- Mä en alkuunkaan ymmärrä naisia, valitti miespuolinen ystäväni hiljattain.
- En voi auttaa. En mäkään, vastasin.
- Miten niin muka et? Sähän OOT nainen.
- Niin olen, mutta myös suomalainen, 60-luvulla syntynyt ja esikoislapsi, mutta en mä ymmärrä kaikkia sellaisiakaan.
- Väitäksä, että noilla asioilla olis muka yhtä paljon merkitystä ihmisen persoonaan kuin sukupuolella?
-No, ei välttämättä, mutta on niillä vaikutusta. Riippuu yksilöstä ja tilanteesta. On se tutkimuksissa todettu.Ei kaikki kiinalaisetkaan oo keskenään samanlaisia. Jos sulla on ongelmia yhden kanssa, mun mielestä sun kannattais keskittyä sen nimenomaisen yksilön ymmärtämiseen, eikä vetää siihen soppaan kaikkia kiinalaisia.Mikä nyt mättää? Onko joku nainen ollu sulle tuhma?
-On. Sinä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sukupuoli. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sukupuoli. Näytä kaikki tekstit
perjantai 31. joulukuuta 2010
tiistai 29. syyskuuta 2009
Pettymyksiä puolin ja toisin
Olen tutustunut netissä uudelleen mieheen, jonka tunsin poikana, pian kolmekymmentä vuotta sitten. Olemme tavanneet kasvokkain viimeksi kaksikymppisinä. Hän kertoi, että olin hänen ensirakkautensa. Minulle hän oli nuorena hyvä ystävä, ei sen enempää eikä vähempää.
Olen järkyttynyt siitä, että keskustelumme yhä uudelleen palaa siihen, miltä näytin silloin nuorena. Hänelle tuntuu olevan vaikeata hyväksyä, että olen muuttunut paljon, menettänyt hehkeyteni ja lihonut. Emme ole vaihtaneet valokuvia, mutta vastakkaisista vakuutteluista huolimatta hän hokee kuin mantraa lausetta: "Sä et VOI olla läski" ja minusta tuntuu kuin olisin riistänyt tikkukaramellin pienokaisen kädestä.
Nuorena kuvittelin, että hän oli erilainen kuin ne muut, jotka halusivat tytön, joka sopi auton sisustukseen, tyttöystävän, jota kelpasi esitellä, jolla oli jostain syystä statusta ja kelvollinen ulkonäkö.
Vielä vuosien jälkeen satuttaa kuulla, että olin hänellekin pelkkää lihaa ja ulkokuorta, nuoren naisen muotoja, rinnat, hiukset, punaiset huulet ja sopivasti mainetta erikoisista harrastuksista. Enkä minä tottavieköön ole koskaan edes ollut erityisen kaunis!
Pettymys on molemminpuolinen. Luulin kohdanneeni ihmisen. Huomasin tulleeni arvioiduksi esineenä. Onneksi maailma on opettanut: Ei yksi pääsky kesää tee, eikä yksi yksioikoinen mies edusta koko miessukukuntaa. Miehilläkin on sielu. Miehetkin tuntevat ja kykenevät aitoon kohtaamiseen. Olen vakuuttunut siitä. Tässä suhteessa haluan uskoa itse valitsemaani hyvään, vaikkei se kaikissa asioissa helppoa olekaan.
Joillekin on ihan luontevaa ajatella, että asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät. Minulle todellisempaa on se, mitä löytyy nahkojen, karvojen, kauniiden sanojen ja fasadin takaa. Hiukkaakaan en jää kaipaamaan ihmistä, jolle en läskeineni, ryppyineni ja menetettyine arvonmerkkeineni kelpaa keskustelukumppaniksi. Maailma on täynnä hienoja, kauniita, fiksuja ja rakastettavia ihmisiä. Luulisi, että jokaiselle löytyy joku tai joitakin. Minulla on jo. Riittävän monta. Heistä kaikista olen kiitollinen.
Lisäys: ja kuinka ollakaan: kun tämän kirjoitettuani käväisin vanhempieni luona, yhytin yli seitsenkymppisen isäni arvostelemasta ihan tuntemattoman nuoren naisen takapuolen leveyttä ja vatsamakkaroita erittäin rumin sanakääntein. Siinä sai kyllä isipappa kuulla kunniansa, kun Krätyakka oli jo valmiiksi ämpäri täynnä tätä aihetta..
Olen järkyttynyt siitä, että keskustelumme yhä uudelleen palaa siihen, miltä näytin silloin nuorena. Hänelle tuntuu olevan vaikeata hyväksyä, että olen muuttunut paljon, menettänyt hehkeyteni ja lihonut. Emme ole vaihtaneet valokuvia, mutta vastakkaisista vakuutteluista huolimatta hän hokee kuin mantraa lausetta: "Sä et VOI olla läski" ja minusta tuntuu kuin olisin riistänyt tikkukaramellin pienokaisen kädestä.
Nuorena kuvittelin, että hän oli erilainen kuin ne muut, jotka halusivat tytön, joka sopi auton sisustukseen, tyttöystävän, jota kelpasi esitellä, jolla oli jostain syystä statusta ja kelvollinen ulkonäkö.
Vielä vuosien jälkeen satuttaa kuulla, että olin hänellekin pelkkää lihaa ja ulkokuorta, nuoren naisen muotoja, rinnat, hiukset, punaiset huulet ja sopivasti mainetta erikoisista harrastuksista. Enkä minä tottavieköön ole koskaan edes ollut erityisen kaunis!
Pettymys on molemminpuolinen. Luulin kohdanneeni ihmisen. Huomasin tulleeni arvioiduksi esineenä. Onneksi maailma on opettanut: Ei yksi pääsky kesää tee, eikä yksi yksioikoinen mies edusta koko miessukukuntaa. Miehilläkin on sielu. Miehetkin tuntevat ja kykenevät aitoon kohtaamiseen. Olen vakuuttunut siitä. Tässä suhteessa haluan uskoa itse valitsemaani hyvään, vaikkei se kaikissa asioissa helppoa olekaan.
Joillekin on ihan luontevaa ajatella, että asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät. Minulle todellisempaa on se, mitä löytyy nahkojen, karvojen, kauniiden sanojen ja fasadin takaa. Hiukkaakaan en jää kaipaamaan ihmistä, jolle en läskeineni, ryppyineni ja menetettyine arvonmerkkeineni kelpaa keskustelukumppaniksi. Maailma on täynnä hienoja, kauniita, fiksuja ja rakastettavia ihmisiä. Luulisi, että jokaiselle löytyy joku tai joitakin. Minulla on jo. Riittävän monta. Heistä kaikista olen kiitollinen.
Lisäys: ja kuinka ollakaan: kun tämän kirjoitettuani käväisin vanhempieni luona, yhytin yli seitsenkymppisen isäni arvostelemasta ihan tuntemattoman nuoren naisen takapuolen leveyttä ja vatsamakkaroita erittäin rumin sanakääntein. Siinä sai kyllä isipappa kuulla kunniansa, kun Krätyakka oli jo valmiiksi ämpäri täynnä tätä aihetta..
lauantai 5. syyskuuta 2009
Energia-asiaa ja huonoja selityksiä
Katselin äsken toisella silmällä uutisia tähdellisemmän tekemisen (=kissan rapsutus) ohessa. Saksassa panostavat näemmä kovasti uusiutuvaan energiaan ja siihen liittyvän teknologian kehittämiseen.
Suunnittelevat jopa jossain kauniissa, vanhassa kaupungissa aurinkopaneeleita pakollisiksi kaikille katoille. Jotkut kuulemma moittivat paneeleiden rumentavan vanhaa arkkitehtuuria. Eräs kaupunkilaisista totesi kuitenkin haastateltaessa, että ympäristöystävällinen energia on tärkeämpi asia kuin kauniit katot.
Suomessa sen sijaan suunnitellaan uusia ydinvoimaloita - siitäkin huolimatta, että energiaintensiivisin teollisuus on siirtymässä halvemman työvoiman ja löysemmän ympäristölainsäädännön maihin ja EU:n säännökset pakottavat kotitalouksiakin supistamaan energiankäyttöään monenlaisin pikku uudistuksin (viimeisin tämä siirtyminen hehkulampusta energiansäästölappuihin).
Hiukan kyllä taas vimmastutti tapa, jolla eräs tutkija vastasi uutistenlukijan kysymykseen siitä, miksi naiset enenevässä määrin vastustavat ydinenergiaa ja miehistä yhä suurempi osuus meillä puoltaa sitä. Tutkija esiintyi ihan asiallisesti, mutta vastasi, että ehkä miehet ymmärtävät paremmin energian merkityksen vientituotannolle, koska miehiä työskentelee enemmän teollisuusaloilla.
Sen kuullessani tuumailin hetken huvikseni, kuinkahan monta katsojaa olisi tipahtanut sohvan reunalta, jos tutkija olisikin vastannut, että naiset ehkä ymmärtävät ydinenergian vaarallisuuden kaikelle elolliselle paremmin, koska heitä työskentelee niin paljon enemmän hoiva- ja palvelualoilla.
