Kansallinen häpeä

Näitä otsikoita olen yrittänyt viime aikoina väistellä. Suututtaa niin vietävästi se, että uuden ostamista, jatkuvaa kuluttamista ja vanhan pois heittämistä perustellaan milloin milläkin, joskus ihan ympäristöystävällisiltäkin kuulostavilla syillä.

Yksinkertaiseen, säästäväisyyteen kasvatettuun ,luontooni ei vaan uppoa se, että uuden hankkiminen, ennen kuin vanha on varmasti loppuun korjattu ja käytetty, voisi olla kestävän kehityksen mukaista.

Toki yksityisautoilun päästöt ovat merkittävä ympäristöhaitta ja autonromut kierrättämällä saadaan paljon raaka-ainetta uusiokäyttöön. Työllisyyskin on ihan tärkeä seikka, mutta silti, kaikesta huolimatta, jokin tuossakin, mielestäni hyvin kirjoitetussa ja perusteltuja väitteitä sisältävässä artikkelissa mättää.

Käytännössä yllättävän monella saattaa olla sellainen tilanne, ettei uuden ajopelin ostoon ole kertakaikkiaan varaa. Meikäläinen on ajanut vanhoilla kotteroilla aina. Maalla oma auto tuppaa olemaan valitettava välttämättömyys, kun julkista liikennettä ei ole. Minkäänlaista mahdollisuutta uuden menopelin hankintaan näillä tuloilla ei ole, eikä tule, joten ympäristöystävällisin teko on yksinkertaisesti ajaa mahdollisimman vähän.

Meillä asiointimatkat (kahteen lähimpään kaupunkiin on molempiin matkaa 40 kilometriä) harkitaan tarkoin ja monta hoidettavaa hommaa yhdistetään samaan reissuun. Työmatkat ja arkiliikenne hoituu onneksi hyväkuntoiselta isännältä polkupyörällä tai jalkaisin, eikä huviajeluita juuri harrasteta.

Ymmärrän silti hyvin niitä lapsiperheitä, vajaakuntoisia (joihin itsekin kuulun) ja vanhuksia, jotka tarvitsevat välttämättä tavallisiin kauppareissuihinkin auton. Taitaisi jäädä minultakin perunat keittämättä, jos ne pitäisi kävellen kaupasta kantaa. Aika iljettävää on syyllistää ihmisiä siitä, ettei heillä ole varaa hankkia ja pitää yllä yhtä tai peräti useampaa ajopeliä välttämättömiin tarpeisiinsa. Eri asia ovat ne, joilla on siihen varaa.

Itse ehkä olisinkin jossain vaiheessa valmis kiristämään vyötä ja luopumaan jostain (aika paljosta) muusta hankkiakseni esimerkiksi hybridi- tai sähköauton, vaikka valtiovallan olisi minusta kyllä aiheellista tukea aktiivisemmin ympäristöystävällistä teknologiaa ja joukkoliikennettä, eikä sysätä vastuuta ympäristönsuojelusta pelkästään yksityisten kuluttajien kontolle.

Ylipäätään raivostun valtavasti siitä, että ihmisiä nykyään yritetään saada tuntemaan häpeää siitä, ettei heillä ole varaa johonkin sellaiseen, mitä mainostajat tai parempituloiset viranomaiset keksivät markkinoida kunnollisen (kunniallisen?) kuluttajan tunnusmerkkinä.

Samalla tavoin kuin onnellisuudesta, kuluttamisesta näyttää tulleen julkisessa puheessa hyve. (Onnettomat ihmiset käyvät yhteiskunnalle kalliiksi muun muassa masennuksen, syrjäytymisen, perheiden hajoamisen ja sairauksien vuoksi. Mainoksissa onnelliset ihmiset puolestaan kuvataan aktiivisiksi kuluttajiksi, jotka ostavat matkoja, vakuutusturvaa, uusia, tyylikkäitä, innovatiivisia tai ympäristöystävällisempiä tuotteita. No,.tämä rönsy ansaitsisi varmaan jo oman postauksensa).

