perjantai 31. lokakuuta 2008

Positiivisuus on perseestä

Luin hiljattain jostain, että samana vuonna, jolloin Mikko Kuustonen valittiin vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi, hän voi erittäin huonosti. Oli masennusta, uupumusta ja ongelmia päihteiden kanssa. Vastikään hän oli ostanut tyttärilleen paidat, joiden etumuksessa luki : POSITIIVISUUS ON PERSEESTÄ. Kuvittelen ymmärtäväni häntä hyvin.

Olen käynyt kolme vuotta terapiassa pelkästään pysytelläkseni hengissä. Toisinaan tekee mieli pakoon tästä tuskaisen turhauttavasta tilanteesta keinolla millä hyvänsä.Verta vuotaa aivan asiaankuulumattomista paikoista ja yrjö kyläilee lähes päivittäin. Hyvinsyöneestä ulkomuodosta huolimatta anemia vaivaa jo neljättä vuotta. Sattuu, särkee, vihloo, repii, kivistää, koskee ja puristaa.

Silti raivostuttavan usein saan edelleen kuulla näyttäväni aina niin iloiselta, terveeltä ja hyvinvoivalta. Kohteliaisuudeksi se kai on tarkoitettu - vähän niinkuin toinen jalka haudan partaalla keikkuville kurttuisille ämmille kuuluu vakuutella, että vetreältä ja nuorekkaaltahan sinä vielä näytät. Jotenkin en vaan jaksa suhtautua moiseen asiallisesti. Myös siksi on helpompaa vetäytyä yksin suljettuun maailmaansa, neljän seinän sisälle omaan autonomiseen tasavaltaan.

Luku sinänsä ovat ne hyvää tarkoittavat lähimmäiset, jotka jaksavat itse kieppua kaikkialla kaikkien kanssa kaiken aikaa ja kaltaiseni voimattoman vätyksen tavatessaan tekevät parhaansa piristääkseen minua. Joidenkin mielestä kaikki "ihan oikeeesti" muuttuu paremmaksi, kun asioita vain katsoo positiivisesta näkökulmasta. Kaikki on kiinni omasta asenteesta. Suohon korviaan myöten vajonneellekin he varmaan kannustavasti ehdottaisivat: "Tartupa nyt vaan itseäsi niskasta kiinni ja kiskaise kuivalle maalle. Istu sitten hetkeksi ihailemaan kauniita maisemia. Eikö suo näytä ja tuoksukin ihanalta. Sitten vaan pää pystyssä reippaasti eteenpäin." Joopa joo. Positiivisuus ON syvältä.





Keli yllätti

Odotin jo pahanilkinen virne suupielessä, että pääsen naureskelemaan, kuinka liukas keli taas yllätti ruuhkasuomalaiset. Monena vuonna olen nimittäin äimistellyt, kuinka se talvi aina muka onnistuu yllättämään, vaikka se melkein joka vuosi tulee.

Ei kai pääkaupunkilaiset tavallista tyhmempää ja lyhytmuistisempaa joukkoa voi olla. Silti siellä on viime vuosina joka syksy sattunut valtavasti ojaanajoja ja kehätiellä ketjukolareita heti, kun ensimmäiset jäät ja loskat ilmaantuu. Jospa autoilijoita vaan on siellä niin paljon, että yhteenlaskettu yllättyneisyyden määrä tuntuu suurelta, tai ehkä medialla on nykyään tapa levikin kasvattamiseksi liioitella ihan kaikkea... Tiedä häntä. Ehkä on kohteliaampaa uskoa jälkimmäiseen.

Tällä kertaa pilkka kalahti omaan nilkkaan, kun ensiräntä ryöpsähti enimmäisenä tänne. Eilen katkesi nettiyhteys. Tänä aamuna meni sähköt ja äsken luin uutisista, että joku linja-autokin on jo ehtinyt keikahtaa kumolleen ojanpohjalle matkalla naapurikunnasta tänne. Kylällä kaikki tiet ovat auraamatta ja ihmiset kahlaavat jalkakäytävilläkin nilkkojaan myöten loskassa. Niin, että se meidän pohjoisempien asukkaiden fiksuudesta ja kyvystä varautua talvikelien tuloon.

