meidän pannu pissii.

58. ONKO SINULLA LEMMIKKEJÄ?
Paljon.

59. MITÄ KARVAISTA KOSKETIT VIIMEKSI?
Lapinkoiran pumpulinpehmoista päälakea.

60. MITKÄ OVAT LEMPIVÄREJÄSI?
Musta, punainen ja vihreä.

61. VIIMEKSI LUKEMASI KIRJA?
Hullu työtä tekee.

62. TAHDOTKO KAIKKIEN VASTAAVAN NÄIHIN KYSYMYKSIIN?
Vastauksia on aina kiinnostavaa lukea.

63. UNELMALOMASI?
Matka Irlantiin tai Skotlantiin.

64. MITÄ SÖIT/JOIT VIIMEKSI?
En nyt ole tässä ehtinyt mättämään mitään niitten uusien pottujen jälkeen.

65. KENELLE PUHUIT VIIMEKSI PUHELIMESSA?
Äidille.

66. MINKÄ HUOMAAT EKANA VASTAKKAISESSA SUKUPUOLESSA.
Sen onko hän mielestäni lämmin persoona vai ei.

67. USKOTKO RAKKAUTEEN ENSISILMÄYKSELLÄ?
Kaikkea voi sattua, kun ei käytä hellehattua.

68. LEMPIJUOMASI?
Vesi.

69. SUOSIKKIURHEILULAJI?
Hyi olkoon. Urheilu on ruma sana.

70. HIUSTENVÄRISI?
Jonkin asteinen kullanruskea.

71. SILMIENVÄRISI?
Siniset.

72. PITKÄ VAI LYHYT?
Kuka? Mikä? Missä? Minä olen ainakin lyhyt.

73. SISARUKSET?
Yksi sisko.

74. SUOSIKKIKUUKAUSI?
kesäkuu


75. TYKKÄÄTKÖ SUSHISTA?
Ajatella, että en ole tosiaan edes maistanut!

76. MITÄ KATSOIT VIIMEKSI?
Ikkunasta? Telkkarista?

77. SUOSIKKIPÄIVÄSI VUODESSA?
Jouluaatto.

78. OLETKO LIIAN UJO PYYTÄMÄÄN KETÄÄN ULOS?
Riippuu ketä pitäisi pyytää.

79. KESÄ VAI TALVI?
Kesä ehdottomasti.

80. SUHTEET VAI YHDEN ILLAN JUTUT?
Molemmat monikossa? Nuorena olisin halunnut vaan niitä hupijuttuja, mutta minua kosittiin kaksi kertaa jo ennenkuin päädyin tämän nykyisen kanssa naimisiin. Kai se on niin, että sitä usein haluaa, mitä on vaikeampi saada.

81. ONKO JOKU RAKASTUNUT SINUUN?
Vuorenvarmasti ei.

Sisäinen pupu

Nyt niitä taas saa: ihanan rapeita ja mehukkaita kotimaisia varhaisporkkanoita. Vaikka näiden alkukesän herkkujen maku ei syyskesän täysin kypsille ja aromaattisille lajitovereilleen pärjääkään, on silti ihanaa saada muutaman viikon tauon jälkeen kunnollista, tuoretta pureskeltavaa.

Löysin sisäisen pupuni nelisen vuotta sitten, eli silloin puhkesi yllättäen valtava himo tuoreisiin porkkanoihin. Olin minä toki ennenkin niitä syönyt, mutta eivät ne olleet mitään intohimoja herättäneet. Pari vuotta rouskuttelin vähintään yhden herkun päivässä ja kehityin kaupassa varsinaiseksi taituriksi erottamaan makeat ja mehukkaat juurekset väärin varastoiduista saippuanmakuisista tai liian nopeasti kasvatetuista mauttomista.

Vasta sitten luin jostain terveysjutusta selityksen äkillisesti ilmaantuneelle himolleni: anemia aiheuttaa jostain tuntemattomasta syystä vetoa tiettyihin ruoka-aineisiin. Porkkana on niistä yksi. Muita en nyt muista, paitsi hiekan, joka ei kyllä tietääkseni ole mikään yleisesti nautittu ravintoaine, vaikka sitä jotkut aneemikot kuulemma himoitsevat. Kun anemia paranee, kyseiset himotkin kuulemma häipyvät. Minulla oli jo viime mittauksessa hemoglobiini normaalin puolella, mutta vieläkin tekee noita ihania herkkuja mieli.

Viime kauppareissulla heittäydyin tuhlaavaiseksi ja ostin ensimmäistä kertaa tänä kesänä uuden sadon porkkanoita. Turkasen kalliitahan ne vielä ovat, mutta tässä tapauksessa hintansa väärtejä. On varmaan turha edes hehkuttaa, miten onnellinen olen, että kerrankin joku hinku ja omituisuus, joka meikäläisessä puhkeaa, sattuu olemaan näin vaaraton ja terveellinen.

Viinan kiroista

Äsken osui silmiin tämä. Vanhempi naishenkilö on siis kärähtänyt matkailuautolla ajelusta lähes kolmen promillen humalassa. Eivät ole mummotkaan enää niinkuin ennen, eivätkä muuten nuoremmatkaan naisihmiset. Ratista pitäisi sentään ymmärtää pysyä poissa sekä vanhempien että nuorempien tuossa tilassa. Sitä mieltä on tämä Akka, vaikkei lasiin syljekään.

Vasta muutama päivä sitten luin jostain uutisen, jonka mukaan erityisesti eläkeikäiset naiset muistavat vielä sen ajan, kun naisten alkoholinkäyttöön suhtauduttiin hyvin paheksuvasti. Aina ei ole naisia Suomessakaan esimerkiksi päästetty ilman miesseuralaista ravintolaan. Julkisesti juovia ja humaltuvia feminiinejä karsatetaan vieläkin (siinä missä humaltuneita miehiä saatetaan pitää jopa huvittavina) ja ilmaistaan huolta mahdollisesti huonolle hoidolle jäävistä lapsista ja naisten miehiä heikommasta kyvystä kestää alkoholin haittoja.

Nyt kun markkinoille ovat rynnineet viinien laatikkopakkaukset, monet naiset kuulemma ostavat mieluummin niitä kuin kantavat kotiin vastaavan määrän juomaa lasipulloissa. Toki neljä lasiputelia koliseekin kassin pohjalla pahaenteisemmin, kuin napakka, kahvasta käsiteltävä pahvipakkaus. Hanasta sitten kuulemma tulee loroteltua oman kodin suojissa huomattavasti hanakammin kuin tulisi juotua esim. julkisella terassilla. Yhä enemmän alkoholista johtuvia sairauksia puhkeaakin kuulemma ikääntyvillä naisilla ja alkoholikuolemat ovat nousussa sekä molemmilla sukupuolilla että eri ikäryhmissä. Erityisen huolestuttavaa on mielestäni kuitenkin tämä alkoholin turmiollinen vaikutus lapsiin, josta on viime aikoina kuulunut paljonkin uutisia. Huostaanotot ovat taas terassikauden käynnistyttyä kuulemma räjähdysmäisesti lisääntyneet ja se on tosi surullista.

Toissapäiväisellä terapiakäynnillä paljastin kuuluvani itsekin nykyään tuohon hanasta tissuttelijoiden kasvaaan joukkoon, vaikka seurakunnassa työskennellessäni olin lähes täysraitis, koska en halunnut antaa nuorille huonoa esimerkkiä, enkä kokenut alkoholia välttämättä tarvitsevani. Siihen ihana terapeuttini reagoi niin topakasti, että puhkesin hihittämään kesken vakavan keskustelun. Eihän tämä mikään naurun asia ole ja voihan viinistä vielä Krätyakalle ongelmakin tulla, mutta todennäköisimmin ongelmaksi muodostuu vain tyhjät pullot ja nyt sekin on melkein ratkaistu, kun on keksitty tuo pahviviini...

Todellisuudessa en taida olla oikein alkoholiriippuvaista tyyppiä, vaikka ajoittain sitä kipujen lievitykseksi hörppäilenkin. Tilanne on nimittäin sikäli outo, että kaikki kokeillut kipulääkkeet tehoavat huonommin tai aiheuttavat ( huom. toistaiseksi. Mielipiteeni saattaa äkisti muuttua, jos onnistun vielä juomaan itselleni maksakirroosin) vaikeampia sivuvaikutuksia, kuin kaksi lasillista viiniä kerta-annoksena. Enkä minä onneksi sitä vielä joka päivä naukkaile - enkä joka toinenkaan. Jos siitä lopulta henki lähtee, niin toivon vaan, että loppu olisi nopea.

Pidemmästä iästä en nimittäin ole enää pitkään aikaan haaveillut ja niinhän sitä sanotaan, että ilman viiniä, laulua ja muita nautintoja elämä tuskin pitenee, se vaan tuntuu pitemmältä - Akan tapauksessa myös kivuliaammalta.

