Työttömyysturva on monin tavoin ongelmallinen asia. Sitä en lähde kiistämään. Vaikka itse olen aina kammonnut kaikkea pakkoaktivointia niin, että olen mieluummin yrittänyt pärjätä ilman yhteiskunnan tukia kuin alistunut järjettömiltä tuntuviin pakkotoimiin, ymmärrän silti työttömien passivoitumiseen liittyvät riskit ja jossain määrin työttömyysturvan vastikkeellisuusvaatimuksetkin. (Ainahan joukkoon nimittäin mahtuu niitäkin, jotka mieluiten niin sanotusti istuvat toisen takapuolella, mutta luulen, että he ovat silti aika pieni vähemmistö).
Opittu avuttomuus vaanii kaikilla elämän aloilla. Aivan liian helposti ihminen oppii, ettei kannata yrittää, jos pitkäkään ponnistelu ei tuota toivottua tulosta. Lähetettyään turhaan kymmeniä työhakemuksia kukaan työnhakija tuskin jaksaa pitää kiinni uskosta omaan pätevyyteensä ja haluttavuuteensa työmarkkinoilla. Toivonsa menettänyt vajoaa helposti apatiaan tai kehittää selviytymiskeinoja, jotka saattavat ennemminkin haitata kuin edistää paluuta takaisin työelämään.
Liian usein yhteiskunnallisissa keskusteluissa silti keskitytään työnhakijoiden vajavaisuuksiin, eikä oteta huomioon asian toista puolta, eli työelämän vaatimuksia. Työnantajapuolen odotukset otetaan ikään kuin ylhäältä annettuna luonnonlakina, johon ei voi vaikuttaa, ainoastaan sopeutua. Aina, kun joku yrittää muistuttaa, että onhan laadukas työvoimakin rajallinen resurssi aivan kuten tuotteen raaka-ainekin , meille muistutetaan, että duunareitahan aina saa. Jos ei Suomesta, niin vielä paljon halvemmalla ulkomailta. Miksi siis turhaan säästellä. Heitetään pois se, mikä on sekundaa tai loppuun kulunut.
Näinä aikoina, kun kaikesta mahdollisesta säästetään ja kustannustehokkuutta vaaditaan, on hyvä, että tämän kaltaisia tutkimuksia tehdään ja julkaistaan. Tyhjästä on tosiaan paha nyhjästä, mutta vaihteeksi olisi terveellistä tarkastella niitä puutteita, jotka löytyvät työelämän puolelta.
Millään taikasauvalla emme saa muokattua Suomen sadoistatuhansista työttömistä ikääntyvistä ja vajaakuntoisista teräskuntoisia, täsmäkoulutettuja moniosaajia, jotka joustavasti vaihtavat työtä ja asuinpaikkaa aina elinkeinoelämän tarpeitten ja suhdanteiden mukaan.
Valtion varojen tuhlaaminen näihin "pakkoaktivointeihin" ja ilmaisen työn teettäminen kuntoutuksen, harjoittelun tai aktivoinnin nimissä ei työttömyysongelmaa ratkaise. Kuten edellisessä postauksessa lainaamassani jutussa todettiin, merkittävä osa työttömistä olisi valmis töihin, jos mielekkäitä tehtäviä kohtuullisin ehdoin olisi tarjolla. Niin kauan kuin ei ole, ei siihen auta pakkotoimet eikä työnhakukurssikaan.
Porkkana tehoaa aina paremmin kuin keppi. Niin minä ajattelen ja sen ovat todenneet monet käyttäytymistieteen tutkijatkin. Kaikki päättäjämme eivät taida sitä kuitenkaan uskoa, tai sitten meillä istuu Arkadianmäellä poikkeuksellisen paljon piiskan käytöstä nautintoa saavia yksilöitä.
Opittu avuttomuus vaanii kaikilla elämän aloilla. Aivan liian helposti ihminen oppii, ettei kannata yrittää, jos pitkäkään ponnistelu ei tuota toivottua tulosta. Lähetettyään turhaan kymmeniä työhakemuksia kukaan työnhakija tuskin jaksaa pitää kiinni uskosta omaan pätevyyteensä ja haluttavuuteensa työmarkkinoilla. Toivonsa menettänyt vajoaa helposti apatiaan tai kehittää selviytymiskeinoja, jotka saattavat ennemminkin haitata kuin edistää paluuta takaisin työelämään.
Liian usein yhteiskunnallisissa keskusteluissa silti keskitytään työnhakijoiden vajavaisuuksiin, eikä oteta huomioon asian toista puolta, eli työelämän vaatimuksia. Työnantajapuolen odotukset otetaan ikään kuin ylhäältä annettuna luonnonlakina, johon ei voi vaikuttaa, ainoastaan sopeutua. Aina, kun joku yrittää muistuttaa, että onhan laadukas työvoimakin rajallinen resurssi aivan kuten tuotteen raaka-ainekin , meille muistutetaan, että duunareitahan aina saa. Jos ei Suomesta, niin vielä paljon halvemmalla ulkomailta. Miksi siis turhaan säästellä. Heitetään pois se, mikä on sekundaa tai loppuun kulunut.
Näinä aikoina, kun kaikesta mahdollisesta säästetään ja kustannustehokkuutta vaaditaan, on hyvä, että tämän kaltaisia tutkimuksia tehdään ja julkaistaan. Tyhjästä on tosiaan paha nyhjästä, mutta vaihteeksi olisi terveellistä tarkastella niitä puutteita, jotka löytyvät työelämän puolelta.
Millään taikasauvalla emme saa muokattua Suomen sadoistatuhansista työttömistä ikääntyvistä ja vajaakuntoisista teräskuntoisia, täsmäkoulutettuja moniosaajia, jotka joustavasti vaihtavat työtä ja asuinpaikkaa aina elinkeinoelämän tarpeitten ja suhdanteiden mukaan.
Valtion varojen tuhlaaminen näihin "pakkoaktivointeihin" ja ilmaisen työn teettäminen kuntoutuksen, harjoittelun tai aktivoinnin nimissä ei työttömyysongelmaa ratkaise. Kuten edellisessä postauksessa lainaamassani jutussa todettiin, merkittävä osa työttömistä olisi valmis töihin, jos mielekkäitä tehtäviä kohtuullisin ehdoin olisi tarjolla. Niin kauan kuin ei ole, ei siihen auta pakkotoimet eikä työnhakukurssikaan.
Porkkana tehoaa aina paremmin kuin keppi. Niin minä ajattelen ja sen ovat todenneet monet käyttäytymistieteen tutkijatkin. Kaikki päättäjämme eivät taida sitä kuitenkaan uskoa, tai sitten meillä istuu Arkadianmäellä poikkeuksellisen paljon piiskan käytöstä nautintoa saavia yksilöitä.