Son ny loppu

Son ny loppu - tai oli jo viime maanantaina - nimittäin tämä krätyyly. Niinku moon täällä marmattanu, mua on aika pitkään jo aharistanu tämä samojen asiootten vatvominen päivästä toisehen. Tottahan krätäjäminen tuloo tällääseltä kipuulevalta ongelmakimpulta ihan luannostansa, sei oo ongelma, mutta se sitte on, kun emmä aina kehtaa seuraavana päivänä lukia, miton tullu oikeen kauhian olon kouris näppikseltä päästeltyä.

Tottahan mä tahtoosin sekä itteni että maaliman parantaa. Mialuusti oikeen nopiaa ja iliman ikäviä sivuvaikutuksia. Sei ny vaan taira multa onnistua.

Ensi mä meinasin, jotta paiskaan hevonkuusehen koko tämän plokini, mutta kun se perkules jäi tuanne bloggeriin roikkumaan ihan ku kurillansa ja muistutteli aina hallintapaneeliin kattuessa, jotta tän voi viälä yhyreksänkymmenen vuarokauren kulues poistamisesta palauttaa entisellensä. Mua se pänni tosi lujaa, kun molisin halunnu taas kerran jättää koko roskan kertahuitasulla taakseni niinku mullon muissakin asioos aina tapana.

Sitte rupes viälä tulemahan melekeen tuluvimalla sähköpostia aiva ihanilta ihimisiltä, jokkoli nähny suuren vaivan ja teheny salapoliisityätä jo pelekän sähköpostiosootteen löytämises. Monet sanoo, jotta haluaas viälä lukia näitä tekstejä, mutta pääasias noli hualissansa, jotta oonko mä ny sitte viimeenki kuallu.

Mua sellaanen vähä hävetti ja liikuttikin kovasti. Hävetti sen vuaksi, etten mä ny halunnu olla kellekkään vaivaksi, enkä herättää minkäänlaista hualta tai huamiota. Se tuntuu kumminkin kauhian hyvältä, kun niin moni uskalsi kirijoottaa melekeen viaraalle ihimiselle (kyllähän musta varmahan aika selekiä kuva täältä plokiista löytyy ja sehän mua vähä siappaakin. Ei oo hauskaa kattua ittiänsä tällääsestä peilistä ja nähärä karua totuutta) ja ilimaasi välittävänsä.

Nii, jotta mä ny sitte palautin tämänkin vanhan plokini bittitaivahalle avaruusromuna kummittelemahan. En paa enää plokilistalle, eikä tuu uusia päivityksiä. Linkillä tänne pääsöö mun koiraplokistani ja sellaasesta uuresta yhteisplokista (Kahden talon tarinoita), joka meillon siskoon kans justihin perusteilla. Aukiaa, kunhan saaraan se julukaasukuntohon. Sen olis kumminki tarkootus olla hiukka erilaasta jutustelua ku tämä mun jokapäiväänen krätyylyni, jottemmä tiärä löytyykö siältä mitää tämän plokin lukijoolle. Mun siskoni on kumminkin paljo pareet kirijoottamahan ku minä ja muutenki mukava tyyppi. Käykää joskus vilikaasemassa, jos kiinnostaa.,

Vaikken mä mikää kauhia halaalemaan ookkaan, niin sellaasen virtuaalisen ,oikeen lämpöösen ja kiitollisen halin, voisin ny siunatuksi lopuksi lähettää kaikille ystävällisille lukijoolleni, joita mun kerkes tulla jo ikävä. Tiätysti mä lujen erelleen muitten plokeja ja kommentoinki aina kun jaksan, mutta krätyylyjen ja jokapäiväästen multipäivitysten aika on ny ohi. Tämä Akka aikoo hakkia virtuaalisen lisäksi myös ihan oikian elämän.

Opettaja ei ole poliisi

Osuipas silmiin niin nasevasti kirjoitettu lehtijuttu, että linkitän sen tähän. Savon Sanomat pohtii ihan aiheellisesti sitä, miten kouluissa saadaan opiskelurauha säilymään, kun yhä useammat oppilaat ovat erityisohjauksen tarpeessa ja ryhmäkokoja vain kasvatetaan.