Kipukynnykseen kompastelua

Tänään olen kitkenyt nokkosia paljain käsin. Itse asiassa harrastan sitä aika usein, mutta yleensä sentään pyrin tarttumaan kiinni juuresta, missä niillä ei ole poltinkarvoja, eikä seurauksena ole tuntikausien kirvelyä ja rumia paukamia iholla.

Tänään olin kuitenkin niin mitta täynnä fibromyalgiakipuja ja helteen aiheuttamia sydänvaivoja, että kokeilin vanhaa konstia. Yleensähän vähän pienempikin akuutti kipu saa ne kroonisemmat hetkeksi unohtumaan. Niinpä sitten temmoin täysikasvuisia nokkosia keskeltä vartta ja kaksin käsin, kunnes käsivarret punoittivat kirkkaanpunaisilla paukamilla. Samalla muistelin kuinka aikoinaan suutuin ja pahastuin sydänjuuriani myöten, kun ensimmäistä kertaa kuulin väitteen, jonka mukaan fibromyalgikoilla on alentunut kipukynnys.

Olin sen verran tyhmä, etten heti tajunnut, mitä sillä tarkoitettiin. Luulin, että lääkäri vihjaisi minun marisevan turhasta, siis pitävän paljon melua tyhjästä, kun valittelin vaivojani. Taisin jopa kimpaannuksissani ihmetellä ääneen, miten minä sitten olen selvinnyt useammastakin leikkauksesta ilman, että olen seuraavina päivinä tarvinnut erityisempää kipulääkitystä. Sappileikkauksen jälkeenkin lähdin kotiin vajaan vuorokauden kuluttua, enkä mielestäni tarvinnut mitään troppeja. Näihin fibrokipuihin söisin nykyään melkein mitä tahansa, jos vaan jokin auttaisi, mutta kun ei auta...kokeiltu on.

Sillä kertaa lääkäri ei vaivautunut selittämään, mitä sillä alentuneella kipukynnyksellä tämän taudin yhteydessä tarkoitetaan. Vasta myöhemmin jotain artikkelia lukiessani hoksasin, että kysehän on siitä, että kipu on ihan todellista ja esimerkiksi aivojen kuvantamismenetelmin todettavissa. Se voi olla todella kovaa, vaikka ärsyke on hyvin pieni. Hermoston toiminnassa on siis jotain vikaa. Minä esimerkiksi toisinaan vahingossa kiljahdan tuskasta, kun vajaat kaksikiloinen kissani hyppää yllättäen syliin. Onneksi kymmenkiloinen Piisku ei harrasta moista yhtä usein. Lihasten arkuuden lisäksi särky nivelissä ja sidekudoksissa on jatkuvaa.

Kipu on kuitenkin oire, joka ei suoranaisesti näy ulospäin. Fibromyalgiassa sen syntymekanismia ei vielä edes tunneta. Vaikka itse olen potenut tätä jo yli 10 vuotta ja olen valitettavan konkreettisesti vakuuttunut sairauden olemassaolosta, silti usein hävettää ja suututtaa tämä avuttomuus, iankaikkinen raihnaisuus, uupumus ja loputon, moni-ilmeinen kipuilu, joka ajaa mielen välillä särkymisen partaalle. Nöyryyttävältä ja turhauttavalta tuntuu myös selittää kerta toisensa jälkeen hyvin läheisillekin ihmisille, että en nyt kertakaikkiaan jaksa, pysty, enkä kykene - eikä kyse ihan aina ole pelkästä laiskuudesta.

Menninkäinen

Ulkona on niin kuuma, että meidän metallisilla portaillamme voisi paistaa kananmunan. Kohta pitäisi jaksaa vääntäytyä autoon ja lähteä kylälle (kaupunkihan se on ollut jo useamman vuoden, mutta minulle tämän paikkakunnan keskus pysyy aina kirkonkylänä). Hirvittää.

On se kumma, että talvella kaipaan (kipeästi ja kipeänä) valoa ja lämpöä, mutta sitten, kun kesä viimein suvaitsee tulla, alkaa rutina paarmoista, hyttysistä, kesävieraista ja ulkona parveilevista ihmisistä, joille pitäisi jaksaa esittää reipasta, iloista ja sosiaalista. Tai siis niille paarmoille ja hyttysille en kyllä esitä, mutta..

Onneksi yksi niistä välttämättömistä menoista, joka minua nyt liikkeelle ajaa, sattuu olemaan kuukausittainen käynti terapeutilla. Sinne on sentään lupa mennä naama mykkyrällä ja kertoa, miltä ihan oikeasti tuntuu.

Päässä soi tällä hetkellä tuo Tyrävyön esittämä biisi. Samastun siihen vahvasti, enkä tottavieköön tunne itseäni siksi Päivänsäteeksi..

Ikäsyrjinnästä

Ylen uutisissa oli tänään juttua ikäsyrjinnästä. Naisiin kohdistuvana sitä esiintyy tuoreen tutkimuksen mukaan Suomessa eniten Euroopassa. Syrjinnän kokeminen ja jopa pelkästään sen näkeminen lähipiirissä lisää ikääntyvien naisten halua jäädä eläkkeelle, enkä juuri moista ihmettele. Harvoinhan sitä tekee mieli tupata, jos ei kerran tykätä. Jälleen kerran paljastuu siis aineistoa, joka osoittaa perättömiksi puheet kotimaastamme jonkinlaisena onnelana ja tasa-arvon ihmemaana, jossa ei enää feministejä kaivata, kun naiset ovat jo kaiken haluamansa saaneet ja vielä vähän enemmänkin.

Ensi viikolla täytän vuosia ja ehkä siksikin tuo seuraavan lainauksen luku pisti erityisen terävästi silmään. Epäkuranttia tavaraa tässä aletaan olla monessakin mielessä, mikäli yleiseen mielipiteeseen on uskomista, mutta me pahansisuiset akathan ei moista suostuta purematta nielemään. Näin tuossa jutussa kuitenkin sanotaan:

- Naiset kohtaavat ikäsyrjinnän huomattavasti aikaisemmin kuin miehet.

Jo 45-vuotiaat naiset kokevat ikäsyrjintää yhtä paljon kuin vanhimman ikäluokan työssäolevat miehet. Taustalla löytyy ongelmia naisten rekrytoinnissa, etenemismahdollisuuksissa, ikääntyvien irtisanomisissa, tiedon saannissa, koulutukseen pääsyssä ja arvostuksessa.

Eurostatin tilastojen mukaan naisten ikäsyrjintää on Suomessa eniten Euroopassa, Niina Viitasalon mukaan ongelma on erikoinen.

Tämänpäiväiset tekosyyt

Joskus on terveellistä myöntää oma naurettavuutensa edes itselleen. Krätyakka paljastaa siitä rippusen myös blogin lukijoille. Päivä on vasta puolessa, mutta tähän mennessä olen ehtinyt keksiä jo pitkän listan tekosyitä, miksi en voi ryhtyä niihin kotitöihin, jotka nyt kiireellisimpinä odottavat hoitamista. Tässä TOP 6:

1. Enhän mä VOI mennä kasvimaata kitkemään, kun jo ulko-ovella odottaa toi verenhimoinen paarmaparvi suu ammollaan.
2. Ei näin kuumalla säällä kannata lähteä koirien kanssa lenkille. Tilttaa vielä pumppu sekä vanhimmalta koiralta että itseltä.
3. Mun ei oikeestaan kannata vielä ryhtyä viikkaamaan pestyjä vaatteita kaappiin. Kandee odottaa, että noi loputkin ensin kuivuu.
4. On ihan älytöntä imuroida nyt, kun viikonlopuksi täytyy kumminkin siivota, jos tulee kerran vieraita.
5. Näin kuumalla ei voi olla kenelläkään nälkä, joten en viitsi laittaa ruokaa. Syödään illalla sitten jotain pientä.
6. En mä tässä tietokoneella laiskottelemassa ole. Mähän puhdistan parasta aikaa vanupuikolla näitä näppäimiä!

Herkkyydestä (taas)

Olen kirjoittanut tästä aiemminkin, nimittäin herkkyydestä ja siitä miten se on aika epämääräinen käsite, jota ihmiset tuntuvat käyttävän hyvin eri tavoin, omista lähtökohdistaan tulkiten.

Minun herkkyyteni ei ole sitä tyypillisintä perinaisellista "mimosa-tyyppiä". Sellaista tilannnetta ei taida tullakaan, jossa heittäytyisin hysteeriseksi. Ennemminkin ryhdyn aggressiiviseksi ja sehän on edelleen naisilta kielletty tunne. En kammoa ötököitä, enkä likaa. En helly pienten, pyöräposkisten vauvojen äärellä, enkä nyyhki romanttisia elokuvia katsellessa. Naiseksi olen siis aika epätyypillinen ja näin ollen joidenkin mielestä kelvoton.