No, yhtä huonoja selityksiä molemmat yhtäkaikki.
Suunnittelevat jopa jossain kauniissa, vanhassa kaupungissa aurinkopaneeleita pakollisiksi kaikille katoille. Jotkut kuulemma moittivat paneeleiden rumentavan vanhaa arkkitehtuuria. Eräs kaupunkilaisista totesi kuitenkin haastateltaessa, että ympäristöystävällinen energia on tärkeämpi asia kuin kauniit katot.
Suomessa sen sijaan suunnitellaan uusia ydinvoimaloita - siitäkin huolimatta, että energiaintensiivisin teollisuus on siirtymässä halvemman työvoiman ja löysemmän ympäristölainsäädännön maihin ja EU:n säännökset pakottavat kotitalouksiakin supistamaan energiankäyttöään monenlaisin pikku uudistuksin (viimeisin tämä siirtyminen hehkulampusta energiansäästölappuihin).
Hiukan kyllä taas vimmastutti tapa, jolla eräs tutkija vastasi uutistenlukijan kysymykseen siitä, miksi naiset enenevässä määrin vastustavat ydinenergiaa ja miehistä yhä suurempi osuus meillä puoltaa sitä. Tutkija esiintyi ihan asiallisesti, mutta vastasi, että ehkä miehet ymmärtävät paremmin energian merkityksen vientituotannolle, koska miehiä työskentelee enemmän teollisuusaloilla.
Sen kuullessani tuumailin hetken huvikseni, kuinkahan monta katsojaa olisi tipahtanut sohvan reunalta, jos tutkija olisikin vastannut, että naiset ehkä ymmärtävät ydinenergian vaarallisuuden kaikelle elolliselle paremmin, koska heitä työskentelee niin paljon enemmän hoiva- ja palvelualoilla.
No, yhtä huonoja selityksiä molemmat yhtäkaikki.
keskiviikko 15. heinäkuuta 2009
Kielestä
Milloin olette viimeksi kuulleet jonkun miehen kälättävän, kalkattavan, mäkättävän, kitisevän, nalkuttavan, juoruilevan, marisevan, kaakattavan, piipittävän tai krätisevän? Kokeilkaapa ihan ohimennen, nopeasti keksiä yhtä monta miehistä puhetyyliä kuvailevaa sanaa, joissa olisi yhtä väheksyvä tai paheksuva sävy.
Sekin Akkaa mietityttää, miksi eräs naispuolinen tuttava niin kovasti närkästyi, kun totesin hänen vastikään täysikäistyneen poikansa kuvaa katsoessa "Onpas sulla nätti poika". Olisi kuulemma pitänyt käyttää mieluummin sanaa "komea".
Käyttämämme kieli heijastelee maailmankuvaamme, jonka rakennusaineet olemme saaneet ympäröivästä kulttuurista. Jokainen toisten kanssa vuorovaikutuksessa oleva muovaa myös ympäröivää kulttuuria itse omalla pienellä panoksellaan.
Emme elä tyhjiössä. Siksi on naurettavaa syyttää esimerkiksi nuorison typerästä käyttäytymisestä pelkästään vanhempia tai koulujärjestelmää. Toki ne vaikuttavat eniten, joihin meillä on voimakkain ja varhaisin tunnesuhde, mutta murrosiässä kaverit tulevat vanhempia tärkeämmiksi vaikuttajiksi ja populaarikulttuuri ja...
Äh, tää ei nyt jaksa. Pyörikööt tuulimyllyt rauhassa. Don Quijote viettää tänään vapaapäivän... (tai rehellisemmin sanottuna depispäivän syvällä peittojen uumenissa)
Sekin Akkaa mietityttää, miksi eräs naispuolinen tuttava niin kovasti närkästyi, kun totesin hänen vastikään täysikäistyneen poikansa kuvaa katsoessa "Onpas sulla nätti poika". Olisi kuulemma pitänyt käyttää mieluummin sanaa "komea".
Käyttämämme kieli heijastelee maailmankuvaamme, jonka rakennusaineet olemme saaneet ympäröivästä kulttuurista. Jokainen toisten kanssa vuorovaikutuksessa oleva muovaa myös ympäröivää kulttuuria itse omalla pienellä panoksellaan.
Emme elä tyhjiössä. Siksi on naurettavaa syyttää esimerkiksi nuorison typerästä käyttäytymisestä pelkästään vanhempia tai koulujärjestelmää. Toki ne vaikuttavat eniten, joihin meillä on voimakkain ja varhaisin tunnesuhde, mutta murrosiässä kaverit tulevat vanhempia tärkeämmiksi vaikuttajiksi ja populaarikulttuuri ja...
Äh, tää ei nyt jaksa. Pyörikööt tuulimyllyt rauhassa. Don Quijote viettää tänään vapaapäivän... (tai rehellisemmin sanottuna depispäivän syvällä peittojen uumenissa)
torstai 11. kesäkuuta 2009
Ruma akka krätisee
Tänään tuli taas netissä chattailtua ihmisen kanssa, jota en ole nähnyt kahteenkymmeneenviiteen vuoteen ja niin kypsyi Krätyakan pääkopassa se pieni kysymys, (koko maailman vaarallisin ihan luomismyyttienkin mukaan), joka on sotkenut monet hyvät systeemit ja romahduttanut kokonaisia poliittisia järjestelmiä, nimittäin kysymys MIKSI?
Kekustelukumppani vonkasi valokuvaa ja sanoi uskovansa, että olen edelleen hyvännäköinen, vaikka en myönnä sitä (hänen sanojaan, ei minun. Itse en ole koskaan ole ollut tyytyväinen ulkonäkööni). En tasan ole. Olen vanha, läski, rupsahtanut ja kaikin puolin rähjääntynyt kuin loppuun ajettu ja paljon kolhittu Skoda.
Oleellista keskustelussa oli kuitenkin se, että Krätyakkaa alkoi vimmastuttaa koko ulkonäkökysymys niin, että tutummalta ihmiseltä olisin jo tiedustellut suoraan, miksi ihmeessä se on niin tärkeää, miltä minä näytän. Miksi naisen ylipäätään pitäisi näyttää viehättävältä? Ketä ja mitä se palvelee? (juu, juu, evoluutiofanit, lisääntymistä tietenkin, mutta kun näin vanhojen akkojen ei ole tarkoituksenmukaista enää edes lisääntyä)
Äiti on jo 44 vuotta yrittänyt minulle opettaa, että on kohteliasta ottaa toiset huomioon pukeutumalla siististi ja huolehtimalla kampauksestaan. Sanat "kaunis", "nätisti laitettu" ja "aina niin huoliteltu" vilahtelevat äitikultani puheissa tiuhaan hänen kuvaillessaan minulle tuntemattomia naisia. Jostain syystä samat ilmaisut eivät koskaan esiinny hänen puhuessaan miehistä. Mikä pettymys äitiparalle mahtaakaan olla, että molemmat tyttäret viihtyvät paremmin römppäisissä verkkareissa kuin "nätisti laitettuina", vaikka toinen on peräti aikoinaan valmistunut vaatesuunnittelijaksi ja pukutaiteen maisteriksi.
Laajemminkin ajateltuna tässä mättää nyt jokin. Ymmärrän, että ulkoinen olemus on merkittävä osa viestintää, statusta, seksuaalista vetovoimaa ja joskus esteettistä nautintoakin. Joka tapauksessa meitä ihmisiä on kuitenkin monenlaisia ja niin on myös erilaisia makuja kauneuden suhteen. On yksilöitä, jotka täyttävät yleiset ja yhteiset kauneusnormit. Silti he eivät kaikkien silmää miellytä. On myös meitä, joilla kaikenlaiset estetisointiyritykset menevät jo pelkästään katastrofinhallinnan puolelle ja silloin herääkin kysymys mikä oikeastaan on tarpeellista ja miksi?
Kun en kerran millään ilveellä enää kauniista käy, miksi ihmeessä pitäisi edes yrittää. Jos puolisoni pysyttelisi liitossamme pelkästään ulkoisten avujeni vuoksi, olisi hän vaihtanut edustavampaan malliin jo aikoja sitten. Koska olen työelämän ulkopuolella, en joudu enää murehtimaan sitä, että kauniimmat ohittavat työhaastatteluissa minun pätevyyteni ja koulutukseni. En kaipaa ihailevia katseita kadulla, enkä ylimääräistä seksiseuraa. Ketä varten minun siis pitäisi yrittää kaunistautua?
Toki silmänilo on monille ihan todellinen ja elämää rikastuttava ilo, mutta kyllä tämmöisiä lieviä ympäristöhaittojakin pitää katukuvassa sietää. Se kasvattaa luonnetta ja realitettitajua. Se pieni yksityiskohta tässä henkilökohtaisessa episodissani silti itseironisesti hymyillyttää, että miksi hemmetissä en lähettänyt sille kaverille itsestäni tuoretta kuvaa?! Olenko turhamainen vai mistä on kysymys?
