Alakulttuurit ja traditiot ovat aina kiehtoneet minua. Jo lapsena muistan kiinnostuneeni siitä, miten eri tavoin eri perheissä toimittiin: kasvatettiin lapsia, vietettiin vapaa-aikaa ja juhlia. Myöhemmin, kun pääsin matkustelemaan ympäri Suomea ja kokeilemaan monia eri ammatteja, näköalat avartuivat entisestään.
Tuntui huikealta havaita, että oikeastaan joka perheellä on oma alakulttuurinsa, samoin eri paikkakunnilla ja työyhteisöissä. Eri alojen työntekijöillä näkökulma maailmaan on erilainen ja kullakin ryhmällä on omat tabunsa ja traditionsa, joiden alkuperäistä merkitystä ei välttämättä kukaan enää uudelle tulijalle osaa kertoa, mutta "niin meillä vaan on aina tehty".
Tutkimukset osoittavat, että kokonaisten yhteiskuntien suhtautuminen traditioon vaihtelee suuresti. Joissain kulttuureissa moraalia ja elämäntapaa ohjaa vahvasti perinne, jonka välittäjänä oma suku ja yhteisö toimii. Ihmistä ei niissä niinkään tarkastella yksilönä, vaan yhteisön ja kulttuurin osana ja tradition kantajana.
Meillä väitetään traditioiden jo suurelta osin tyhjentyneen alkuperäisistä merkityksistään ja yhteisöllisyyden jopa huolestuttavassa määrin purkautuneen. Tunnen minä silti vielä ihmisiä, jotka eivät paljon päätään vaivaa sillä MIKSI jotain tehdään. Kun ohjeet on annettu ja aina niin on tehty, mitä sitä silloin turhia kyseenalaistamaan. Yhteenkuuluvuus, samankaltaisuus ja toistuvuus luo turvaa ja tunteen siitä, että kaikki on niinkuin pitääkin. Tosin nykypäivän muutosten nopeassa myllerryksessä tämmöiset ihmiset saattavat kokea myös ahdistusta, kun kehitys tunkee kaikkialle ja vaatii sopeutumista tahdoimmepa tai emme.
Viime aikoina olen vastaillut monenlaisiin kuluttajatutkimuksiin ja muihin kyselyihin, joista olen hoksannut olevani paljon perinteisempi kuin olen kuvitellut. Traditiot sinänsä eivät elämässäni kummoistakaan osaa näyttele, mutta minulle ovat tärkeitä monet arvot, joita ilmentämään ne on alunperin rakennettu. Ehkä siksi minun on helpompi ymmärtää niitäkin, jotka elävät aivan toisin kuin minä ja yritän joustaa aina kuin jaksan.
Makuasioiden ja perimmäisten arvojen erottaminen toisistaan on auttanut selkeyttämään kokonaiskuvaa kummasti. Jos jollakin menee herne nenään, kun pukeutumiseni tai käyttäytymiseni ei ole tilaisuudessa etiketin mukaista, voin kyllä pyytää anteeksi aiheuttamaani mielipahaa, mutta en kanna moisesta sen suurempaa syyllisyyttä. Jos metallimusiikki on jonkun mielestä synnillisempää kuin Lutherin virsiksi vääntämät keskiaikaiset juomalaulut, niin pitäköön uskomuksensa, mutta minä pidän omani ja nautin edelleen siitä, mikä minulle iloa tuottaa.
Kulttuurista herkkyyttä, empatiaa ja vaivannäköä ainakin minulta vaatii kuitenkin tämä moninaisten alakulttuurien välillä luoviminen. Enää en ole ihan niin sinisilmäinen kuin viitisentoista vuotta sitten, jolloin sain kuningasidean saattaa eri tavoin ajattelevia ja eläviä ystäviäni yhteen toiminnallisten juhlien merkeissä. Ei tainnut olla ihan onnistunut coctail: ikäjakauma 20 - 60 v, maanviljelijöitä, taiteilijoita, shamanismin opettaja, pari pappia, muusikonrenttuja, tohtoreita ja mausteeksi kylältä pari kansakoulun käynyttä emäntää... Miksiköhän kaikilla ei ollut kivaa? Onneksi elämä vähän opettaa kovapäistä akkaakin.