Minun herkkyyteni on herkkyyttä ärsykkeille. Erityisesti tuntoaistini ja kuuloni ovat ylettömän herkät. Suunnistan helposti pimeässä kuin lepakko. En kaipaa näköaistia, koska tutussa ympäristössä pelkkä kuuloaistimus riittää reitin löytämiseen.

Aistin myös tavattoman herkästi toisten tunnetiloja. Hankalaksi tilanteen tekee se, että koen myös velvollisuudekseni yrittää jotenkin vastata ihmisten tarpeisiin. Tahtoisin auttaa, helpottaa toisen oloa ja ratkaista hänen ongelmansa, mutta useimmiten en löydä siihen keinoja. Se aiheuttaa ahdistusta.

Tietenkin aistin myös toisten paheksunnan, ylenkatseen, kateuden ja kaikki muut tunteet, joita on lukemattomia erilaisia. Toisaalta herkkyys on lahja. Toisinaan se on kuitenkin taakka - varsinkin tällaiselle ihmiselle, jonka jaksaminen on muutenkin kortilla.

Syyllisyyttä psyykensä tai kehonsa reaktioista ihmisen on kuitenkin mielestäni turhaa kantaa. Olemme vastuussa vain käyttäytymisestämme, eli tietoisista valinnoistamme, emme prosesseista ja vasteista, joita elimistössämme herää.

Itse emme ole tietääkseni päässeet sen paremmin mielemme kuin ruumiimmekaan rakenteita valitsemaan. Näillä vaan pitää pärjätä, jotka on satuttu synnyinlahjaksi saamaan. Turhaa on mielestäni ketään lähteä syyttelemään siitä, millainen on hänen perustemperamenttinsa ja eväät, jotka hänelle on annettu. Ainoastaan siitä, mihin voimme itse vaikuttaa, olemme täysin vastuussa. Yksi ihmisenä olemisen keskeisistä tarkoituksista onkin mielestäni jalostaa näistä aineksista mahdollisimman ympäristöystävällinen keitos. Siinä riittää ainakin Krätyakalla elämäniäksi hommaa.

Tarttis olla OFF-nappi

Tunteet on kumma juttu. Jotkut tuntuvat pärjäävän toisten ja omiensa kanssa vallan mainiosti. Jotkut väittävät niiden jopa rikastuttavan elämää. Krätyakalla on ongelmana tämä yliherkkyys. On kuin tuntosarvia törröttäsi joka suuntaan ja ulkoinen tunnehäly sekottuisi välillä sisäiseen möykkään niin kauheaksi kakofoniaksi, ettei sitä ärsykevirtaa jaksa enää käsitellä.

Tarttis olla sellainen off-nappi, joka kuitenkin jättää Akan jollain lailla automaattiohjaukselle niin, että välttämättömät toimet hoituvat. Ryyppääminen käy liikaa kunnon päälle, eikä nukkuessa edisty mitkään pakolliset hommat. Sellainen vaimennus ei siis käy.

Koira näytti äsken kieltä. Ketuttaakohan sitäkin. Tuo on sentään se yleensä hyväntuulisin koira, mutta tietysti sellaisillekin sattuu huonoja päiviä.

Hajatelmia työstä ja perheestä

Viimeinen opintokokonaisuus, jota olen avoimessa yliopistossa ohjannut (eli tuutoroinut ;-) Celiaa jo tällä hassulla, mutta tällaisenaan ihan oikein kirjoitetulla, sanalla kommenttilootassa hämmästytin) oli nimeltään "Työ ja ihminen muutoksessa".

Itse olin siinä vaiheessa jo henkisesti ja fyysisesti niin hämärän rajamalla, etten muista sen appron kirjallisuudesta juuri mitään, mutta tulipahan tuota aihetta aiemmissa opinnoissa jonkin verran pähkäiltyä. Huikeata on huomata se, miten nopeasti kaikki nykyään muuttuu. Kymmenen vuotta sitten kirjoitettu kirja saattaa jo olla auttamattomasti vanhentunut. Samoin vuosia sitten suoritettu koulutus. Ammattinimikkeet vaihtuvat kaiken aikaa. Tietokoneohjelmat kehittyvät. Monia äitejä kuulemma pelottaa jäädä hoitovapaalle, koska töihin palaaminen voi olla kolmen vuoden jälkeen vaikeaa. Kaikki on muuttunut. Uuden oppimiseen pitäisi panostaa ja lisäksi kotona odottaa vähintään yksi pieni ihminen työpäivän jälkeen vanhempiensa mahdollisimman kokonaisvaltaista huomiota ja huolenpitoa.

Ihan hiljattain luin uudesta tutkimuksesta, joka vahvisti ainakin pari asiaa, joita aiemmissakin on havaittu: Nimittäin, että miehillä työasiat häiritsevät enemmän kotielämää. Naisilla puolestaan kotihuolet siirtyvät helpommin töihin. Semmoinenkin tulos on saatu, että miehet lihovat helpommin nimenomaan työstressin takia ja naiset kotiongelmien. Jotenkin minusta tuntuu, että tuon nyt olisi tollompikin osannut päätellä ihan ilman tutkimuksiakin, kun tiedetään, että edelleen naiset kantavat päävastuun kodin ja lasten hoidosta.

Ystäväni on jo vuosia sitten kirjoittanut mielenkiintoiselta vaikuttavan väitöskirjan juuri siitä aiheesta, joka minuakin eniten kiinnostaa, eli miten työelämän muutos pätkätyöläisyydeksi, itsensä markkinoimiseksi ja jatkuvaksi kehittämiseksi on vaikuttanut ihmisiin, jotka siinä oravanpyörässä vielä juoksevat. Siitä on jo julkaistu kirjakin. (Sanna Joensuu: Kaksi kuvaa työntekijästä). Hävettää, etten ole saanut ajalliseksi vieläkään perehtyä siihen (onneksi Sanna ei varmaankaan ehdi lukea tätä blogiani. Hänellä on nykyään paljon kiireellisempääkin tekemistä pienten lasten äitinä). Tällä lukutahdilla minun on nykyään pakko hankkia kirjat itselleni omaksi, mikäli mielin välttää kirjaston sakkomaksut. Kun äsken katsastelin tuon Sannan kirjan hintoja nettikirjakaupoissa, se ylitti kuitenkin vielä kirkkaasti budjettini rajat..

Jaa, että miksikö en nyt pääse asiaan, vaan jaarittelen niitä näitä, vaikka jokin selvästi vaivaa... No, siksi, että jokin todellakin vaivaa, mutta en voi, enkä saa siitä julkisesti puhua. Ahdistaa. On voimaton olo. Haluaisin tehdä jotain sellaisten asioiden muuttamiseksi, joihin minulla ei ole mitään valtaa, eikä keinoja vaikuttaa.

Ehkä siinäkin on yksi syy, miksi niin kaipaan takaisin työelämään, että siellä oli sentään mahdollisuus vaikuttaa JOHONKIN. Työtä tekemällä ihminen antaa panoksensa yhteisölle, on vuorovaikutuksessa toisten kanssa, oppii, kehittyy ja vaikuttaa. Ihanteellisessa tapauksessa siinä samalla tulee tienattua myös oma elantonsa..

No, kauempaa katsottuna kaikki näyttää aina yksinkertaisemmalta. Käytännössä meikäläisen työurakin oli kyllä lähempänä kaaosta, pohjatonta uupumusta, ahdistusta ja pettymyksiä kuin työn sankaruutta ja iloa.

Näihin sekaviin ja monitulkintaisiin jorinoihin päätän höpinäni täältä tekemättömien kotitöiden ääreltä. Ehkä joku intoutuu kommenttilootassa tuomaan esille omia näkemyksiään työn ja perheen yhdistämisestä tänä hektisenä aikana. Minulla ne ajatukset eivät nyt suostuneet hyvässä järjestyksessä ulostautumaan.

Vuorotteluvapaasta

Nyt on polkaistu ilmoille tutkimus, jossa todetaan, että vuorotteluvapaa on epäonnistunut keksintö. Alunperin se luotiin tukemaan kansalaisten jaksamista työelämässä. Työ- ja elinkeinoministeriön tutkimus osoittaa kuitenkin, että vuorotteluvapaalla olleet jäävät muita todennäköisemmin työttömiksi. Toisaalta vuorotteluvapaa tarjoaa tilaisuuden päästä kiinni työelämään ja osoittamaan työnantajalle kykynsä monille sellaisille, jotka eivät siihen muuten saisi mahdollisuutta.