Luulen, että hiukkasen tässä on sitäkin, mutta vielä enemmän kyse on siitä, että haluan säilyttää siitä vanhasta kaverista oman positiivisen käsitykseni... ja nyt en puhu ulkonäöstä. Haluan edelleen kuvitella, että hän on ihminen, jolle toisen sisäinen kauneus on tärkeämpää kuin ulkonäkö... siitäkin huolimatta, että niin ei ehkä ole.
Kekustelukumppani vonkasi valokuvaa ja sanoi uskovansa, että olen edelleen hyvännäköinen, vaikka en myönnä sitä (hänen sanojaan, ei minun. Itse en ole koskaan ole ollut tyytyväinen ulkonäkööni). En tasan ole. Olen vanha, läski, rupsahtanut ja kaikin puolin rähjääntynyt kuin loppuun ajettu ja paljon kolhittu Skoda.
Oleellista keskustelussa oli kuitenkin se, että Krätyakkaa alkoi vimmastuttaa koko ulkonäkökysymys niin, että tutummalta ihmiseltä olisin jo tiedustellut suoraan, miksi ihmeessä se on niin tärkeää, miltä minä näytän. Miksi naisen ylipäätään pitäisi näyttää viehättävältä? Ketä ja mitä se palvelee? (juu, juu, evoluutiofanit, lisääntymistä tietenkin, mutta kun näin vanhojen akkojen ei ole tarkoituksenmukaista enää edes lisääntyä)
Äiti on jo 44 vuotta yrittänyt minulle opettaa, että on kohteliasta ottaa toiset huomioon pukeutumalla siististi ja huolehtimalla kampauksestaan. Sanat "kaunis", "nätisti laitettu" ja "aina niin huoliteltu" vilahtelevat äitikultani puheissa tiuhaan hänen kuvaillessaan minulle tuntemattomia naisia. Jostain syystä samat ilmaisut eivät koskaan esiinny hänen puhuessaan miehistä. Mikä pettymys äitiparalle mahtaakaan olla, että molemmat tyttäret viihtyvät paremmin römppäisissä verkkareissa kuin "nätisti laitettuina", vaikka toinen on peräti aikoinaan valmistunut vaatesuunnittelijaksi ja pukutaiteen maisteriksi.
Laajemminkin ajateltuna tässä mättää nyt jokin. Ymmärrän, että ulkoinen olemus on merkittävä osa viestintää, statusta, seksuaalista vetovoimaa ja joskus esteettistä nautintoakin. Joka tapauksessa meitä ihmisiä on kuitenkin monenlaisia ja niin on myös erilaisia makuja kauneuden suhteen. On yksilöitä, jotka täyttävät yleiset ja yhteiset kauneusnormit. Silti he eivät kaikkien silmää miellytä. On myös meitä, joilla kaikenlaiset estetisointiyritykset menevät jo pelkästään katastrofinhallinnan puolelle ja silloin herääkin kysymys mikä oikeastaan on tarpeellista ja miksi?
Kun en kerran millään ilveellä enää kauniista käy, miksi ihmeessä pitäisi edes yrittää. Jos puolisoni pysyttelisi liitossamme pelkästään ulkoisten avujeni vuoksi, olisi hän vaihtanut edustavampaan malliin jo aikoja sitten. Koska olen työelämän ulkopuolella, en joudu enää murehtimaan sitä, että kauniimmat ohittavat työhaastatteluissa minun pätevyyteni ja koulutukseni. En kaipaa ihailevia katseita kadulla, enkä ylimääräistä seksiseuraa. Ketä varten minun siis pitäisi yrittää kaunistautua?
Toki silmänilo on monille ihan todellinen ja elämää rikastuttava ilo, mutta kyllä tämmöisiä lieviä ympäristöhaittojakin pitää katukuvassa sietää. Se kasvattaa luonnetta ja realitettitajua. Se pieni yksityiskohta tässä henkilökohtaisessa episodissani silti itseironisesti hymyillyttää, että miksi hemmetissä en lähettänyt sille kaverille itsestäni tuoretta kuvaa?! Olenko turhamainen vai mistä on kysymys?
Luulen, että hiukkasen tässä on sitäkin, mutta vielä enemmän kyse on siitä, että haluan säilyttää siitä vanhasta kaverista oman positiivisen käsitykseni... ja nyt en puhu ulkonäöstä. Haluan edelleen kuvitella, että hän on ihminen, jolle toisen sisäinen kauneus on tärkeämpää kuin ulkonäkö... siitäkin huolimatta, että niin ei ehkä ole.
torstai 4. kesäkuuta 2009
Raskaita ajatuksia
Tahtoisin vaihteeksi kirjoittaa jotain kevyttä ja hauskaa (kykenenkö enää edes sellaiseen?), mutta päässä pyörii vain raskaita ajatuksia. Erityisesti mieltä on vaivannut seksuaaliseen häirintään liittyvät uutiset, joihin olen toistuvasti viime viikkoina törmännyt. Mielipiteisiini sukupuolirooleista liittyi myös se ikävä palaute, joka eilen sai minut taas pohtimaan tätä julkisen krätinän mielekkyyttä
Erityisesti uutinen, jossa kerrottiin poliisikoulussa tehdystä kyselystä ja taannoinen kohu varusmiesten eräässä varuskunnassa pitämästä vihosta, johon he kirjoittivat halventavia kommentteja naispuolisista tovereistaan pahoittivat hiljattain mieltäni kovasti.
Kuvottavan yleisiä näyttävät keskustelupalstoilla olevan sellaiset kommentit, jotka voi tiivistää vaikkapa lauseisiin "ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön" ja "kyllä sen verran pitää huumoria sietää" Siis, jos naisena hankkiudut miesvaltaiselle alalle tai tehtäviin, jossa ulkonäkösi on olennainen työväline (missäpä ei nykykäsityksen mukaan olisi? Majakanvartijoitakin on enää niin vähän), sinun on vain kestettävä ulkomuotoosi kohdistuvat arviot ja seksuaalissävytteiset vihjailut, olivatpa ne sitten minkälaisia tahansa?
Noita uutisia linkittämistä varten googlettaessani törmäsin myös otsikkoon, joka ahdisti niin, etten edes viitsinyt sitä avata. Siinä nimittäin väitettiin, että teatterissa seksuaalinen ahdistelu on yleinen ongelma ja tabu. Armeijaa en ole käynyt ja poliiskouluunkin olen liian lyhyt, mutta teatterissa olen jo 13-vuotiaana taskurahoja iltanäyttelijänä tienannut ja kuvottavan pers(oona)kohtaisesti kokenut, että tuo väite pitää paikkansa.
No, niistä ajoista on jo pitkä aika. Enää eivät kolmekymmentä vuotta vanhemmat miehet käy Akkaa persuksista kähmimään, tai ehdottelemaan intiimimpää kanssakäymistä (siinä voisikin tulla rumihia. Jos ei muuten, niin saattaisin vaikka istua päälle) Pitkään Krätyakalla kuitenkin kesti ennenkuin arvostus miessukukuntaa kohtaan noiden ja lukuisten muiden ikävien kokemusten jäljiltä palautui. Ainoa konsti sen palauttamiseen oli minun kohdallani opetella ajattelemaan ihmisiä nimenomaan yksilöinä, ei yleistäen koko sukupuolensa edustajina.
Kyllä minä vieläkin yritän jokaisen taustaa ja kulttuuria kunnioittaa (jos on äijäkulttuurissa kasvanut, ei yhtäkkiä voi omaksua sivistyneen sukupuolineutraalia puheenpartta), mutta jos hienotunteisuus tai suorakaan viestintä ei auta, minkäänlainen naisellinen avuttomuuskohtaus ei vaivaa siinä kohtaa, jos pitää iskeä jotain porsastelijaa lättyyn.
Kasvattajana tunsin myös suurta vastuuta sukupuolisensitiivisyyteen liittyvissä kysymyksissä. Pojat olkoon poikia ja tytöt tyttöjä, jos se itsestä sopivalta tuntuu, mutta ketään ei saa pakottaa, esineellistää, hyväksikäyttää, eikä riistää. Muitakin mahdollisuuksia on, kuin ahtaat perinteiset sukupuolimallit. Seksuaalisuus on niin herkkä ja helposti haavoittuva persoonallisuuden alue, että varsinkin nuorta ihmistä olisi osattava varjella ja rohkaista niin, ettei sukupuolisuudesta jo siinä vaiheessa tulisi pakkomielle, taakka, häpeä tai vallankäytön väline, vaan sellainen ilon ja nautinnon lähde, jollainen se parhaimmillaan voi olla
Tuttujen ja omanikäisten miesten kanssa minulla ei olekaan juuri ongelmia ollut, koska ilmeisesti olen oppinut sanattomasti viestittämään minkälaisesta lähestymistavasta en pidä. Miesten kanssa ylipäätään kommunikointi on mukavan suoraviivaista. Niitä naisia en tahdo ymmärtää, jotka ovat sitä mieltä, ettei tämmöisistä asioista sovi melua pitää, että pitäisi olla vaan imarreltu ja tyytyväinen, jos joku vaivautuu perään viheltelemään tai ilmaisee, että vielä kelpaisi petikaveriksi (ainakin muutaman näkymää pehmentävän kaljan jälkeen).
