Luin hiljattain jostain, että samana vuonna, jolloin Mikko Kuustonen valittiin vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi, hän voi erittäin huonosti. Oli masennusta, uupumusta ja ongelmia päihteiden kanssa. Vastikään hän oli ostanut tyttärilleen paidat, joiden etumuksessa luki : POSITIIVISUUS ON PERSEESTÄ. Kuvittelen ymmärtäväni häntä hyvin.
Olen käynyt kolme vuotta terapiassa pelkästään pysytelläkseni hengissä. Toisinaan tekee mieli pakoon tästä tuskaisen turhauttavasta tilanteesta keinolla millä hyvänsä.Verta vuotaa aivan asiaankuulumattomista paikoista ja yrjö kyläilee lähes päivittäin. Hyvinsyöneestä ulkomuodosta huolimatta anemia vaivaa jo neljättä vuotta. Sattuu, särkee, vihloo, repii, kivistää, koskee ja puristaa.
Silti raivostuttavan usein saan edelleen kuulla näyttäväni aina niin iloiselta, terveeltä ja hyvinvoivalta. Kohteliaisuudeksi se kai on tarkoitettu - vähän niinkuin toinen jalka haudan partaalla keikkuville kurttuisille ämmille kuuluu vakuutella, että vetreältä ja nuorekkaaltahan sinä vielä näytät. Jotenkin en vaan jaksa suhtautua moiseen asiallisesti. Myös siksi on helpompaa vetäytyä yksin suljettuun maailmaansa, neljän seinän sisälle omaan autonomiseen tasavaltaan.
Luku sinänsä ovat ne hyvää tarkoittavat lähimmäiset, jotka jaksavat itse kieppua kaikkialla kaikkien kanssa kaiken aikaa ja kaltaiseni voimattoman vätyksen tavatessaan tekevät parhaansa piristääkseen minua. Joidenkin mielestä kaikki "ihan oikeeesti" muuttuu paremmaksi, kun asioita vain katsoo positiivisesta näkökulmasta. Kaikki on kiinni omasta asenteesta. Suohon korviaan myöten vajonneellekin he varmaan kannustavasti ehdottaisivat: "Tartupa nyt vaan itseäsi niskasta kiinni ja kiskaise kuivalle maalle. Istu sitten hetkeksi ihailemaan kauniita maisemia. Eikö suo näytä ja tuoksukin ihanalta. Sitten vaan pää pystyssä reippaasti eteenpäin." Joopa joo. Positiivisuus ON syvältä.
Olen käynyt kolme vuotta terapiassa pelkästään pysytelläkseni hengissä. Toisinaan tekee mieli pakoon tästä tuskaisen turhauttavasta tilanteesta keinolla millä hyvänsä.Verta vuotaa aivan asiaankuulumattomista paikoista ja yrjö kyläilee lähes päivittäin. Hyvinsyöneestä ulkomuodosta huolimatta anemia vaivaa jo neljättä vuotta. Sattuu, särkee, vihloo, repii, kivistää, koskee ja puristaa.
Silti raivostuttavan usein saan edelleen kuulla näyttäväni aina niin iloiselta, terveeltä ja hyvinvoivalta. Kohteliaisuudeksi se kai on tarkoitettu - vähän niinkuin toinen jalka haudan partaalla keikkuville kurttuisille ämmille kuuluu vakuutella, että vetreältä ja nuorekkaaltahan sinä vielä näytät. Jotenkin en vaan jaksa suhtautua moiseen asiallisesti. Myös siksi on helpompaa vetäytyä yksin suljettuun maailmaansa, neljän seinän sisälle omaan autonomiseen tasavaltaan.
Luku sinänsä ovat ne hyvää tarkoittavat lähimmäiset, jotka jaksavat itse kieppua kaikkialla kaikkien kanssa kaiken aikaa ja kaltaiseni voimattoman vätyksen tavatessaan tekevät parhaansa piristääkseen minua. Joidenkin mielestä kaikki "ihan oikeeesti" muuttuu paremmaksi, kun asioita vain katsoo positiivisesta näkökulmasta. Kaikki on kiinni omasta asenteesta. Suohon korviaan myöten vajonneellekin he varmaan kannustavasti ehdottaisivat: "Tartupa nyt vaan itseäsi niskasta kiinni ja kiskaise kuivalle maalle. Istu sitten hetkeksi ihailemaan kauniita maisemia. Eikö suo näytä ja tuoksukin ihanalta. Sitten vaan pää pystyssä reippaasti eteenpäin." Joopa joo. Positiivisuus ON syvältä.