Positiivisesti luuseri

Edellisessä postauksessa pohdiskelemani huolimattomuuden lisäksi olen viime aikoina pähkäillyt luopumista. Amerikkalaisissa elokuvissa "luuseriutta", eli luovuttamista tuodaan esille suurena häpeänä ja mantraa "never give up" toistetaan kuin pyhää opinkappaletta.

Ylistetäänpä sisua ja sinnikkyyttä meillä Suomessakin peräti kansallishyveenä unohtaen, että sama ominaisuus voi saada myös negatiivisia muotoja. Sangen usein niin sanottu sinnikkyys ja periksiantamattomuus nimittäin näyttäytyy lähinnä jääräpäisyytenä ja joustamattomuutena.

Krätyakka häpesi itsessään lyhytjännitteisyyttä ja taipumusta jättää asioita kesken lähes kolmikymppiseksi saakka. Erityisen kipeästi kolahti, kun eräs ammatinvalintapsykologi ammattinsa tuottamalla auktoriteetillä neuvoi kerran, ettei minun kannata lähteä yliopistoon, kun tarpeeni ja kykyni saattaa asioita loppuun on niin heikko. No, toteamuksellaan hän taisi tietämättään nostattaa Akan sisua niin, että opintoviikkoja kertyi lopulta parinkin yliopistotutkinnon verran.

Tuosta lausumasta kului melkein kymmenen vuotta ennenkuin kasvoin niin vahvaksi ja itsenäiseksi, että uskalsin perustellusti vakuuttaa itselleni, että luovuttamisessani ei ole kyse pelkästään negatiivisesta asiasta. Parhaimmillaan kyvyssä jättää kesken ja muuttaa alkuperäistä suunnitelmaa voi olla kyse joustavuudesta, kyvystä jatkuvasti arvioida tilannetta ja mukauttaa toimintaansa muuttuviin olosuhteisiin.

Varsinkin nykyään, kun elämänrytmi on hivuttautunut aiempaa kiivaammaksi ja suuria muutoksia tapahtuu lähes päivittäin, vanhat kulttuuriset uskomukset ihmisen "ihanteellisesta" persoonallisuudesta joutavat/joutuvat uudelleen arvioitaviksi.

Vakaus, sinnikkyys ja määrätietoisuus tuskin ovat kadottaneet kokonaan merkitystään hyveinä, mutta nykyään tarvitaan myös rohkeutta ja kykyä muuttaa nopeasti suuntaa. On eri asia jättää asioita kesken pelkästään laiskuuttaan tai siksi, että alkuinnostus on sammahtanut (esim. avioliitossa, koulutuksessa tai harrastuksissa) kuin todeta, että alkuperäinen suunnitelma ei kertakaikkiaan toimi ja siksi on järkevää kokeilla uutta.

Useimmat suunnitelmat elämässämme joudumme tekemään puutteellisten taustatietojen varassa. Emme voi etukäteen tietää, millaista yhteiselämä tulee olemaan kymmenen vuoden päästä, kun astumme avioon. Työmarkkinatilannekin vaihtelee nykyään niin nopeasti, että aloittaessamme opintoja on vaikea varmasti ennustaa, onko valmistumisen jälkeen alalla töitä. Avioliittoa pidän silti sitoumuksena, josta tahdon pitää kiinni tuli, mitä tuli. Koulutuksen kesken jättäminen ei puolestaan ole mikään ongelma, jos ala ei tunnu oikealta. Kyse on asioiden arvojärjestyksestä.

Monissa tilanteissa luopuminen on hyvin lähellä sopeutumista. On viisasta valita tarkkaan taistelunsa, koska kaikkeen ei yhden ihmisen voimat riitä. Luopuessaan jostain ihminen usein saa enemmän aikaa, tilaa ja energiaa käytettäväksi niihin asioihin, jotka vielä ovat jäljellä ja jotka tuntuvat tärkeämmiltä kuin se, mistä on joutunut/oppinut/suostunut luopumaan.

Näiden ajatusten johdattelemana Krätyakkakin luopuu nyt yhdestä blogeistaan. Toivon koti katoaa huomenna blogosfääristä ja hyvä niin. Aikansa kutakin..

Yksityiskohdat vai suuret linjat

Nyt nolottaa, kun löysin tämän. Siinä nimittäin kerrotaan, että huolimattomuusvirheet työpaikkahakemuksessa saattavat pudottaa hakijan harkittavien listalta heti kättelyssä. Hilpeyttä Krätyakassa kyllä herättää tuo "Dear Sir or Madman" (hyvä herra tai mielipuoli). Jossain tilanteissa ja tehtävistä riippuen saattaisin silti harkita tuommoiseen lyöntivirheeseen lipsahtanutta... kirjanpitäjäksi ehkä kuitenkaan en.