"Opettaja ei ole poliisi" on jutun otsikkona, mutta opettajan ei pitäisi joutua hoitamaan myöskään psykologin tai sosiaalityöntekijän tehtäviä, vaikka sensuuntaisia paineita tuntuu työpaikasta riippuen yhä useammalle kasautuvan. Oppilaitosten välillä käydään kovaa kilpailua ja monet opettajat, erityisesti vapaan sivistystyön puolella, joutuvat osallistumaan myös kurssiensa markkinointiin ja elämään joka vuosi pitkiä aikoja epävarmuudessa, koska työtilanne on aina epävarma, kunnes riittävä opiskelijamäärä vahvistuu.

Monet suuremman luokan ongelmat kypsyvät pitkään ennen niin sanottua räjähtämistään käsiin. PISA-tutkimuksissa suomalainen perusopetus kyllä pärjää, mutta oppilaiden ja opettajien viihtyvyydellä kouluympäristössä emme pääse kehuskelemaan.

Itseltäni koko yläaste valui oppimisen kannalta hukkaan, kun useimmilla tunneilla meteli ja muunlainen häiriköinti esti keskittymisen itse asiaan, joka meikäläistä olisi saattanut kiinnostaakin - ainakin enemmän kuin eräiden luokkatovereiden hässäköinti.

Opettajana pyrin jatkuvasti itse löytämään tasapainon rennon, vuorovaikutteisen (dialogisen) opetustyylin ja auktoriteetin säilyttämisen välillä. Toisinaan se löytyi. Läheskään aina ei.

Tänään, kun olen yrittänyt kaivaa edes jotain valoa syysmyrskyn ja kipujen synkentämään päivään, olen tuumaillut muun muassa sitä, että onnekas olen, kun koskaan enää minun ei todennäköisesti tarvitse pohdiskella sitä, joudunko syytteeseen, jos loukkaan oppilaan yksityisyydensuojaa vaatimalla häntä luovuttamaan pois kouluun tuomansa teräaseet tai päihteet ja millaiset ovat mahdollisuuteni estää katastrofia tapahtumasta, jos psyykkisesti sairaaksi todettu oppilas jonakin päivänä ei taltukaan pelkällä puheella, vaan toteuttaa uhkaukset, joita hän on koko lukuvuoden ladellut...

Enimmäkseenhän minun osakseni tuli opettajan työssä niitä positiivisia päiviä, mutta ehkä tänään on aika rehellisesti muistella niitä huonompiakin - eikä näistä asioista puhuminen avoimesti ole varmasti pahaksi laajemmin ja yleisemminkään. Siitä tuo lehtikirjoituskin muistuttaa.

Ehdollista rakkautta

Näinhän se tuppaa olemaan...

Matalapainetta

No juu, ei se sisäinen etelätuuli kauan kestänyt. Tuli ulkoinen matalapaine seuraamuksineen(sade, tuuli, reumakivut ja jännitysniskan laukaisema migreeni oksenteluineen) ja latisti hyvän mielen.

Tässä kroonisessa sairastamisessa painostavimmalta tuntuu se, että jatkuvasti olisi jaksettava tapella sekä sisäisiä että ulkoisia uhkia vastaan. Terveenä voi edes jollain tavalla ennustaa, millaiset voimavarat itsellä on seuraavana päivänä käytettävissä. Voi sopia, suunnitella ja luvata ja olettaa, että ellei maailmanloppu yllätä, lupauksensa pystyy mitä todennäköisimmin pitämään.

Eihän terveiden elämäkään aina piikittömillä ruusuilla tanssimista ole. Siksi en osaakaan olla katkera tai kysellä miksi juuri minä, eikä joku muu. Aivan yhtä hyvinhän voisin kysyä, miksi juuri minä en ole joutunut petetyksi, jätetyksi tai sattunut syntymään aidslapseksi Afrikkaan.

