Onnellisuuspakosta ja pelkistämisestä

Koska lehdet pursuvat nykyään näitä oli vaihteeksi mukavaa lukea tämä. Hilkka Olkinuoraa oli pyydetty kirjoittamaan pirteä kirja vanhenemisesta, mutta hän oli kieltäytynyt tehtävästä, koska vanheneminen ei hänen mielestään ole pelkää virkeää harrastamista , onnellista elämästä ja lisääntyneestä vapaudesta nauttimista.

On toki hienoa, jos joku löytää noista monenlaisista listoista apua ongelmiinsa. Lähiviikkoina muistan lukeneeni vastaavanlaisen reseptin ainakin ylipainon, masennuksen ja kodin epäjärjestyksen karkottamiseksi..

Noita kaikkialta silmille tunkevia elämänohjeita pois hätistellessä piirtyy väistämättä mieleen varsin selkeä kuva tämän päivän ihanneihmisestä.

Nykypäivän ihanneihminen ei suinkaan välttele syntiä (mitä se sellainen edes on? Eikös se ollut joku inkvisition keksintö?) vaan läskiä. Ihanneihminen on hoikka, aktiivinen ja liikunnallinen ja siksi automaattisesti terve. (Suurimmaksi osaksi sairaudet johtuvat kehnoista elintavoista ja laiskuudesta, joten yhteisiä verovaroja sairaanhoidossa kuluttavat ovat heikkoluonteisia ihmisiä, jotka oikeastaan saisivat itse kustantaa hillittömän elämisensä seuraukset).

Kunnon kansalainen tekee paljon työtä ja kuluttaa niin, että talouden pyörät rullaavat jouhevasti. Hyvä ihminen huolehtii itsestään, jälkikasvustaan ja ikääntyvistä vanhemmistaan. Jäljelle jäävän ajan (minkä ajan?) hän käyttää ammattitaitonsa kehittämiseen ja henkisen kuntonsa ylläpitämiseen, jotta eläkelläkin vielä kropan lisäksi pelaisi myös pää.

.Kunnon ihminen harrastaa innokkaasti tyydyttävää (fyysistä sekä psyykkistä kuntoa ylläpitävää) seksiä vielä vanhainkodissakin ja tärkeimpänä kansalaisvelvollisuutenaan on elämänsä alusta loppuun saakka ONNELLINEN.

Tuossa Olkinuoran ajatuksia esittelevässä artikkelissa tykästyin erityisesti tuohon sanaan pelkistyminen. Tietyissä piireissä nykyään tavoitellaan elämäntyylin hidastamista, yksinkertaistamista ja leppoistamista. Ilmiötä kritisoivat muistuttavat usein, että moinen oravanpyörän hidastaminen on mahdollista lähinnä varakkaalle eliittijoukolle, jolle leipä ilmestyy pöytään ja katto pysyy pään päällä ilman jokapäiväistä raahautumista mahdollisesti useampaankin työpaikkaan.

Olkinuoran tarkoittama pelkistyminen ei ole sama asia kuin leppoistaminen. Se on jotain, joka tapahtuu ihmiselle väistämättä, kun meitä elämässä "riisutaan". Jokainen, joka tarpeeksi vanhaksi elää joutuu nimittäin yleensä luopumaan monista rakkaistaan, ammatistaan, harrastuksistaan, sosiaalisesta asemastaan, usein myös taloudellisista ja fyysisistä resursseistaan.

Jotain positiivistakin tuossa pelkistymisessä voi silti olla - varsinkin jos edes osa siitä voidaan kokea vapaaehtoisena pelkistämisenä. Vapaaehtoinen suostuminen, sopeutuminen muuttuneisiin olosuhteisiin, avaa mahdollisuuden löytää elämästä uusia ulottuvuuksia, joiden kokemiseen ei ollut aikaa silloin, kun kaikki resurssit kuluivat alati kulman taa karkaavan, täydellisen onnellisen elämän metsästämiseen.

Elämäniloa odotellessa

Nonniin. Nyt on tämäkin sitten tutkittu ja todettu, että ilo elämästä alkaa irrota parhaiten viidennenkymmenennen ikävuoden jälkeen. Stressi, viha ja huolet asettuvat kuulemma vasta tuossa iässä ihmisten mielessä toisenlaisiin mittasuhteisiin. Iloa koetaan erityisesti ystävistä ja perheestä.

Monille vanheneville ihmisille kehittyy kyky työntää negatiiviset tunteet syrjään ja nauttia niistä asioista, jotka ovat hyvin. Riemukkainta tänä ikärasismin aikana on lukea väite, jonka mukaan elämänilon kokeminen näyttää olevan korkeimmillaan siitä viidenkympin rajapyykistä peräti kahdeksaankymppiin saakka. Elämä ei siis päätykään kolmikymppisenä, vaikka pessimistisimmät niin kuvittelevakin.