Erityisesti uutinen, jossa kerrottiin poliisikoulussa tehdystä kyselystä ja taannoinen kohu varusmiesten eräässä varuskunnassa pitämästä vihosta, johon he kirjoittivat halventavia kommentteja naispuolisista tovereistaan pahoittivat hiljattain mieltäni kovasti.
Kuvottavan yleisiä näyttävät keskustelupalstoilla olevan sellaiset kommentit, jotka voi tiivistää vaikkapa lauseisiin "ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön" ja "kyllä sen verran pitää huumoria sietää" Siis, jos naisena hankkiudut miesvaltaiselle alalle tai tehtäviin, jossa ulkonäkösi on olennainen työväline (missäpä ei nykykäsityksen mukaan olisi? Majakanvartijoitakin on enää niin vähän), sinun on vain kestettävä ulkomuotoosi kohdistuvat arviot ja seksuaalissävytteiset vihjailut, olivatpa ne sitten minkälaisia tahansa?
Noita uutisia linkittämistä varten googlettaessani törmäsin myös otsikkoon, joka ahdisti niin, etten edes viitsinyt sitä avata. Siinä nimittäin väitettiin, että teatterissa seksuaalinen ahdistelu on yleinen ongelma ja tabu. Armeijaa en ole käynyt ja poliiskouluunkin olen liian lyhyt, mutta teatterissa olen jo 13-vuotiaana taskurahoja iltanäyttelijänä tienannut ja kuvottavan pers(oona)kohtaisesti kokenut, että tuo väite pitää paikkansa.
No, niistä ajoista on jo pitkä aika. Enää eivät kolmekymmentä vuotta vanhemmat miehet käy Akkaa persuksista kähmimään, tai ehdottelemaan intiimimpää kanssakäymistä (siinä voisikin tulla rumihia. Jos ei muuten, niin saattaisin vaikka istua päälle) Pitkään Krätyakalla kuitenkin kesti ennenkuin arvostus miessukukuntaa kohtaan noiden ja lukuisten muiden ikävien kokemusten jäljiltä palautui. Ainoa konsti sen palauttamiseen oli minun kohdallani opetella ajattelemaan ihmisiä nimenomaan yksilöinä, ei yleistäen koko sukupuolensa edustajina.
Kyllä minä vieläkin yritän jokaisen taustaa ja kulttuuria kunnioittaa (jos on äijäkulttuurissa kasvanut, ei yhtäkkiä voi omaksua sivistyneen sukupuolineutraalia puheenpartta), mutta jos hienotunteisuus tai suorakaan viestintä ei auta, minkäänlainen naisellinen avuttomuuskohtaus ei vaivaa siinä kohtaa, jos pitää iskeä jotain porsastelijaa lättyyn.
Kasvattajana tunsin myös suurta vastuuta sukupuolisensitiivisyyteen liittyvissä kysymyksissä. Pojat olkoon poikia ja tytöt tyttöjä, jos se itsestä sopivalta tuntuu, mutta ketään ei saa pakottaa, esineellistää, hyväksikäyttää, eikä riistää. Muitakin mahdollisuuksia on, kuin ahtaat perinteiset sukupuolimallit. Seksuaalisuus on niin herkkä ja helposti haavoittuva persoonallisuuden alue, että varsinkin nuorta ihmistä olisi osattava varjella ja rohkaista niin, ettei sukupuolisuudesta jo siinä vaiheessa tulisi pakkomielle, taakka, häpeä tai vallankäytön väline, vaan sellainen ilon ja nautinnon lähde, jollainen se parhaimmillaan voi olla
Tuttujen ja omanikäisten miesten kanssa minulla ei olekaan juuri ongelmia ollut, koska ilmeisesti olen oppinut sanattomasti viestittämään minkälaisesta lähestymistavasta en pidä. Miesten kanssa ylipäätään kommunikointi on mukavan suoraviivaista. Niitä naisia en tahdo ymmärtää, jotka ovat sitä mieltä, ettei tämmöisistä asioista sovi melua pitää, että pitäisi olla vaan imarreltu ja tyytyväinen, jos joku vaivautuu perään viheltelemään tai ilmaisee, että vielä kelpaisi petikaveriksi (ainakin muutaman näkymää pehmentävän kaljan jälkeen).
tiistai 2. kesäkuuta 2009
Petri Sipilän kirjan etsintäkuulutus
Tuon kirjahaasteen ja viimeaikaisen hyllyjen siivoilun ansiosta olen kokenut pitkästä aikaa jonkinlaisen kirjaherätyksen. Palasi mieleen myös pari teosta, joita olen etsinyt itselleni monta vuotta, mutta en ole onnistunut löytämään (käytännössä nettikaupoista, koska harvoin enää divareihin saakka fyysisesti pääsen ja niissä tonkia jaksan).
Petri Sipilä kirjoitti väitöskirjan, josta tehtiin 1998 kirja nimeltään Sukupuolitettu ihminen. Löysin siitä Niin&Näin- lehteen kirjoitetun arvostelun, joka ei kyllä anna opuksesta ollenkaan niin hauskaa kuvaa, kuin millaisena sen muistan.
Olen toki lukenut sen, mutta se oli kirjastosta, enkä hölmöyksissäni raaskinut sitä uutena ostaa, kun uusi kirja oli muka budjetille liikaa. Kun tässä nyt yhtäkkiä hoksasin, että blogin lukijoissa taitaakin olla yllättävän paljon kaikenlaisen kirjallisuuden harrastajia (vaikkei tämä mikään kulttuuriblogi olekaan), niin pistänpä etsintäkuulutuksen tännekin. Siis, jos joku sattumalta törmää tuohon kirjaan tai peräti omistaa itse kappaleen, josta olisi valmis luopumaan, olkaa ystävällisiä ja ilmoitelkaa, sillä olisin kiinnostunut sellaisen ostamaan.
Niin..... ja nyt ei tarvitse säikähtää niiden, jotka eivät paljon kirjoista perusta. Ei tästä kulttuuriblogia tule vieläkään. Akka painuu nyt porkkanamaalle kokeilemaan kestääkö kroppa tovin kitkentää. Avoimesta ikkunasta kuuluu kuinka kurjet ja käki huutavat kilpaa. Taidan mennä kannustamaan kurkia. Ne sentään kasvattavat omat kakaransa..
Petri Sipilä kirjoitti väitöskirjan, josta tehtiin 1998 kirja nimeltään Sukupuolitettu ihminen. Löysin siitä Niin&Näin- lehteen kirjoitetun arvostelun, joka ei kyllä anna opuksesta ollenkaan niin hauskaa kuvaa, kuin millaisena sen muistan.
Olen toki lukenut sen, mutta se oli kirjastosta, enkä hölmöyksissäni raaskinut sitä uutena ostaa, kun uusi kirja oli muka budjetille liikaa. Kun tässä nyt yhtäkkiä hoksasin, että blogin lukijoissa taitaakin olla yllättävän paljon kaikenlaisen kirjallisuuden harrastajia (vaikkei tämä mikään kulttuuriblogi olekaan), niin pistänpä etsintäkuulutuksen tännekin. Siis, jos joku sattumalta törmää tuohon kirjaan tai peräti omistaa itse kappaleen, josta olisi valmis luopumaan, olkaa ystävällisiä ja ilmoitelkaa, sillä olisin kiinnostunut sellaisen ostamaan.
Niin..... ja nyt ei tarvitse säikähtää niiden, jotka eivät paljon kirjoista perusta. Ei tästä kulttuuriblogia tule vieläkään. Akka painuu nyt porkkanamaalle kokeilemaan kestääkö kroppa tovin kitkentää. Avoimesta ikkunasta kuuluu kuinka kurjet ja käki huutavat kilpaa. Taidan mennä kannustamaan kurkia. Ne sentään kasvattavat omat kakaransa..
sunnuntai 17. toukokuuta 2009
Joka sortin hömppää
Ofelia haastoi allaolevaan meemiin. Samalla käynnillä nappasin mukaani testin, jolla pitäisi kuulemma paljastua oman sukupuolen (mikä se on?) feminiinisyyden, maskuliinisuuden tai androgyynisyyden määrä. Minä sain tulokseksi, että olen sukupuolineutraali. No, siinä ei ollut ainakaan itselleni mitään uutta. Testailkaa tekin, jos kiinnostaa. Myös meemin voi poimia mukaansa, ken haluaa.
Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt: Laulaja, kirkon nuorisonohjaaja, liikkeenharjoittaja, lehtori.
Neljä televisio-ohjelmaa, joita tykkään katsella:Draamaelokuvat, alueuutiset, puutarhaohjelmat ja jotkut Teeman dokkarit
Neljä paikkaa, joissa olen ollut lomalla: Mikä on LOMA?! No, Leningradissa, Lontoossa, Maarianhaminassa ja Hollannissa oli ihan kivaa.