Melkoista ristivetoa sisäisen ja ulkoisen välillä taitaa olla myös terveempien elämä. Olisi paljon, mitä haluaisi, jos voisi/uskaltaisi/osaisi ja jaksaisi.

Väärin ei ole olla onnellinenkaan ja kulkea kevein jaloin. Itselleni sellaisen näkeminen on aina muistutus siitä, että jossain on vielä iloa, valoa, voimaa ja toivoa paremmasta. Sitä vaan arasti toivoisin, etteivät ne tervein jaloin porskuttavat niin huolettomasti talloisi hitaampia ja hanakasti osoittelisi sormellaan meitä, joita aina jollain perusteella voidaan syyttää itse onnettomuutemme aiheuttaiksi (oletko syönyt, liikkunut ja elänyt muutenkin terveellisesti, välttänyt stressiä ja etsinyt rakentavia ratkaisuja ongelmiisi?)

Tänään en jaksa yhtäkään syyttävää sormea. Tuntuu, että jos sellaisen nyt joku nokan alla kohti ojentaa, otan ja puraisen kipakasti.

Outo sisäinen sääilmiö

Pakkohan tämä on dokumentoida. Nämä hetkelliset hyväntuulenpuuskat ovat nykyään niin harvinaisia. Tyytyväinen olo alkoi jo eilen ja sai tarttumaan pieneen puuhasteluun. Isot hommat saivat jäädä edelleen odottamaan. Huitaisin hetkeksi syrjään huonon omantunnon ja ainaisen riittämättömyydentunteen. Pakkasin ensin niitä yrttien ja kukkien siemeniä ja sen jälkeen ryhdyin värkkäämään joulukortteja!

Tuon musiikkipostauksen perään kertyneet kommentit levensivät hymyäni entisestään. On aika mukavaa hoksata, että samaan suuntaan tässä ollaan menossa (nuoruudesta vanhuuteen) ja samoja aikoja eläneillä on paljon samantapaisia muistoja. On kotoisaa kohdata sellaisia ihmisiä, joille itselle tärkeät asiat ovat tuttuja, eikä kaikkea tarvitse selittää alusta alkaen.

Mies tulee kotiin vasta ensi yönä. Äänestä puhelimessa kuulin, että viikko on ollut työntäyteinen ja raskas. Ehkä saan tänään edes vähän siivottua ja pötyä pöytään, jotta kotiin on mukavampi tulla.

Joskus , kun kaikki on joka rintamalla rempallaan, eikä resursseja asioiden korjaamiseen kertakaikkiaan löydy, on hyvä ja helpottavaa keskittyä pieniin yksityiskohtiin ja unohtaa suuret linjat. Hedelmätön murehtiminen kun harvoin mitään edistää. Harmituksella on paikkansa silloin, kun se herättelee tekoihin ja antaa motivaatiota muutokseen. Muutoin on ihan hyvä antaa sellaisten asioiden olla, joille ei nyt juuri mitään mahda. Tänään kokeilen sitä.

(Minun) maailmani eroottisin soitin

Tämä on varmasti tavallistakin lukijaepäystävällisempi postaus. Tunnen siitä hieman syyllisyyttä ja lupaan parantaa tapani heti huomenna. Ihan itsekkäistä syistä tekee nyt kuitenkin mieli linkittää tämänpäiväinen YouTubelöytö ja kertoa miksi se saa sukat pyörimään tämän tädin jaloissa.

Olen ollut heikkona raskaaseen rockiin niin kauan kuin sitä on ulottuvillani ollut. 70-luvulla sitä kutsuttiin progeksi tai heavy-rockiksi. Nykyään metallimusiikin genre on jakautunut niin moniin alalajeihin, etten minä enää niistä perillä ole. Joka tapauksessa raskas soundi ja virtuoosimaiset kitarasoolot vetoavat primitiiviseen puoleeni ja herättävät paljon eroottisempia mielikuvia kuin Elviksen otsakiharat tai Beatleksen polkkatukka, jotka taisivat villitä minua edeltävää sukupolvea teinivuosinani. Sähkökitara on mielestäni maailman eroottisin soitin.

