Malja ystävyydelle

Tänään on läheisimmän ystävättäreni syntymäpäivä. Tutustuimme lukion ensimmäisellä luokalla, pian 30 vuotta sitten. Olin juuri muuttanut kohtalaisen kokoisesta kaupungista maalle, parinkymmenen kilometrin päähän kirkonkylältä, joka sekään ei minun silmissäni näyttänyt muulta kuin muutaman pikku kaupan ja koulun ryppäältä.

Huomioni luokassa kiinnittyi pian tyttöön, jonka letit ulottuivat takapuoleen ja nauru kaikui niin, että ikkunalasit helisivät. Hän oli hyväkäytöksinen, ujo ja erittäin tunnollinen oppilas - hieman toista kuin akka itse siihen aikaan.

Minua kosketti sen tytön aitous, puhdassydämisyys ja herkkyys. Itselleni kaikki oli jo silloin vaikeata ja sekavaa. Tuntui, että olin kuudentoista vuoden ikään mennessä ehtinyt kokea riittävästi yhden ihmiselämän osalle. Tuo lettipäinen tyttö muistutti minua siitä, että maailmassa oli vielä paljon kaunista, turmeltumatonta ja hyvää. Hämmästyttävintä oli, että hän hyväksyi minut ystäväksi, vaikka olimme ja olemme yhä edelleen monissa asioissa niin erilaiset.

Joku, jonka nimeä en nyt muista, on sanonut, että vanhat ystävät ovat ihmiselle paras peili. Itse olen sitä mieltä, että he ovat myös todellista rikkautta ja ankkureita, jotka pitävät meidät vaikeinakin aikoina elämässä kiinni. Tänään tekee mieli nostaa malja ystävyydelle ja sille ,edelleen pitkätukkaiselle ja puhdassydämiselle, ystävättärelle.

Oivallus

Joskus on ihan hyvä pysähtyä miettimään, mitä tässä nyt onkaan tekemässä ja miksi. Oivalluksen seurauksena voi löytyä uusi ja parempi suunta...

Ilo irti

Jotkut osaa ottaa ilon irti yksinkertaisista asioista. Vaikka talvesta, kivasta koirasiskosta ja lumesta kuonon päällä. Väistämättä se hieman tarttuu katsojaankin, mutta sais kevät silti tulla. Erityisesti kylmä ja kostea räydyttää meidät fibromyalgikot kurjaan kuntoon ja tekee tästä akasta suorastaan ympäristölle vaarallisen. Toisaalta palava pinna sulattaa lunta. Niinhän se Iisi edellisen postauksen kommenteissa oivallisesti totesi...

Maaliskuuko maata näyttää?

Luonto se vaan kiskoo talvipalttoota tiukemmin yllensä, vaikka maaliskuu on jo lopuillaan. Tämmöisestä akka ei tykkää yhtään. Yöllä oli tupruttanut niin paljon uutta lunta, ettei ulko-ovea meinannut saada auki ja lisää tulee parasta aikaa.

Kun syyskuusta asti on kippuroinut kipeine luineen ja lihaksineen ja kaipaillut takaisin kesän lämpöä, alkaa tässä vaiheessa jo pinna palaa. Kevättä peliin ja heti! Tahdon aurinkoa, vihreyttä ja tirpusille kunnon pesintäilmat.

Pari vuotta sitten kottaraiset tähän aikaan vuodesta jo rakensivat innokkaasti kotiaan tuohon kuvassa näkyvään puuhun. Nyt ei näy kuin nälkäisiä talitiaisia lintulaudalla. Koko ajan palelee ja joka paikkaa särkee. Taidan painua takaisin petiin lämpöisten kissojen sekaan. Herättäkää sitten, kun alkaa vihertää.

Säätöä tiedossa

Tänään on sitten tiedossa jos jonkinmoista säätöä. Illalla ajattelimme liittyä siihen maailmanlaajuiseen valojenpimennyskampanjaan. Siis sähkövalot pois klo 20.30 ja 21.30 väliseksi ajaksi, jotta maailma pelastuu. Jos saisi suljettua vielä tetokoneet, musiikkivehkeet ja pötyputkenkin, niin olisi tunti otollista aikaa pohdiskella kynttilänvalossa, mitä kaikkea ilman täälläkin ennen pärjättiin ja pärjätään monin paikoin edelleen.

Saahan sitä toivoa, että jotain sisäistä valaistumista tapahtuisi. Sitäkin oleellisempaa olisi saada oikeansuuntaiset tavoitteensa tekoina käytäntöön. Nimenomaan tuo toteutuspuoli tässä taloudessa pahasti tökkii ja luulenpa, ettemme ole ainoita.

Yöllä pitäisi sitten kellojakin rukata, jotta maanantaina muistetaan oikeaan aikaan töihin ja lääkäriin. Nuo karvaiset, nelijalkaiset ,ovat siirtyneet kesäaikaan pikkuhiljaa valon lisääntymisen myötä. Siinä samalla on ihmisetkin tullut totutettua aikaisempiin aamunousuihin. Akan aamuherätys on useimpina päivinä samanlainen: kissanpentu (joka muuten ei oikeastaan ole enää pentu, vaan alkaa olla aika painava. Kuvia löytyy tuolta Suklaamuru ja Kermakaramelli -blogista) kiipeää tyynylle tai rinnuksille katsoatillittämään kuin kysyen: "Nukuksä? Kuule, nukuksä vielä? Hei, et kai sä enää kauan meinaa nukkua?" . Se kehrää, puskee ja viimeisenä konstina sovittelee pehmoista kuusivarpaista käpäläänsä nenänpäähäni. Kyllä se aina perinteisen herätyskellon voittaa.

Mitä teillä on pianon päällä?

Mitä teillä on pianon päällä, jos taloudestanne sellainen löytyy..? Meillä siellä tassutteli tänään tuo Usmakoira. Kukaan ei ole ilmeisesti muistanut kertoa sille, ettei moinen tässä talossa ole koirille luvallista, vaikka kissat siellä kiipeilevätkin. Lajien välistä epätasa-arvoa mitä ilmeisimmin.. Kameraa siinä ei yleensä ehdi etsiskelemään, kun on kiire estää enemmät vahingot. Ei nytkään.

Petokammoa

Suhteellisuudentajun puute on toisissa ihmisissä piirre, joka krätyakkaa eniten kärmistyttää. (pahuus ja ilkeys sen sijaan herättää puhdasta raivoa).Yksi esimerkki siitä on tämä suomalaisten nykyinen petokammo. Viimeisen sadan vuoden kuluessa on kuollut karhun raatelemana ehkä kaksi (korjatkaa, jos olen väärässä) suomalaista. Liikenteessä menehtyy vuosittain useita satoja - eriasteisista pahoinpitelyistä ja suoranaisista henkirikoksista puhumattakaan.

Silti ihmisiä haetaan helikopterilla metsästä, kun on satuttu näkemään suuret tassunjäljet ja jotain epämääräistä karvaista vilkkumassa puiden välissä. Tänään osui silmiin uutinen, jossa paljastettiin taannoinen karhuhavainto Nuuksiossa lieväksi liioitteluksi. Kyse oli nimittäin ilveksistä.

Jos uskoisin psykodynaamisiin teorioihin, olisi helppoa väittää ihmisten heijastavan alitajuisia pelkojaan ulkomaailmaan valitsemalla kohteeksi myyttiset pedot, jotka ovat uhanneet jo esi-isiemme olemassaoloa historian hämärissä. Todellisuudessa nykyisessä eloonjäämiskamppailussamme vastassa ovat huomattavasti vaikeammin hahmotettavat uhkat.

Siksi tuntuukin järkyttävältä ja epäoikeudenmukaiselta, että esimerkiksi media ja myöskin yksittäiset ihmiset antaumuksella ruokkivat tätä kauhuamme. Heti, kun ihmisten ilmoilla on näkynyt jokin ihmisen hallinnasta vapaa elukka, haetaa pyssyä ja metsästyslupaa. Iltapäivälehdet mässäilevät petohavainnoilla, tapetulla karjalla ja lemmikkikoirilla.

Karua muistuttaa, mutta enemmistö ihmisistä taitaa osallistua vastaaviin veritekoihin päivittäin sangen konkreettisesti syömällä jonkun toisen elollisen ruumista lautaseltaan. Siitä ei kuitenkaan erityisempä meteliä pidetä.

Toki akkakin järkyttyisi sydänjuuriaan myöten, jos peto takapihalta jonkun rakkaista karvateista nappaisi, enkä tuota puolisoakaan toki suden suuhun välittäisi antaa. Hieman naurettavalta vaikuttaa kuitenkin naapurinemäntien hysteerinen pedonpelko, kun marjaankaan ei enää uskalleta lähteä, kun naapurikunnassa on nähty susi.

Akka rämpii kyllä ryteiköissä sen, minkä kunto antaa myöten. Pitäähän susien ja karhujenkin syödä. Jos ne akan joskus evääksi ottavat, niin se on sitten korkeampien voimien tahto, enkä minä moista vastaan rupea pullikoimaan, enkä tottavieköön kylällä karhukulkuset kintuissa kuleksimaan.

Kehitys kehittyy

Äidin sydän käännettiin sähköllä sinusrytmiin. Kunhan paperityöt on hoidettu, potilas lähetetään kuulemma saman tien kotiin - siitä huolimatta, ettei hän jaksanut edes puhua puhelimessa. Vielä kymmenen vuotta sitten saman toimenpiteen jälkeen pidettiin tarkkailtavana vähintään seuraavaan päivään ja kehotettiin välttämään rasitusta, jotta rytmi ei pomppaisi heti uudestaan pois raiteiltaan.

Mikä on muuttunut? Ihmiskeho, hoitomuoto, tutkimustieto, vai onko ehkä sairaalan hoitokäytäntöjä säästösyistä rukattu? En tosiaan tiedä, mutta kun muistan, miten pitkä matka on sydänteholta sairaalan ulko-ovelle, toivon hartaasti, etteivät ne tuuppaa tällä kertaa heikkokuntoista äitiäni selviytymään yksin heti toimenpiteen jälkeen omin voimin ulko-ovelle. Niinkin on joskus käynyt. Isä lupasi kyllä mennä hakemaan.

Miten pitkään he mahtavat jaksaa toisiaan tukea - kumpikin tavallaan. En tiedä, mutta tänään tulevaisuus pelottaa. Oma, läheisten ja kaikkien muidenkin apua tarvitsevien tulevaisuus. Yksinasuvien määrä on voimakkaassa kasvussa. Sukulaiset elävät kaukana toisistaan. Lapsettomia on yhä enemmän, eikä ystäviltä meidän kulttuurissamme ole totuttu ylettömästi apua odottamaan. Pärjäämisen kulttuuri on vahva. Heikkous ei ole kaunista. Mieluiten se tavalla tai toisella piilotetaan.

