Vaikka lunta on vielä enemmän kuin tarpeeksi, kalenterista hoksasin, että parin viikon päästä taas käännetään kelloja kesäänpäin. Siinä selaillessa silmä pökkäsi päivämäärään, joka jostain syystä on aina ollut elämässäni erityisen merkityksellinen. 30. tai 31.3 on syntynyt häkellyttävän moni läheisimmistä ystävistäni. Kolmanteenkymmenenteen päivään liittyy myös monta unohtumatonta muistoa vuosien varrelta.
Yksi , ei niin kovin riemullinen, on kymmenen vuoden takaa, kun olimme lähdössä Pohjoiseen keikalle. Osa bändistä oli tarkoitus poimia kyytiin puolimatkasta, kotipaikaltaan. Aamu alkoi ankeasti, kun mies heräsi kovaan selkäsärkyyn ja ulkona oli 30 astetta pakkasta. Kaiken kukkuraksi autosta oli juuri hajonnut lämmityslaite.
Soittokamoja roudatessa miehen ruoto meni entistä enemmän epäkuntoon ja niinpä hädissämme soitimme puolitututulle "niksauttajalle", joka lupasi ottaa pienellä varotusajalla vastaan naapuripaikkakunnalla. Kun sitten huoltoasemalla, kahvikupin äärellä, odottelimme nikamanrusauttelijalle pääsyä, huoltsikalle rymysi kaameasti kiroillen myös toinen soittajaryhmä, jonka matka etelän suuntaan oli keskeytynyt syylärin hajoamiseen.
Mies pääsi käsittelyyn ja sai tarvitsemansa avun. Jälkihoito-ohjeet tosin taisivat jäädä noudattamatta, kun rasituksen välttäminen ja lämpimänä pysyttely olivat aika kaukana siitä monen sadan kilometrin ajaarytyyttelystä hyytävässä kylmyydessä.
Ikkunatkin meinasivat jäätyä umpeen, vaikka akka raaputti klasia auki, mikä kylmänkankeilla ranteillaan kerkesi. Rumpali oli tapansa mukaan myöhässä ainakin tunnin ja siinä kohtaa akalla äidinvaistot heräsivät niin, että teki mieli käydä tukkaan kiinni ja tapakasvattaa. Vimmatusti kaasujalkaa polkien ehdimme lopulta perille ja vaikka soundcheck jäikin puolitiehen , ei meitä sentään ulos salista buuattu.
Yleensä aika kultaa muistot. Tähän ei kultamaali ole vielä ihan riittänyt, mutta kai se jo hieman reunoilta kiiltelee. En silti voi sanoa kaipaavani niitä aikoja. Esiintyvän muusikon hommissa 90% on odottelua, matkustamista, roudaamista ja huoltoasemien huonoa ruokaa (tai oli silloin. Nykyään kai niistäkin paikoista löytää jopa kasvissyöjille kunnon purtavaa). Mutta tulipahan koettua ja vaikka reissussa rähjääntyy, niin saattaa joskus jotain oppiakin.
Yksi , ei niin kovin riemullinen, on kymmenen vuoden takaa, kun olimme lähdössä Pohjoiseen keikalle. Osa bändistä oli tarkoitus poimia kyytiin puolimatkasta, kotipaikaltaan. Aamu alkoi ankeasti, kun mies heräsi kovaan selkäsärkyyn ja ulkona oli 30 astetta pakkasta. Kaiken kukkuraksi autosta oli juuri hajonnut lämmityslaite.
Soittokamoja roudatessa miehen ruoto meni entistä enemmän epäkuntoon ja niinpä hädissämme soitimme puolitututulle "niksauttajalle", joka lupasi ottaa pienellä varotusajalla vastaan naapuripaikkakunnalla. Kun sitten huoltoasemalla, kahvikupin äärellä, odottelimme nikamanrusauttelijalle pääsyä, huoltsikalle rymysi kaameasti kiroillen myös toinen soittajaryhmä, jonka matka etelän suuntaan oli keskeytynyt syylärin hajoamiseen.
Mies pääsi käsittelyyn ja sai tarvitsemansa avun. Jälkihoito-ohjeet tosin taisivat jäädä noudattamatta, kun rasituksen välttäminen ja lämpimänä pysyttely olivat aika kaukana siitä monen sadan kilometrin ajaarytyyttelystä hyytävässä kylmyydessä.
Ikkunatkin meinasivat jäätyä umpeen, vaikka akka raaputti klasia auki, mikä kylmänkankeilla ranteillaan kerkesi. Rumpali oli tapansa mukaan myöhässä ainakin tunnin ja siinä kohtaa akalla äidinvaistot heräsivät niin, että teki mieli käydä tukkaan kiinni ja tapakasvattaa. Vimmatusti kaasujalkaa polkien ehdimme lopulta perille ja vaikka soundcheck jäikin puolitiehen , ei meitä sentään ulos salista buuattu.
Yleensä aika kultaa muistot. Tähän ei kultamaali ole vielä ihan riittänyt, mutta kai se jo hieman reunoilta kiiltelee. En silti voi sanoa kaipaavani niitä aikoja. Esiintyvän muusikon hommissa 90% on odottelua, matkustamista, roudaamista ja huoltoasemien huonoa ruokaa (tai oli silloin. Nykyään kai niistäkin paikoista löytää jopa kasvissyöjille kunnon purtavaa). Mutta tulipahan koettua ja vaikka reissussa rähjääntyy, niin saattaa joskus jotain oppiakin.
5 kommenttia:
Been there, done that. Kivaa oli, mutten ehkä jaksais enää.
Onneksi teitä on, jotka jaksavat ilahduttaa muita musiikillaan. Taitaa kyllä tuo klamouri olla siittä touhusta kaukana.
Käyn kiertämässä kuulijana pieniä jazz-paikkoja, ja olen tyytyväinen, että jaksavat vuosikausia sitä hommaa pyörittää.
Tuleepi hyväksi mieleni siittä:)
Juu jazz on mukavaa musiikkia -varsinkin ympäristössä, jossa sitä tosiaan keskitytään kuuntelemaan:-) Joskus noissa kapakoissa on niin kova örinä, ettei musiikista pääse oikein nauttimaan..
Ihanaa kun kesäaika alkaa:) Vastasin viimein meemihaasteeseesi!
Uskon kans, että keikkailu ei ole helppoa hommaa vaikka se sivusta seuraten voi siltä näyttääkin. Kiva lukea täysin erilaisesta elämästä ja kokemuksista!
Lähetä kommentti