Jälleen kerran herää Krätyakan mielessä lukemattomia kysymyksiä tuosta "tutkimuksesta". Onko kenelläkään tietoa esimerkiksi siitä, MIKSI ne ihmiset ovat jääneet työttömiksi? Onko kyse työnantajan kielteisistä asenteista sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole valmiita uhraamaan työlleen kaikkeaan, vai olisiko kyse siitä, että nämä ihmiset ovat alunperin valinneet sopimattoman alan ja siksi he ovat irtisanomisjonossa ensimmäisten joukossa?

Itse tiedän moniakin tapauksia, joissa ihmiset ovat loppuunpalamista välttääkseen pitänet ensin vuorotteluvapaata, mutta päätyneet myöhemmin yrittämään ammatinvaihtoa tai peräti pitkille sairauslomille ja niiden jälkeen työttömiksi (kun perusteet eläkkeen saamiseksi eivät KELA:n mielestä ole riittävät, vaikka työkyky käytännössä on mennyt). Yleisessä tiedossa varmasti on, että työttömiksi on rekisteröity valtava joukko sellaisia ihmisiä, jotka eivät kertakaikkiaan selviydy , eivätkä jaksa, mutta joita ei eläkkeellekään päästetä. Lieneekö tällaiset tekijät otettu tuossa tutkimuksessa huomioon?

Itse olen kokenut mitättömällä työurallani vähintään yhden vaikean loppuunpalamisen ja puolisonikin yhden. Itse ratkaisin ongelman omaan järjettömään tapaani sanoutumalla joka kerralla virasta irti, ilman pitkiä sairauslomia, työkkärin karenssista valittelematta. En vain halunnut rasittaa työnantajaa omilla ongelmillani, idealisti kun olin ja yritin sitten maksaa laskuni ilman yhteiskunnan tukia. Joidenkin on kuitenkin pakko niihin tukiin turvautua- varsinkin jos on perhettä elätettävänä, eikä ketään muuta huolta pitämässä.

Kolme kertaa olen päässyt myös tekemään vuoden vuorotteluvapaasijaisuutta. Edellinen pesti poiki aina uusia työtarjouksia - joinakin vuosina niin paljon, että osasta olisi pitänyt osata kieltäytyä. Niinhän se monesti menee, että joillakin ei ole mitään (työtäkään) ja joillakin aivan liikaa. Molemmat puolet on tullut koettua.

Se tässä julkistetussa tutkimuksessa nyt tuntuu huolestuttavalta ja epäilyttääkin hieman, että onko nyt kyseessä tieto, jota on rakenneltu perusteluiksi vuorotteluvapaakokeilun rahoituksen lakkauttamiselle. Ihmisten halutaan pysyvän työelämässä hinnalla millä hyvänsä, eikä näitä monille ehdottoman tarpeellisia hengähdystaukoja haluta valtion pussista maksaa.

Krätyakka on sitä mieltä, että jotakin kautta se lasku kuitenkin yhteisistä varoista maksettavaksi lankeaa. Kaikki ihmiset eivät nimittäin nykyistä työtahtia ja -tapaa jaksa. Loputtomasti ei yksilöä voi vaatia sopeutumaan järjestelmän ehtoihin. Eikö järjestelmien kuitenkin lopulta pitäisi olla ihmistä varten ja sillä tavoin rakennettuja, että niissä voi selviytyä hieman keskinkertaisemmallakin kestokyvyllä varustettu?

Ei voi olla totta

Kun eräs ystäväni ehti jo ilmaista pientä epäuskoisuutta ruuanlaittoaikeitteni toteutumista kohtaan, lupasin pistää heti paikalla blogiin kuvan todisteeksi. Tosin sapuska on vielä tuossa kuvassa raakaa ja riisi keittämättä, koska odottelen miehen puhelinsoittoa, jolla hän ilmoittaa suunnanneensa auton nokan töistä kotiinpäin. Vasta sitten käännän uuniin virran päälle., mutta siis ihan oikeasti olen edes aloittanut jotain..

No, se varsinainen "ei voi olla totta" tuli kuitenkin vastaan vasta äsken, kun könysin yläkertaan etsimään kameraa kuvanottoa varten. Hoksasin nimittäin, että jotain hieman aavemaista on tapahtunut. Muutama päivä sittenhän kerroin, että makuuhuoneen kello oli yöllä pysähtynyt muutamaa minuuttia vaille viiteen. No, nyt on sitten televisiohuoneen kellokin jämähtänyt tismalleen samaan kohtaan. Viisari vaan väpättää viimeisillä voimillaan juuttuneena yhteen paikkaan. Jos en tuntisi mieheni huumorintajua ja tietäisi, ettei tämmöinen ole hänen tapaistaan, epäilisin jo jonkinlaista jekkua. Siis varokaa kaikki kanssaihmiset vähän vaille viisi. Meitä on varoitettu. Huuuu....

Höttöä

Helle sumentaa aivot, mutta olen päättänyt suhtautua siihen (vaihteeksi) positiivisesti. Toisaalle olen jo naputellut tämän aamun niukat, kantaaottavat ajatukseni. Nyt aion painua pellolle paarmoja ruokkimaan, rapsutella koiria, höpistä takapihalla Villiminttukissalle ja ehkä ahdistua iltapäivällä peräti valmistamaan ruokaa puolisolle... Siitä tosin ei välttämättä seuraa mitään HYVÄÄ (syistä, joita olen valottanut jo monissa aiemmissa teksteissäni), mutta luotan siihen, että mies tajuaa ystävällisen tarkoitukseni.

Pavut ovat viimein uskaltautuneet mullan pinnalle kurkistelemaan. Osa taisi kuitenkin mädäntyä kylmän ja sateisen pariviikkoisen aikana. Ei se mitään. Kylvetään niiden tilalle jotain muuta. Vielä ehtii laittaa ainakin lisää tilliä, salaattia ja punajuuria. Paksoit ja kiinankaalit yleensäkin kylvetään näissä oloissa vasta heinäkuun alkupuolella, muuten ne kukkivat itsensä pilalle.

Joulu on Suomessa joka vuosi, mutta kesästä ei ole takeita. Näistä säistä pitää nauttia. Sen verran harvinaista ylellisyyttä lämpö ja aurinko on näillä leveysasteilla. Toivottavasti sitä riittää teillekinpäin. Lämpöä nimittäin.

Aivopöpö

Fyysisesti olo on selvästi parempi kuin eilen. Flunssapöpö taisi säikähtää auringonhattukuuria ja paria viinilasillista. Hiukan kyllä epäillyttää, mahtoiko se sittenkin vain paeta piileskelemään jonnekin korvienvälialueelle aiheuttamaan outoja, kun tänään kasvimaalla huomasin vesiheinää nyppiessä hyräileväni jotain näin kornia kuin tämä biisi. 80-luvulla sitä tuli esitettyä paljonkin. Nyt se on tainnut kokea uuden tulemisen. Sen verran paljon tuoreita cover-versioita siitä YouTubesta löytyi. Tässä oli nättejä kuvia.

Kun ei jaksa ajatella itse..

Keuhkoissa rahisee. Kurkku kamalan kipeä. Kuumettakin taitaa olla. Kun ei jaksa ajatella itse, mutta ajatteluttaa silti, on sopiva aika lainata muiden ajatuksia. Nämä kaksi runoa tulivat mieleen tuosta sitoutumiskammon pohdiskelusta. Ensimmäinen puhutteli minua ennenkuin tapasin puolisoni. Jälkimmäinen kirkastui muutaman avioliittovuoden jälkeen.

Joka ei ole vielä minä
sen on mahdotonta olla me.
Se ei voi kiintyä toiseen,
kun se ei ole kiintynyt itseensä.
Se ei voi käsittää suuri ympyröitä,
kun se sekoaa pienissäkin.
Sitä pitää lähestyä sen omilla ehdoilla.
Kaikki muu pelästyttää ja suistaa sen raiteilta.
Kun se vihdoin sanoo
nimensä ja minä, se on
saavutus ja semmoisena vaikea läksy.
Se toistelee nimeään ja innostuu siitä.
Sen pitää saada tottua olemaan joku.
Ei se muuten opi näkemään
joitakin ja muita.
-Arja Tiainen-


Vapaa suhde? Väärin.
Suhde on yhtä kuin riippuvuus.

Vapaa rakkaus? Oikein.
Onko muutakin rakkautta?
-Liisa Laukkarinen-

Sitoutumiskammoa

Viime aikoina yllättävän moni seuraamani bloggaaja on lopettanut kokonaan tai siirtänyt tekstinsä salasanan taa (ehei, en ainakaan tunnusta/tunnista käyneeni ketään kommenttilootissa kiusaamassa). Kirjoittajan persoonan mukaisesti ovi on suljettu joko hiljaa, marginaaliset lukijat kohteliaasti hyvästellen ja halukkaille salasanaa tarjoten, tai varoittamatta kiinni paukaten.

