torstai 12. helmikuuta 2009

Forever young - ei kiitos!

Hitsi, että tykkään olla vanha akka! Koko ihanuudessaan se valkeni mulle oikeastaan yhden pikku insidentin avittamana. Joskus kymmenisen vuotta sitten kaksi ihan aikuista miehenrohjaketta ajeli moottorikelkalla talvella tarkistamassa sähkölinjoja. Eikä siinä vielä mitään moitittavaa, mutta kun ne pärrästivät noin vaan lupaa kyselemättä sillä vehkeellään halki toisten lumisten pihojen. Meikäläsellä paloi oitis käämi, kun kuvittelin niiden lintanneen hangen alla edellisenä syksynä istuttamani tyrnin taimet.

Mulla oli tukka takussa ja ryönäiset pussipolviset verkkarit jalassa, kun rymysin takapihalle ja kerkesin juuri näkemään kuinka kaksikko teki valtavan ja vaarallisen vauhtiloikan sillä pärrästimellään yli meidän tonttimme reunaojan, tiheän pusikon läpi. Siminnähden niillä oli kivaa, mutta siihen se hauskuus sitten tyssäsi. Meikäläinen nimittäin karjaisi oikein sotaäänellä ja tiedusteli, mitä taivahan tähäre tuo tuommoinen touhu on ja ilmoitin, että lasku seuraa perässä, jos yksikin taimi on poikki.

Oli se melko hupaisa näky, kun kaksi isoa miestä kimpaisi vikkelästi pois moottorikelkan päältä ja ryhtyi säikähtäneen näköisenä mutkuttelemaan: "Mutku me noita sähkölinjoja..". Eivät siis todellakaan olleet tulleet ajatelleeksi, että koko maailma ei ole heidän leikkikenttänsä, eikä moottorivehkeillä ajella kenenkään pihojen läpi kysymättä lupaa ja ohjeita, mistä sopii mennä.

Pari vuotta myöhemmin, kun eräs lukiolaistyttö kehityspsykologian tunnilla kysyi: "Väitätkö muka ihan oikeesti, ettet haluais mieluummin olla edelleen nuori", muistin välittömästi tuon tapauksen. Hymyilin leveästi ja sanoin itsekin täysin vakuuttuneena, että en tosiaankaan tahdo.

On ihanaa, kun saa rämettyä rauhassa. Ei tarvitse kelvata kenellekään, kun ei kukaan vanhoilta akoilta kuitenkaan mitään odota (paitsi harmeja, kahvinkeittoa ja mäkätystä). Ulottuvuutta (ihan fyysisessä mielessä) ja sisäistäkin substanssia on ehtinyt kertyä sen verran, ettei tämmöistä eukkoa ihan yhtä helposti ohiteta kuin sitä hentoa tyttöä, joka olin pari vuosikymmentä sitten. Ja tässä vasta nämä akkaantumisen ympäristölle negatiiviset puolet.

Minne joutuisi maailma ilman vanhojen naisten panosta vapaaehtoistyössä, järjestöissä, kirkoissa ja politiikassa, kansalaisopistoissa ja kodeissa. Ainakin aikuiskoulutustoiminnan saisi Suomesta todennäköisesti tyystin lakkauttaa, mutta näistä ympäristömyönteisistä asioista tuonnempana. Nyt tarttee viedä nelijalkaiset pissalle, mutta toteanpahan vaan , että eläköön positiivinen tätienergia!

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Allekirjoitan. Nimimerkillä vanaha kärttynen muori, just täytin 50. Jari Sinkkosen sanoin "liika positiivisuus on vaarallista" (ite käytän sanaa perseestä), se peittää alleen kaikki ongelmat, kehitystä tai muutosta ei voi tapahtua kun kaikki kääritään positiivisuuden viittaan ja lakaistaan vaikeat asiat maton alle.