Ei hassumpi ennuste tämmöiselle tasaista tahtia ikääntyvälle täti-ihmiselle. Sitä viidenkympin merkkipaalua rupeaa tämmöisiä juttuja lukiessa ihan odottelemaan..

Koskaan et muuttua saa

Se laulunteksti, jossa sanotaan, että ..".ole sellainen vain, jona nähdä sut sain, ole muisto mun nuoruudestain" ja jossain kohtaa "koskaan et muuttua saa", on yksi karmeimmista, jonka tiedän. Onhan se nyt aika kohtuuton ja vastenmielinenkin ajatus, että ihmisen pitäisi pysyä sekä ulkoisesti että sisäisesti samanlaisena hamasta nuoruudesta harmaaseen vanhuuteen saakka.

Krätyakka on viime aikoina törmäillyt netissä ja vähän muuallakin kolmenkymmenen vuoden takaisiin tuttuihin ja välillä tuntuu, että olisi kiva, jos ei oltaisi törmäilty. Varsinkin entiset poikaystävät olisi mukavaa säilyttää muistikuvissaan semmoisina suloisina teinipoikina, joina heidät aikakausia sitten on tullut viimeksi tavattua. Sama pätee muistikuviin itsestä heidän mielessään.

Olisi niin mukavaa pysyä edes jonkun muistoissa semmoisena kuin joskus on ollut, sillä usein tuntuu, että näissä nahoissa ei siitä ihmisestä ole mitään muuta jäljellä kuin dna ja hämäriä muistikuvia. Ehkä jotkut säilyttävät ulkonäkönsä lisäksi paljon samoja persoonallisuuden piirteitä lapsesta vanhaksi saakka, mutta minua elämä on hionut ja välillä järeämmilläkin työkaluilla muokannut niin paljon, etten aina tunnista esimerkiksi vanhoista teksteistä itseäni lainkaan.

Kun menimme naimisiin, kiusasin mauttomasti puolisoani, (joka kalenterivuosiltaankin on minua kolme vuotta nuorempi), että kun minä niin kovasti pidän nimenomaan nuorista pojista, hänen olisi parasta pysytellä nuorekkaana. Kiltisti mies sitten lupasi ja vannoi pysyvänsä aina kuusitoistavuotiaana. Enkä voi todeta muuta kuin, että sanansa mittainen mies, koska häneltä vielä kolmenkympin kieppeillä kyseltiin ravintolan ovella papereita, eivätkä huonosilmäiset seurakuntamummot vieläkään aina hoksaa, että se pitkätukkainen pojankloppi, joka heitä retkellä paimentaa, onkin yli nelikymppinen mies.

Vaimona olen kyllä suunnattoman helpottunut, ettei tuo puoliso henkisesti sittenkään jäänyt teini-ikäiseksi. Nyt, kun itse tunnen itseni jo huonokuntoiseksi kahdeksankymppiseksi, impulsiivisen teinipojan vauhdissa pysyminen voisi käydä ylivoimaiseksi.

Yhdessä vanhenemiseen ja sen myötä tapahtuviin muutoksiin liittyy myös se hyvä puoli, että elämä pysyy mielenkiintoisena. Pikkuhiljaa näkökulma asioihin muuttuu ja kun kumppanikin muuttuu omaa tahtiaan omaan suuntaansa, on jännittävää löytää toisesta vielä useamman vuosikymmenen jälkeenkin uusia puolia. Samat elementit ovat tallella, mutta aika kääntää niitä eri asentoon, vähän kuin kaleidoskoopissa.. Juu, niinhän sen täytyy olla..

Ikääntymisen riemuja osa I

Yksi ikääntymisen mukanaan tuomista positiivisista puolista on se, että lisääntymisen paineet ovat poistuneet. Aina siitä asti, kun avioliittoon astelimme, olemme miehen kanssa saaneet vastailla enemmän ja vähemmän hienotunteisiin kysymyksiin lisääntymisaikeistamme. Mies toisin kuulemma vain minun läsnäollessani. Mikä siinä onkin, että maskuliineilta semmoista ei usein tivata, mutta naisia pidettiin, ainakin minun nuoruudessani, epänormaaleina, jos he eivät vauvanvaunut nähdessään kumartuneet lepertelemään tai ilmoittivat peräti avoimesti, etteivät aio ikinä moisia molemmista päistä vuotavia nyyttejä hankkia.

Vapaaehtoisesti lapsettomia naisia ovat kautta aikain paheksuneet sekä miehet että naiset. Meitä on pidetty itsekkäinä, tunnekylminä, mukavuudenhaluisina ja jopa psyykkisesti häiriintyneinä. Freudin mukaan nainen toteuttaa seksuaalisuuttaan pitkälti äitiyden kautta ja nimenomaan äiti on lapselle vauvaiässä se paras mahdollinen hoitaja. Nainen, joka ei halua lapsia, ei ole oikea nainenkaan. Niin on minullekin parikin muinaista poikaystävää ilmoittanut.

