Edellisessä postauksessa pohdiskelemani huolimattomuuden lisäksi olen viime aikoina pähkäillyt luopumista. Amerikkalaisissa elokuvissa "luuseriutta", eli luovuttamista tuodaan esille suurena häpeänä ja mantraa "never give up" toistetaan kuin pyhää opinkappaletta.
Ylistetäänpä sisua ja sinnikkyyttä meillä Suomessakin peräti kansallishyveenä unohtaen, että sama ominaisuus voi saada myös negatiivisia muotoja. Sangen usein niin sanottu sinnikkyys ja periksiantamattomuus nimittäin näyttäytyy lähinnä jääräpäisyytenä ja joustamattomuutena.
Krätyakka häpesi itsessään lyhytjännitteisyyttä ja taipumusta jättää asioita kesken lähes kolmikymppiseksi saakka. Erityisen kipeästi kolahti, kun eräs ammatinvalintapsykologi ammattinsa tuottamalla auktoriteetillä neuvoi kerran, ettei minun kannata lähteä yliopistoon, kun tarpeeni ja kykyni saattaa asioita loppuun on niin heikko. No, toteamuksellaan hän taisi tietämättään nostattaa Akan sisua niin, että opintoviikkoja kertyi lopulta parinkin yliopistotutkinnon verran.
Tuosta lausumasta kului melkein kymmenen vuotta ennenkuin kasvoin niin vahvaksi ja itsenäiseksi, että uskalsin perustellusti vakuuttaa itselleni, että luovuttamisessani ei ole kyse pelkästään negatiivisesta asiasta. Parhaimmillaan kyvyssä jättää kesken ja muuttaa alkuperäistä suunnitelmaa voi olla kyse joustavuudesta, kyvystä jatkuvasti arvioida tilannetta ja mukauttaa toimintaansa muuttuviin olosuhteisiin.
Varsinkin nykyään, kun elämänrytmi on hivuttautunut aiempaa kiivaammaksi ja suuria muutoksia tapahtuu lähes päivittäin, vanhat kulttuuriset uskomukset ihmisen "ihanteellisesta" persoonallisuudesta joutavat/joutuvat uudelleen arvioitaviksi.
Vakaus, sinnikkyys ja määrätietoisuus tuskin ovat kadottaneet kokonaan merkitystään hyveinä, mutta nykyään tarvitaan myös rohkeutta ja kykyä muuttaa nopeasti suuntaa. On eri asia jättää asioita kesken pelkästään laiskuuttaan tai siksi, että alkuinnostus on sammahtanut (esim. avioliitossa, koulutuksessa tai harrastuksissa) kuin todeta, että alkuperäinen suunnitelma ei kertakaikkiaan toimi ja siksi on järkevää kokeilla uutta.
Useimmat suunnitelmat elämässämme joudumme tekemään puutteellisten taustatietojen varassa. Emme voi etukäteen tietää, millaista yhteiselämä tulee olemaan kymmenen vuoden päästä, kun astumme avioon. Työmarkkinatilannekin vaihtelee nykyään niin nopeasti, että aloittaessamme opintoja on vaikea varmasti ennustaa, onko valmistumisen jälkeen alalla töitä. Avioliittoa pidän silti sitoumuksena, josta tahdon pitää kiinni tuli, mitä tuli. Koulutuksen kesken jättäminen ei puolestaan ole mikään ongelma, jos ala ei tunnu oikealta. Kyse on asioiden arvojärjestyksestä.
Monissa tilanteissa luopuminen on hyvin lähellä sopeutumista. On viisasta valita tarkkaan taistelunsa, koska kaikkeen ei yhden ihmisen voimat riitä. Luopuessaan jostain ihminen usein saa enemmän aikaa, tilaa ja energiaa käytettäväksi niihin asioihin, jotka vielä ovat jäljellä ja jotka tuntuvat tärkeämmiltä kuin se, mistä on joutunut/oppinut/suostunut luopumaan.