Neljä lemppariruokaani ovat:fetasalaatti, kasvislasagne, miehen valmistamat uuniperunat soijasuikalekastikkeella ja punajuuripatee.
Neljä paikkaa, joissa mieluummin olisin juuri nyt: nukkumassa, (terveenä) töissä, haudassa tai taivaassa.
Tuommoiselta näytti Krätyakan tekemänä se testin tulos:
| Vaihtoehdoista nainen, mies, androgyyni ja sukupuolineutraali, |
| SINÄ OLET SUKUPUOLINEUTRAALI |
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
perjantai 15. toukokuuta 2009
Herran pieksut rouvan jalassa
Voi, herran pieksut rouvan jalassa, mitä herra Dunderfelt onkaan suustaan päästellyt Kirkko ja Kaupunki -lehden artikkelissa ja ilman muuta löytyy heti kuuliaista sakkia, jotka uskovat, kun oikein psykologi sanoo (vielä noinkin pyhällä paperilla).
Lukekaa itse ja tehkää johtopäätöksenne, mutta kommenttilootaan on tästä asiasta mitään Akan mielipiteestä poikkeavaa turha mennä rustaamaan. Tämä on sen verran mieltä kuohuttava asia, että poikkipuoliset kommentit lentävät nyt taivaan tuuliin.
Historiasta toki tiedetään, että monissa asioissa kehitys noudattelee heiluriliikettä. Ensin mennään yhteen suuntaan ja sitten palataan vinhasti takaisin. Silti en olisi enää elinikänäni kuvitellut kuulevani tuommoisia möläytyksiä, joita arvon psykologi tuossa tekstissä päästelee. Että nainen innostuu seksuaalisesti vain itseään voimakkaammasta miehestä ja että suhteesta katoaa jännite, kun kaikki jaetaan. Justiinsa juu. Melko epätoivoista kaipuuta johonkin kauan sitten kadotettuun, sanon minä.
Jos joku haluaa parisuhteensa arjessa palata aikaan, jolloin miehet olivat rautaa ja naiset nyrkin ja hellan välissä, jotta petipuuhissa paremmin into säilyisi, niin siitä vaan. Törkeätä on silti mennä yleistämään tuollaiset väitteet koskemaan kaikkia naisia tai kaikkia miehiä. Sellaista kuin mieheys tai naiseus ei yksinkertaisesti enää Suomessa ole olemassa muuta kuin biologisena konseptina ja sekin on vain sosiaalinen sopimus (niin paljon ihmisiä nimittäin syntyy kromosomeiltaan tai ulkoisilta sukupuoliominaisuuksiltaan poikkeavina tai niin sanotusti väärään ruumiseen).
Pitäköön kukin pikku perversionsa ihan omana tietonaan. Meillä ainakin jatketaan edelleen kahden aikuisen tasavertaista suhdetta ja levitetään sukupuolirajat ylittävää yksilönvapauden ilosanomaa innokkaasti muillekin. Niin paljon pahaa on mielestäni ehtinyt koitua liian ahtaista sukupuolirooleista menneiden vuosisatojen aikana, että moisen kuristuspannan takaisin pujottamista vastaan kannattaa jo vähän tapellakin.
Dunderfeldtin mielestä naiset eivät kunnioita miehiä, jotka eivät enää osaa asettaa heille rajoja. Ja minä kun olen luullut, että vain lapsille ja muille vajaavaltaisille perheessä jollain toisella on oikeus niitä asettaa. Sitäpaitsi kunnioitus ihmissuhteissa rakentuu kyllä ihan jonkin muun kuin auktoriteetin ja määräysten jakelun varaan.
Aivan uskomatonta puhetta nykypäivänä! Johan tässä Krätyakkakin pian kiukun voimalla vetreytyy, vetäisee sotamaalit naamaan ja lähtee raitille tappelemahan, jos tuommoista höpinää rupeaa laajemmaltikin kuulumaan.
Lukekaa itse ja tehkää johtopäätöksenne, mutta kommenttilootaan on tästä asiasta mitään Akan mielipiteestä poikkeavaa turha mennä rustaamaan. Tämä on sen verran mieltä kuohuttava asia, että poikkipuoliset kommentit lentävät nyt taivaan tuuliin.
Historiasta toki tiedetään, että monissa asioissa kehitys noudattelee heiluriliikettä. Ensin mennään yhteen suuntaan ja sitten palataan vinhasti takaisin. Silti en olisi enää elinikänäni kuvitellut kuulevani tuommoisia möläytyksiä, joita arvon psykologi tuossa tekstissä päästelee. Että nainen innostuu seksuaalisesti vain itseään voimakkaammasta miehestä ja että suhteesta katoaa jännite, kun kaikki jaetaan. Justiinsa juu. Melko epätoivoista kaipuuta johonkin kauan sitten kadotettuun, sanon minä.
Jos joku haluaa parisuhteensa arjessa palata aikaan, jolloin miehet olivat rautaa ja naiset nyrkin ja hellan välissä, jotta petipuuhissa paremmin into säilyisi, niin siitä vaan. Törkeätä on silti mennä yleistämään tuollaiset väitteet koskemaan kaikkia naisia tai kaikkia miehiä. Sellaista kuin mieheys tai naiseus ei yksinkertaisesti enää Suomessa ole olemassa muuta kuin biologisena konseptina ja sekin on vain sosiaalinen sopimus (niin paljon ihmisiä nimittäin syntyy kromosomeiltaan tai ulkoisilta sukupuoliominaisuuksiltaan poikkeavina tai niin sanotusti väärään ruumiseen).
Pitäköön kukin pikku perversionsa ihan omana tietonaan. Meillä ainakin jatketaan edelleen kahden aikuisen tasavertaista suhdetta ja levitetään sukupuolirajat ylittävää yksilönvapauden ilosanomaa innokkaasti muillekin. Niin paljon pahaa on mielestäni ehtinyt koitua liian ahtaista sukupuolirooleista menneiden vuosisatojen aikana, että moisen kuristuspannan takaisin pujottamista vastaan kannattaa jo vähän tapellakin.
Dunderfeldtin mielestä naiset eivät kunnioita miehiä, jotka eivät enää osaa asettaa heille rajoja. Ja minä kun olen luullut, että vain lapsille ja muille vajaavaltaisille perheessä jollain toisella on oikeus niitä asettaa. Sitäpaitsi kunnioitus ihmissuhteissa rakentuu kyllä ihan jonkin muun kuin auktoriteetin ja määräysten jakelun varaan.
Aivan uskomatonta puhetta nykypäivänä! Johan tässä Krätyakkakin pian kiukun voimalla vetreytyy, vetäisee sotamaalit naamaan ja lähtee raitille tappelemahan, jos tuommoista höpinää rupeaa laajemmaltikin kuulumaan.
perjantai 1. toukokuuta 2009
Kevättä, aurinkoa ja rakkautta
Isäni on mies, joka hallitsee kaikki hommat talonrakennuksesta koneenkorjaukseen ja leivän leivonnasta vetoketjun vaihtoon. Puolisoni ei. Isäni on sen sukupolven miehiä, jolle vahvana ja pätevänä esiintyminen on kaikissa tilanteissa tärkeää. Minun miehelleni ei. Huomenna pikkusisareni menee ensimmäistä kertaa elämässään naimisiin. Siitä iloitessamme minun puolisoni huokasi hymysuin: "Vihdoin saadaan appiukollekin kunnon vävy, semmoinen ihan oikea MIES".
Katkeruutta ei hänen sanoissaan kuulunut, enkä ole katkera minäkään. Mies ei osaa eikä viitsi meillä hoitaa mitään perinteisiä "miesten töitä", mutta enpä minäkään mikään kodin hengetär ole. Puolisossani on nimenomaan niitä ominaisuuksia, joita ihmisessä (sukupuoleen katsomatta) eniten ihailen: hyvyyttä, henkistä vahvuutta, rohkeutta, luovuutta, lämpöä, viisautta ja loistava huumorintaju. Monia samoja ominaisuuksia on myös isässäni. Hänessä ne tulevat vain ilmi toisella tavalla.
"Vakka kantensa valitsee" on jo vanha sanonta, mutta pitänee paikkansa edelleen. Nykypäivän ihmisille se sopivan puoliskon löytäminen taitaa vaan olla entistä vaikeampaa kun erilaisia vaihtoehtoja, yhdessäelämisen kulttuureja ja tyylejä on niin paljon. Ennen, kun otti puolison samasta yhteiskuntaluokasta ja heimosta, tiesi melko tarkkaan, mitä oli odotettavissa. Emännällä oli omat tehtävänsä ja isännällä omansa. Johtuisikohan kohonnut perheenperustamisikä ja lisääntyneet avoliitot osittain myös siitä, että kumppani on hyvä koekäyttää, ennenkuin hynttyyt lyödään tiiviimmin yhteen ja ryhdytään yhdessä lisääntymään?