Oudosti olen aina tuntenut olevani musiikkimaun suhteen samaan aikaan kummajainen ja ajan hermolla. Erikoista on nimittäin se, että niin sanottu heavy-musiikki on kokenut jo vähintään kolme suurta nousukautta nelikymmenviisivuotisen elämäni aikana. Toinen niistä osui sopivasti sellaiseen vaiheeseen, jolloin työskentelin hetken musiikinopettajan sijaisena ja sain kohtuuttomasti irtopisteitä siitä, että tunsin raskaan rockin historian paremmin kuin sen materiaalin, jota minun oli tarkoitus opettaa..

Pianon sain 12-vuotiaana. Sen kustansivat vanhempani.Ensimmäisten kesätöitteni palkan sijoitin omaan puoliakustiseen sähkökitaraan ja käytin lukemattomia iltoja opetellen salaa itsekseni tunnetuimpia kitarasooloja. En minä sähkökitaristina koskaan kovin kummoiseksi kehittynyt, enkä kuuna päivänä ole soolonsoittotaitojani julkisesti esitellyt. Silloisessa asuinympäristössäni se homma kuului yksinoikeudella pojille ja lähimmäksi rock-maailman glamouria pääsin soolokitaristin kainalossa ja lavan reunalla aplodeeraamassa.

Vuosia myöhemmin soitin, tein biisejä ja lauloin sentään itse työkseni, mutta koskaan en ole ollut riittävän pitkäjänteinen harjoittaakseni soittotaitojani niin pitälle kuin olisin halunnut. Nyt se on jo myöhäistä. Reuma on kangistanut sormet, eikä keski-ikäinen täti toki sähkökitaran kimpussa herättäisi juuri muuta kuin hilpeyttä. (Eräs oppilaani lukiossa tiivisti asian hieman härskisti sanoihin "Naisia ei metallimusiikissa tarvita muuten kuin alasti". Se sai opettajatädinkin hetkeksi hiljaiseksi.

Onneksi on sentään mahdollisuus nauttia toisten tuotoksista. Tämä esitys nostatti mieleen paljon muistoja, koska siihen on ympätty monen suosikkibiisini osasia. Esittäjäkin sattuu olemaan kestosuosikkini 70-luvulta saakka. Versio on todella pitkä, joten suosittelen vain asiasta innostuneille..

Hiljaisuus on ylellisyyttä

Olen asunut Helsingissä ja parissa muussa kohtalaisen kokoisessa kaupungissa, viimeiset vuodet kuitenkin maalla, taajaman ulkopuolella.

Täällä on meteliä ainoastaan keväisin ja syksyisin, kun traktorit ja viljankuivurit pörräävät pelloilta ruokaa ja linnut mekastavat joko poikastenkasvatuspuuhissa tai tekevät lähtöä etelään. Joskus toki naapurin sällit innostuvat moottoriurheilemaan epämääräisinä vuorokaudenaikoina ja se ketuttaa, mutta eipä sitäkään ole viime aikoina vaivaksi asti sattunut.

Tänään kun koiramme jostain syystä haukkuivat aitauksessaan tavallista enemmän, hain ne äkkiä sisälle ja huomasin miten upea ja yhä harvinaisemmaksi käyvä ylellisyys hiljaisuus on. Nautin siitä itse ja haluan suoda siihen mahdollisuuden myös naapureille. Miten hienoa onkaan saada asua maassa, jossa on vielä tilaa, suhteellisen puhdasta luontoa ja tätä hiljaisuutta, jota aivan liian helposti tulee näillä seuduilla pidettyä itsestäänselvyytenä.

Roiskimista ja lipsahtelua

Ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen Villiminttukissa tuli yöksi sisälle nukkumaan. Aamulla lätäköt olivat jäässä ja auton ikkunat niin kuurassa, että hoksasin olla kiitollinen, kun ei tarvinnut ryhtyä niitä työhönlähtöä varten auki raaputtelemaan. Miehen puolesta pelottaa. Hänen autossaan on kesärenkaat ja työmatkaa kertyy päivittäin yli 60 km + ajelu viikonlopuksi kotiin. Nämä pakkaset tulivat taas pitkän lämpimän jakson jälkeen yllättäen.