Talvirenkaat omaan autoon tuli vaihdettua eilen, mutta mistäs saatais emännälle lumiketjut. Kolmen koiran kiskomana sitä mennään välillä tuolla tienpenkalla niin, että räntä roiskuu.

torstai 30. lokakuuta 2008

Sitä itteänsä

Vasta kuudes postaus ja jo kahden otsikossa puhutaan paskasta. Päällimmäinen syy moiseen mauttomuuteen on tietenkin se, että meikäläisen elämä kertakaikkiaan tuntuu nykyään useimmiten paskamaiselta. Jatkuvat kivut, depis ja syyllisyys, menetetyt mahdollisuudet ja toivottomalta näyttävä tulevaisuus. Aina sika syitä keksii: maa kova, kärsä kipeä, sanotaan vanhassa sananlaskussakin.

Kepeämpi syy tiheälle paskastapuhumiselle lienee henkilöhistoriani ja kulttuuritaustani. Vaikka olen asustellut kolmellatoista eri paikkakunnalla, juureni ovat syvällä Pohojanmaan peltojen mullassa, eikä pellot tunnetusti ilman lannoitusta kasva. Paska on läsnä niin konkreettisina aistielämyksinä naapurin pelloilta kuin puheen höysteenä arkisissa sanonnoissa.

Täälläpäin puhutaan suoraan ja suurilla kirjaimilla, eikä kuulemma turhaan jauheta paskaa selän takana. Sellaisen kuvan täkäläiset ainakin haluavat itsestään antaa. Oma kokemukseni on toisenlainen. Vaikka ahdasmielisyys rehottaa lakeuksilla ,oman käsitykseni mukaan ,aivan yhtä laajasti kuin muuallakin, on täällä sentään tilaa hengittää ja pysytellä poissa tiukkapipoisten tieltä. Erimoista on kaupungissa, missä naapurilla seinän takana on vahva mielipide säädyllisistä nukkumaanmenoajoista, sopivasta lemmikkieläinten määrästä ja soittoharjoitusten volyymista ja valitettavan lyhyt matka käydä ilmaisemassa se.

Pohjanmaalla kaikki on suurta ja leviää: talot, puheet, peltoaukeat ja emäntien ahterit. Täällä on helppoa lähteä kylälle köntystämään, kun vähintään joka toinen aikuinen on aivan yhtä paksu ja vanha kuin minä itse. Toista se on pääkaupungissa, missä rumat ja rupsahtaneet ilmeisesti komennetaan nykyään piiloon siksi aikaa, kun me maalaiset tullaan sinne visiitille.

Jälleen kerran huomaan, että ajoittain niskaan satavasta paskasta huolimatta on jotain, mistä voin olla kiitollinen. Tämän olen saanut valita itse., tai en tiedä olisinko saanut, mutta valitsinpa kumminkin, nimittäin asuinpaikakseni maaseudun, vaikka muitakin vaihtoehtoja tuli kokeiltua.

Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Jos nykyiset politiikassa päättävät sen ratkaisevat, tulevaisuudessa yhä harvempi voi valita. Jos aluellinen keskittäminen jatkuu tällaisena ja säätelemätön markkinatalous saa rauhassa lakkauttaa syrjäseuduilta työpaikat, täytyy kai meidän kylähullujen ja yhteiskunnan elättienkin täältä metsän kätköistä kömpiä ihmisten ilmoille ja tukkia pääkaupungin asuntojonoihin leipää ja palveluita hakemaan. Mitenkähän sitten suu pannaan heillä ja meillä.. Enpä välittäisi olla näkemässä...



Sukupuolipaskaa

Mua sitte sylettää, että vielä nykysuomessa törmää jatkuvasti miehiin sekä naisiin (!), jotka kuvittelevat naisten syntyvän pata kaulassa ja tiskirätti takataskussa. Ne luulee, että ruuanlaitto on jokin luontainen lahja tai taipumus ja rakkaus siisteyteen selvästi yleisempää naisilla kuin miehillä. Multa se geeni ainakin puuttuu.