Keneltäkään en ole salasanaa erikseen pyytänyt, vaikka mukavasta lukemisesta luopuminen onkin tuntunut haikealta. Tänään, kun en enää päässytkään Lyytin blogiin, mietiskelin hetken miksi: Siis miksi en kiireenvilkkaa ota kirjoittajaan yhteyttä, vaikka olen kovasti nauttinutkin hänen ajatuksistaan. Miksi en toimi niin myöskään live-elämässä (...enää. Nuorempana pidin kymmeniin vanhoihin ystäviin yhteyttä, joskus jopa yksipuolisesti, ja lähettelin joka vuosi valtavat määrät joulukortteja sellaisillekin, joita en ollut tavannut enää vuosikymmeneen).

Tajusin, että tässäkin asiassa olen sitoutumiskammoinen. Pelkään, että, jos erikseen pyytäisin salasanan jonkun blogiin ja saisin sen, siitä seuraisi jonkinlaisia ääneen lausumattomia velvoitteita kommentoida tms. Sitten, kun koittaisi taas ne ajat, että en päiväkausiin edes pääse ylös vuoteesta, potisin häpeää, syyllisyyttä ja tarvetta selitellä, miksi en ole jaksanut olla sosiaalinen.

Nuorena seurustelusuhteeni olivat kovin lyhyitä (kenelläpä ei siinä iässä ollut) ja niitä oli paljon. Suhteesta irtipyristelijä oli yhtä tapausta (terveellinen kokemus muuten) lukuunottamatta aina minä. Jossain vaiheessa psykologisoin asiaa niin, että syynä saattoi olla klassinen pelko siitä, että toinen jättää. Siis, että pitää lähteä itse ensin, jotta ei tule hylätyksi. Näin pitkän ajan kuluttua on helpompaa nähdä, että toisinaan syy oli juuri se, mutta vieläkin useammin itse kyllästyin ja halusin vaihtelua.

En ikinä haaveillut ikuisesta, romanttisesta rakkaudesta tai avioliitosta. En oikeastaan olisi välittänyt edes seurustella, mikä siihen aikaan oli suorastaan tavatonta. Maailma on niistä ajoista paljon muuttunut. Itse asiassa taisin käyttäytyä ihmissuhdeasioissa niinkuin tuolloin pahankurisille pojille sopi - en suinkaan kunnon tytön tavoin.

Työpaikoissakaan en ole koskaan kauaa pysynyt, eikä tiheä asuinpaikan vaihtaminenkaan ole ollut ongelma ennen. Nyt huomaan kuitenkin, että kaikissa näissä asioissa olen muuttunut. Sitoutumiskammo on kutistunut, vaihtelunhalu ja kärsimättömyys väistynyt ja tilalle on tullut vakautta, jopa ripaus juurien ja tradition arvostusta.

Taas löytyy mummun sanaisesta perintöarkusta tähänkin sopiva lausahdus: "Kyllä maailma opettaa. Jos ei muuta niin hiljaa kävelemään."

Kaikki hyvin

Mies ja pikku paimenkoira palasivat viime yönä Lapista hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Nuorin koira oli ratketa ilosta, kun siskokoira tuli kotiin. Yöllä oli tosi kylmä. Taisi taas tulla hallavaurioita. Myös Krätyakan keuhkoissa taitaa olla kehkeytymässä jotain ei-toivottua toimintaa. Polttaa, kirvelee ja yskittää. Kurkku on kipeä. Muuten on ihanan rauhallista. Ei mitään erityistä juhlahumua suunnitteilla. Oma lauma jälleen koossa ja kaikki hyvin.

Juhannuskukkia

Patistin pyykkikoneen ja astianpesukoneen hommiin ja karkasin taas hetkeksi hauskanpitoon. Kävin sohimassa kameralla kaikenlaista, mitä takapihalta löytyy. Itsekin jouduin attentaatin kohteeksi. Paarmaryökäleet ovat heränneet ja ehtivät haukata useammankin suullisen ennenkuin tuskastuin ja pakenin vertavuotavana takaisin sisätiloihin. Voinemme vetää tästä johtopäätöksen, että siivous ahdistaa silti vähemmän kuin purevat hyönteiset.

Unkarinsyreeni kukkii. Itse kasvattamani samettikukat ovat tänä vuonna aika surkeita ruppanoita, mutta paras kukkapenkki tähän aikaan vuodesta meillä onkin aina täpötäynnä kurjenpolvia rehottava rinne. Sitten, kun ne ovat ehtineet siementää, ne niitetään jotta seassa kasvavat herukkapensaat saavat loppukesän ajan marjoilleen aurinkoa.

Yhtä lukuunottamatta kaikki itsekasvatetut kesäkurpitsan taimet paleltuivat alkukesän yöpakkasissa. Pakko oli hakea taimistolta uudet. Eiköhän noista nyt jossain vaiheessa syötävääkin saada, vaikka lajike ei olekaan suursuosikkini pyöreä Tondo di Nizza, vaan se ihan tavallinen vihreä pitkulainen.

Aurinkoista, turvallista, iloista ja viihtyisää keskikesän juhlaa kaikille!

Juhannusta odotellessa

Nyt kun kaikki kunnon ihmiset hikoilevat töissä, kaupassa tai siivoamassa kotejaan keskikesän juhlaa varten, on oiva ajankohta naputella se tällä erää viimeinen psykologiapostaus. Näin saan ainakin vielä hetken välteltyä ikäviin kodinhoitovelvollisuuksiin tarttumista.

Viimeksi viimeyönä kipujen vuoksi valvoskellessa tuumailin aiheeseen liittyen sitä, miten ihmeessä minusta on tullut monessa asiassa niin erilainen kuin vanhemmistani. Sama pätee puolisoon, jota on ulkopuolelta vielä helpompi tarkastella objektiivisemmin kuin itseään.

Anoppi esimerkiksi ei tehnyt koskaan kotona yhtään mitään (työelämässä sen sijaan paljonkin) ja totesi usein, että "laiskat äidit kasvattavat ahkeria lapsia". En tiedä menisinkö miestäni sentään ahkeraksi kehumaan, mutta ainakin hän osaa hyvin monia sellaisia asioita, joita semmoiset lapset eivät ole oppineet, joille kaikki on passattu eteen valmiiksi. Miehestä kasvoi myös valoisa, lämmin ja tasapainoinen persoona, vaikka hänen äitinsä kylvi ympärilleen kateutta, katkeruutta masennusta ja vihaa niin kauan kuin hänet tunsin.

Pari postausta sitten mainitsin, että perimän ja ympäristön lisäksi mielestäni yksilön persoonan kehittymiseen vaikuttaa ratkaisevasti kolmaskin tekijä. Sitä korostavat niin sanotun humanistisen psykologian edustajat (mm. Carl Rogers ja Viktor E. Frankl).

Samalla hetkellä, kun viimeksi aioin ryhtyä kirjoittamaan tästä aiheesta, alkoi telkkarista minidokumentti tutkimuksesta, jota suomalaiset poliisit tekivät Ruandan kansanmurhaan liittyen. Sen jälkeen ei tuntunut ihan luontevalta aloittaa kertomalla, että humanistisen psykologian ihmiskuva on postitiivinen. Meidät nähdään kehityskelpoisina, vapaina olentoina, pohjimmiltaan hyvinä ja kykenevinä moraalisiin valintoihin.

Itse en taida ihmisen perimmäiseen hyvyyteen uskoa, kehityskelpoisuuteen kyllä, ja ennen kaikkea siihen, että monissa asioissa meillä on sekä vapaus että vastuu valinnoistamme . Kohtaloamme ei määrää sen paremmin ankea lapsuus, huonot geenit kuin elämän jakelemat korvapuustit. Kaikki se yhdessä vaikuttaa, mutta lisänä meillä on vielä oma, ainutlaatuinen, valintojen kautta jatkuvasti muovautuva persoonallisuutemme, joka voi auttaa tai pahentaa tilannettamme elämän koettelemuksissa.

Humanistinen psykologia on koulukuntana monimuotoinen ja hajanainen. Sitä on kritisoitu teoreettisesta epämääräisyydestä ja ennen kaikkea siitä, ettei esimerkiksi mitään ydinminää tai henkistä voida kokeellisesti tutkia. Itse suhtaudun siihen kritiikkiin niin, että eipä ole koskaan saatu pyydystettyä havainnoitavaksi Freudin keksimään superegoa, egoa ja idiäkään. Silti ne on nostettu joissain piireissä pyhäksi doktriiniksi yli sadan vuoden ajaksi.

Humanistisen psykologian takana vaikuttaa vahvasti eksistentialismi, johon myös olen aikoinani tuntenut kovasti vetoa. Ehkä viehättävin piirre humanistisessa psykologiassa Krätyakan kannalta on kuitenkin se, että se on tarpeeksi simppeliä ja käytännöllistä näinkin yksinkertaiselle ihmiselle (joidenkin suuntien taustalta löytyy myös filosofista pragmatismia esim. William James) Monissa sen pohjalta kehitetyissä psykoterapioissa ei ihan hirveästi pengota menneitä ja syntyjä syviä, vaan kokeillaan joitain konsteja ja jos jokin auttaa niin se on sitten siinä. Pääasia, että toimii..