Vanhan sanonnan mukaan "köyhyys ei oo ilo, vaikka se naapureita naurattaa", mutta ei se minusta ole mikään häpeäkään, vaikka siitä sellaista yritetään väen vängällä tehdä.

Voima ja vastavoima

Yhteiskunnallisissa ilmiöissä ja kulttuurisissa muotivirtauksissa voimalle on taipumus ilmaantua vastavoima. Asiat muuttuvat kamppailujen kautta ja vallankumouksella on kiusallinen tapa syödä lapsensa.

Nykyään taistelua käydään yhä enemmän sähköisessä mediassa. Monille internetin ja sähköisen viihteen tarjoilema maailmankuva on yhtä konkreettinen kuin lihallinen todellisuus - mainoksineen kaikkineen. Muoti, kulutus, terveys ja kauneus on tärkeää hinnalla millä hyvänsä, kun sitä kerran kaikkialla toitotetaan.

Pelottavan monilta näyttää vaan unohtuneen, ettei sen paremmin bittejä kuin eurojakaan voi syödä, eikä hengittää. Ei auta pillerit eikä botoxikaan, jos maa ei jaksa enää tuottaa syömäkelpoista, terveellistä ravintoa, eikä ilmaa voi hengittää sairastumatta.

Viime päivinä on näkökenttääni osunut uutisia, jotka hieman pelottavalla tavalla valottavat ihmisten asenteita ja maapallon oletettavissa olevaa tulevaisuutta.

Kohta sinäkin pistät botoxia, väittää Taloussanomat ja kommentoi tutkimustulosta, josta julkaistiin eilen monta muutakin juttua. Siinä kerrotaan erityisesti nuorten naisten (mutta myös nuorten miesten. Se vaan on ilmeisesti ihmeteltävämpää, että perinteisesti moraalisesti kehittyneemmiksi oletetut naiset ovat ryhtyneet itsekkäiksi) asenteet ovat muuttuneet materialistisemmiksi, hedonistisemmiksi ja ulkonäkökeskeisemmiksi.

Rahaa ulkonäöstä huolehtimiseen kuluu tuon jutun mukaan monilla jopa 300 euroa kuukaudessa (kuka maksaa, ihmettelee Krätyakka, varsinkin, jos on kyse nuorista ja opiskelijoista). Hämmästyttävän suuri osuus kyselyyn vastanneista myös uskoo edustavan ulkonäön olevan avain onneen ja menestykseen..ja onhan se, jos enemmistö niin uskoo. Sosiaalinen todellisuus raudanlujine rajoitteineen on kova fakta.

Turpa supussa liian pienistä opintotuista saisivat minun puolestani silti olla sellaiset opiskelijat, joilla rahaa riittää tuollaisia summia kosmetiikkaan, kauneushoitoihin ja muotirytkyihin kuukausittain.

Vain pari päivää sitten julkaistiin myös uutinen, jossa kerrottiin, että maailman luonnonvarat on käytetty tältä vuodelta loppuun. Olemme siis kuluttaneet sen, minkä maapallo pystyy vuodessa uusintamaan. Loppuvuosi eletään velaksi, eikä meistä taida olla sitä lainaa lyhentämään..

Toisaalla olen törmäillyt tihenevää tahtia juttuihin, joissa kerrotaan downshiftingista, elämäntyylin kohtuullistamisesta, joka myös kasvattaa suosiotaan joissain piireissä. Eri ihmisille se tarkoittaa erilaisia asioita. Jotkut haaveilevat maalle muutosta ja jonkinasteisesta omavaraistaloudesta. Toisten tavoitteena on vähentää kiirettä, ylimääräistä kulutusta ja työntekoa, jotta aikaa jäisi arvokkaammaksi koetuille asioille.