Itseäni nolottaa, kun palaan katsomaan blogien kommenttilaatikoihin jättämiäni kirjoitusvirheisiä viestejäni. Joskus olen yrittänyt itselleni selittää niitä kipeillä sormilla, silmälaseilla, (joilla näen huonosti lähelle) ja aivan liian pitkillä kynsillä, jotka napsahtelevat vääriin näppäimiin. Julma totuus on kuitenkin se, että olen samperin huolimaton.

Toki skarppaan aina silloin, kun kyse on mielestäni tärkeästä asiasta, mutta eikö viestin jättäminen jonkun toisen luettavaksi ole muka tärkeätä? Eikö olisi kohteliasta kunnioittaa blogin pitäjää ja lukijoita sen verran, että keskittyisi tarkistamaan tuotoksensa virheettömyyden? Olisi varmasti. Jostain syystä olen vain aina ollut tämmöinen. Huonoa on se, että tohkeissani tai laiskuuksissani keskityn aina omasta mielestäni pääasiaan, eli sisältöön ja muoto jää toisarvoiseksi.

Olen malttamaton ja haluan saada äkkiä valmista, mutta eikö sittenkin olisi paikallaan tarkistaa, että lopputulos on kohtalaisen siisti ja moitteeton? Yllättävän monet ihmiset nimittäin näkevät kaikista asioista vain ensivaikutelman ja pinnan. Se on heidän tapansa katsoa maailmaa. Toisaalta...tulisiko niin erilaisten ihmisten työskentelystä samalla työpaikalla mitään? Voisi tietenkin tulla, jos molemmat osapuolet joustaisivat ja kunnioittaisivat toisiaan. Hyvässä yhteistyössähän ihmisten vahvuudet täydentävät toisiaan.

Kaikissa asioissa on useampia puolia. Työelämässä ja muuallakin minua on arvostettu siitä, etten kompastele lillukanvarsiin, vaan osaan hahmottaa laajoja kokonaisuuksia kerrallaan. Malttamattomuuden positiivisena kylkiäisena on tullut kyky saada nopeasti ja tehokkaasti asiat valmiiksi (laiskan ihmisen kannattaa hoitaa pakolliset tehtävät äkkiä alta pois. Jää sitten enemmän aikaa vetelehtimiseen). Velvollisuudentunto, tarve ottaa toisia huomioon ja itsekriittisyys on paikannut huolimattomuutta jonkin verran, mutta olen minä varmasti jättänyt taakseni aika nivaskan "sutta ja sekundaa" (senniminen mainio blogikin muuten on. Kannattaa tutustua).

Varsinkin nyt blogimaailmaan ajauduttuani olen ollut huomaavinani, että naiset kirjoittavat useammin pienistä, arkisista asioista ja kuvailevat tarkasti yksityiskohtia. Oletteko samaa mieltä? Voihan se olla Akan henkilökohtaista havaintoharhaakin. Itse koen seilaavani tässä blogissa jotenkin noiden kahden ääripään välimaastossa. Yksityiskohdat vai kokonaisuus? Analyysi vai synteesi? Upeinta olisi, jos ne voisi jotenkin yhdistää ja siirtyä joustavasti katsomistavasta toiseen. Siinä taitaa Akallakin olla vielä vähän harjoittelemista.

Sairasta huumoria

Sangen huonossa hapessa vääntäydyin tänään sinne polkupyörärasituskokeeseen. Autossa, terveyskeskuksen pihalla, evästin vielä miestä, että tahdon sitten polttohautauksen. Muuten tulen kummittelemaan. Mies ei luvannut mitään. Kuoppaisi minut tietenkin mieluiten tuonne takapihalle edesmenneitten pupujen, koirien ja kissojen sekaan, eikä se minusta ollenkaan pahalta kuulostaisikaan. Terveysviranomaisilla vaan voisi olla asiaan jotain sanomista.

Ei tarvinnut lähteä uurnaostoksille ihan vielä. Verenpaine oli kahden lääkkeettömän vuorokauden jälkeen hirmuinen ja leposyke 120, mutta sekä rasituskoe että ultra antoivat huojentavaa tietoa. Mitään uutta vikaa ei ole ilmaantunut. Ei merkkejä edes sepelvaltimotaudista. Pyörtyilyt ja kivut johtuvat siis mitä ilmeisimmin muiden vaivojen yhteissummasta, ja sehän akalle passaa.

Tämänkertainen tohtori oli todella asiallinen, osaava ja ystävällinen. Ei hössöttänyt, mutta kysyi ja kertoi kaikki tarvittavat tiedot. Hyvän käytöksen takia annoin oitis anteeksi yli puolen tunnin myöhästymisen. Hoitaja jo kerkesi käydä pahoittelemassa, että nyt on tohtorilla vähän ruokatunti venähtänyt.

Tänään yritän nyt keskittyä tähän yhteen positiiviseen asiaan ja häivyttää mielestäni kaiken muun hankalan sälän, niinkuin puoliso tuosta eilen nappaamastaan kuvasta harmaansuttuisen taustan kirkkaanpunaisen lehden ympäriltä...