Ennen kaikkea ne neandertahlilaisista seuraavat uskoo, että äitiys on joka naisen unelma, ja että miesten pitää olla varuillaan, koska feminiinit metsästää keinoja kaihtamatta alfaurosta jälkeläisilleen huoltajaksi. Miehen geenit puolestaan ajaa niitä baanalle bailaamaan ja jakelemaan siittiöitään kaikille halullisille ja vähän haluttomammillekin, kunhan kohteet vaan ovat "pantavan" näköisiä. (Voi tauti, että inhoan tuota sanaa. Siinä kiteytyy mielestäni kaikkein kuvottavin esineellistäminen, mitä tämän hetken yhteiskunnassa esiintyy. Enkä sitä paitsi kehtaisi puhua näin rumia, jos arvelisin yhdenkään tutun löytävän näille sivuille).

Joka tapauksessa, tuota eilistä kissakuva-arvoitusta sorvaillessani tulvahti mieleeni kaikki se sukupuolipaska, jota olen elämäni aikana eri yhteyksissä joutunut sorkkimaan. Ongelmilta ei ole pelastanut edes se, että olen ollut jo suurimman osan elämästäni onnellisesti (mitä se on? No, ei ainakaan olla kolhittu toisiamme hengettömiksi) avioliitossa yhden ja saman miehen kanssa, joka sattuu kuulumaan harvinaiseen, positiiviseen, aidosti ihmisten sukupuolesta riippumatonta yksilöllisyyttä kunnioittavaan vähemmistöön. Stereotypioita ja yhdenmukaisuuden paineita (jopa painostusta) joutuu kohtaamaan kaikkialla, missä juntteja liikkuu.

Erityisesti ammattilaisena kasvatusalalla näitä sukupuolirooleja joutui miettimään lähes päivittäin. Kuka hemmetti on keksiny, että tytöt tykkää vaaleanpunaisesta ja pojat sinisestä? Miksi naisten asiantuntijuus kuuluu kasvatuksen ja hoivan kentälle ja miehet pörrää moottoreiden, teknologian, rakentamisen ja vallan pyörteissä?

Minua ei mitkään kulttuurisesti määritellyt naiseuden perusjutut ole vetäneet puoleensa koskaan. Vapaaehtoisesti lapsettomana, taloudenhoitoa, muotia ja julkkisjuoruja vieroksuvana en tunne itseäni silti yhtään vähemmän naiseksi kuin kanssasisarenikaan. Mikä sitäpaitsi olisi vaihtoehtona? Miehestä en käy. Ehkä jonkinlainen epänaiseus? On sellaista minulle joskus nuorena joku katkera poikaystäväkandidaatti ehdotellutkin, pitkistä, vaaleista hiuksista ja supernaisellisista muodoista huolimatta.

Ajatella, että kaiken tämän saa päänvaivakseen parista kissakuvasta. Niitä näpätessäni en itse asiassa vielä itsekään tiennyt, mitä sukupuolta ne olivat. Kuvanottohetkellä ne olivat vasta juuri tulleet meille, enkä kehdannut epäkohteliaasti heti ensimmäisenä käydä kopeloimaan intiimialueille.

Ajatusketjulle antoi kuitenkin potkua suurikokoinen, leikattu kollikissamme, joka aina ensimmäisenä ilmaantuu toivottamaan tervetulleeksi ja hoivaamaan pieniä tulokkaita. Talossa on kyllä myös liuta narttukissoja, mutta niitä pennut eivät voisi vähempää kiinnostaa. Merkillepantavaa on se, että tämä kollipoika hoivasi jo ennen "miehuutensa" menetystä. Kissakirjasta luin taannoin, että luonnossa uroskissat eivät osallistu pentujen hoitamiseen...

Joidenkin mielestä elämä on helpompaa, kun sukupuolijako stereotyyppisine piirteineen on suhteellisen selvä. Minun mielestäni juttu on kyllä niin, että kunkin pitäisi saada kasvaa juuri sillä viisiin yksilöksi kuin kunkin elämä, toiveet ja mieli sattuu kasvattamaan - varsinkin, jos lopputulos ei polje kenenkään muun perusoikeuksia.

Onhan siinä vähän enemmän päänvaivaa, jos pitää etsiä sopiva puolisko kymmenien tuhansien eri tyyppien joukosta. Helpompaa olisi napata stereotyyppinen mies tai nainen kuin kaupan hyllyltä tietäen, että mieheltä varmasti kodin korjaushommat ja leivänhankinta sujuu ja nainen hoitaa suvereenisti kodin ja kakarat. Mutta eikö se olisi vähän ennalta-arvattavaa ja tylsää?