Hyvinvointivaltio on tarjonnut turvan - niin kauan kuin sitä kesti. Kehitys kehittyy, mutta ellei meistä kaikista nyt kuitenkaan ole tuotteliaiksi, aktiivisiksi kansalaisiksi hamaan hautaan saakka, kuka meistä särkyneistä huolehtii, vai otetaanko pikapuoliin sittenkin se eutanasia ihan taloudellisista syistä käyttöön. Ken elää, se näkee.

Lumi liekeissä

Hitsiläinen. Vasta pari päivää sitten luin tämän ja muistelin, kuinka viime talvena autoni lämmitysjohto paloi niin, että lieskat löivät ja savu nousi hangen alta. Sen vahingon pistin ihan oman ja siipan huolimattomuuden tiliin. Meillä kun unohdellaan johtoja hangen alle ja ajellaan mennen tullen nastarenkailla päältä. Siskolikka on kuitenkin asiallisempaa sorttia ja nyt kävi hänelle samoin. Johto ei ollut edes lumen alla, mutta paukahti ja paloi iloisesti oikein avoliekillä, joten pitäkäähän immeiset varanne näiden lämmitysvehkeitten kanssa, ettei lähde henki.

Äiti suostui viimein tänä aamuna sairaalaan, kun alkoi olla pikku pakko. Terveyskeskuksessa ensin katsottiin tilanne ja sitten pillit soiden keskussairaalaan. Onhan tämä moneen kertaan koettu ja toki me kaikki tiedämme, että joku reissu on varmasti viimeinen. Silti huoli kuristaa kurkkua. Pelottaa. Rakkaistaan ei kukaan halua päästää irti. Äiti on vasta 64 v. Toisinaan tunnen itseni vanhemmaksi.

Hirvittää

Tänään kävin taas tutkimuksissa. Samalla reissulla poikkesin tapaamaan vanhempiani, jotka asuvat edelleen kotonaan. Äidillä oli flimmeri, eli yhden sortin sydänkohtaus meneillään, mutta hän kieltäytyi lähtemästä sairaalaan. Ei kuulemma parane yhtään sen paremmin ensiapuosaston käytävällä makoillessa kuin omassa sängyssä ja uskoinhan minä, kun kerran kokemusta on - meillä molemmilla. Huoli rakkaista läheisistä on syvä. On kauheaa, kun tuntee, ettei osaa, voi, eikä pysty auttamaan, vaikka tahtoisi.

Omat vanhempani ovat aina olleet tukemassa minua. Itse he eivät ole juuri apua pyytäneet, vaikka olisivat tarvinneetkin. Nyt, kun ikä ja sairaudet alkavat heitä rasittaa, minä olen jo itsekin huonossa kunnossa ja suren suunnattomasti, etten voi olla vaihteeksi auttavana osapuolena, kun olen niin paljon huolenpitoa heiltä saanut.

Kotiin ajellessa ajattelin myötätunnolla niitä ihmisiä, joilla on pahimmassa tapauksessa elämänsä ruuhkavuosina hoidettavana sekä omat työt ja lapset että apua tarvitsevat vanhemmat. Kun keskimääräinen elinikä on kohonnut, monella nuorella perheellisellä saattaa olla peräti kaksi vanhempaa sukupolvea elossa.

Säästötalkoiden nimissä vanhainkoteja lakkautetaan ja avohoidon autuutta ylistetään. Kuntien palveluja ulkoistetaan ja ihmisille uskotellaan, että yksityistäminen on kaikkien yhteinen etu. Se vähä, mitä minä olen avohoitopalvelujen hinnoista ja laadusta kuullut saa kuitenkin tämän akan tukan nousemaan kauhusta pystyyn. Ei olisi meikäläisellä varaa edes ruokatoimituksiin, saatikka sitten siivoukseen ja hoitajaan, joka kävisi lajittelemassa lääkkeet valmiiksi dosettiin.

Yhteisöllisyyden nimissä poliittinen oikeisto hehkuttaa vertaistuen, aktiivisen vanhuuden ja omaishoidon autuutta. Toimintakuntoisen väen pitäisi nyt jaksaa töissä vähintään 65 -vuotiaaksi ja ilmeisesti samaan aikaan huolehtia sairaista omaisistaan (joita kaiken järjen mukaan tulee iän karttuessa koko ajan enemmän), kun julkisia, kohtuuhintaisia palveluita on yhä vähemmän tarjolla. Hirvittää.

Näkkärit murusina

Palaillessani iltapäivällä terveyskeskuksesta olin vielä ihmeesti voimissani ja elättelin aikomusta saada kirjoitettua pitkästä aikaa vähemmän itsekeskeinen postaus. Auton viereen jäiselle pihamaalle , pitkin tannerta, kauppaostosten sekaan levisivät myös jalot aikeeni, kun kaatuarojahdin autosta noustessani.

Korkokengät, huikea huimaus, raskaat kauppakassit ja liukas piha ovat melkoisen huono yhdistelmä. Autokin sattui oleman paksussa kurassa. Niin on nyt sitten myös uusi talvitakkini . Kynnet katkesivat (ne olivatkin nyt juuri tosi pitkät) ja näkkärit meni murusiksi.

Kaipa itse lankeemuksen olisi vielä kestänyt, mutta sitten sai arvokkuuskin kolauksen, kun naapurin suloinen teinipoika pyöräili ohi ja huikkasi empaattisesti: "Saikko kipiää?" Siinä vaiheessa kyllä vähän kirpaisi. Itsetuntoa nimittäin.

Pasila

En erityisemmin pidä piirretyistä, enkä kovasti rajoja koettelevasta huumorista. Jostain syystä Pasila on kuitenkin kolahtanut minuun "aivan kybällä" (pelkästä animaatiohahmojen ajattelemisestakin tulee näemmä teinimäinen olo).

Olen tästä taas lähdössä erinäisiin labrakokeisiin ja röntgeniin, mutta tässäpä päivän (omani, jos ei muiden) piristykseksi pieni Pasila-testi. Ja akkahan on tietysti tuo ikitylsä Pekka Routalempi, jota kukaan ei jaksa kuunnella, mutta jolle kaikki on aina jännääää...

Kuka Pasila-hahmo olet?

KYÖSTI PÖYSTI
[ ] Olen erittäin sitoutumiskammoinen
[ ] Sodassa, rakkaudessa ja yleisessä vitutuksessa kaikki on sallittua
[ ] Sorrun joskus rajuihinkin ylilyönteihin
[ ] Elämä ON hirveää, kun sen oikein oivaltaa
[ ] En kestä maailmanparantajia enkä natseja
[ ] Olen neuroottinen ADHD-tapaus ja henkisesti 5-vuotias
[ ] Välillä minulla on Phil Collins -darra
[ ] En yleensä ajattele ennen kuin avaan suuni
[ ] Tykkään räiskintäpeleistä ja ammun myös hyvikset
[ ] Jos menet, syön sun herkkukorin!
[ ] Vaikka olen yksinäinen, en roiku esimieheni huoneessa
[ ] Teen “herkkiä” biisejä

PEKKA ROUTALEMPI
[ ] Nykyään melkein kaikki on jännää!
[ ] Ennen olin itse jännä ja maailma oli tylsä. Nykyään toisinpäin
[ ] Voin olla toisinaan hiukka naiivi
[ ] Myönnettäköön: en ole aikaansaavaa tyyppiä
[ ] Haluan käydä Porvoossa sillä Porvoo on jännä
[ ] Olen yksinäinen joten hölisen paljon
[ ] Juttujani ei kuitenkaan koskaan kuuntele kukaan
[ ] Juice oli syvällinen henkilö, elävässä elämässä kiinni!
[ ] Jännä toi aggressio
[ ] Olen kokenut luomisen tuskaa
[ ] En juo, mikä myöskin on jännä
[ ] Anteeksi, eksyin taas jännän äärelle

RAUNO REPOMIES
[ ] Jos lääkkeet söi kala, ratkaisu: syö kala!
[ ] Nykyään on huono maailma, terrorismi pauhaa…
[ ] Olen niin sekaisin että enempää ei voi olla sekaisin
[ ] Pää on ihan dingdong, piripiri, tööttööt.
[ ] Kaikki lääkitys on ihan puhasta SCHEISSEA! JUMALAUTA!!
[ ] Tykkään myös laulaa höpöjä
[ ] Jos kaipaatte mielivaltaista johtajuutta, minä olen miehenne.
[ ] Olen myös helvetin yksinäinen!
[ ] Mummo on lajitoveri
[ ] Selitän usein maailman omituisimpia juttuja
[ ] Tantraseksi ja Martti Ahtisaaren Nobel-palkinto inspiroivat minua
[ ] Kiivastun helposti ja huudan myös!

TOMMI NEPONEN
[ ] Olen ainoa tolkun mies perheessäni/työpaikalla/missä sitten aikaani vietänkin
[ ] Ihailen syvästi ihmistä, joka ei useimpien mielestä juuri ihailua ansaitse
[ ] Kykenen elämään ja työskentelemään hullujen keskellä
[ ] Osaan pitää järjen kädessä…
[ ] …Eli tajuan mm. että itsemurhalla uhkailevia ihmisiä ei kannata provosoida
[ ] Haluan ymmärtää. Välillä se on vaan hankalaa
[ ] Pelaan mielelläni hiipimis- ja väijymispelejä ilman, että ammun kaikki.
[ ] Olen tavis, mutta ihan hyvällä tavalla.
[ ] Kestän kavereiltani aika paljon.
[ ] Etunimen saisivat sentään muistaa…
[ ] Olen perheellinen ja arvoni ovat sen mukaiset
[ ] Huolehdin mielelläni muista ihmisistä

HELGA
[ ] Olen aggressiivinen ja pienestä provosoituva
[ ] Ja erittäin antifeministi! Nainen on heikko
[ ] Toivoisin olevani vastakkaista sukupuolta
[ ] …Koska olin isälleni pettymys
[ ] On naisen oma syy, jos mies pettää.
[ ] Kestän tiukassakin paikassa
[ ] Inhoan munattomia miehiä!
[ ] Mielipiteeni ovat aika jyrkkiä
[ ] Vastustan naispappeutta
[ ] Elämäni päätavoite on tehdä isä ylpeäksi
[ ] Jenkit on hienoja ihmisiä!
[ ] Kaverini pelkäävät minua välillä ja syytäkin löytyy

JUHANI KONTIOVAARA
[ ] Olen maailman epäilemättä ärsyttävin tyyppi
[ ] Ai jumankekka!
[ ] Mr Media, that’s me.
[ ] Keksin omasta mielestäni nasevia juttuja, jotka ovat oikeasti ihan hirveitä
[ ] Yövuorolaiset, hankkikaa parempi duuni. Oikeesti
[ ] Dallaspullan tuoksuinen ja -makuinen huomen on hyvä asia
[ ] Olen objektiivinen rasittavuuteen asti
[ ] Minulla ei ole kavereita, mutta väitän tiettyjä ihmisiä frendeikseni
[ ] Jos käytätte sosiaalietuuksia väärin, paskaa huomenta!
[ ] Puhun hyvin harvoin järkeä
[ ] Tittelini vaihtelevat, olen tilanteesta riippuen mm. toimittaja, ihminen, tv-persoona…
[ ] Oikeasti olen idiootti

Vanhat vaivat

Vanhat vaivat ovat vähän niinkuin vanhat vaimot tai jonkun sanonnan mukaan vanhat viholliset. Ovat siinä mielessä mukavampia kuin uudet, että niiden konstit jo tuntee. Siksi niiden kanssa on helpompi vängertää ja rämpiä päivästä toiseen.