Yritin pakkailla muutama päivä sitten kuivumaan kerättyjä kukansiemeniä pusseihin, mutta Muskakisu oli hieman liian avulias. Siemenet menivät sekaisin. Luultavasti kaikkiin muihin pusseihin roiskahti sekaan muutamia pioniunikon siemeniä, koska niiden siemenkodat olivat kisun mielestä vastustamattomia ja unikonsiemeniä satoi ympäri olohuonetta aimo annos, kun se nappasi yhden sellaisen lelukseen.

Melkoista roiskimista ja lipsahtelua tuntuu olevan tämä meikäläisten elämä muutenkin - edelleen. Suunnitelmat menevät uusiksi lähes päivittäin, kun asiat eivät ole itsestä kiinni, vaan koko ajan pitää ottaa huomioon monien muiden aikataulut.

No, tällaista se remontin teko on kuulemma joillaki muillakin ja todennäköisesti ihan normaali perhe-elämäkin monilla. Itse vaan olen päässyt pitkään niin helpolla, kun ei ole tarvinnut sopeutua muuhun kuin oman laumansa tarpeisiin. Ymmärrän toki, että joustavuutta nykymaailmassa tarvitaan. Vaan missä menee joustavuuden ja täydellisen holtittomuuden raja? Milloin kokonaiskuva ja suunnitelmallisuus tyystin katoaa ja tilalle astuu nopea, vaistonvarainen reagointi, joka voi johtaa kalliisiin virheliikkeisiin?

Politiikan tositeevee

Sunnuntaisin olen nyt osunut katsomaan pari minuuttia jotain Big Brotheriin liittyvää ohjelmaa, koska sen jälkeen alkava sarja on ollut myöhässä. Koska katson tällä hetkellä hyvin vähän televisiota ja olen tietoisesti vältellyt seuraamasta mediassa vatkattua vaalirahasotkua, vaikutelma oli yllättävä, kun päässäni piuhat jotenkin iskivät oikosulkuun ja yhdistivät kolme "uutisaihetta": Vanhasen, Sinnemäen ja BB:n Ragnarin.

Satuin nimittäin näkemään semmoisen pätkän, jossa tämä hiukset silmillä kiemurteleva, pitkä, vaalea BB-nuorukainen vastasi juontajan kiusallisiin kysymyksiin useampaan kertaan "emmä muista", "emmä tiedä".

Vanhasella on tietääkseni viime aikoina myös esiintynyt jonkinlaista huonomuistisuutta. Sinnemäkeä en ole koskaan sen jälkeen voinut ottaa vakavasti, kun muutaman kerran eduskuntauransa alussa kuuntelin häntä haastateltavan ja melkein jokaisen vastauksensa hän aloitti sanoilla "Emmä tiedä..". Muistaakseni kyseessä oli peräti jokin vaalityön aikainen haastattelu ja ensimmäisenä tuli mieleeni, että kuka pöhkö nyt semmoista menee edes äänestämään, joka ei mitään tiedä. Ihan ihmetyttää, kuinka sellainen henkilö on keksinyt kansanedustajaksi pyrkiäkään. Kai siellä nyt jotain pitää tietää. Kuvittelisin, että joistain asioista mieluusti keskivertoa enemmän.

Tämä mediapaasto silloin tällöin kirkastaa kivasti omaa näkemystä. Masentavan selvästi Krätyakan silmissä näyttää nyt siltä, että viihde ja raskaamman kaliiberin journalismi lähestyvät kaiken aikaa toisiaan. Aina ei kesken ohjelman televisiota avatessaan ole helppo heti hoksata, onko tässä nyt menossa poliittinen satiiri, ajankohtaisohjelma, vai pätkä jotain visailua tai tositeeveetä, jonne on saatu julkisuusarvoaan kasvattelemaan pari poliitikkoa.