Itse olen ollut omaan vakkaani pääsääntöisesti tyytyväinen. Toivottavasti pikkusiskolla käy yhtä hyvä tuuri. Lupaavalta näyttää ainakin tässä vaiheessa. Kevättä, aurinkoa ja rakkautta... Eiköhän se siitä.
Katkeruutta ei hänen sanoissaan kuulunut, enkä ole katkera minäkään. Mies ei osaa eikä viitsi meillä hoitaa mitään perinteisiä "miesten töitä", mutta enpä minäkään mikään kodin hengetär ole. Puolisossani on nimenomaan niitä ominaisuuksia, joita ihmisessä (sukupuoleen katsomatta) eniten ihailen: hyvyyttä, henkistä vahvuutta, rohkeutta, luovuutta, lämpöä, viisautta ja loistava huumorintaju. Monia samoja ominaisuuksia on myös isässäni. Hänessä ne tulevat vain ilmi toisella tavalla.
"Vakka kantensa valitsee" on jo vanha sanonta, mutta pitänee paikkansa edelleen. Nykypäivän ihmisille se sopivan puoliskon löytäminen taitaa vaan olla entistä vaikeampaa kun erilaisia vaihtoehtoja, yhdessäelämisen kulttuureja ja tyylejä on niin paljon. Ennen, kun otti puolison samasta yhteiskuntaluokasta ja heimosta, tiesi melko tarkkaan, mitä oli odotettavissa. Emännällä oli omat tehtävänsä ja isännällä omansa. Johtuisikohan kohonnut perheenperustamisikä ja lisääntyneet avoliitot osittain myös siitä, että kumppani on hyvä koekäyttää, ennenkuin hynttyyt lyödään tiiviimmin yhteen ja ryhdytään yhdessä lisääntymään?
Itse olen ollut omaan vakkaani pääsääntöisesti tyytyväinen. Toivottavasti pikkusiskolla käy yhtä hyvä tuuri. Lupaavalta näyttää ainakin tässä vaiheessa. Kevättä, aurinkoa ja rakkautta... Eiköhän se siitä.
perjantai 13. helmikuuta 2009
Häpeällisiä tunnustuksia osa ll
Vanhemmiten akka on kehittänyt hieman nolon taipumuksen rakastua tulisesti joidenkin kirjojen kirjottajiin. Ei toki niin, että ryhtyisi suoltamaan fanipostia, väijymään idoliaan porttikongeissa tai metsästämään nimmareita, mutta syvästi ja palavasti kuitenkin.
Noiden kahden edellisen postauksen ja erityisesti Isopeikon lyhyiden, mutta ytimekkäiden kommenttien ansiosta (Peikolla on muuten lähes sadunomainen taito kertoa paljon suurempia tarinoita kuin pelkkiin sanoihin mahtuu. Rivien välitkin tuntuvat väkisinkin täyttyvän. Käykää vaikka blogissa katsomassa. Linkki on tuossa sivupalkissa) sain inspiraation palata muinaisen ihastukseni Mikko Lehtosen kirjojen pariin.
Teemaan liittyen tartuin ensin jo vuonna 1995 julkaistuun "Pikku Jättiläisiä" -nimiseen tutkielmaan maskuliinisuuden sosiaalisesta rakentumisesta. Se teos, joka sai aikoinaan sukat pyörimään jaloissani oli kuitenkin nimeltään "Merkitysten maailma". Lehtonen ja tuo maskuliinisuutta käsittelevä kirja nousivat yllättäen viime vuonna parrasvaloihin, koska siinä hän käyttää yhtenä esimerkkinä hegemonisesta maskuliinisuudesta Ilkka Kanervaa ja kaikkihan me tiedämme, mikä sitä miestä taannoin mediassa hyppyytti.
Muistan miten vasta parin vuoden kuluttua noiden valloittavien kirjojen lukemisesta näin ensimmäistä kertaa niiden kirjoittajan televisiossa. Pettymys oli karmea. Mielikuvissani olin rakentanut fantasian täydellisestä, sisäisesti ja ulkoisesti kiiltokuvamaisen kauniista ,unelmieni prinssistä, joka olisi kaikesta hurmaavuudestaan huolimatta ensisijaisesti ihminen ja vasta toissijaisesti sukupuolensa edustaja. Tosielämän Mikko Lehtonen näytti aivan tavalliselta, pyöreäposkiselta, keski-ikäiseltä suomalaiselta mieheltä.
Vähitellen minua alkoi oma typeryyteni naurattaa. Sitten olo muuttui hellyyden ja liikutuksen sekaiseksi ymmärrykseksi. Siinähän minä olin juuri tekemässä samaa kohtalokasta virhettä, jonka niin monet ihmiset olivat siihen mennessä minun kohdallani tehneet. Jostain syystä olen nimittäin kohtuuttoman usein joutunut tilanteisiin, joissa minua ulkonäköni vuoksi on luultu aivan toisenlaiseksi persoonaksi kuin olen. Tilanteet, joissa toinen on jopa aggressiiviseen sävyyn purkanut pettymystään omien haavekuviensa romahtamisesta, eivät ole mukavia muistoja.
Nuorena pahoitin melkein poikkeuksetta mieleni, jos joku minulle mieluisa miehenpuoli sanoi minua kauniiksi. Koin sen loukkaavana, koska tunsin, että ne rinnat, lanteet, kasvot ja hiukset eivät olleet minä. Minä olin siellä sisällä ja toivoin hartaasti, että joku olisi halunnut minut, eikä niitä perhanan c-kupin tissejä ja kullanvärisiä hiuksia.
Tähänkin ongelmaan ikä on tuonut mukanaan kovasti helpotusta. Eipä ole enää aikoihin tarvinnut ulkonäköön liittyvistä kehuista ärsyyntyä. Kuin taivaan lahjana löytyi myös sellainen ihminen, joka halusi minut, ei tätä alati muuttuvaa ja nopeasti rappeutuvaa päällikuorta...
Mikko Lehtosen kirjoista nautin edelleen ja suosittelen niitä lämpimästi kaikille todellisuuden sosiaaliesta rakentumisesta, diskursseista ja sukupuolirooleista kiinnostuneille. Lisätietoa voi katsella vaikka tästä.
Teemaan liittyen tartuin ensin jo vuonna 1995 julkaistuun "Pikku Jättiläisiä" -nimiseen tutkielmaan maskuliinisuuden sosiaalisesta rakentumisesta. Se teos, joka sai aikoinaan sukat pyörimään jaloissani oli kuitenkin nimeltään "Merkitysten maailma". Lehtonen ja tuo maskuliinisuutta käsittelevä kirja nousivat yllättäen viime vuonna parrasvaloihin, koska siinä hän käyttää yhtenä esimerkkinä hegemonisesta maskuliinisuudesta Ilkka Kanervaa ja kaikkihan me tiedämme, mikä sitä miestä taannoin mediassa hyppyytti.
Muistan miten vasta parin vuoden kuluttua noiden valloittavien kirjojen lukemisesta näin ensimmäistä kertaa niiden kirjoittajan televisiossa. Pettymys oli karmea. Mielikuvissani olin rakentanut fantasian täydellisestä, sisäisesti ja ulkoisesti kiiltokuvamaisen kauniista ,unelmieni prinssistä, joka olisi kaikesta hurmaavuudestaan huolimatta ensisijaisesti ihminen ja vasta toissijaisesti sukupuolensa edustaja. Tosielämän Mikko Lehtonen näytti aivan tavalliselta, pyöreäposkiselta, keski-ikäiseltä suomalaiselta mieheltä.
Vähitellen minua alkoi oma typeryyteni naurattaa. Sitten olo muuttui hellyyden ja liikutuksen sekaiseksi ymmärrykseksi. Siinähän minä olin juuri tekemässä samaa kohtalokasta virhettä, jonka niin monet ihmiset olivat siihen mennessä minun kohdallani tehneet. Jostain syystä olen nimittäin kohtuuttoman usein joutunut tilanteisiin, joissa minua ulkonäköni vuoksi on luultu aivan toisenlaiseksi persoonaksi kuin olen. Tilanteet, joissa toinen on jopa aggressiiviseen sävyyn purkanut pettymystään omien haavekuviensa romahtamisesta, eivät ole mukavia muistoja.
Nuorena pahoitin melkein poikkeuksetta mieleni, jos joku minulle mieluisa miehenpuoli sanoi minua kauniiksi. Koin sen loukkaavana, koska tunsin, että ne rinnat, lanteet, kasvot ja hiukset eivät olleet minä. Minä olin siellä sisällä ja toivoin hartaasti, että joku olisi halunnut minut, eikä niitä perhanan c-kupin tissejä ja kullanvärisiä hiuksia.
Tähänkin ongelmaan ikä on tuonut mukanaan kovasti helpotusta. Eipä ole enää aikoihin tarvinnut ulkonäköön liittyvistä kehuista ärsyyntyä. Kuin taivaan lahjana löytyi myös sellainen ihminen, joka halusi minut, ei tätä alati muuttuvaa ja nopeasti rappeutuvaa päällikuorta...