Lääkäristä tultua olo on huojentunut, vaikkei siihen periaatteessa pitäisi olla erityisempää aihetta. Päätin nyt vain olla iloinen siitä, että hirmuisen verenpaineen syynä ei ole ainakaan diabetes tai se munuaisvika, jota epäilin. Sydän on ilmeisesti vaan mennyt entistä enemmän rikki ja se on jo vanha uutinen. Paljon mieluummin minä lähdenkin sydänkohtauksen saattelemana kuin kituutan vuosikausia esimerkiksi dialyysihoidoissa. Ei sovi oikein tämän akan temperamentille semmoinen.

Anemia vaivaa edelleen ja tulehdusarvot ovat koholla. Sydän aiotaan taas kerran tutkia perusteellisesti, mutta siinäpähän tutkivat, kunhan eivät rupea vaijeria mistään reiästä suoniin lykkimään. Siihen en enää suostu. Vatsantähystyskin on ikan ok, kunhan ei tarvitse keskussairaalaan mennä. Senkin ne kuulemma voivat tehdä täällä.

Vielä kun jaksaisi kaiken tuon jonottamisen. Tänään meni ovelta ilmoittautuisluukulle 35 min. Onneksi lääkäri oli hieman aikataulustaan myöhässä. Kyllä siinä kerkesi aika moni jonottajista todeta, että sairastaminen vaatii kovaa kuntoa, aikaa ja kärsivällisyyttä. Voisipa melkein sanoa, että joillekin se on kokopäivähommaa..

Huomiseen

Kävin äsken koiravanhuksen kanssa kävelyllä. Lenkiksi sitä vajaan kilometrin taaperrusta tuskin voi sanoa, mutta kuusitoistavuotiaalla koiramuorilla on jo malttia mukauttaa menohalunsa meikäläisen hitaaseen askellukseen. Aurinko paistoi.Maantie oli sula... ja sääriä kramppasi.

Huomenna on aika terveyskeskukseen kuulemaan koetuloksia ja suunnittelemaan jatkotoimenpiteitä. Ei olisi huvittanut, eikä kannattanut, mutta jotenkin vaan äsken löysin itseni tietynlaisilta nettisivuilta varmistamasta omat epäilyni. Kaikki uusimmat oireeni viittaavat nimittäin pitkälle edenneeseen munuaisten vajaatoimintaan.

No, etukäteen huolehtiminen ei edistä mitään. Sen verran asioihin täytyy kuitenkin valmistautua, että osaan ilmaista tahtoni lääkärille. Terveyskeskuksessa minua vielä kuullaan ja voin itse vaikuttaa asioihin. Kokemuksesta tiedän, että puolitajuttomana ambulanssissa tai keskussairaalan osastolla se on sitten paljon vaikeampaa.

Päätä särkee kovasti, mutta tänään en ole vielä oksentanut. Ikkunalaudalla basilikantaimet ovat silti, kissojen kiinnostuksesta huolimatta, hengissä ja kevät tulee kohisten. Elämä jatkuu minulla tai ilman. En ajattele tänään sen pitemmälle. Kunhan nyt jotenkuten huomiseen.

Femakkotesti

Kun alkuun päästiin, niin sit vielä tää. Ylen Tulta munille -ohjelmasarjaan liittyen voi käydä tekemässä femakkotestin. Sanomattakin on selvää, että Krätyakka tempaisi täydet pisteet...

Lisää hömppätestejä

Tottavieköön, mulla taitaa olla ihan liikaa aikaa, kun sitä riittää tällaiseen.. vaikka, ehkä kyse on ihan aikuisten oikeesti nyt siitä, että olen niin huonossa kunnossa, etten jaksa nousta vuoteesta mitään hyödyllistä tekemään. Koneen naputtelu sentään onnistuu. Tässä vaihteeksi tämmöinen persoonallisuustesti, johon törmäsin tänään useammassakin blogissa. Akka sai tulokseksi

tämän, eikä kai se ihan pahasti pieleen mennytkään... Käykäähän muutkin leikkimässä, jos kiinnostaa.

Ekstrovertti	------------*--------	Introvertti
Käytännöllinen	------------*--------	Intuitiivinen
Ajattelija	--------*------------	Tuntija
Impulsiivinen	--------*------------	Harkitsija

(mmpp)

Vastaustesi perusteella seuraava luonnehdinta kuvaa persoonallisuuttasi

Olet oma yksilösi, älykäs, etäisen analyyttinen ja mietiskelevä. Arvostat eniten ideoita, periaatteita ja abstraktia ajattelua. Kaltaisesi loogiset ihmiset yrittävät ymmärtää ja selittää maailmankaikkeutta, eivätkä muuttaa tai hallita sitä. Ihmistyyppisi usein haluaa korkeampaa koulutusta ja pyrkii saamaan oppiarvoja ja tietämystä useilta elämän alueilta. Sinulle soveltuvat parhaiten akateemiset tai tutkimustyöhön liittyvät ammatit. Ei ole väliä, mistä tieteenalasta on kysymys, niin olet kotonasi kun voit tutkia asioita ja miettiä ja analysoida abstrakteja ja teoreettisia aiheita. Olet usein visionäärin, tiedemiehen tai arkkitehdin roolissa. Teet oman työpanoksesi mieluiten yksin. Sinulla voi olla vaikeuksia arkisten asioiden hoitamisessa, koska asioiden mietiskely täyttää elämäsi. Toisten mielestä saatat olla ylimielinen ja syrjäänvetäytyvä. Ihmissuhteet voivat olla sinulle ongelmallisia, koska tunteet ovat sinulle vierasta aluetta.

Alakulttuureista ja traditioista

Alakulttuurit ja traditiot ovat aina kiehtoneet minua. Jo lapsena muistan kiinnostuneeni siitä, miten eri tavoin eri perheissä toimittiin: kasvatettiin lapsia, vietettiin vapaa-aikaa ja juhlia. Myöhemmin, kun pääsin matkustelemaan ympäri Suomea ja kokeilemaan monia eri ammatteja, näköalat avartuivat entisestään.

Tuntui huikealta havaita, että oikeastaan joka perheellä on oma alakulttuurinsa, samoin eri paikkakunnilla ja työyhteisöissä. Eri alojen työntekijöillä näkökulma maailmaan on erilainen ja kullakin ryhmällä on omat tabunsa ja traditionsa, joiden alkuperäistä merkitystä ei välttämättä kukaan enää uudelle tulijalle osaa kertoa, mutta "niin meillä vaan on aina tehty".

Tutkimukset osoittavat, että kokonaisten yhteiskuntien suhtautuminen traditioon vaihtelee suuresti. Joissain kulttuureissa moraalia ja elämäntapaa ohjaa vahvasti perinne, jonka välittäjänä oma suku ja yhteisö toimii. Ihmistä ei niissä niinkään tarkastella yksilönä, vaan yhteisön ja kulttuurin osana ja tradition kantajana.

Meillä väitetään traditioiden jo suurelta osin tyhjentyneen alkuperäisistä merkityksistään ja yhteisöllisyyden jopa huolestuttavassa määrin purkautuneen. Tunnen minä silti vielä ihmisiä, jotka eivät paljon päätään vaivaa sillä MIKSI jotain tehdään. Kun ohjeet on annettu ja aina niin on tehty, mitä sitä silloin turhia kyseenalaistamaan. Yhteenkuuluvuus, samankaltaisuus ja toistuvuus luo turvaa ja tunteen siitä, että kaikki on niinkuin pitääkin. Tosin nykypäivän muutosten nopeassa myllerryksessä tämmöiset ihmiset saattavat kokea myös ahdistusta, kun kehitys tunkee kaikkialle ja vaatii sopeutumista tahdoimmepa tai emme.

Viime aikoina olen vastaillut monenlaisiin kuluttajatutkimuksiin ja muihin kyselyihin, joista olen hoksannut olevani paljon perinteisempi kuin olen kuvitellut. Traditiot sinänsä eivät elämässäni kummoistakaan osaa näyttele, mutta minulle ovat tärkeitä monet arvot, joita ilmentämään ne on alunperin rakennettu. Ehkä siksi minun on helpompi ymmärtää niitäkin, jotka elävät aivan toisin kuin minä ja yritän joustaa aina kuin jaksan.

Makuasioiden ja perimmäisten arvojen erottaminen toisistaan on auttanut selkeyttämään kokonaiskuvaa kummasti. Jos jollakin menee herne nenään, kun pukeutumiseni tai käyttäytymiseni ei ole tilaisuudessa etiketin mukaista, voin kyllä pyytää anteeksi aiheuttamaani mielipahaa, mutta en kanna moisesta sen suurempaa syyllisyyttä. Jos metallimusiikki on jonkun mielestä synnillisempää kuin Lutherin virsiksi vääntämät keskiaikaiset juomalaulut, niin pitäköön uskomuksensa, mutta minä pidän omani ja nautin edelleen siitä, mikä minulle iloa tuottaa.