Nyt pitäisi Akankin kyllä ryhtyä jonkinlaiseen toimintaan. Väsynyt mies ja pikku paimenkoira palailevat illalla lapinreissulta. Olisi mukavaa saada ympäristö jotakuinkin viihtyisäksi ja pötyä pöytään, jotta tuntisivat itsensä tervetulleiksi.

Son mun syy

Enpä ole koskaan pitänyt itseäni kovin taikauskoisena. En väistele tikkaiden ali kulkemista, enkä syljeskele olkani yli mustia kissoja nähdessäni (onneksi, sillä muuten meillä olisikin lattiat täynnä räkäklimppejä). En tunnista itsessäni edes pakkoneuroottisuutta (ripaus sellaista ainakin järjestyksenpidon suhteen voisi olla peräti tervetullutta).

Kaksi pakkomiellettä minulla kuitenkin on: ensinnäkin ruokailuvälineet, eli pohojalaisittain sosimet. Ne PITÄÄ olla syödessä samaa paria (siis samaa sarjaa, vaikka lusikkalaatikosta löytyykin sekalainen lajitelma). Olen aivan vakuuttunut, että, jos joskus syön eriparisilla, tai katan sellaiset toiselle, jotain pahaa tapahtuu. En edes tiedä miksi, mutta eilen minä nyt sitten kumminkin söin erimoisilla. Ahdisti, mutta söin ja kissanpoika katsoi syyttävästi vieressä (no, ehkä sen katseeseen oli syynä lohipala, jota en lautaseltani suostunut sille jakamaan) Eipä olisi ollut suuri vaiva etsiä tiskikoneesta samaa paria.

Yöllä sitten toteutui se toinen kammotuksen aiheeni: kello pysähtyi. Tottahan käsitän, että maailmassa pysähtyy kelloja kaiken aikaa, mutta niin tapahtuu pahoja asioitakin, ettäs tiedätte (paniikki pukkaa) Ei vaiskaan.. Joka tapauksessa tähän nimenomaiseen ajannäyttäjään vaihdettiin patteri vasta muutama viikko sitten. Silloinkin se muuten taisi pysähtyä jotakuinkin samaan aikaan yöstä (klo 04.53 makuuhuoneen aikaa. Meillä nimittäin kellotkin vinksottavat joka huoneessa muutaman minuutin haluamaansa suuntaan).

Niin, että jos nyt sitten jotain vallan kauheata lähitulevaisuudessa tapahtuu - varsinkin jos se osuu tuolle nimenomaiselle kellonlyömälle - niin otan täyden vastuun ja tunnustan näin etukäteen: Soli minun syy. Miksi olin niin laiska, etten etsinyt yhteensopivia sosimia!

Aivot

Neuropsykologia on psykologian osa-alueista se, jota tunnen heikoimmin. Aivojen osat, välittäjäaineet ja hermoyhteydet kyllä kiinnostavat, mutta minusta ne ovat vähän kuin mekaniikkaa ja minua viehättää enemmän syyt ja käyttötarkoitukset. Tottahan olen auton moottoreistakin perustiedot halunnut hankkia, mutta silti enemmän innostaa sillä kulkeminen jostain jonnekin. Yliopistossa monet kurssit olivat valinnaisia ja niin sitten hakeuduin aina neuropsykologian sijasta persoonallisuuspsykologian, sosiaalipsykologian tai kehityspsykologian luennoille.

Kuten Celiakin tuon edellisen postauksen kommentissa totesi, kokeellisuus ja "todistaminen" on nykyään länsimaissa ehdoton juttu. Neuropsykologian kasvaneeseen suosioon on vaikuttanut tutkimusteknologian viimeaikainen kehittyminen. Eipä vielä 50-luvulla paljon positroniemissiotomografioista tiedetty ja senpä takia kai keskityttiin vain kiusaamaan eläinparkoja erilaisin enemmän tai vähemmän kärsimystä tuottavin kokein ja vedettiin sitten niistä pitkälle meneviä johtopäätöksiä, joita sovellettiin myös ihmisiin. Tunnetuin esimerkki lienee niin sanottu behaviorismi ehdollistumisoppeineen, joista me 60- ja 70-luvuilla koulumme käyneet saimme opetuksessa nauttia. Koirakouluksi kai niitä kasvatusoppeja nykyään joskus haukutaan, vaikka olihan niissä sentään jonkin verran sekä päätä että häntää..

Niin nuori tieteenala kuin psykologia onkin, on sekin ehtinyt jakautua jo lukemattomiksi eri koulukunniksi, kilpaileviksi ja toisiaan täydentäviksi suuntauksiksi. Itse näenkin eri teoriat mieluummin toisiaan täydentävinä kuin pelkästään toisensa kumoavina. Ainakaan en yhtäkään sellaista psykologian ihmiskuvaa ole vielä löytänyt, joka mielestäni olisi täydellinen, ainoa toimiva ja sellaisenaan käyttökelpoinen.

Myös kognitiivinen psykologia perustuu pitkälti kokeellisuuteen ja testattuihin teorioihin. Siihen suuntautuneet tutkivat tiedonkäsittelyä, muistia, havaintoja jne. Se on suuntauksena kohtalaisen uusi ja näyttäisi mahduttavan itseensä aineksia useista aikaisemmin syntyneistä psykologian ihmiskuvista. Jossain vaiheessa luulin, että siitä voisi lopulta löytyä minun "tieteellinen uskontunnustukseni", mutta ei sinne päinkään. Paljon ongelmia ja puutteita paljastui, kun aloin perehtyä kognitiiviseen psykologiaan syvällisemmin.

Vieläkään en paljasta, mikä on mielestäni se psykologisen ihmiskuvan kolmas komponentti, joka olisi syytä ottaa paremmin huomioon. Kerronpahan vaan tämän tuumaushetken lopuksi pienen muiston: Parikymmentä vuotta sitten olin töissä kristillisellä järjestöllä. Työparinani oli pappi, jonka kanssa kiersimme ympäri Suomea puhumassa ja musisoimassa pääasiassa nuorille. Jo tuolloin huomasin, että työpari oli kiinnostunut psykologiasta, tarkemmin sanottuna AIVOISTA. Taisipa kirjoittaa sennimisen näytelmänkin, johon viran puolesta jouduin panokseni eräillä suurilla juhlilla antamaan.

Vuosia myöhemmin kuulin, että kyseinen pappi oli saanut herätyksen: hän oli lähtenyt opiskelemaan psykologiaa, erikoistunut neuropsykologiaan ja keksinyt, että ihmisen päässä on hermosoluja ja sähökemiallista toimintaa. Tästä hän oli päätellyt, ettei persoonallista jumaluutta voi mitenkään olla olemassa ja päätti ryhtyä julistamaan tätä ilosanomaa aivan yhtä suurella tunteen palolla kuin aikaisemmin sitä toista. Kun tuomiokapituli moninaisten vaiheiden jälkeen eväsi häneltä papin oikeudet, ei hän kuulemma oikein voinut käsittää moista pikkumaisuutta. Miksei muka pappina voisi toimia; vihkiä, kastaa ja haudata kolmiyhteisen Jumalan nimeen, vaikkei Jumalaan uskoisikaan?

Itselleni hermosoluihin ja välittäaineisiin tutustuminen ei koskaan ole ollut mikään valaistumisen paikka. Omaan ihmiskäsitykseeni mahtuvat niin fysiologinen, sosiaalinen kuin henkinenkin ulottuvuus. Ne eivät sulje toisiaan pois, vaan ovat osa samaa kokonaisuutta, jota voi rohkeasti tutkia eri näkökulmilta, eikä kannattaisi kapea-alaisesti kieltää muiden osatekijöiden olemassaoloa, muuten voi pian käydä niin, että sulkee itsensä turhan ahtaaseen häkkiin ja ajautuu teoreettiseen umpikujaan.

Näitä tällä tavoin haurasta maailmakuvaansa suojelevia olen muuten tavannut tieteenharrastajien parissa vähintään yhtä paljon kuin ahdasmielisinä pidettyjen kristittyjen. Fanaattisuus ja kapeakatseisuus ei taida olla minkään ihmisryhmän yksinoikeus.

Pieniä mietteitä psykologiasta

Pakko minun kai on tähän teemaan vielä parin postauksen ajaksi palata, vaikka saatan jo pitkästyttää muista aiheista kiinnostuneet. Kirjoittamalla ajatukset tämän Akan päässä yleensä selkiintyvät ja lakkaavat liikuskelemasta levottomasti.