Akka sattui syntymään (tai on laitoksella vaihtunut) perheeseen, jossa molemmat vanhemmat ovat äärettömän lapsirakkaita. Vaikka sisaruksia ei meikäläiselle siunaantunut kuin yksi, hoitolapsia, lainalapsia, sijoituslapsia ja muuta pikkuväkeä oli aina torppa pullollaan. Ponnekkaasti äiti myös ohjasi pikkuakkaa sopivana pitämälleen uralle ja hommasi minut lapsenvahdiksi kesätöihin ensimmäisen kerran jo 13 -vuotiaana.

Tulihan niitä mukuloita hoidettua kaikissa mahdollisissa laitoksissa ja kotiapulaisenakin. Äitiysvaate- ja lastentarvikeliikettäkin tuli joskus pyöritettyä. Ystävät kasvattivat perhettä ja kyselivät aika ajoin, emmekö jo ole tulleet järkiimme. Mitä aiomme tehdä sitten, kun ikäännymme ja kaipaisimme huolenpitäjää? Ehkä vuosikymmenen päästä voin alkaa kysellä sitä heiltä. Katsotaan sitten käyvätkö lapset kylässä ja pitävätkö huolta vanhemmistaan. Melko kehno syy sellainen toive minun mielestäni lasten hankinnalle on...

Forever young - ei kiitos!

Hitsi, että mä tykkään olla vanha akka! Koko ihanuudessaan se valkeni mulle oikeastaan yhden pikku insidentin avittamana. Joskus kymmenisen vuotta sitten kaksi ihan aikuista miehenrohjaketta ajeli moottorikelkalla talvella tarkistamassa sähkölinjoja. Eikä siinä vielä mitään moitittavaa, mutta kun ne pärrästivät noin vaan lupaa kyselemättä sillä vehkeellään halki toisten lumisten pihojen. Meikäläsellä paloi oitis käämi, kun kuvittelin niiden lintanneen hangen alla edellisenä syksynä istuttamani tyrnin taimet.

Mulla oli tukka takussa ja ryönäiset pussipolviset verkkarit jalassa, kun rymysin takapihalle ja kerkesin juuri näkemään kuinka kaksikko teki valtavan ja vaarallisen vauhtiloikan sillä pärrästimellään yli meidän tonttimme reunaojan, tiheän pusikon läpi. Siminnähden niillä oli kivaa, mutta siihen se hauskuus sitten tyssäsi. Meikäläinen nimittäin karjaisi oikein sotaäänellä ja tiedusteli, mitä taivahan tähäre tuo tuommoinen touhu on ja ilmoitin, että lasku seuraa perässä, jos yksikin taimi on poikki.

Oli se melko hupaisa näky, kun kaksi isoa miestä kimpaisi vikkelästi pois moottorikelkan päältä ja ryhtyi säikähtäneen näköisenä mutkuttelemaan: "Mutku me noita sähkölinjoja..". Eivät siis todellakaan olleet tulleet ajatelleeksi, että koko maailma ei ole heidän leikkikenttänsä, eikä moottorivehkeillä ajella kenenkään pihojen läpi kysymättä lupaa ja ohjeita, mistä sopii mennä.

Pari vuotta myöhemmin, kun eräs lukiolaistyttö kehityspsykologian tunnilla kysyi: "Väitätkö sä muka ihan oikeesti, ettet haluais mieluummin olla edelleen nuori", muistin välittömästi tuon tapauksen. Hymyilin leveästi ja sanoin itsekin täysin vakuuttuneena, että en tosiaankaan tahdo.

On ihanaa, kun saa rämettyä rauhassa. Ei tarvitse kelvata kenellekään, kun ei kukaan vanhoilta akoilta kuitenkaan mitään odota (paitsi harmeja, kahvinkeittoa ja mäkätystä). Ulottuvuutta (ihan fyysisessä mielessä) ja sisäistäkin substanssia on ehtinyt kertyä sen verran, ettei tämmöistä eukkoa ihan yhtä helposti ohiteta kuin sitä hentoa tyttöä, joka olin pari vuosikymmentä sitten. Ja tässä vasta nämä akkaantumisen ympäristölle negatiiviset puolet.

Minne joutuisi maailma ilman vanhojen naisten panosta vapaaehtoistyössä, järjestöissä, kirkoissa ja politiikassa, kansalaisopistoissa ja kodeissa. Ainakin aikuiskoulutustoiminnan saisi Suomesta todennäköisesti tyystin lakkauttaa, mutta näistä ympäristömyönteisistä asioista tuonnempana. Nyt tarttee viedä nelijalkaiset pissalle, mutta toteanpahan vaan , että eläköön positiivinen tätienergia!