Kulttuurista herkkyyttä, empatiaa ja vaivannäköä ainakin minulta vaatii kuitenkin tämä moninaisten alakulttuurien välillä luoviminen. Enää en ole ihan niin sinisilmäinen kuin viitisentoista vuotta sitten, jolloin sain kuningasidean saattaa eri tavoin ajattelevia ja eläviä ystäviäni yhteen toiminnallisten juhlien merkeissä. Ei tainnut olla ihan onnistunut coctail: ikäjakauma 20 - 60 v, maanviljelijöitä, taiteilijoita, shamanismin opettaja, pari pappia, muusikonrenttuja, tohtoreita ja mausteeksi kylältä pari kansakoulun käynyttä emäntää... Miksiköhän kaikilla ei ollut kivaa? Onneksi elämä vähän opettaa kovapäistä akkaakin.

Muistikuvia

Ihmisen mieli jaksaa akkaa askarruttaa. Joskus tuntuu, että avaruus pään sisällä on niin kiehtova ja monimutkainen, ettei taivaalle ehdi edes tähyilemään.

Tänään olen erityisesti pohtinut mielikuvia, jotka yllättäen palaavat tietoisuuteen jostain muistojen hämäristä, kun jokin ärsyke ne sopivasti unesta herättelee.

Puhuin äitini kanssa puhelimessa ja hän muistutti asiasta, jonka olin jo unohtanut. Hän kertoi, miten minulla kolmen kuukauden ikäisenä todettiin harvinainen toimintahäiriö: elimistöni ei tuottanut immuunipuolustukselle välttämätöntä gammaglobuliinia. Puutosta korjattiin antamalla ainetta pistoksina kolmen viikon välein. Lääkkeet piti itse kustantaa ja ne maksoivat paljon.

Sen lisäksi, että olin siis kallis kakara, minusta oli mitä ilmeisimmin myös paljon vaivaa, koska sairastuin kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin infektioihin ennenkuin hoito alkoi tehota ja oma vastustuskykyni vahvistui. Puolitoistavuotiaana olin kuolla hinkuyskään ja kuvittelen vieläkin muistavani, miten vanhempani valvoivat öitä vierelläni, etten olisi tukehtunut, kun en itse jaksanut pidellä itseäni pystyssä pinnasängyssä.

Yhtäkkiä tänään myös tajusin, mistä johtuu tämä suunnaton vastenmielisyyteni ja epäluottamukseni sairaaloita ja lääkäreitä kohtaan. Toki ikäviä kokemuksia on kertynyt aikuisiälläkin enemmän kuin tarpeeksi, mutta olenhan saanut usein hyvääkin hoitoa. Jos kyse olisi pelkistä aikuisena syntyneistä vastenmielisyyksistä, ne olisi ehkä helpompi käsitellä ja selittää pois järkisyin. Näin ei kuitenkaan ole, joten aika usein tuntuu, että Viikatemies on tämän akan mielikuvissa turvallisempi hahmo kuin veitsineen ja neuloineen häärivä valkotakki. Absurdia.

SOPHIA- testi

Äijän blogista löysin kiinnostavan testin, jonka kävin heti tekaisemassa. Se löytyy siis YLE:n sivuilta ja sen olisi tarkoitus kertoa, kenen filosofin ajatuksia omat moraalikäsityksesi eniten muistuttavat. Äijän tulos oli kiinnostava. Olin melkein kateellinen, kun kärkikolmikossa hänellä oli muun muassa suuresti ihailemani Dietrich Bonhoeffer, joka toisen maailmansodan Saksassa toimi aktiivisesti vastarintaliikkeessä Hitlerin hirmuhallinnon kaatamiseksi ja menetti siitä hyvästä monien muiden tavoin henkensä.

Noh, akka sai varmasti ansionsa mukaan, muttei ollut kovin tyytyväinen, kun testi päräytti parhaiten ajatuksiltaan yhteensopivaksi kansainvälisesti tunnetun noidan nimeltään Starhawk. Yhteensopivuusprosentiksi tuli peräti 85, vaikken totta totisesti minkään sortin noituutta tunnusta edes ihannoivani saati harjoittavani. Ehkä mittarin kallisti siihen suuntaan se, että sattuneesta syystä vastasin uskovani, että noidilla ja shamaaneilla on parantamisesta jotain sellaista tietoa, mitä nykyajan lääkäreillä ei vielä ole (eivät ainakaan akkaan ole sitä tähän mennessä onnistuneet soveltamaan). Eri asia sitten on, miten tässä yhteydessä "tiedon" käsite pitäisi määritellä. Nämä kysymykset ovat yleensä aina sellaisia, että niihin voisi vastata monella tavalla, riippuen siitä, kuinka ne ymmärtää.

Paremmin kehtaan tunnustaa olevani samoilla linjoilla listani kakkosen eli Alasdair MacIntyren kanssa. Kolmanneksi listalle pukkasi Mihail Bahtin, jonka teoksia en ole milloinkaan lukenut, mutta viittauksiin hänestä törmään vähän väliä varsinkin naistutkimuksen oppikirjoissa.

Muista julkkiksista melkoista yhteensopivuutta löytyy kuulemma Matti Wuoren, Heidi Hautalan ja Antti Tuurin ajatuksista. Noista kahdesta jälkimmäisestä olen oikeastaan vähän ihmeissäni, mutta testithän ovat aina vain suuntaa antavia.

Jos joku julkaisee omia tuloksiaan blogissaan, tulisin mielelläni katsomaan, joten vinkatkaa, jos viitsitte.

Sairasta touhua

TK:ssa ensimmäinen tunti jonotettiin ilmoittautumisluukulle. Melkein saman verran kesti siitä laboratorioon. Sydänfilmiin ei sitten mennyt enää kuin vartin verran, mutta oli siinäkin huonokuntoiselle odottelemista - varsinkin, kun istumia ei riittänyt kaikille kaiken aikaa.

Hoitajalta kysyin, että pukkaako kiire ja stressi. "Ei toki, jos positiivisesti ajatellaan. Tämä on meillä ihan normaalia", hän sanoi, mutta puhkesi sitten vuodattelemaan, kun huomasi, että olen ihan tosissani kiinnostunut. Viime laman jälkeen ei kuulemma mikään enää palannut ennalleen. Töihin tullessa on jatkuvasti olo, että sinne mennään ensisijaisesti säästämään ja vasta toissijaisesti hoitamaan ihmisiä. Ei kuulosta kivalta semmoinen.

Pois lähtiessä osui käytävällä vastaan entinen esimies. Olimme kohteliaasti näkemättä toisiamme. Ilman muuta reilumpaa, kuin teeskennelty hymy ja väkinäinen tervehdys. Hankala alainen ja loukattu auktoriteetti. Kotona huokasin syvään ennen kipulääkehorrokseen vaipumista ja olin hetken vaihteeksi kiitollinen siitä, etten enää ole mukana työelämän kilpajuoksussa.

Fiksu likka

Nonni. Moon kotona taas. Tälläästä sairaskertomusta ei kauhiasti kukaan jaksa lukia, joten paan tulemahan pohojammaan murtehella, jos siitä silläviisiin eres jotain riamua repiääs.

Se mun uus tohtorini oli sitte sellaanen piäni , nätti flikka, jokolis mun miälestäni käyny melekeen koululaasesta. Oli sillä kumminkin sormukset sormes ja järkiä pääs, jotta kyllä sen täytyy olla jo ihan täysikäänen.

Se kuunteli tuata mun pumppuani ja mittas verenpainehet ja meni sitte hiukka totisen näkööseksi. Se eherotti, jotta jos ny toistaaseksi unohrettaas se asia, jonka takia mä sinne menin ja kattottaas näin ensihätihin, jotta mä pysyn ens viikkohon hengis. Sinne laitetaan mulle uusi aika. Ei se sitä ny ihan nuan suoraan keherannu sanua, mutta myänsi kyllä heti, kun mä sitä ihan kurinpäite siltä kysyyn. Näki sitte viälä aika suuren vaivan niiren aikataulujensa kanssa, jotta sai mulle heti alakuviikkohon uuren käynnin.

Pumppulääkkehet tuplattiin siltä istumalta ja syränfilimihin ja laboratooriohon piti mennä justihin. Huamenna kuulemma uurestaan, kun ei niille ihan piäni puteli sitä verta piisannu. No, jos niin vähällä pääsöö ja olo paranoo, niin kyllä mä sen verran voin siälä hypäätä, mutta keskussairaalaan mua on enää turha yrittää retuuttaa ampulanssilla tai iliman. Siälä ne tahtoo aina tukkia mun selekäruatohoni julumetun kokoosia neuloja tai putkia milloon mistäkin rööristä peremmälle, enkä mä sellaasesta tykkää yhtään.

Oon mä toki näin sanonu ennenki ja pyärtäny puheeni, ku olo on menny tarpeeksi surkiaksi, mutta kyllä musta ny tuntuu, että tätä lajia on kuppi täynnä. Mulle piisaa. Ei tästä akasta enää kalua saa. Sen verran on päässy paikat perstumaan. Mun pualestani vaan se noutaja sais tulla ihan melua pitämättä ja aika rivakkaan tahtiin. Tälläänen rotuminen ja kituuttaminen ei oo mistään kotoosin.

Mutta oli se vaan tosiaan fiksu likka se lääkäri. Ei tarvinnu ku ihan varovasti vihjaasta ja heti se ymmärsi yskän. Osas oikeen kuunnella ja lukiakki samahan aikaan, eikä hairaantunu ollenkaan vaikkoli monta vaivaa yhyres akas. Tuallaasia sais mun miälestä olla enemmänki..

Lähdössä

Lähdössä lääkäriin sen vaivan vuoksi, johon olen saanut jo kolme antibioottikuuria etukäteen. Mieluummin olisin menemättä. Vastaanotolla pitäisi kuitenkin osata valittaa vain yhtä vaivaa kerrallaan,(ei siis pikkuvarvasta ja ukkovarvasta samalla käynnillä) vaikka meikäläisellä osat kyllä liittyvät ikävän tiukasti toisiinsa.

Antibiootit eivät auttaneet, mutta eipä minua houkuttele ajatus jatkotutkimuksistakaan. Akan kohdalla kun ne useimmin tarkoittavat paljoa epämukavuutta ja vaivaa aivan turhan tähden. Lopputulema on aina sama: vaivalle keksitään joku nimi, mutta perään lisätään kuin savolaisukko mainoksessa, että "voip se sitä ollannii vuan voip olla olemattakii..". Sitten resepti kouraan ja kotiin oksentelmaan.

Apua pillereistä ei yleensä juuri ole. Vahinkoa sisuskaluille sitäkin enemmän. Vuosien varrella on tullut napsittua niin montaa myöhemmin markkinoilta tuoteturvallisuussyistä pois vedettyä lääkettä, että on suorastaan kohtalon ivaa, ettei henki ole jo lähtenyt.