Eilen tuli sopivasti Prisma -dokumentti, joka lisäsi vettä psykopohdintojen myllyyn. Siinä John Barrowman, muun muassa scifisarjasta Torchwood tuttu näyttelijä, kiersi erilaisten tutkijoiden luona selvittämässä syitä oman homoseksuaalisuutensa syntyyn.

Niin ohjelmavalinnat, dokumenttielokuvat kuin psykologiset tutkimuksetkin on toteutettu tekijöidensä subjektiivisesta näkökulmasta. Tiedostammepa sen tai emme. Ne heijastelevat ympäröivää kulttuuria, oman aikansa käsityksiä ja tekijänsä yksilöllistä persoonaa. Tässä tapauksessa Krätyakan silmää ja korvaa miellyttävän mausteen aiheeseen antoi myös dokkarin keskushenkilön valoisa ja sympaattinen olemus.

Ohjelmasta kävi selvästi ilmi tämänhetkisen psykologisten koulukuntien valtasuhteet. Painopiste oli neuropsykologiassa, erilaisten fysiologisten ja kemiallisten prosessien tutkimisessa. Barrowmanin dna:ta kartoitettiin, aivotoimintaa kuvattiin ja sikiöaikaisten hormonaalisten vaikutteiden merkitystä pohdittiin.

Ympäristötekijöitäkin sivuttiin haastattelemalla vanhempia ja lapsuudenaikaista leikkitoveria. Näkökulmana pysyi kuitenkin kaiken aikaa se, minkä Barrowman itsekin toi moneen otteeseen esille. Hän toivoi tutkimusten todistavan, että seksuaalinen suuntaus on geneettistä ja synnynnäistä, ei moraalinen elämäntapavalinta, jotta syllistäjille saataisiin "luu kurkkuun" ja homoseksuaaleille vapaus olla sellaisia kuin ovat.

Ymmärrän tämän toiveen hyvin ja kohtalaisen rauhoittavaa tukea omille uskomuksilleen Barrowman tutkimuksista saikin, mutta ei sentään ihan aukotonta. Poliittisesti korrektisti ohjelmassa todettiin, että ihminen on monimutkainen olento, johon vaikuttaa sekä biologia että ympäristö.

Krätyakan mielestä listaan kuuluisi lisätä vielä kolmaskin olennainen komponentti, mutta siitä toisella kertaa..

Katkaisuhoitoa

Nyt on Kräytakka niin häkellyksissään, että psykologisiin teorioihin palaaminen onnistuu vasta sitten, kun elämä epätavallisen katkaisuhoidon jäljiltä hieman normalisoituu.

Senhän jo kerroinkin, että viime torstaina lompakkoni lähti vahingossa miehen mukana Lappiin. Kipulääkeet loppuivat perjantaina, samoin suklaa ja viimeinen viinitippakin lurahti alas kurkusta lauantaina. Joku kaljannäköinen tölkki tuolla jääkaapissa vielä nököttää, mutta semmoisiin litkuihin en koske. Niin humalahakuinen ja puudutuksen tarpeessa en sentään toistaiseksi ole.

Noihin haasteisiin suhtauduin vielä hurtilla huumorilla, mutta eilen aamulla oli sitten nettiyhteys pimeänä ja sitä pimeyttä kesti tähän iltapäivään saakka. Siinäpä olikin Akalla kestämistä, kun ei päässyt sähköpostiin, ei chattaamaan, ei toisten blogeja lukemaan, eikä edes omiin kirjoittelemaan. Pari Huuto.Net kohdettakin oli sulkeutumassa. Voi, että kuulkaa ahdisti!

Riippuvuus ei siis ole ollenkaan liioiteltu ilmaisu käytettäväksi suhteestani nettiin. Jotain hyödyllistäkin kerkesin kuitenkin vastentahtoisen katkaisuhoidon aikana oivaltaa. Nimittäin sen, että minä VOIN aivan mainiosti olla ilman alkoholia, herkkuja ja jonkin aikaa, hammasta purren , ilman kipulääkkeitäkin. Pärjään kohtalaisen hyvin arjessa ilman armasta aviomiestäni ja netin puutteeseenkin todennäköisesti tottuisin, jos sitä jatkuisi useamman päivän. Eihän mokomaa ole niin kovin pitkään ollut olemassakaan. Eri asia sitten on, mitä ilman HALUAN olla, mitä tarvitsen ja miksi. Jälleen tuo kysymys "miksi" oli henkilökohtaisesti se olennaisin.

Tajusin, että netin avulla pidän yllä vähäisiä jäljellä olevia henkisiä kykyjäni, sosiaalia kontakteja ja edes jonkinlaista päivärytmiä ja aktiivisuuden tasoa. Jos rajoittaisin verkossa riippumista, siitä vapautuva aika ja energia ei suinkaan suuntautuisi mihinkään yleishyödyllisempään, vaan vajoaisin mitä ilmeisimmin samanlaiseen apatiaan, lähes täydelliseen zombietilaan, jollaisessa olen menneinä aikoina viettänyt kuukausia elämästäni... Eläköön siis itse valittu riippuvuus. Kaikki riippuuvuudet eivät välttämättä ole pelkästään pahoja.

Nyt singahdan innolla lukemaan rästiin jääneet blogipäivitykset. Ensin hengen, sitten ruumiin ravinto. Ruokakauppaan lähden vasta, kun on pakko, eli sitten, kun kissanruoka loppuu ja siihen menee vielä pari päivää. Vähän rahaa sentään löytyi, kun pengoin muutamia muinaisia hätävarakätköjä, joten nou hätä. Kyllä tässä perjantaihin saakka selvitään - kunhan netti vaan pelittää ;-)

Psykodynamiittiallergiaa

Mikä luvataan, se pidetään ja nyt on nokkani edessä kirja, josta poimin muutamia pätkiä näytteeksi siitä tavasta, jolla psykodynaamisen näkemyksen pohjalta sairauksia psykologisoidaan. Minua pelottaa tämä aihe, koska tiedän, että tällä tekstilläni ärsytän monia, enkä kovin hyvin kestä kritiikkiä, enkä edes kunnon debattia tässä kunnossa, joten olkaa armollisia tai syyttäkää vaikka Ofeliaa, joka tätä pyysi (Se oli vitsi. Ei Ofeliallekaan saa kärttyillä). Ihan tarkoituksellisesti jätän myös anoreksian ja muut syömishäiriöt käsittelemättä, koska siinä vasta onkin nykyään tulikuuma peruna.

Valitsin vain muutamia yleisimpiä ja silti tuli maratonpostaus. Opuksen nimi on Psykiatria (osa1). Se on julkaistu 1981. Kirjoittajat (Kalle Achté, Yrjö O. Alanen ja Pekka Tienari) ovat olleet arvostettuja alansa ammattilaisia, eivätkä nämä opit ole tietääkseni mihinkään kadonneet, vaikka kirjallisuudessa ja aikakauslehdissä sanamuodot ovatkin hieman modernisoituneet.

Krätyakkaa tässä Freudin alkuun ponkaisemassa psykologian suunnassa ärsyttää eniten se, että 1.lapsuuden psykoseksuaalista kehitystä ylikorostetaan 2. Äidit ovat kaiken pahan alku ja juuri. Tämän käsityssuunnan mukaan äiti on ainoa oikea hoitaja ensimmäisinä elinvuosina ja ensimmäisen vuorovaikutussuhteen häiriöistä juontaa juurensa melkein kaikki psyykkiset ongelmat (käytännössä siis koko ihmiskunnan taakka. Voi, Eeva sinua, minkä teit, kun sen ompun pihistit). 3. Kun tämän suunnan oppikirjoja lukee, tulee helposti tunne, ettei tervettä yksilöä olekaan. Olemme kaikki kipeästi vähintään viisivuotisen psykoanalyysin tarpeessa ja sehän tietenkin sopii terapeutin kukkarolle. 4. Psykodynaamisen ihmiskäsityksen sävy on mielestäni negatiivinen ja patologisoiva. Lähtökohta on se, että ihminen on itsekäs, mielihyvään pyrkivä olento ja traumoja syntyy, kun ympäristö asettaa narsistisille pyrkimyksillemme rajoja. Niiden traumojen kanssa sitten taistelemme loppuelämme ja sodatkin syttyvät puhtaasti ihmisten sisäisen kuolemanvietin ja patoutumien purkamiseksi. 5. Kaiken kukkuraksi usko Jumalaan oli juutalaisen Freudin mielestä suuri harha ja neuroosi, josta ihmiskunnan olisi aika parantua..

No sitten niitä tautien psyykkisiä taustoja suoraan kirjasta. Jotta postaus ei venyisi liian pitkäksi otan vapauden lyhennellä joitain kohtia. Laitan kuitenkin sivunumeroita näkyviin, jotta joku voi halutessaan käydä kurkkaamassa kirjasta "koko totuuden".Nyt on siis puhe pelkästään psykosomaattisesta oireilusta, ei esimerkiksi konversio-oireista (= sokeutuminen tai halvaantuminen ilman fysiologista syytä jne.) yms. , jotka ovat vielä eri juttu. Merkitsen suorat lainaukset kursiivilla.