Mikko Lehtosen kirjoista nautin edelleen ja suosittelen niitä lämpimästi kaikille todellisuuden sosiaaliesta rakentumisesta, diskursseista ja sukupuolirooleista kiinnostuneille. Lisätietoa voi katsella vaikka tästä.
torstai 12. helmikuuta 2009
Forever young - ei kiitos!
Hitsi, että mä tykkään olla vanha akka! Koko ihanuudessaan se valkeni mulle oikeastaan yhden pikku insidentin avittamana. Joskus kymmenisen vuotta sitten kaksi ihan aikuista miehenrohjaketta ajeli moottorikelkalla talvella tarkistamassa sähkölinjoja. Eikä siinä vielä mitään moitittavaa, mutta kun ne pärrästivät noin vaan lupaa kyselemättä sillä vehkeellään halki toisten lumisten pihojen. Meikäläsellä paloi oitis käämi, kun kuvittelin niiden lintanneen hangen alla edellisenä syksynä istuttamani tyrnin taimet.
Mulla oli tukka takussa ja ryönäiset pussipolviset verkkarit jalassa, kun rymysin takapihalle ja kerkesin juuri näkemään kuinka kaksikko teki valtavan ja vaarallisen vauhtiloikan sillä pärrästimellään yli meidän tonttimme reunaojan, tiheän pusikon läpi. Siminnähden niillä oli kivaa, mutta siihen se hauskuus sitten tyssäsi. Meikäläinen nimittäin karjaisi oikein sotaäänellä ja tiedusteli, mitä taivahan tähäre tuo tuommoinen touhu on ja ilmoitin, että lasku seuraa perässä, jos yksikin taimi on poikki.
Oli se melko hupaisa näky, kun kaksi isoa miestä kimpaisi vikkelästi pois moottorikelkan päältä ja ryhtyi säikähtäneen näköisenä mutkuttelemaan: "Mutku me noita sähkölinjoja..". Eivät siis todellakaan olleet tulleet ajatelleeksi, että koko maailma ei ole heidän leikkikenttänsä, eikä moottorivehkeillä ajella kenenkään pihojen läpi kysymättä lupaa ja ohjeita, mistä sopii mennä.
Pari vuotta myöhemmin, kun eräs lukiolaistyttö kehityspsykologian tunnilla kysyi: "Väitätkö sä muka ihan oikeesti, ettet haluais mieluummin olla edelleen nuori", muistin välittömästi tuon tapauksen. Hymyilin leveästi ja sanoin itsekin täysin vakuuttuneena, että en tosiaankaan tahdo.
On ihanaa, kun saa rämettyä rauhassa. Ei tarvitse kelvata kenellekään, kun ei kukaan vanhoilta akoilta kuitenkaan mitään odota (paitsi harmeja, kahvinkeittoa ja mäkätystä). Ulottuvuutta (ihan fyysisessä mielessä) ja sisäistäkin substanssia on ehtinyt kertyä sen verran, ettei tämmöistä eukkoa ihan yhtä helposti ohiteta kuin sitä hentoa tyttöä, joka olin pari vuosikymmentä sitten. Ja tässä vasta nämä akkaantumisen ympäristölle negatiiviset puolet.
Minne joutuisi maailma ilman vanhojen naisten panosta vapaaehtoistyössä, järjestöissä, kirkoissa ja politiikassa, kansalaisopistoissa ja kodeissa. Ainakin aikuiskoulutustoiminnan saisi Suomesta todennäköisesti tyystin lakkauttaa, mutta näistä ympäristömyönteisistä asioista tuonnempana. Nyt tarttee viedä nelijalkaiset pissalle, mutta toteanpahan vaan , että eläköön positiivinen tätienergia!
maanantai 19. tammikuuta 2009
Lisää tunnehöpinää
Päivän aikana päässä on vellonut lisää sitä samaa tunnehöttöä. Itse kuvittelen jo jotenkin (muutaman vuosikymmenen ankaran harjoittelun jälkeen) omat tunteeni tunnistavani ja joskus niiden ilmoille päästämistä hallitsevanikin, mutta miten kommunikoida sellaisten ihmisten kanssa, joiden ajatus kulkee kertakaikkiaan eri ratoja? Ei minulla esimerkiksi sisu anna periksi ruveta myötäilemään puhujaa, jonka mielestä "Se tyyppi on ihan paska".
Voin toki nyökytellä ja ilmaista myötätuntoa, jos toinen kokee tulleensa kohdelluksi väärin. Ihan aidosti voin todeta, että "olipa ikävä tapaus" tai "käyttäytyipä hän ilkeästi". Minusta ei vain ole terveellistä kenellekään ylläpitää ihan tosissaan harhaa, että ihminen, joka jossain tietyssä tilanteessa käyttäytyy minun mielestäni ikävästi olisi kokonaan persoonana "ihan paska".
Eihän tunteissa sinänsä mitään pahaa ole, päinvastoin. Ne ovat elämän suola, ikäänkuin tunto mielen sormenpäissä ja antavat tietoa, jota ei välttämättä muulla tavoin tavoita. Sitä vaan en meinaa jaksaa, kun joillain ihmisillä tunnetilat vyöryvät kaiken muun yli kuin tsunami. Millään en jaksaisi odottaa, että kohtaus menee ohi ja järjen valo taas sellaisen tunnekuohun jälkeen syttyy (jos syttyy) ja keskustelu on jälleen mahdollista.
Ehkä tässä on yksi syy siihen, miksi en erityisemmin pidä lapsista. Ihmistaimillahan itsesäätely ei ole vielä kovin kehittynyttä ja minulla on itsessäni niin paljon tekemistä, etten tottavieköön jaksa enää uhmaikäisen raivokohtauksia tai leikki-ikäisen pohjatonta itsekeskeisyyttä.
Meillä kotona perinteiset sukupuolistereotypiat ovat monessakin suhteessa vinksallaan. Minä esimerkiksi olen meistä kahdesta järkevämpi ja loogisempi. Toisaalta olen myös paljon äkkipikaisempi ja muutenkin temperamenttisempi. Kärsittyäni koko lapsuuteni oman isäni hallitsemattomista raivonpuuskista päätin kuitenkin ottaa homman sen verran haltuun, ettei toisten tarvitse minun mielialojeni takia kärsiä. Paradoksaalista kyllä, olen nyt sitten sairastunut masennukseen ja menettänyt sen myötä energian joka kiukunpuuskien aikaansaamiseksi tarvitaan. Raivareistani miehen ei siis tarvitse kärsiä, mutta ei elämä masentuneen puolison kanssa muuten varmasti herkkua ole.
Mieheni on onneksi sangen verkkainen kaikissa käänteissään. Se vähän tasoittaa hänen taipumustaan unohtaa järjen ääni ja tehdä niinkuin hyvältä tuntuu. Vaikka hän onkin monessa suhteessa poikkeuksellinen sukupuolensa edustaja, eipä hänkään ole minkäänmoista tukea tai ohjausta kotoa tunnetaitojen oppimiseen saanut. Minua tyttölapsena sen sijaan opastettiin helläksi, hoivaavaksi, tunnetaitoiseksi ja äidilliseksi heti siitä lähtien, kun maailmaan putkahdin.
Onneksi nykyään alkaa edes osalla vanhemmista olla enemmän tietoa lapsen tarpeista ja kehityksestä kuin meidän nuoruudessamme. Ehkä nykypäivän poikalapsetkin saavat rauhassa itkeä, jos itkettää, oppivat tarvittaessa vastaanottamaan apua ja osoittamaan empatiaa. Luulisi yhteiselämän silloin olevan kaikille hieman helpompaa.
Eihän tunteissa sinänsä mitään pahaa ole, päinvastoin. Ne ovat elämän suola, ikäänkuin tunto mielen sormenpäissä ja antavat tietoa, jota ei välttämättä muulla tavoin tavoita. Sitä vaan en meinaa jaksaa, kun joillain ihmisillä tunnetilat vyöryvät kaiken muun yli kuin tsunami. Millään en jaksaisi odottaa, että kohtaus menee ohi ja järjen valo taas sellaisen tunnekuohun jälkeen syttyy (jos syttyy) ja keskustelu on jälleen mahdollista.
Ehkä tässä on yksi syy siihen, miksi en erityisemmin pidä lapsista. Ihmistaimillahan itsesäätely ei ole vielä kovin kehittynyttä ja minulla on itsessäni niin paljon tekemistä, etten tottavieköön jaksa enää uhmaikäisen raivokohtauksia tai leikki-ikäisen pohjatonta itsekeskeisyyttä.
Meillä kotona perinteiset sukupuolistereotypiat ovat monessakin suhteessa vinksallaan. Minä esimerkiksi olen meistä kahdesta järkevämpi ja loogisempi. Toisaalta olen myös paljon äkkipikaisempi ja muutenkin temperamenttisempi. Kärsittyäni koko lapsuuteni oman isäni hallitsemattomista raivonpuuskista päätin kuitenkin ottaa homman sen verran haltuun, ettei toisten tarvitse minun mielialojeni takia kärsiä. Paradoksaalista kyllä, olen nyt sitten sairastunut masennukseen ja menettänyt sen myötä energian joka kiukunpuuskien aikaansaamiseksi tarvitaan. Raivareistani miehen ei siis tarvitse kärsiä, mutta ei elämä masentuneen puolison kanssa muuten varmasti herkkua ole.