Krätyakka on tämän artikkelin kirjoittajan kanssa ehdottomasti samaa mieltä siitä, että jatkuvan talouskasvun tavoittelu on mieletöntä ja siitä on heti luovuttava. Hyvinvointia, turvallisuutta ja ihmisten välistä tasa-arvoa on mahdollista edistää myös muilla keinoin kuin luonnonvaroja ylikuluttamalla.

Mikä sitten olisi se keino, jolla nämä omasta peilikuvastaan lumoutuneet Narcissat ja Narcissokset saataisiin heräteltyä rakentavampaan toimintaan ennen kuin kaikki on myöhäistä. Siihen en osaa vastata.

Yhteiskäyttöautoilusta

Oma auto on sellainen hyödyke, jonka todellista hintaa ja ylläpitokustannuksia ei huvita edes laskea. Tyyriiksi se joka tapauksessa tulee. Se on selvä. Lisäksi yksityisautoilu on yksi ympäristöä saastuttavimmista toimista, joita monet tulevat päivittäin harrastaneeksi.

Merkillistä Krätyakan mielestä on se, että vielä parikymmentä vuotta sitten yksityisautoilun haitoista ei puhuttu yhtä paljon kuin nykyään, mutta valtiovalta tuki joukkoliikennettä huomattavasti avokätisemmin. Nyt on sekä juna- että linja-autoliikenteen kannattamattomimmat vuorot lakkautettu ja täällä maaseudulla se tarkoittaa kaiken muun kuin koulukuljetusten kuihtumista.

Tämä uutinen ilahdutti tänään Krätyakan mieltä. Onhan tuo yhteiskäyttöautoilu ennestään ihan tuttu juttu, mutta onpa mukavaa, jos sen käyttö on lisääntymään päin. Valitettavasti vaan liiketoiminnan lait jälleen sanelevat sen, että milloinkaan moisia palveluita ei taida tänne maaseudulle tulla. Jotain muuta olis silti jonkun aiheellista keksiä, sillä pelkkä paikallinen, tilattava, asiointitaksiliikenne ei monellakaan paikkakunnalla riitä, kun tärkeät palvelut siirtyvät keskittämisen ja kuntaliitosten myötä jatkuvasti kauemmas.

Voikukka ja päivän kakarat

Ensikuulemalta tämä uutinen huvitti. Jokunen vuosi sittenhän julkistettiin samantapaisia tietoja yläasteikäisten luonnontuntemuksesta. Nyt on sitten selvinnyt, ettei lukion käyminenkään takaa sitä, että oppilas erottaa kuusen männystä ja voikukan ties mistä päivänkakkarasta..Toisaalta onko sillä jotain väliä ja jos niin kenelle?

Joulukuusikauppiaalle perustiedot aiheesta ovat merkityksellisiä. Samoin metsurille, agrologille ja puutarhurille. Kaikki eivät kuitenkaan jokapäiväisessä elämässä lajintunnistusongelmien kanssa enää tekemisiin joudu, kun kaukana takana ovat ne ajat, jolloin useimpia suomalaislapsia odotti kesäloman aikana kitkentäurakka kasvimaalla. Siinä tilanteessa ei äiti varmasti päätä silitellyt, jos porkkanantaimet ja voikukat pääsivät vahingossa sekoittumaan. Urbaanissa ympäristössä kasvavalle nuorelle monet muut tiedot lienevät tärkeämpiä.

Silti olen hieman huolissani siitä, miten suhtautuminen yleissivistykseen on muuttunut. Krätyakan nuoruudessa tietoa, taitoa ja ymmärrystä pidettiin iteisarvona. Koulutus sinänsäkin oli arvossaan paremman yhteiskunnallisen aseman saavuttamisen välineenä.

Nykyään kuulee usein sanottavan, ettei nippelitietoa enää tarvita, kun kaikki tarpeellinen löytyy hyvien tiedonhakutaitojen avulla netistä. Itse en olisi siitä niinkään varma. Ajatteluun tarvitaan välineitä. Ne ovat nimeltään käsitteitä. Kriittiseen ajatteluun tarvitaan myös näkemystä. Sitä ei yleensä saavuteta pelkästään elämyshakuisesti nettisivuilla surffaillen tai viihdepainoitteista kulttuuria kuluttaen.

