Kesken vai perillä

Tänään on taas aurinko hemmotellut viluista vaeltajaa. Jaksoin ruokakauppaan, hakemaan äitienpäivälahjaksi lahjakortin jalkahoitoon, apteekkiin ja vielä valittelemaan elämäni surkeutta terapeutillekin. En pyörtyillyt julkisella paikalla, en yrjönnyt, eikä kipukaan ollut tänään aivan sietämätön.

Ehdin kotiin, ennenkuin puhelin soi ja äitini kertoi serkkuni yllättäen kuolleen. Hän oli kuusi vuotta minua vanhempi nainen. Mies oli lähtenyt tunniksi ulos haravoimaan ja löytänyt sisään palatessaan vaimonsa kuolleena lattialta. Syytä ei vielä tiedetä, mutta jokin sairauskohtaus se on ollut.

Tätejä ja setiä olen jo viimeiselle matkalle saatellut, mutta serkku kuului selkeästi samaan sukupolveen. Jonossa olisivat luontevasti olleet edellä hänen iäkkäät vanhempansa. Tai niinhän sitä luulisi. Ei kai täältä ole vielä kukaan toisen vuorolla mennyt. Niin mummuni ainakin tapasi sanoa.

Synkkä ajatus pohdittavaksi kauniina päivänä, mutta luulen, että tuolla tavoin minäkin mieluiten lähtisin: äkkiä, varoittamatta, kesken arkisia askareita. Tätä kitumista on jo kestänyt tarpeeksi kauan. En ainakaan voi valittaa, etteikö olisi ollut aikaa valmistautua.

Ennen ajattelin aina, että marraskuu on todennäköisin ja sopivin aika mennä manan majoille. Silloinhan sinne viimeistään menee luonnosta niin paljon muutakin. Tänään hoksasin, että kevät sopii ihan yhtä hyvin. Melkein sitä tämmöisenä päivänä voisi lähteä vaikka hymy huulillaan. Varsinkin, jos viime vilkaisullaan saisi nähdä keväisen viherryksen ja kuulla lintujen laulun.

Elämä jatkuu, vaikka minä en. Olennaisempaa kuin miettiä sitä, onko matka vielä kesken vai joko pian ollaan peillä, olisi varmasti oppia elämään tässä ja nyt. Kivuista ja elämän rosoisuudesta huolimatta...Mutta serkkutyttöä tulee kyllä ikävä.

Hyvä kuolema - hieno dokumentti

Eilen tuli kolmoselta dokumentti, jossa kerrottiin niin sanotusta avustetusta itsemurhasta ja Sveitsissä toimivasta Dignitas-yhdistyksestä, joka auttaa parantumattomasti sairaita kuolemaan. Edellisen dokkarin samasta aiheesta taisin nähdä puolisentoista vuotta sitten ja jo silloin jäin pitkäksi aikaa miettimään asiaa.

Vakaumuksellisena kristittynä pidän elämää lahjana, joka on arvokas henkilökohtaisesta kokemuksestamme riippumatta. Kysymys avustetusta itsemurhasta, eutanasiasta tai armokuolemasta, miten kukin vapaaehtoista, avustettua kuolemaa haluaakin nimittää, ei silti ole yksiselitteinen.

Eilisiltaisessa dokumentissa minuun kolahti erityisesti se, kun kuoleman valinnut ALS-potilas perusteli päätöstään sillä, että hänen elämänsä loppuisi joka tapauksessa. Itse asiassa se olisi loppunut tuskallisesti jo aiemmin ilman monenlaisia lääketieteellisiä apuvälineitä ja toimenpiteitä.