*s.399:ASTMA: ..astmaattista persoonallisuutta usein luonnehtii ärtyvyys, itsetunnon puute, alistuvuus ja ahdistuneisuus..Toiset ovat pitäneet tärkeänä psykodynaamisena tapahtumana äidin menetyksen pelkoa..astmapotilailla on korostunut riippuvuusproblematiikka. Astmakohtausta on verrattu torjuttuun itkuun...

*s.400 FLUNSSA:..Näyttää todennäköiseltä, että tietyt psyykkiset stressit voivat lisätä elimistön infektioalttiutta....."lentsu" saattaa seurata loukkauksia, nöyryytyksiä ja rakkauspettymyksiä

*s.401 VERENPAINETAUTI: Verenpainepotilaan persoonallisuus vaikuttaa ulospäin tyyneltä ja ystävälliseltä, mutta siihen kätkeytyy tavallisesti ristiriitaisia asenteita. alttiutta vihamielisyyteen. joka on liittynyt tarpeeseen mukautua, jotta usein voimakkaan riippuvat kiintymyssuhteet, ennen kaikkea auktoriteetteihin , säilyisivät. Vihamielisyys on riippuvuuden vuoksi torjuttua. Monet verenpainepotilaat ovat neuroottisia. Heillä on perfektionistisia ja kompulsiivisia taipumuksia.

*s.405 MIGREENI:..saattaa liittyä yksilön mielialan häiriöihin ja usein perfektionistiseen persoonallisuuteen..Migreenistä kärsivät henkilöt tulevat usein kunnianhimoisista ja hyvin muodollisista perheistä. Näissä on kiinnitetty suurta huomiota saavutuksiin ja lapsilta vaadittu mukautumista tiukkaan käytösmalliin, joka rajoittaa aggressiivisuuden suoraa ilmausta joko fyysisesti tai verbaalisesti. Vihamieliset tunteet vanhempia ja muita kunnioitettuja ja rakastettuja henkilöitä kohtaan opitaan torjumaan.

s. 408 PAKSUSUOLEN SAIRAUDET:Potilaat ovat usein älykkäitä, kypsymättömiä, sensitiivisiä toisten tunneperäiselle suhtautumiselle. Heidän ristiriitaiset ihmissuhteensa johtavat heidät reagoimaan menetyksiin masennuksella ja raivolla sekä suolen toimintahäiriöllä. Monet, joilla on ollut häiriintynyt suhde dominoivaan, vihamieliseen tai hyljeksivään äitiinsä, kokevat aina nöyryyttävää hylkimistä. Perhepiirissä fyysisillä oireilla on ollut "hoitoon oikeuttava" osa.

Huh, nyt en jaksa enempää, mutta siitä vielä muistuttaisin, että esim. parikymmentä vuotta sitten vielä mahahaavaa pidettiin ns. "johtajantautina", jonka ajateltiin johtuvan stressin aiheuttamasta liiasta mahahappojen erityksestä. Nyt on todettu, että useimpien vatsahaavojen taustasyy onkin helikobakteeri, jonka voi tartuttaa esim. äiti lapselleen nuolaisemalla vauvan tuttia tai lusikkaa (ja taas ne äidit kaiken pahan alkuna ja juurena, no joo..). Tuon kirjan mukaan äkillisesti mahahaavaan sairastuneet ovat useimmiten "huomattavan infantiileja" (siis lapsenomaisia, kyspsymattömiä tai riippuvaisia).

Sepelvaltimotaudistakin tässä lainaamassani kirjassa sanotaan, että siihen sairastuneet ovat pelokkaita ja ahdistuneita ja heillä on taipumusta riippuvuuteen.

Voi, hyvät hyssyrät... Sitä mahahaavaa ei Krätyakalta eilen löytynyt ja kroonisen mahakatarrin tilastakin kysyessäni sain lääkäriltä vastauksen "No onhan se siellä, joo, mutta kelläpä ei nykyään olisi"

Mitähän mahtaisi psykiatri tuumata, jos tilaisin ajan ja pyytäisin häntä hoitamaan tämän oksentelun, mahaverenvuodon, sydämen rytmihäiriöt, pari reumaa ja muutaman kroonisen tulehduksen. Sanoiskohan se mulle, että " MEE TERAPIAAN"..

Aleksitymia

Siinä vaiheessa, kun lähes 20 vuotta sitten aloin potea monenlaisia oireita, joille ei lääketieteellisin tutkimuksin kunnon syitä löydetty, aloin itsekin epäillä vian piilevän korvien välissä. Silloin törmäsin muun muassa aleksitymiaan.

Sillä tarkoitetaan ongelmaa ihmisen kyvyssä tunnistaa, käsitellä ja ilmaista tunteita. Miehistä jopa seitsemällätoista prosentilla on löydetty tämä piirre jonkin asteisena. Koska aleksitymia vaikeuttaa myös toisten tunteitten tunnistamista ja aiheuttaa kommunikointivaikeuksia, se on oire tai persoonallisuuden piirre, joka aiheuttaa paljon kärsimystä.

Itselläni ei omasta mielestäni ole koskaan ollut omien tunteitteni tunnistamisessa tai ilmaisussakaan vaikeuksia. Aleksitymikoilla on kuitenkin havaittu voimakas taipumus psykosomaattiseen oireiluun ja yhteyksiä sekä psyykkiseen että fyysiseen sairastavuuteen on löydetty.

Aleksityymikot myös puhuvat mielellään fyysisistä oireistaan ja osaavat kuvata ne tarkasti. Itseäni se on usein hymyillyttänyt siksi, että "päätoiminen sairastelu" kasvattaa potilasta ilmaisemaan itseään juuri niin. Hyvin harvoin olen tavannut lääkärin, jota kiinnostaa kuulla kuinka "paha olo" potilaalla on. Mittaustulokset, havaittavat muutokset ja tarkasti kuvatut fysiologiset poikkeamat heitä kiinnostavat. Sitäpaitsi nimenomaan miehiähän meillä on kasvatettu karskeiksi ja kestäviksi. Eihän sitä pienistä kivuista ja ahdistuksista sovi narista. Onko se sitten mikään ihme, jos tunteista ja tuntemuksista raportoiminen on vaikeaa. Aleksitymian syntymekanismia onkin selitetty monin eri tavoin, selittäjän psykologisesta viitekehyksestä riippuen.

Itse en usko alkuunkaan perinteiseen psykodynaamiseen ihmiskäsitykseen, jonka mukaan padotut tunteet ja käsittelemättömät psyykiset traumat puhkeavat kuin sienet fyysisinä sairauksina, ellei niitä käsitellä (sitä käsittelemistä olen tässä viimeiset 15v opiskellut ihan ammatillisesti ja henkilökohtaisesti, enkä vieläkään ole tajunnut mitä ihmettä siinä pitäisi psykoanalyytikkojen mielestä tapahtua).

Sitä asioiden pohtimista ja omien ajatusrakenteiden uudelleenjärjestelyä kannatan lämpimästi, samoin toimimattomien käyttäytymismallien muuttamista, mutta mihinkään patoutumisteorioihin en kyllä usko - varsinkaan niihin kaikkein äärimmäisimpiin, joita en nyt lähde tässä irvailemaan. Tulisi liian pitkä postaus.

Vaikka en itse taida aleksityyminen ollakaan (kaukana siitä), aiheen opiskelusta on ollut paljon hyötyä, koska taidan elää hyvin lähellä paria sellaista. En muista olenko täällä jo kertonut yhden avioliittoni tähtihetkistä. Se tapahtui oltuamme miehen kanssa jo pari vuotta yhdessä ja puolisen vuotta naimisissa. Emme olleet koskaan kunnolla riidelleet, koska sellainen ei sopinut miehelleni. Häntä selvästi pelotti kaikki konfliktitilanteet. Oli helpompi antaa aina periksi, luovia ja jättää tahtonsa ilmaisematta silloinkin, kun riidan riskiä ei ollut näköpiirissäkään.

Kerran menin sitten hieman liian pitkälle, ilmeisesti ihan siitä syystä, että olin kurkkuani myöten täynnä hänen sulkeutuneisuuttaan ja näennäistä myöntyvyyttään. Kiusasin niin kauan, että hän suuttui ja karjaisi minulle kamalinta, mitä olen koskaan hänen suustaan kuullut:"Senkin paskapää".

Minulle se oli hysteerisen riemukas hetki. En kuitenkaan halunnut loukata, vaan juoksin toiseen huoneeseen nauramaan. Parisuhteen kommunikointipulmia taidan pähkäillä kuitenkin toisella kertaa. Tulihan tätä höpinää tässä taas jo liikaakin.