Entisenä opettajana olen kyllä sitä mieltä, että opetussuunnitelmiin on ympätty aivan liikaa materiaalia. Vähempikin riittäisi paremmin sisäistettynä. Karu totuushan kuitenkin on, että suurin osa koetta varten päähän ahdetusta tiedosta valuu muistista pois jo seuraavien kokeen jälkeisten päivien aikana.

Surulliselta silti tuntuu se, jos kasvavan sukupolven maailmankuva kaventuu sellaisten asioiden osalta, jotka kuitenkin ovat pysyvämpiä kuin sesongeittain vaihtuva muoti tai pinnalla olevat pelit ja viihdestarat. Eikö sieltä tämän päivän kakaroiden aivoista nyt jonkinmoinen lokero löytyisi kuusille, kukille ja muillekin luonnon ihmeille? Vai olisiko opetuksessa edelleen kehittämisen varaa, kun luonto ei kiinnosta?

Energia-asiaa ja huonoja selityksiä

Katselin äsken toisella silmällä uutisia tähdellisemmän tekemisen (=kissan rapsutus) ohessa. Saksassa panostavat näemmä kovasti uusiutuvaan energiaan ja siihen liittyvän teknologian kehittämiseen.

Suunnittelevat jopa jossain kauniissa, vanhassa kaupungissa aurinkopaneeleita pakollisiksi kaikille katoille. Jotkut kuulemma moittivat paneeleiden rumentavan vanhaa arkkitehtuuria. Eräs kaupunkilaisista totesi kuitenkin haastateltaessa, että ympäristöystävällinen energia on tärkeämpi asia kuin kauniit katot.

Suomessa sen sijaan suunnitellaan uusia ydinvoimaloita - siitäkin huolimatta, että energiaintensiivisin teollisuus on siirtymässä halvemman työvoiman ja löysemmän ympäristölainsäädännön maihin ja EU:n säännökset pakottavat kotitalouksiakin supistamaan energiankäyttöään monenlaisin pikku uudistuksin (viimeisin tämä siirtyminen hehkulampusta energiansäästölappuihin).

Hiukan kyllä taas vimmastutti tapa, jolla eräs tutkija vastasi uutistenlukijan kysymykseen siitä, miksi naiset enenevässä määrin vastustavat ydinenergiaa ja miehistä yhä suurempi osuus meillä puoltaa sitä. Tutkija esiintyi ihan asiallisesti, mutta vastasi, että ehkä miehet ymmärtävät paremmin energian merkityksen vientituotannolle, koska miehiä työskentelee enemmän teollisuusaloilla.

Sen kuullessani tuumailin hetken huvikseni, kuinkahan monta katsojaa olisi tipahtanut sohvan reunalta, jos tutkija olisikin vastannut, että naiset ehkä ymmärtävät ydinenergian vaarallisuuden kaikelle elolliselle paremmin, koska heitä työskentelee niin paljon enemmän hoiva- ja palvelualoilla.

No, yhtä huonoja selityksiä molemmat yhtäkaikki.

Rikkakasvimyrkystä

Nyt tekisi kyllä mieleni sanoa se monia raivostuttava lause: "Mitäs mä sanoin!". Itse nimittäin olen aina hoitanut puutarhaa myrkyttömästi. Silloinkaan, kun vielä jaksoin pistää rikkaruohoille hanttiin, ei käynyt mielessäkään mikään kemiallinen sodankäynti voikukkia tai tuhohyönteisiä vastaan.