Mieheni on onneksi sangen verkkainen kaikissa käänteissään. Se vähän tasoittaa hänen taipumustaan unohtaa järjen ääni ja tehdä niinkuin hyvältä tuntuu. Vaikka hän onkin monessa suhteessa poikkeuksellinen sukupuolensa edustaja, eipä hänkään ole minkäänmoista tukea tai ohjausta kotoa tunnetaitojen oppimiseen saanut. Minua tyttölapsena sen sijaan opastettiin helläksi, hoivaavaksi, tunnetaitoiseksi ja äidilliseksi heti siitä lähtien, kun maailmaan putkahdin.
Onneksi nykyään alkaa edes osalla vanhemmista olla enemmän tietoa lapsen tarpeista ja kehityksestä kuin meidän nuoruudessamme. Ehkä nykypäivän poikalapsetkin saavat rauhassa itkeä, jos itkettää, oppivat tarvittaessa vastaanottamaan apua ja osoittamaan empatiaa. Luulisi yhteiselämän silloin olevan kaikille hieman helpompaa.
Tunteista
Mua ei huvita ny oikeen mikään. Eikös se kummelihahmokin aikoinaan sillä tavoin marissut. Toisaalta tämmöisessä olotilassa ei pitäisi kirjoitella yhtään mitään. Tulee vaan pistettyä pahanolonbasilleja kiertoon (ainakin herkimmät voivat niistä tartunnan saada) ja näkökulma vääristyy negatiiviseen suuntaan.
Toisaalta kielteisetkin tunteet antavat energiaa. Kiukun voimalla on paljon hyviäkin muutoksia käynnistetty. Pahin vaihtoehto kai onkin täydellinen välinpitämättömyys, tunteettomus, turtumus tai jähmettyminen - miten sen kukin kokeekin.
Akkaa on viime aikoina askarruttanut tuohon todellisuuden vääristymiseen liittyen se, miten tärkeätä olisi oppia erottamaan edes pääpiirteittäin ulkoisen ja sisäisen todellisuuden asiat toisistaan. Se, miten minä koen tilanteen ei nimittäin koskaan ole koko totuus tapahtuneesta.
Vasta sitten, kun ihminen tunnistaa omien tunteittensa ja tulkintojensa antaman lisämausteen ja sävyn, hän kykenee edes jotakuinkin objektiivisesti keskustelemaan eri tavoin ajattelevien kanssa.
Se on mielestäni aivan ilmeistä ja suuri ongelma, että miehiä perinteisesti kasvatetaan ja ohjataan näissä tunnetaidoissa heikommin kuin naisia. Ehkä vähän harvemman tarvitsisi tarttua pulloon, pyssyyn tai puukkoon, jos itsensä ja toisten kanssa selviämiseen olisi temppupussissa vähän laajempi valikoima taitoja.
Toisaalta kielteisetkin tunteet antavat energiaa. Kiukun voimalla on paljon hyviäkin muutoksia käynnistetty. Pahin vaihtoehto kai onkin täydellinen välinpitämättömyys, tunteettomus, turtumus tai jähmettyminen - miten sen kukin kokeekin.
Akkaa on viime aikoina askarruttanut tuohon todellisuuden vääristymiseen liittyen se, miten tärkeätä olisi oppia erottamaan edes pääpiirteittäin ulkoisen ja sisäisen todellisuuden asiat toisistaan. Se, miten minä koen tilanteen ei nimittäin koskaan ole koko totuus tapahtuneesta.
Vasta sitten, kun ihminen tunnistaa omien tunteittensa ja tulkintojensa antaman lisämausteen ja sävyn, hän kykenee edes jotakuinkin objektiivisesti keskustelemaan eri tavoin ajattelevien kanssa.
Se on mielestäni aivan ilmeistä ja suuri ongelma, että miehiä perinteisesti kasvatetaan ja ohjataan näissä tunnetaidoissa heikommin kuin naisia. Ehkä vähän harvemman tarvitsisi tarttua pulloon, pyssyyn tai puukkoon, jos itsensä ja toisten kanssa selviämiseen olisi temppupussissa vähän laajempi valikoima taitoja.
perjantai 9. tammikuuta 2009
Ei tytöt tee noin
Hukkajukka rohkaisee blogissaan miehiä vapautumaan stereotyyppisistä rooleista. Kannatan ajatusta lämpimästi, enkä suinkaan pelkästään miesten, vaan kaikkien sukupuolten osalta.
Työssäni nuorisonohjaajana ja opettajana näin paljon aivan turhaa tuskaa, hämmennystä ja ahdistusta, jota koitui siitä, että nuorten vanhemmilta sukupolvilta kopioimat sukupuoliroolit eivät toimineetkaan muuttuneessa ajassa. Myös luottamuksellisen parisuhteen muodostaminen tuntui olevan vaikeaa, kun pelkästä kumppanin biologisesta sukupuolesta ei enää voinutkaan päätellä, millaista yhteinen elämä tulisi käytännössä olemaan (eikö tuo nainen osaakaan laittaa ruokaa?! kaikki naisethan tahtovat lapsia! Jokainen maskuliinihan on kiinnostunut teknologiasta, urheilusta ja seksistä. Mustasukkaisuus parisuhteessa kertoo suuresta rakkaudesta jne.)
Itse ajelisin nyt todennäköisesti luxusautolla ja asustelisin hulppeassa kartanossa, jos taivaalta olisi tipahtanut käteeni seteliraha aina, kun joku antoi minulle palautetta siitä, etten käyttäydy sukupuoleni mukaisesti. Vieläkin voin kuulla pääni sisälle lähtemättömästi tallentuneen äitini äänen sanovan: "Ei tytöt tee noin". Viimeisin poikaystäväni ennen nykyistä puolisoa totesi läksiäissanoikseen: "Sä et oo mikään nainenkaan". Huvittuneena ja kiinnostuneena olen joskus mietiskellyt, mikä minä sitten hänen mielestään mahdoin olla. Tuskinpa mies sentään, sillä sehän olisi tarkoittanut ilmeistä arvon kohotusta.
Mikä ihme siinä on, että joidenkin mielestä kaikki pitää olla niin selkeää, sovinnaista ja ennustettavaa. Minusta mielenkiintoisinta ihmisessä on hänen ainutlaatuinen persoonallisuutensa. Sukupuoli ja seksuaalisuus on vain osa sitä.
Eikö meillä elämässä ole riittävästi vaivaa, paineita, ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta? Pitääkö sitä kuormaa vielä kasvattaa turhanaikaisilla vaatimuksilla ja kaavamaisilla, tasapäistävillä odotuksilla.
Työssäni nuorisonohjaajana ja opettajana näin paljon aivan turhaa tuskaa, hämmennystä ja ahdistusta, jota koitui siitä, että nuorten vanhemmilta sukupolvilta kopioimat sukupuoliroolit eivät toimineetkaan muuttuneessa ajassa. Myös luottamuksellisen parisuhteen muodostaminen tuntui olevan vaikeaa, kun pelkästä kumppanin biologisesta sukupuolesta ei enää voinutkaan päätellä, millaista yhteinen elämä tulisi käytännössä olemaan (eikö tuo nainen osaakaan laittaa ruokaa?! kaikki naisethan tahtovat lapsia! Jokainen maskuliinihan on kiinnostunut teknologiasta, urheilusta ja seksistä. Mustasukkaisuus parisuhteessa kertoo suuresta rakkaudesta jne.)
Itse ajelisin nyt todennäköisesti luxusautolla ja asustelisin hulppeassa kartanossa, jos taivaalta olisi tipahtanut käteeni seteliraha aina, kun joku antoi minulle palautetta siitä, etten käyttäydy sukupuoleni mukaisesti. Vieläkin voin kuulla pääni sisälle lähtemättömästi tallentuneen äitini äänen sanovan: "Ei tytöt tee noin". Viimeisin poikaystäväni ennen nykyistä puolisoa totesi läksiäissanoikseen: "Sä et oo mikään nainenkaan". Huvittuneena ja kiinnostuneena olen joskus mietiskellyt, mikä minä sitten hänen mielestään mahdoin olla. Tuskinpa mies sentään, sillä sehän olisi tarkoittanut ilmeistä arvon kohotusta.
Mikä ihme siinä on, että joidenkin mielestä kaikki pitää olla niin selkeää, sovinnaista ja ennustettavaa. Minusta mielenkiintoisinta ihmisessä on hänen ainutlaatuinen persoonallisuutensa. Sukupuoli ja seksuaalisuus on vain osa sitä.
Eikö meillä elämässä ole riittävästi vaivaa, paineita, ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta? Pitääkö sitä kuormaa vielä kasvattaa turhanaikaisilla vaatimuksilla ja kaavamaisilla, tasapäistävillä odotuksilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)