Kun nyt ei ole mitään viihdyttävämpää sanottavaa, lienee parasta napsauttaa sanainen arkkunsa kiinni ja käydä vielä ennen lähtöä yrjöllä, jos vaikka ei sitten ihmisten ilmoilla tarttis.Vielä kun saisi peilin edessä aseteltua naamalleen ystävällisen ja pirtsakan ilmeen, ettei vanhat tuttavat säikähdä, jos kylällä vastakkain osutaan..

Maaliskuussa

Vaikka lunta on vielä enemmän kuin tarpeeksi, kalenterista hoksasin, että parin viikon päästä taas käännetään kelloja kesäänpäin. Siinä selaillessa silmä pökkäsi päivämäärään, joka jostain syystä on aina ollut elämässäni erityisen merkityksellinen. 30. tai 31.3 on syntynyt häkellyttävän moni läheisimmistä ystävistäni. Kolmanteenkymmenenteen päivään liittyy myös monta unohtumatonta muistoa vuosien varrelta.

Yksi , ei niin kovin riemullinen, on kymmenen vuoden takaa, kun olimme lähdössä Pohjoiseen keikalle. Osa bändistä oli tarkoitus poimia kyytiin puolimatkasta, kotipaikaltaan. Aamu alkoi ankeasti, kun mies heräsi kovaan selkäsärkyyn ja ulkona oli 30 astetta pakkasta. Kaiken kukkuraksi autosta oli juuri hajonnut lämmityslaite.

Soittokamoja roudatessa miehen ruoto meni entistä enemmän epäkuntoon ja niinpä hädissämme soitimme puolitututulle "niksauttajalle", joka lupasi ottaa pienellä varotusajalla vastaan naapuripaikkakunnalla. Kun sitten huoltoasemalla, kahvikupin äärellä, odottelimme nikamanrusauttelijalle pääsyä, huoltsikalle rymysi kaameasti kiroillen myös toinen soittajaryhmä, jonka matka etelän suuntaan oli keskeytynyt syylärin hajoamiseen.

Mies pääsi käsittelyyn ja sai tarvitsemansa avun. Jälkihoito-ohjeet tosin taisivat jäädä noudattamatta, kun rasituksen välttäminen ja lämpimänä pysyttely olivat aika kaukana siitä monen sadan kilometrin ajaarytyyttelystä hyytävässä kylmyydessä.

Ikkunatkin meinasivat jäätyä umpeen, vaikka akka raaputti klasia auki, mikä kylmänkankeilla ranteillaan kerkesi. Rumpali oli tapansa mukaan myöhässä ainakin tunnin ja siinä kohtaa akalla äidinvaistot heräsivät niin, että teki mieli käydä tukkaan kiinni ja tapakasvattaa. Vimmatusti kaasujalkaa polkien ehdimme lopulta perille ja vaikka soundcheck jäikin puolitiehen , ei meitä sentään ulos salista buuattu.

Yleensä aika kultaa muistot. Tähän ei kultamaali ole vielä ihan riittänyt, mutta kai se jo hieman reunoilta kiiltelee. En silti voi sanoa kaipaavani niitä aikoja. Esiintyvän muusikon hommissa 90% on odottelua, matkustamista, roudaamista ja huoltoasemien huonoa ruokaa (tai oli silloin. Nykyään kai niistäkin paikoista löytää jopa kasvissyöjille kunnon purtavaa). Mutta tulipahan koettua ja vaikka reissussa rähjääntyy, niin saattaa joskus jotain oppiakin.

Kauniita satuja mulle, kiitos

Pysähdyin oikein tuumaamaan, että helppoahan sitä on televisiotarjontaa (kuten kaikkea muutakin maailmassa) kritisoida. Vaikeampaa on keksiä vaihtoehtoja. Kun yritin pohtia mitä nykyisessä tv-ohjelmistossa muuttaisin, jos olisi valta, niin vastaus oli lopulta yksinkertainen: Haluaisin ohjelmien valitsijoille arvot takaisin. Nykyään näyttää siltä, että vastuu on pitkälti siirretty kuluttajille myös ohjelmien katsomisen suhteen.

Jotain on television alkuajoista mielestäni ikävästi muuttunut, kun suurin osa ohjelmatarjonnasta rakentuu nykyään shokkivaikutuksen (esim. nämä enimmäkseen ala-arvoiset "apua läskini kuristaa minut"-dokumentit), seksin tai väkivallan varaan. Eikö viihdettä tosiaankaan enää osata tehdä ilman, että aiheena on rikos, sensaatio, porno tai juonittelut? Tyhmempi katsoja voisi pian päätyä uskomaan, ettei maailmassa muuta mielenkiintoista olekaan kuin anomaliat ja pahuus, jos perustaisi maailmankuvansa pelkästään television varaan.

Positiivisten elämänkuvausten ja asiallisten dokumenttien lisäksi akka kaipaisi elämäänsä kauniita satuja ja tarinoita, jotka luovat uskoa hyvään. Toki sellaisiakin tuutista joskus tulee. Eikä paljas pinta ja mäiskintä toki ole kokonaan ulos suljettavaa sellaisissakaan saduissa. Olennaista akan mielestä olisi kuitenkin etsiä fiktioon takaisin hyvän sadun tunnusmerkit. Muun muassa se, että on olemassa selkeästi hyvää ja pahaa ja ne ovat kaksi eri asiaa. Monissa tarinoissa ne taistelevat keskenään, mutta erityisesti lasten saduissa on tärkeää, että hyvä voittaa. Se auttaa lasta käsittelemään sisäisiä ristiriitojaan ja valaa uskoa positiivisiin mahdollisuuksiin.

Buffy Vampyyrintappaja on ollut pian pari vuosikymmentä yksi suosikkisarjoistani juuri siitä syystä, että sen käsikirjoittajat eivät ole tyytyneet menemään siitä, mistä aita on matalin. Sarjan tarinat saattavat ensikatsomalta näyttää yksinkertaisilta, mutta sisältävät tarkemmin katsottuna syvällistä pohdintaa elämästä, moraalisia ja poliittisia kannanottoja sekä hyvällä maulla kirjoitettua, älykästä huumoria. Ja mikä tärkeintä: vaikka päähenkilö joutuu vaikeiden ratkaisujen eteen ja tekee myös tyhmyyksiä, ei katsojaa missään vaiheessa yritetä tahallisesti eksyttää ja saada kyseenalaistamaan oikeaa ja väärää. Se näissä nykysarjoissa (varsinkin kotimaisissa) tuppaa akkaa usein raivostuttamaan, että herättämällä ymmärtämystä päähenkilöä kohtaan, jotkut aivan sopimattomat teot yritetään esittää "inhimillisinä" ja siinä mielessä hyväksyttävinä.

Elokuvien ja viihteen tekijöillä on akan mielestä tuotoksistaan vastuu - samoin kuin kaikilla muillakin taiteilijoilla. On turha sanoa, että vanhempien vika, kun antoivat jälkikasvunsa pelata väkivaltapelejä ja tuijottaa tappovideoita aamusta iltaan. Diskurssit tuottavat ja uusintavat todellisuutta tässäkin yhteydessä. Viihteen ja taiteen tuottajina ja kuluttajina olemme kaikki osallisina tätä verkostoa.

Ihminen ihmiselle

Eilinen ajatus vieraantumisesta jäi vielä vaivaamaan. Marxin ja Durkheimin jäljiltä sillä sanalla on mielessäni ikävä kaiku. Se, että kokee kulttuurin pintailmiöt itselleen vieraiksi, eikä viihdy "ajan hermolla" tuskin sinänsä on vielä huolestuttavaa. Se, jos ei tunne kuuluvansa minnekään, eikä osaa arvostaa toisin ajattelevien valintoja, sen sijaan on. Uskon nimittäin vakaasti, että kasvamme ihmisiksi ja ihmisinä vain toisten kautta - niin vaivalloista, hermoillekäypää ja kivuliasta kuin se toisinaan onkin.

Ihmiset, jotka vapaaehtoisesti jättäytyvät tai jätetään ihmisyhteisöjen ulkopuolelle, menettävät helposti suhteellisuudentajunsa. Omalla kohdallani ei taida olla huolta minkään kouluampujasyndrooman tai muun muita vahingoittavan käyttäytymisen kehittymisestä. Erakkona eläminen ei vaan ole ollenkaan niin hauskaa ja rikasta kuin joskus nuorena kuvittelin. Aika usein koen myös väisteleväni vastuuta, kun en osallistu minkäänlaiseen sosiaaliseen elämään (paitsi nyt täällä blogeissa).Se, että joudun ponnistelemaan jaksaakseni olla toisten seurassa "ihmisiksi", ei tarkoita, etteikö se olisi minulle hyväksi.

Tietyssä mielessä pidän omaa eristäytymistäni myös itsekkäänä - siitäkin huolimatta, että se johtuu pääosin sairauksistani ja siitä, että olen helposti toisille vaivaksi, kun en jaksa muiden mukana. Toisten ihmisten seurassa on kuitenkin sopeuduttava, tehtävä kompromisseja ja mukauduttava monenlaisiin sosiaalisiin odotuksiin. Minun kohdallani taitaa olla kyse mukavuudenhalusta, kun en halua ryhtyä siihen. Kisut ja koirat täällä kotona hyväksyvät minut aina sellaisena kuin olen: rähjäisenä, kärttyisenä, kipeänä tai väsyneenä. Ihmisten seurassa pitäisi olla viihdyttävä, siisti, empaattinen ja energinen.

Miksi minua kuitenkin kalvaa tunne siitä, että tällä tavoin jätän toteuttamatta sen, mikä loppujen lopuksi on ihmisenä olemisessa tärkeintä. Sillä ainakin luulen, että olennaisinta koko tässä elämäksi kutsutussa touhussa on olla ihminen ihmiselle.

Vieraantunut olo

TV-kanavat ne lisääntyvät kuin citypuput konsanaan. Kun tänään pitkästä aikaa istahdin pötyputken äärelle ihmettelemään tarjontaa, totesin, että ilmaisissakin kanavissa on useampia, joita en ole koskaan katsonut...enkä pikaisen tutustumisen perusteella arvioituna taida tulla katsomaankaan.