Siitä hyvästä sain nipottajan leiman otsaani monenkin puutarhaharrastajan silmissä. Myös oma isäni jaksoi pitkään heittää vitsiä ongelmista, jotka kyllä Roundupilla ratkeaisivat. No, nyt on tuo glyfosaattia sisältävä, suosittu rikkakasvimyrkky sitten todettu huomattavasti vaarallisemmaksi kuin vuosikymmeniä on oletettu ja mainoksissa annettu ymmärtää.

Tutkimus on nimittäin osoittanut, että se ei luvatulla tavalla hajoakaan luonnossa, vaan jää maaperään, huuhtoutuu vesistöihin ja jossainpäin maailmaa glyfosaatin on todistettu aiheuttavan muun muassa sikiövaurioita.

Tulipahan vaan mieleen, kun äsken rouskuttelin pari omasta maasta nyhdettyä keltaista porkkanaa ja kourallisen sokeriherneitä. Hyvin olivat kasvaneet laiskasta kitkijästä huolimatta..

Katastrofin aineksia

Tänään satuin näkemään uusinnan Punainen lanka -ohjelman jaksosta, jossa oli vieraana John ja Anu Webster. John Websterhän on palkitun "Katastrofin aineksia" -dokumentin ohjaaja. Elokuva kertoo kokeilusta, jossa John herää tajuamaan ilmastonmuutoksen riskit ja haluaa vaikuttaa niihin keinoilla, jotka hän parhaiten hallitsee: tekemällä dokumenttielokuvan muutoksista, joita hänen oma perheensä yrittää toteuttaa elämässään vuoden ajan.

Hiilijalanjälkensä pienentämiseksi nelihenkinen perhe päättää luopua kaikista tuotteista, joiden valmistamisessa on käytetty öljyä. Kahdelle pienelle pojalle ja vaimolle siinä on sopeutumista kerrakseen, varsinkin kun heillä ei selvästikään ole yhtä suurta paloa maailmanparannukseen kuin isä Johnilla. Itse dokkari onkin maailmanparannusraportin ohella viihdyttävä kuvaus aviosuhteen kriisistä, jonka aiheuttaa toisen osapuolen kohtuuttomuus ja vaatimukset, joihin koko liitto olisi voinut kaatua, ellei Anu omien sanojensa mukaan olisi rakkauden vuoksi yrittänyt joustaa.

Olen nähnyt itse dokumentin kahteen kertaan. Tämän Punaisen langan jakson äärelle satuin vasta puolesta välistä. Toivottavasti molemmat ovat löydettävissä Ylen Areenasta. Pidin nimittäin molemmista suunnattomasti ja katsoisin ne mielelläni vielä joskus uudelleenkin.

Ihmisiä, jotka tekevät ihanteittensa eteen äärimmäisiä tekoja, pidetään helposti fanaattisina, omituisina ja jopa vaarallisina. Itse ihailen oikeiden asioiden puolesta hölmöileviä kovasti. Itsestäni ei taida sellaiseen olla. Olen siihen nykyään liian laiska, huonokuntoinen ja heikkotahtoinen. Sitä riemullisempaa on nähdä, että joku viitsii, pystyy ja jaksaa..Esimerkin voima ei ole ainakaan Akan kohdalla vähäpätöinen. Ainakin se saa jälleen kerran arvioimaan, mitä olisivat ne pienet , arkiset teot, joilla itse voin ympäristön kuormitusta vähentää.

Rikkaruohoja ei ole olemassakaan

Tämä päivä on kulunut kumarrellessa nokkospuskille, kuten Äijänkäppyrä taannoisessa kommentissaan kehotti tekemään. Siinä puuhassa tuli taas kaikenlaista mieleen. Ensinnäkin juuri niistä nokkosista, joita kunnioitan syvästi, sillä niillä parani muun muassa anemiani, jota neljä vuotta olin apteekin valmisteilla (joita sisuskalut eivät sietäneet) ja ruokavaliolla yrittänyt turhaan hoitaa. Nokkostipoilla ja -ruuilla se viimein lähti. Rautapitoinen kasvi, eikä ärsyttänyt sisuskaluja yhtä paljon kuin rautalääkkeet.