Näiden ajatusten johdattelemana Krätyakkakin luopuu nyt yhdestä blogeistaan. Toivon koti katoaa huomenna blogosfääristä ja hyvä niin. Aikansa kutakin..
Ylistetäänpä sisua ja sinnikkyyttä meillä Suomessakin peräti kansallishyveenä unohtaen, että sama ominaisuus voi saada myös negatiivisia muotoja. Sangen usein niin sanottu sinnikkyys ja periksiantamattomuus nimittäin näyttäytyy lähinnä jääräpäisyytenä ja joustamattomuutena.
Krätyakka häpesi itsessään lyhytjännitteisyyttä ja taipumusta jättää asioita kesken lähes kolmikymppiseksi saakka. Erityisen kipeästi kolahti, kun eräs ammatinvalintapsykologi ammattinsa tuottamalla auktoriteetillä neuvoi kerran, ettei minun kannata lähteä yliopistoon, kun tarpeeni ja kykyni saattaa asioita loppuun on niin heikko. No, toteamuksellaan hän taisi tietämättään nostattaa Akan sisua niin, että opintoviikkoja kertyi lopulta parinkin yliopistotutkinnon verran.
Tuosta lausumasta kului melkein kymmenen vuotta ennenkuin kasvoin niin vahvaksi ja itsenäiseksi, että uskalsin perustellusti vakuuttaa itselleni, että luovuttamisessani ei ole kyse pelkästään negatiivisesta asiasta. Parhaimmillaan kyvyssä jättää kesken ja muuttaa alkuperäistä suunnitelmaa voi olla kyse joustavuudesta, kyvystä jatkuvasti arvioida tilannetta ja mukauttaa toimintaansa muuttuviin olosuhteisiin.
Varsinkin nykyään, kun elämänrytmi on hivuttautunut aiempaa kiivaammaksi ja suuria muutoksia tapahtuu lähes päivittäin, vanhat kulttuuriset uskomukset ihmisen "ihanteellisesta" persoonallisuudesta joutavat/joutuvat uudelleen arvioitaviksi.
Vakaus, sinnikkyys ja määrätietoisuus tuskin ovat kadottaneet kokonaan merkitystään hyveinä, mutta nykyään tarvitaan myös rohkeutta ja kykyä muuttaa nopeasti suuntaa. On eri asia jättää asioita kesken pelkästään laiskuuttaan tai siksi, että alkuinnostus on sammahtanut (esim. avioliitossa, koulutuksessa tai harrastuksissa) kuin todeta, että alkuperäinen suunnitelma ei kertakaikkiaan toimi ja siksi on järkevää kokeilla uutta.
Useimmat suunnitelmat elämässämme joudumme tekemään puutteellisten taustatietojen varassa. Emme voi etukäteen tietää, millaista yhteiselämä tulee olemaan kymmenen vuoden päästä, kun astumme avioon. Työmarkkinatilannekin vaihtelee nykyään niin nopeasti, että aloittaessamme opintoja on vaikea varmasti ennustaa, onko valmistumisen jälkeen alalla töitä. Avioliittoa pidän silti sitoumuksena, josta tahdon pitää kiinni tuli, mitä tuli. Koulutuksen kesken jättäminen ei puolestaan ole mikään ongelma, jos ala ei tunnu oikealta. Kyse on asioiden arvojärjestyksestä.
Monissa tilanteissa luopuminen on hyvin lähellä sopeutumista. On viisasta valita tarkkaan taistelunsa, koska kaikkeen ei yhden ihmisen voimat riitä. Luopuessaan jostain ihminen usein saa enemmän aikaa, tilaa ja energiaa käytettäväksi niihin asioihin, jotka vielä ovat jäljellä ja jotka tuntuvat tärkeämmiltä kuin se, mistä on joutunut/oppinut/suostunut luopumaan.
Näiden ajatusten johdattelemana Krätyakkakin luopuu nyt yhdestä blogeistaan. Toivon koti katoaa huomenna blogosfääristä ja hyvä niin. Aikansa kutakin..