Mökkihöperöityminen on selvästi edennyt. En jaksa kiinnostua Mikkosista, sisustustrendeistä tai monenlaisista elämäntyyliohjelmista, jotka näyttävät tällä hetkellä olevan suosiossa. Eivät ne nimittäin ainakaan meikäläisen elämäntyyliä edusta. Vielä vähemmän kiinnostaa poliisi- tai ihmissuhdesarjat. Mitä jää jäljelle? No, elokuvia, mutta hyvät leffatkin ovat kortilla. Uutisia ja asiaohjelmia tulee katseltua joskus. Silminnäkijä ja Inhimillinen tekijä ovat usein kiinnostavia. Joitakin nuorisosarjoja on myös tullut seurattua - ainakin sellaisia, joiden arvomaailma ei ole liian läheistä sukua aikuisviihteelle. Tällä hetkellä ei mitään semmoista kuitenkaan taida tulla.

Yhtäkkiä iski ikävästi vieraantunut olo. On se onni, ettei enää tarvitse olla työelämässä ja ihmisten ilmoilla ajan hermolla. Olisi noloa olla aina opettajainhuoneessa pihalla kuin lumiukko, kun puheena olisi edellisen illan ohjelmat... vaikka niinhän minä taisin olla ennenkin. Enemmän niitä yhteisiä katsottavia ja kiinnostuksen kohteita löytyi nuorten kanssa isosta ikäerosta huolimatta.

Mitenkähän mahtavat pärjätä ne , joilla ei ole telkkaria ollenkaan. Vaan kun meille ei tule aikakauslehtiäkään, eikä radiotakaan auota kuin satunnaisesti siivouspäivää piristämään. Onkohan meitä muitakin, mettänpöllöjä, mökkihöperöitä...

Lukioiden kilpailuttamisesta

Enpä tosiaan eilen uutisia seurannut, mutta avuliaat lähimmäiset informoivat minua aiheesta, josta muun muassa alueradiossa keskusteltiin. Joistakin lukioista pääsee enemmän oppilaita suoraan jatko-opintoihin kuin toisista ja sehän valtionhallintoa tässä työurien pidentämisbuumissa kiinnostaa.

Radiosta akan äiti oli kuullut, että Etelä-Pohjanmaan lukuisista lukioista parhaiten vertailussa oli menestynyt Lappajärvi ja sekös akkaa lämpimästi hymyillytti. Kun kyseisen koulun henkilökuntaa oli haastateltu, olivat kuulemma sanoneet, että siinä koulussa jokainen opettaja on opinto-ohjaaja ja kantaa huolta oppilaiden hyvinvoinnista ja edistymisestä. Siitä huolimatta, että kyseisellä paikkakunnalla on vain noin 3500 asukasta, eikä lukioon pääsylle ole keskiarvorajaa, sieltä siis valmistutaan ylioppilaiksi ja päästään eteenpäin.

Olen työskennellyt sellaisessakin oppilaitoksessa, jossa opettajiksi haluttiin nimenomaan "opetusteknologeja" (Kyllä. Asiasta puhuttiin toisinaan jopa suoraan sillä nimellä). Uutta opetusteknologiaa hankittiin kuormakaupalla ja tietotekniikan käyttö ensisijaisena opetusvälineenä oli ainoa oikea tapa opettaa. Dialogiseen, keskustelevaan opettamiseen ja draamapedagogiikkaan erikoistuneena koin näkemyksen hieman yksipuolisena. Varsinkin, kun havaitsin, että yksinäisiä nuoria oli pienessäkin lukiossa jo aivan riittävästi ilman, että heitä jatkuvasti ohjattiin eristäytymään näyttöjensä taakse "interaktiiviseen" etä- tai ohjattuun itseopiskeluun.

Uusia opetusmenetelmiä kehitettäessä mainostettiin aina innokkaasti niiden käyttäjilleen tuomia vapauksia. Onhan tietokonevälitteinen etäopiskelu toki monelle sopiva tapa, mutta akan mielestä useimmat lukioikäiset kaipaavat kuitenkin vielä kasvokkaista, nopeasti reagoivaa henkilökohtaista ohjausta, yhdessäoloa ja tukea silloin, kun oma motivaatio uhkaa hiipua. Myös monet vakavammat ongelmat jäävät havaitsematta, jos henkilökohtainen kontakti on pari kertaa vuodessa tapahtuvien opinto-ohjaajan ja terveydenhoitajan tapaamisten varassa.

Luku sinänsä on sitten vielä tämä Virkkusen mainostama lukioiden välinen kilpailu. Semmoisen ajatuksen akka on valmis toivottamaan hevon kuuseen. Paljon tärkeämpää olisi turvata kaikille kuusitoistavuotiaille sopivin mahdollinen opiskelupaikka mahdollisimman läheltä kotia. Sen ikäinen nuori ei nimittäin todellakaan ole vielä kypsä asumaan viikkoja poissa kotoa ja huolehtimaan itse asioistaan.

Sitäpaitsi pienillä lukioilla on jo nyt taloudellisia vaikeuksia pysyä isompien perässä tarjoamassa harvinaisten kielten ja muiden pienten ryhmien oppiaineiden tunteja. Sellaisten opetuksessa etäkurssit ovatkin mielestäni toimivia.

Tärkeintä olisi kuitenkin ottaa huomioon nuoren kokonaisvaltainen kasvu ja kehitys. Lukiokoulutuksen ainoa päämäärä ei ole kasvattaa tuottavia työntekijöitä. Tarkoituksena olisi myös edistää koko persoonallisuuden kehitystä, tarjota yleissivistystä ja valmiuksia toimia jatkuvasti monimutkaistuvassa tietoyhteiskunnassa. Sitä ei sekä yksilöiden että laitosten kova kilpailu välttämättä parhaalla mahdollisella tavalla edistä.

Pieni ja hento ote

Jotkut biisit vaan koskettavat ja jäävät niin vahvasti osaksi omaa henkilöhistoriaa, että niitä ei kuluta edes aika. Kun huomasin, että joku oli viimeinkin laittanut YouTubeen tämän alkuperäisen esittäjän version, ahdistuin lopulta opettelemaan myös tämän videon upottamisen Bloggeriin.

Ehkä joku muukin nauttii.

Väsynyt

Myönteisen ajattelun päivä sujui yllättävän hyvin siihen saakka, kunnes iltapäivällä törmäsin uutiseen Saksassa sattuneesta joukkomurhasta. En kyennyt lukemaan paria otsikkoa enempää, vaikka juttuja nettiin päivitettiin kaiken aikaa. En kertakaikkiaan jaksanut.

Muistikuvat Jokelasta, missä itsekin olen asunut kauan sitten, ja täältä Kauhajoelta, tulvivat mieleen kauhun ja vihan sekaisena mylläkkänä. Oppilaitos, jossa täällä ammuttiin otettiin takaisin käyttöön vasta pari viikkoa sitten. Aina sen ohi ajaessa tuntuu kuin vatsanpohjassa olisi jäätä.

Olen aina ihmetellyt, miten sodan, kidutuksen tai muun julman väkivallan uhreiksi joutuneet ovat pystyneet jatkamaan elämäänsä, eheytyneet, toipuneet, löytäneet uuden elämänuskon ja toivon. Ehkä sellaiseen parantumiseen tarvitaan hyvää kuntoa - vähintään psyykkistä, mutta ehkä myös fyysistä, toisten tukea ja paljon aikaa. Toisissa elämä sykkii voimakkaampana kuin toisissa. Minulla ote elämästä on aina ollut kevyt.

Nyt tuntuu, etten jaksa ajatella, analysoida, pohtia tai yrittää selittää mitään. Vielä vähemmän huvittaa yrittää olla hauska tai terävä. Läppäri saa nyt levätä lyhyemmän tai pidemmän aikaa. Akka painuu peiton alle pahaa maailmaa pakoon ja käyttää todennäköisemmin huomenissa aikansa muuhun kuin bloggailuun tai uutissivuilla surffailuun.

Näivettyneet ilohermot

Tänään olen päättänyt ajatella ja puhua pelkästään mukavia asioita - ihan vain kokeillakseni olisiko sellainen mahdollista. Jos vaikka kykyni kepeyteen, iloon ja huolettomuuteen onkin käytön puutteesta surkastunut. Periaatteessahan se selitys sopisi jossain määrin myös kognitiivisen ja neuropsykologisen psykologian teorioihin.

Kognitiivisen ihmiskuvanhan voi hieman yksinkertaistaen väittää perustuvan siihen, että ihminen on tottumustensa summa. Havaitsemme, koemme ja teemme asioita pitkälti niin kuin olemme tehneet aina ennenkin. Ajattelu, asenteet ja uskomukset ohjaavat toimintaa. Toki biologia ja ympäristö antavat aimo mausteensa soppaan, mutta monia asioita itsessään voi muuttaa muokkaamalla niitä koskevia ajatusrakenteitaan. Uskon, että homma toimii niinkin päin, että ensin muuttaa toimintatapojaan ja onnistuneen lopputuloksen rohkaisemana vähitellen tunteitaan ja uskomuksiaan.

Neuropsykologiassa puolestaan ajatellaan, että aivoissa uusia hermoyhteyksiä syntyy uusien kokemusten myötä. Ne, joita ylläpidetään ja harjoitetaan, vahvistuvat. Käyttämättä jääneet surkastuvat. Oliskohan akalla nyt sitten päänsisäiset ilohermot päässeet näivettymään?

Siis ei muuta kuin ilo irti ja riemua repimään. Sitähän löytyy, kun vain tarkasti katsoo: Ikkunasta näen, että vanhempi koiranpentu pesee pihalla kissan korvia. Kisu antautuu käsittelyyn tyytyväisenä silmät sirrilään. Pienin kisu kehrää lämpöisenä keränä tässä sylissä ja käyttää villatakin hihaani tuttina. Antibioottikuuri lopppuu tänään! Enää neljä tabua jäljellä, eikä tällä hetkellä edes okseta, vaikka aamulla otin jo yhden.

Ilonsa kullakin. Toivottavasti. Eiköhän niitä edes vähän kaikille riitä, jos oikein aatellaan ja jaetaan vaikka vähän omistamme, jos joku näyttää jäävän tyystin ilman...

Marinaa

Mikä siinä onkin, että yllättävän monet asiat, joita elämässään joutuu tekemään jonkin pahan korjaamiseksi tuntuvat erityisen ikäviltä: ongelmien tiedostaminen, virheittensä tunnustaminen, aiheuttamiensa vahinkojen korjaaminen - ja joskus myös lääkkeen ottaminen.