Moneen muuhunkin käyttöön nokkonen on mainio. Suurin osa tuholaistorjunnasta ja lannoituksesta hoituu meidän puutarhassamme nykyään laimennetulla nokkoskäytteellä (joka kyllä haisee niin hirvittävälle, että lähiympäristöstä kaikkoaa kaikki ihmisolennotkin, kun sitä rupeaa käsittelemään).

Nokkosen lisäksi tuumailin kasvimaalla muidenkin rikkaruohoiksi haukuttujen kasvien kohtaloa ja totesin, ettei sellaisia taida olla olemassakaan. On vain kasveja, jotka ihmisen mielestä kasvavat väärässä paikassa. On pelkästään sopimuksenvarainen asia, mikä kasvi kunkin mielestä on koristekasvi tai hyötykasvi ja mikä rikkakasvi. Monet luonnonkasvit ovat ihmisellekin asiantuntevasti valmistettuina ihan hyvänmakuista ja terveellistä ruokaa.

Monilla kasveilla on myös ekosysteemin kannalta tärkeä, tasapainottava merkitys, jota ihminen harvoin älyää ottaa huomioon muokatessaan ympäristöään vaihtuvien trendien mukaan. Jälleen kerran olemme kovin kapeakatseisia. Kasvien kannalta taidamme usein olla aikamoisia haittaeläimiä ja tuholaisia, varsinaisia rikkolioita. Se riippuu vain näkökulmasta;-)

Myönteistä teknologiaa

Teknologia ei kuulu akan kiinnostuksen kohteissa kärkikastiin, ympäristö ja luontoasiat sen sijaan kyllä. Monin tavoin ne kaksi aihetta kuitenkin toisiinsa nykymaailmassa kietoutuvat. Eilen osui silmiin kaksikin positiiviselta vaikuttavaa uutista modernin teknologian sovellutuksista.

Sähköautosta mies on haaveillut jo pitkään. Ongelmana meillä pienituloisilla tuppaa kuitenkin olemaan uusien keksintöjen kallis hinta. Tähän mennessä markkinoille tuodut sähkö- ja hybridiautot ovat olleet sekä hankinta- että käyttökustannuksiltaan sitä luokkaa, ettei meikäläisten semmoisista kannata haaveillakaan.

Joka tapauksessa on positiivista, että tuumasta päästään kaiken aikaa laajemmin toimeen. Ehkä muutaman vuoden kuluttua saadaan markkinoille sellainenkin menopeli, johon meikäläisillä on varaa ja jolla täällä maallakin tekee jotain. Lyhyet matkathan täälläkin pääsee pyörällä tai apostolinkyydillä, mutta reissuun lähdettäessä sadan kilometrin lataus akussa harvoin riittää edes puoleen matkaan.

Vieläkin enemmän akkaa ilahdutti tuo uutinen Tampereelle perustetusta tutkimuskeskuksesta, jossa kehitetään vaihtoehtoja tuskallisille eläinkokeille. Monille testeillehän on jo pitkään ollut olemassa vaihtoehtoja, jotka sekä antavat prosesseista tarkempaa tietoa että säästävät eläimet turhalta kärsimykseltä. Niiden käyttönotto yrityksissä vain on takellellut siitäkin huolimatta, että ne ovat usein myös halvempia toteuttaa.

Ehkä tämä lama poikii myös jotain hyvää. Säästämispakko pistää vauhtia uudistuksiin, jotka vauraampana aikana olisivat jääneet toteuttamatta. Muutamaan kertaan tässä joudutaan silti miettimään, millä me eläkemummot ja papat täällä syrjäisissä mökeissämme kustannamme esimerkiksi pikapuoliin pientaloihin pakollisiksi tulevat ympäristöä säästävät viemäröintimuutokset, joita meiltä edellytetään. Jotkut asiat ovat kuitenkin rahaa ja henkilökohtaisia uhrauksia tärkeämpiä.