Ne, jotka vastustavat eutanasiaa sillä perusteella, että siinä ihminen ottaa Jumalalle kuuluvan vallan päättäessään elämästä ja kuolemasta, eivät useinkaan tule ajatelleeksi, että myös pienten keskosten hoitaminen, leikkausten tekeminen ja sairaiden lääkitseminen on puuttumista Luojan luomaan luonnolliseen järjestykseen. Tietyssä mielessä lääkärit ja poliitikot joutuvat tekemään päätöksiä elämästä ja kuolemasta potilaiden puolesta lähes päivittäin. Se, kustannetaanko meille kalliita hoitoja verovaroin tai pääseekö potilas ajoissa leikkaukseen voi jo sinänsä ratkaista jonkun kuoleman ajankohdan.

Itselläni on käytössä useita lääkkeitä, joita ilman saattaisin elää vielä vuosia, mutta oloni muuttuisi niin tuskalliseksi, että todennäköisesti en kestäisi sitä. Kipujen lisäksi myös masennus saa ajoittain kaipaamaan kuolemaa.

Ellei eutanasian laillistamiseen liittyisi niin suuria väärinkäytöksen riskejä luulen, että olisin valmis barrikaadeille sen puolesta. Se Jumala, jonka minä kuvittelen tuntevani, ei nauti ihmisten kärsimyksestä. Uskon, että Hän haluaa antaa meille voimaa kestää kipumme, mutta mahdottomia Hänkään ei meiltä vaadi.

Dokumentissa kosketti se, miten paljon rohkeutta, rakkautta ja voimaa vaaditaan niiltä, jotka rakkaitaan tai peräti tuntemattomia, mahdollisimman turvallisesti viimeiselle matkalle saattelevat. Katsoessa tuntui siltä, että vaikeampaa se oli heille kuin lähtijälle itselleen.

Onkohan elämä helpompaa niille, jotka näkevät maailman mustavalkoisena?

Ihmemaa

Glitter Graphics - GlitterLive.com

Ehkä edellisen postauksen aiheiden kirvoittamana mielessäni on tänään soinut Tarvo Laakson sanoittama ja säveltämä "Ihmemaa". Lauloin sen viimeksi isoäitini hautajaisissa viisitoista vuotta sitten. Mitään esiintymistä ei siihen tilaisuuten ollut etukäteen sovittu. Kahvien alkaessa olla lopuillaan joku sitä kuitenkin ehdotti. Niin sitten istuin pianon ääreen ja annoin tulla sen ensimmäisen kappaleen, joka mieleeni sattui osumaan. Ehkä olisin valinnut jotain muuta, jos olisin arvannut, etten enää koskaan sen jälkeen pysty sitä itkemättä laulamaan. Niin hienoa kappaletta olisi nimittäin ollut kiva esittää muuallakin.

Mummu oli syntynyt samana vuonna, jolloin Suomi itsenäistyi. Kolme viikkoa ennen kuolemaansa hän kertoi jo kovasti toivovansa kuolemaa, koska elämä oli enimmäkseen pelkkää kipua ja vaivaa. Hän sanoi minulle: "Kuule Millan, se on vaan tää kuori, joka vanhenee. Täällä sisällä mä olen vielä ihan nuori flikka." Kuollessaankin hänessä asui nuoren tytön sielu, joka kaipasi päästä jonnekin, missä se ei olisi enää sidottu vanhaan ja sairaaseen asumukseen...

Näin se biisi menee:

Ihmemaa (säv.san. Tarvo Laakso)

Tässä istun itsekseni iltaa.
Kyynelsilmin katson kauas pois.
Ikävä mun mielen jälleen valtaa.
Muualla mun hyvä olla ois.

Ihmemaa, ihmemaa, jossakin odottaa.
Tiedän, että jossain se mua oottaa.
jossain mua oottaa ihmemaa.

Miksi haaveaave täyttää mielen.
Miksi aina kaipaan jonnekin.
Aniharvoin olen tyytyväinen
tässä, nyt, missä milloinkin.

Ihmemaa, ihmemaa...

Kuolemaansa saakka moni haikaa.
Viime hetkeen asti ikävöi.
Tavoittaako koskaan tuota aikaa,
jota suuret haaveet ympäröi.

Ihmemaa, ihmemaa...