Kaikkia noita korjausoperaatioita olen tänään joutunut jossain muodossa harrastamaan, mutta kaameinta on silti tämä lääkkeen otto. Kun pitäisi pystyä olemaan oksentamatta, vaikka sisuskalut kääntyvät nurin ja vatsanpohjaa polttaa. Eihän se antibiootti nimittäin vaikuta, jos se saman tien pois tulee. Onneksi kuuri loppuu huomenna. Tehosta ei vielä ole varmuutta. Se selvinnee sitten kun nämä ikävät sivuvaikutukset lakkaavat.

Että minun pitikin saada kropakseni tämmöinen maanantaikappale. Joskus olen huonolla humöörillä äidiltä kysellyt, mahdanko ihan oikeasti olla Made in Finland. Tuotteen laadulla ja kestävyydellä ei nimittäin ainakaan tässä tapauksessa voi kehuskella...

No, ristinsä kullakin. Tänään ei nyt ajatus kuitenkaan yllä omia sisuskaluja edemmäs, joten krätinät jääköön toiseen kertaan. Tänään akka tyytyy taas marisemaan omaa surkeuttaan.

Usko kapitalismiin horjuu?

Tänään osui kohdalle tämmöinen uutinen, jota taas lueskelin silmät ymmyrkäisinä. Helsingin Sanomat kirjoitti muun muassa näin:

Yksi viidestä suomalaisesta on valmis sanomaan, että markkinatalous on tullut nykymuodossaan tiensä päähän ja siitä on aika luopua. Suomalaisten epäröinti käy ilmi Elinkeinoelämän Valtuuskunnan EVAn kansallisesta asenne- ja arvotutkimuksesta.

Akka kuuluu ehdottomasti niihin joka viidensiin, vaikkei kukaan asiaa ole käynyt kysymässäkään. Oleellista lähitulevaisuuden ja tämänhetkisen käytännön kannalta lienee kuitenkin tämä, joka myös kyseisessä jutussa kerrotaan:

Suurin joukko suomalaisista (42 prosenttia) ei kuitenkaan osaa tai halua ottaa kantaa vapaan markkinatalouden hylkäämiseen. Ainoastaan kokoomusta äänestävät ja johtavassa asemassa olevat sanoutuvat täysin selkeästi irti ajatuksesta.

Tässä kohtaa herää väistämättä kysymys, kuka neropatti on ne kokoomuslaiset sinne eduskuntaan päättämään äänestänyt, jos kerran noin suuri osa suomalaisista tosiaan vastustaa juuri sensuuntaista politiikkaa, jota se puolue ajaa?!

Ne, jotka johtavat ja omistavat, käyttävät tietenkin yhteiskunnassa suhteellisesti eniten valtaa, mutta kyllä meillä tietääkseni monissa asioissa edelleen edustuksellinen demokratia toimii (niin haluan ainakin uskoa).

Ainakaan mitään hyvää ei edistä se, että heittäydytään passiiviseen vastarintaan jättämällä äänestämättä, sillä käytännössä se tarkoittaa vain sitä, että ne, jotka uurnille vaivautuvat, saavat äänensä paremmin kuuluviin.

Sen vuoksi akkaa joskus hieman kärmistyttää kuunnella rutinaa vallitsevista oloista sellaisten ihmisten suusta, jotka eivät ole viitsineet edes sitä perustavinta poliittista korttaan kekoon kantaa.

Eipä akka itsekään voi enää yhteiskunnallisella aktiivisuudellaan retostella, mutta sen verran nyt kuitenkin, että aina sitä tulee vääntäydyttyä edes sinne äänestyskoppiin raapustamaan painava vastalauseensa numerona lippuun (siitäkin huolimatta, ettei se muuta taida vaikuttaa kuin herättää närää perikonservatiivisissa naapureissa, jotka saavat sitten paikallislehdestä taas ihmetellä kuka p....e on se kommari, joka taas on meidän piirissä äänestänyt jotain muuta kuin kokoomusta tai keskustaa)

Parisuhdehöpinää

Taannoin pitkällä ajomatkalla tulevalle, uudelle kotipaikkakunnalle taloja katsomaan oli aikaa rauhassa miettiä. Mies kun ei näin tutussa seurassa paljon sanaista arkkuaan auo, eikä viitsi henkevällä keskustelulla akkaa viihdyttää.

Tuli mieleen, että parisuhde on vähän kuin omakotitalo. Sen hankinta on monille elämän suurin sijoitus. Siihen täytyy sitoutua, jos lainaakin joutuu maksamaan takaisin pahimmillaan seuravat 30 vuotta. Silti yllättävän monet sellaisen haluavat. Ajatellaan, että oma talo tuo mukanaan turvaa ja myös tietynlaista vakautta ja vapautta. Eipä ainakaan tarvitse pelätä vuokrankorotuksia tai irtisanomisia ja itsellä on enemmän sananvaltaa muutoksiin kuin vuokra-asunnoissa.

Samoin kuin parisuhdetta myös taloa pitää hoitaa. Tietenkin koko homman perusta on se, että rakennustyöt on tehty kunnolla. Jos heti alussa mennään pahasti vinoon ja siitä mistä aita on matalin, voi myöhemmin koitua kalliit vahingot maksettaviksi ja pahimmassa tapauksessa talo käy asuinkelvottomaksi ennen aikojaan. Kuten talolta ei avioliitoltakaan voi ihan mahdottomia odottaa. Mainostekstien ja viihdesarjojen lupaukset ovat usein aika kaukana todellisuudesta.

Niin talossa kuin suhteessa on tärkeää että tuuletus pelaa. Ummehtunut ilma on päästettävä välillä ulos ja raikasta sisälle, muuten pikkuiset kaunat ja homeitiöt voivat päästä valloilleen, laajeta ja mädättää koko talon tai suhteen.

Kasvatustieteistä tuttu on sanonta, jonka mukaan parisuhde on lapsen koti. Jos vanhempien välit ovat kunnossa on lapsen kasvu kivuttomampaaa ja kaikilla turvallisempi olo. Tilantarve sekä talossa että suhteessa vaihtelee elämäntilanteiden mukaan. Hyvä talo ja suhde on sellainen, joka muovautuu joustavasti muutoksiin.

Ennen piti kaikki remontitkin useimmin tehdä itse, kun ei ollut näitä asiantuntijoita ja firmoja joka lähtöön. Jos ei itse osannut, löytyi yleensä suvusta tai kylältä joku joka neuvoi ja tuki., (eivätkä rakennusasiatkaan olleet vielä niin monimutkaisia ennen moninaisten materiaalien ja teknologiavaihtoehtojen yleistymistä..parisuhde vaihtoehdoista puhumattakaan) Tietotaito siirtyi suoremmin vanhemmilta lapsille. Myös avioliittoa piti koossa yhteisön tuki ja pakko.

Perillä näimme kauniin, vanhan talon. Pihalla vähintään yhdeksän vänkkyräistä omenapuuta etelärinteessä. Olohuoneena sali, jonka pinta-ala oli vaatimattomat 42,8 neliötä. Saman kokoisessa huoneistossa asui koko meidän nelihenkinen perheemme akan lapsuudessa...

Hedelmällinen reissu kaiken kaikkiaan. Vähän nuo lämmityskustannukset kyllä jäivät askarruttamaan. Sekä talon että parisuhteen osalta...

On se onni

Aamulla, kun könysin alakertaan, mies siellä hekotteli itsekseen. Kahdenkymmenenviiden yhteisen vuoden jälkeen sitä jo tunnistaa naurun sävyn ja kysäisin, että mitäs nyt. Hän oli kuulemma hajamielisyyksissään kaatanut vedet kahvinkeittimen sijasta leivänpaahtimeen. Ei sentään ihan koko pannullista, hän yritti puolustella. Sitäpaitsi onneksi pistoke ei ollut seinässä. Voi hyvä tavaton ja tämä mies on sentään vasta 41 v!

Ei tuossa silti mitään eriskummallista ole. Tätä se on ollut meidän yhteiselämä alusta asti. Akan pitää paimentaa kuin bordercollie, jos meinaa säilyä kunnon vaimon kirjoissa, sillä naisen vikahan se on, ainakin täälläpäin, jos mies menee töihin ryppyisissä vaatteissa, eripariset sukat jalassa ja tukka kampaamatta. Ei ole akka pyykännyt, silittänyt, eikä katsonut tarpeeksi perään.

En minä koskaan ole kovin ahkera ollut huolehtimaan, mutta tottahan olen parhaani mukaan yrittänyt toisen tietä tasoittaa: muistuttaa, että auto käynnistyy parhaiten virta-avaimella ja, että kauppaan kannattaa ottaa lompakko mukaan, yrittänyt syöttää sitä ennen kuin lähdetään pitkään reissuun, ettei tule nälkäkiukku kesken matkan ja katsonut, että sillä on leirille lähtiessä edes hammasharja mukana. Viime aikoina on ote päässyt herpaantumaan, kun omassa itsessäkin alkaa olla ihan tarpeeksi päänvaivaa - ja tämmöistä meillä sitten sattuu ja paljon muuta.

On se onni, ettei meillä ole lapsia. Tuuppaisivat meidät varmasti pikapuoliin pakkohoitoon ja matkustaisivat itse etelän lämpöön ennakkoperintöä törsäämään. Enkä ihmettelisi yhtään.

Pahoittelut

Nyt pahoittelen täällä vallan kauhiast, jos/kun aiheutan todennäköisesti jollekin ylimääräistä vaivaa. Ainoa konsti, jonka keksin sen blogilistaongelmani ratkaisuksi, oli nimittäin poistaa Akka krätisee hetkeksi listalta kokonaan ja lisätä se hetken kuluttua sinne uudestaan. Näytti toimivan, mutta todennäköisesti kaikki, jotka ovat jotain linkittäneet tai merkinneet blogilistalle tämän suosikikseen kadottivat nyt tietonsa. Jos haluat tilata tämän uudelleen blogilistalta, yritän nyt lisätä tuohon palkkiin napin, josta tilauksen uusiminen käy näppärästi. On tämä teknoloogia vaan hankalaa näin vanhalle ja hidaspäiselle...

Paljonko on paljon

Olo on edelleen turkasen huono, mutta sitä suuremmalla syyllä pitäisi saada asioita hoidettua. Nyt voi nimittäin olla niin, että kyseessä on jokin uusi ja entisiä vakavampi tauti. Merkit ainakin viittaavat johonkin ennalta tuntemattomaan vaivaan. Ennen kuin sairaalarumba taas alkaa tai Viikatemies kopistelee ovella, tarttee tottavieköön saada lajiteltua muuttoa varten edes osa tästä roinasta, ennen kuin viimeistään syyskesällä nykyisestä kodista pois lähdetään.