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Kuva-arvoitus



Meille tuli tänään "turvakotiin" kaksi kissanpoikasta odottelemaan pääsyä omaan kotiin. Olisi kiva kuulla arvauksia siitä, kumpiko tuon kuvasarjan perusteella mahtaa olla tyttö ja kumpi poika ja minkähän vuoksi?

Miten vältän ihmissuhdeongelmat

Kohtalaisen elämänkokemuksen ja ihmistieteisiin liittyvän koulutuksen pohjalta olen päätynyt siihen yksiselitteiseen tulokseen, että ainoa tapa välttää ihmissuhdeongelmat on välttää ihmissuhteita. Sitä ohjetta olen tässä nyt puoli vuosikymmentä noudattanut ja toimiihan se.

Ei soi jatkuvasti puhelin. Ei tarvitse enää vastailla sähköpostitulvaan. Kukaan ei kysy mukaan minnekään, eikä työtarjouksiakaan ole tullut pian vuoteen. Tätähän minä kaipasin, kun olin niin väsynyt esittämään aina iloista, empaattista ja pirteää... mutta entäs mahdolliset edessä olevat 30 vuotta? Haluanko viettää nekin eläinseurassa, neljän seinän sisällä, vähäpuheisen puolisoni silloin tällöin piipahdellessa istumassa tietokoneensa takana?

Jotkut asiat elämässä voi valita. Toiset tulevat kuin vanhuus ja kuolema kutsumatta ja pyytämättä. Haluanko elää lopunkin elämästäni näin? Onko muita vaihtoehtoja?

Sanovat, että ystävyyssuhteiden luominen käy vanhemmiten vaikeaksi. Nuorena toisensa löytäneet ystävät kantavat mukanaan yhteistä historiaa, eikä kaikkea tarvitse selittää... Onhan minulla muutama sellainen ja tutustuminen meikäläiseltä käy liiankin sukkelaan. Yksi keskeinen ongelma elämässäni on aina ollut se, että lupaan olemuksellani enemmän kuin lopulta kykenen antamaan. Ensivaikutelma minusta on kuulemma avoin, ystävällinen , iloinen ja sosiaalinen, mutta fasadin takana piilee epäsosiaalinen, yli-itsenäinen, masentunut erakko.

Nykyisin tämä erakko on aika-ajoin myös lähes liikuntakyvytön ja pahantuulinen kuin persiiseen ammuttu karhu. Koeta siinä sitten tekeytyä ystävälliseksi ja empaattiseksi, kun joka paikkaan sattuu ja ahdistaa. Ehkä on parasta jatkaa entiseen tapaan. Tämä enimmäkseen nelijalkaisista koostuva perheeni ainakin sallii ja ymmärtää ne kehnommatkin päivät. Kenenkään itsetuntoa ei tarvitse pönkittää, eikä erimielisyyksien selvittämiseen tarvita ylenmäärin voimia syövää neuvottelutaitoa ja diplomatiaa.

Mitä enemmän tiedän ihmisistä, sitä enemmän pidän koirista .. ja kissoista.. ja lampaista ja .. siis ylipäätään kaikista karvapeitteisistä tasalämpöisistä. Niinhän se on.


tiistai 28. lokakuuta 2008

Ketä kiinnostaa

Blogeja selailemalla sen huomaa. Meitä on paljon: kaikenikäisiä masentuneita, eri tavoin kelkasta pudonneita, epätoivoisesti kulissejaan pystyssä pitäviä tai jo julkisesti leimautuneita.

Minä taidan kuulua syrjäytyneistä onnekkaimpiin, niihin, joiden taistelut on jo taisteltu, mutta joilla on vielä jotain, joka pitää elämässä kiinni. Olen päätynyt eläkkeelle (Päässyt vai joutunut? En tiedä kumpaa enemmän. Tiedän, että pitäisi osata olla kiitollinen tästä pienestä, mutta sentään säännöllisestä eläketulostaan. Mieluiten olisin silti työkunnossa). Olen fyysisesti sairas ja oireilen myös masentumalla. En jaksanut työelämässä, vaikka pidin valtavasti ammatista, johon olin lopultakin valmistunut pitkän harhailun, monien kokeilujen ja useamman opiskelurupeaman jälkeen. Työvuosia olisi vielä jäljellä ainakin kaksikymmentä - mikäli elinvuosia riittää. Silti olen jo omissa ja toisten silmissä vanha. Olenhan keski-ikäinen ja nainen. Ketä sellainen kiinnostaa?

Tuntuu, että kaikelle on nykyään laskettavissa markkina-arvo, myös ihmisille työ- ja ihmissuhdemarkkinoilla. Ihmisestä on tullut ihmiselle väline omiin päämääriin, hyötyyn ja mielihyvään. Jos kumppani ei enää tyydytä seksuaalisesti tai ei ole tarpeeksi edustava esiteltäväksi, hänet voi aina vaihtaa - ainakin, jos itsellä on valuuttaa, jolla kulloinkin markkinoilla kauppaa käydään. Työantajaa kiinnostaa yritykseen tuomani lisäarvo ja tuotto. Hänelle olen yhtä kuin työvoima, en persoona. Niinkö se on?

Ehei, ei minua ole (ainakaan vielä) jätetty, enkä itse ole jättänyt ketään. Potkujakaan en ole vielä koskaan saanut. Minua vain vetää puoleensa nimenomaan särkyneitten ja särjettyjen tarinat. Jostain syystä tämän päivän kuvien tulvassa katseeni kiinnittyy surullisiin silmiin, niiden katseisiin, jotka on hylätty, lyöty, halveksittu tai jätetty huomiotta. Ihmisten blogeistakin suosikeiksi valikoituvat nopeimmin ne, joissa elämän valoisan puolen lisäksi häilyvät myös varjot, suru on läsnä, eikä elämä mahdu meikkilaukkuun.

Menestys, nuoruus, muoti, kauneus, raha, voima, valta ja kuuluisuus. Ketä kiinnostaa? Minua ei. Monia muita kyllä. Siksi täällä syrjässä, marginaalissa, nuotin vieressä, varmaan onkin niin paljon tilaa.




Mä hukun paskaan

Nyt just, jos en pikaisesti ryhdy voimaperäisiin toimenpiteisiin, mä hukun paskaan. Se vaara uhkaa sekä sisäisesti että ulkoisesti. Huusholli on suorastaan saastainen. Kissat, koirat ja mies kantavat näillä säillä sisälle joka ulkoilulta puolen painonsa verran kuraa. Minä en, siitä yksinkertaisesta syystä, että en käy ulkona, ellei ole äärimmäinen pakko (ja ehkä myös siitä, että vain puoleenkin elopainostani tarvittaisiin varmasti kaikki tämän paikkakunnan kurat).

Mua potuttaa kroonisesti. On siihen jonkin verran syytäkin. Jatkuvat, laaja-alaiset kivut ja depis torpeedoivat tehokkaasti pienimmätkin hyvät aikomukseni. En kertakaikkiaan jaksa mitään. Aamulla väsyttää, päivällä väsyttää, illalla vasta väsyttääkin, mutta ei yöllä ilman unilääkkeitä - aivan riippumatta siitä, miten monta vuorokautta olen valvonut. Pinna on jatkuvasti kireällä ja aloitekyky nollassa.

Kuten nimi antaa ymmärtää, tämä blogi on olemassa siksi, että olisi edes jokin paikka, jonne voin kaataa kaiken mieleni saastan: raivon, pettymyksen, tuskan ja pienemmät arkiset harmit. En odota tälle lukijoita, enkä suosittele kenellekään. Korkeintaan tätä selaillessa voi ehkä huokaista helpottuneena ja todeta oman elämän olevan sentään aika hyvällä mallilla.

Pieni moraalinen närkästyskin antaa joskus elämään pontta. Minä en taatusti tarjoa mitään trendikkäästi viihdyttävää seksi- tai päihdesotkua ihmeteltäväksi. Täältä tulee tuutin täydeltä tiukkapipoista moralismia, epämuodikasta idealismia ja kehnon ihmisen tuskaista ärinää arjen hallitsemattomuuden keskellä.

Seksi ja addiktiothan nykyään jo hyvin sallitaan, mutta vahnanaikainen suvaitsemattomuus on täysin sopimatonta. Tämä akka ei trendeistä paljon piittaa vaan paheksuu oikein olan takaa... kunhan taas jossain vaiheessa jaksaa. Nyt sattuu selkään ja oksettaa niin, että tarttee poistua yrjölle.