Muuttaminen silloin tällöin tekee hyvää. Tulee inventoitua romppeensa ja hieman mietittyä, mitä kaikkea tahtoo mukanaan kantaa - sekä ihan konkreettisesti että symbolisesti. Huomaan, että käyttöarvon lisäksi itselleni ovat tärkeitä ne tarinat, jotka esineisiin liittyvät. Joillekin olennaisinta voi olla esteettisyys, status tai viestit, joita ne omistajansa elämäntyylistä katsojille välittävät.

Akan kodissa kaikilla tavaroilla on historia. Ne on useimmat valmiiksi käytettyinä hankittu tai lahjaksi saatu. Sisustusta ei tässä huushollissa ole vaihdettu trendien mukaan, vaan tavaraa on taloon ajautunut montaa eri reittiä, mutta melkein ainoa väylä, jonka kautta siitä on päästy eroon, ovat tilanteet, joissa joku on ottanut vastaan esimerkiksi meille tarpeettomaksi käyneen laitteen tai huonekalun. Kohta kuuteentoista vuoteen ei muuttosiivousta ole tarvinnut tehdä. Nyt huomaan, että roinaa on liikaa, mutta mistä luopua? Pula-aikaan varttuneilta vanhemmilta olen oppinut, että kaikkea voi vielä tarvita.

Toisaalta en koskaan ole edes halunnut ihmiseksi, jonka maallinen omaisuus mahtuu matkalaukkuun. Eihän minun omaisuudellani paljon rahallista arvoa ole. Tunnearvoa sitäkin enemmän ja koska elämäni nykyään rajoittuu melko tarkasti neljän seinän sisälle, nautin siitä, että seuranani ovat rakkaiden karvakorvien lisäksi rakkaiksi käyneet esineet, levyt, elokuvat ja kirjat.

Monessa mielessä taidan elää samanlaista elämää kuin huonokuntoiset, 40 vuotta itseäni iäkkäämmät vanhukset. Paljonko on paljon : ikävuosia, omaisuutta, tilaa tai jaksamista? Ehkä olisi parasta olla vertailematta toisiin. Ainakin akkaa helpottaisi, kun osaisi pitää huolta ihan vaan omista asioistaan, tavaroistaan ja tyytyä siihen, että jaksaminenkin on sitä, mitä on. Se, mikä toiselle on paljon, ei välttämättä toiselle edes riitä ja jos oikein kaikkea tahtomaan rupeaa, niin mikäänhän ei välttämättä ole tarpeeksi.

Blogilistaonkelmia

Jos lukijoissa on joku, joka ymmärtää jotain tuon blogilistan kommervenkeistä, ottaisin mielelläni ehdotuksia ja vinkkejä vastaan. Ongelma on nimittäin edelleen se, että ainakaan minun koneellani blogilistalle eivät nämä Akka krätisee- osaston jutut päivity. Kun tökin sitä tarkista heti -nappia, tulee ilmoitus, että blogi on jonossa, mutta viimeisin päivitys on kirjattu neljäs päivä. Muut blogini kyllä toimivat kuten ennenkin. Outoa...

Kun sais ees uuden pään

Nonniiin. Eilen kämmäsin jotain tässä blogissa niitä meemilinkkejä söheltäessäni. Sen jälkeen postaukset eivät ole päivittyneet blogilistalle.

Huusholli on kuin hävityksen kauhistus, mutta en kertakaikkiaan jaksa tehdä sille mitään. Olen järkyttävän kipeä ja huonovointinen niistä uusista antibiooteista ja eilisestä reissaamisesta. Asuuhan tässä huushollissa tietenkin myös toinen aikuinen, mutta hän taitaa olla niin laitojaan myöten täynnä meikäläisen ikuista sairastamista, aikaansaamattomuutta ja marinaa, ettei viitsi olla enää edes empaattinen - saati sitten auttaa.

Päivällä unohdin henkireikäni: kuukausittaisen aikani terapeutille. Oli jo ilta, kun muistin sen ja harmitti niin, että melkein itketti.

Koiranpentukin on kipeä ja eläinlääkärikäynti maksoi paljon. Lopputulemana kaiken kukkuraksi pelkkä toteamus, että se on virustauti. Pitää vaan potea ja tulla sitten uudelleen, jos tilanne radikaalisti pahenee. Pieni, sairas pentuparka. Voisinpa edes ottaa sen vaivat itselleni. Eivät ne tätä oloa enää ratkaisevasti huonontaisi.

Kun sais edes uuden pään, jos ei muita osia olisikaan tarjolla. Vielä minä jotenkin nämä kivut kestän, mutta tämä perhanan pääkoppa, joka on täynnä silkkaa sontaa, eikä toimita virkaansa (ei edes muista mitään) joutaisi mennä.

Retrospektiota

Viimeiset vuoteni työelämässä olin opona parissa oppilaitoksessa. Se tuntui äärettömän tärkeältä tehtävältä, samalla kertaa pelottavalta ja antoisalta. Miten auttaa nuoria parhaansa mukaan toteuttamaan unelmiaan ja sovittamaan niitä yhteen karun todellisuuden kanssa? Voi, miten monta kertaa toivoinkaan pöydälleni tietokoneen sijaan kristallipalloa, josta olisi voinut tarkasti ennustaa elinkeinoelämän tulevat työvoimatarpeet ja talouden kehityksen.

Melkein perhosen siipien repimiseltä tuntuivat ne kerrat, jolloin nuorelle oli pakko kertoa, miten paljon eri alojen taiteilijoita Suomessa on jo työttömänä tai kuinka pieni prosentti hakijoista pääsee opiskelemaan vaikkapa oikeustieteelliseen.

Jos olisin katkeroituvaa sorttia, saattaisin olla käärmeissäni myös oman urakehitykseni mahalaskusta - varsinkin näin jälkikäteen ja autuaasti unohtaen, että ratkaisut olivat loppujen lopuksi aina omiani. Virheellinen ammatinvalinta, työttömyysjaksot, loppuunpalaminen ja osittain myös sairastuminen olivat kaikki tavalla tai toisella seurausta omista valinnoistani. Ne tuli tehtyä senhetkisen parhaan ymmärryksen pohjalta, joten ei niitä katuakaan kannata.

Tämän ajan nuoria en kyllä kadehdi. Itse sain sentään melkein koko työurani elää aikaa, jolloin työnantajat soittelivat kotiin ja tarjosivat töitä. Nyt on kilpailu todella kovaa ja vaatimukset välillä suorastaan yli-inhimillisiä.

Meille 60-luvulla syntyneille vielä uskoteltiin, että korkea koulutus on avain menestykseen ja nousujohteiseen urakehitykseen. Nyt ei maisteri ole enää mitään ja tohtoreitakin alkaa olla työttöminä pilvin pimein. Samaan aikaan työmarkkinoilla vaaditaan hyvää koulutusta, laaja-alaista kokemusta, vankkaa tietotaitoa, kykyä markkinoida itseään ja tietysti tasokasta ulkomuotoa (onhan työntekijän habitus väistämättä yrityksen käyntikortti).

Ehkä tänään on ihan hyvä olla tässä, metsän reunassa, syrjässä. Huhkikoot ne jotka jaksavat. Ainoa huoli akalla on kissanruoka ja se riittääkö rahat eläinlääkärilaskuihin sun muihin perustarpeisiin. Noita tämän päivän nuoria tulee silti surku. Jaksavatko ne, vai menevätkö jo keski-iässä pahasti rikki ja jos, niin mihin meidät kaikki ennen aikojaan romuttuneet loppujen lopuksi säilötään?

Meemiö

Äijä otti ja haastoi meemiöön. Kivojahan nämä ovat. Säännöt menevät näin:

Meemin säännöt:


1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.

2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.



Ne sattumanvaraiset asiat akasta tällä kertaa:
1. Olen asunut laskutavasta riippuen vähintään kolmellatoista eri paikkakunnalla
2. Minulla on jo vuosia ollut vyötärölle saakka ulottuvat hiukset
3. En syö lihaa
4. Olen joskus omistanut vaateliikkeen
5. Olen eläkkeellä
6. Parasta aikaa sylissäni on kissanpoika

Bloggaajat, joille haluan tämän meemin jatkaa, ovat Saara, Jussi, Pohojan Akka, Äijänkäppyrä, WhySoSerious ja Esa.

Kipiänä ja kiukus

Nyt ei akkaa naurata yhtään. Kaikki omat konstit on kokeiltu ja viime viikolla oli pakko soittaa terveyskeskukseen. Lääkäreille ei ole saatavissa aikoja. Laitettiin jonotuslistalle. No, en minä sinne innokkaasti ole tukkimassakaan. Pyysin nyt kuitenkin laboratoriokäyntiä ja kerroin, mitkä lääkkeet ovat ennen auttaneet. Koska useimmat tropit puhkovat akan vatsaan ylimääräisiä reikiä, kokeiluluontoisesti niitä ei viitsisi napsia, mutta lääkäri tiesi taas paremmin - peräti potilasta tapaamatta. Taitavia ovat nuo nykytohtorit. Hallitsevat kaukoparannuksenkin muuallakin kuin KELA:ssa - tai sitten ei.

Apteekissa odotti antibioottiresepti, joka oli kyllä oppikirjan mukainen, mutta akan kannalta aivan turha ja sangen kivulias. Me kaikki kun emme ole ihan standardikappaleita. Olo oli kuin Matrixissa, kun sen sinisen pillerin naamaani nappasin ja parin tunnin päästä piti jo halata vessanpyttyä.

Tippa linssissä ja hammasta purren ahdistuin tänään soittamaan arvauskeskukseen uudestaan. Melkein kolmen viikon päästä olisi seuraava vapaa aika. Lääkäreistä on täällä kuulemma hirveä pula. Jotain toista antibioottia voisi tietysti vielä sokkona kokeilla. Ai ei vai? No, jos veren oksentelu oikein pahaksi äityy voi tietenkin mennä käymään ensiavussa. Arvatkaa menenkö?! Palvelu täkäläisessä arvauskeskuksessa on kyllä akalle aina ystävällistä ja avuliasta, mutta jos systeemi ei toimi, niin eihän se silloin toimi.

Ennen sairauksieni pahenemista en pelännyt vanhenemista. Ei minua rypyt ja kuolema huolestuta vieläkään. Tämä kituminen ja toisten avun varaan joutuminen tässä sisulle ottaa. En uskalla edes ajatella kaikkia niitä pitkäaikaissairaita ja vanhuksia, joilla on todellinen hätä ja avuntarve, mutta ei ketään huolta ja puolta pitämässä.