Keittää ilman kattilaakin

Tänään olen yrittänyt hoitaa asioita puhelimella, kun en nyt mitään fyysisesti rankempaa jaksa. Äskeinen puhelu tosin todisti, että sykkeensä ja verenpaineensa voi saada huippulukemiin ilman mitään huhtomistakin.

Kaikkihan tietävät, että Suomi on heinäkuun ajan suljettu. Niin täällä maalla myös monet kunnanvirastot. Joitakin asioita olisi kuitenkin kesälläkin hoidettava. Niinpä olen odottanut kuin kuuta nousevaa tämän viikon maanantaita, jolloin tulevan kotikuntamme virkailijoiden piti palata töihin.

Tarttis nimittäin saada lämmitys siihen uuteen harakanpesäämme ja kaukolämpöä toimittaa sielläpäin kunta... vaikka " toimittaa" on kyllä äskeisen puhelun perusteella vahvasti liioiteltu ilmaisu. Informaatiota luurin toisessa päässä ähkivästä insinööristä irtosi sangen nihkeästi. Suoraan sanottuna hän kuulosti siltä kuin olisi epäillyt minun aikovan pihistää koko paikkakunnan kaukolämpökeskuksen.

Pyysin tietoa tai tarjousta kaukolämmön hinnoista. Annoin oman käsityskykyni mukaan riittävät tiedot, kun kerroin asunnon sijainnin, rakennuksen neliömäärän ja kuvailin kunnon. Insinöörin ymmärrys ei kuitenkaan koskaan ole suoraan verrannollinen tavallisen tallaajan käsityksiin. Hänen mielestään meidän olisi nyt tilattava maksullinen mies jostain LVI-firmasta laskemaan joku hemmetin piikki (en muista sitä oikeata käsitettä, kun se oli itselleni ihan ennekuulumaton. Joku "virtauskin" siinä oli), eli meikäläisen aivoilla ymmärrettynä lämpimän veden määrä, joka sen torpan sulana pitämisen tarvitaan. Jotenkin olisin olettanut, että sen palvelun tarjoaisi edes rahaa vastaan se taho, joka sitä lämpöäkin myy.

Täältä saakkako meidän pitäisi nyt metsästää jotain putkifirmaa ja maksaa arviosta, joka kenties ei lopulta johda yhtään mihinkään? Vielä vaikeammaksi asian tekee se, että talo ei vielä viikkoihin edes siirry meidän omistukseemme, kun kauppakirja kiertää vielä monta kokousta ja syyskuuhun saakka siellä pesii vuokralaisia. Perskules.

Syyskuussa voi kuitenkin olla jo kylmä ja ainakin lämmintä vettä tarvitaan. Tähän saakka on lämpö tullut nappuritalosta, seurakunnan kattilasta, mutta tuskinpa ne aikovat meitä enää kaupan jälkeen lämmittää.

Asia ei sinänsä ole suuri, mutta entisenä kauppiaana ja asiakaspalvelun ja markkinoinnin opettajana minua ärsyttää huono palvelu niin suunnattomasti, että taidanpa sittenkin unohtaa koko kaukolämmön ja ryhtyä kyselemään maalämpöpumppujen hintoja.

Nyt keittää ihan ilman lämmityskattilaakin

Korvien välisestä järjestyksestä

Viime aikoina, ihmisten blogeja lukiessa, olen tavallistakin enemmän tuumaillut sitä, miten ihmiset näyttävät "kiinnittyvän elämään" eri kohdista.

Jotkut saavat elinvoimaa ja iloa fyysisestä toiminnasta (esim liikunnasta, työstä ja askartelusta), toiset ihmissuhteista, eräät esteettisistä elämyksistä ja itsensä ilmaisemisesta taiteen avulla. Niitäkin löytyy, joille elämän tärkeimmät asiat tapahtuvat omien korvien välissä. Kaikilla on tietenkin olemassaolossaan elementtejä jokaisesta näistä ulottuvuudesta ja aistinautintoihin hakeutuminen on jossain määrin yhteistä kaikille. Painotukset kuitenkin vaihtelevat.

Krätyakka heräsi tänään taas vastentahtoisen aikaisin. Oli pakko nousta oksentamaan. Parin päivän päästä pitäisi mennä polkupyörärasituskokeeseen ja sitä ennen kyetä olemaan kolme päivää ilman sydänlääkkeitä, vaikka lääkepurkissa lukee, että kyseisten troppien yhtäkkinen lopettaminen saattaa aiheuttaa koko pumpun pysähtymisen.

Krätyakasta ei myöskään ilman niitä troppeja ole enää vuosiin ollut edes kiipeämään portaita yläkertaan, eikä nukkumisestakaan tule mitään ilman beetasalpaajaa, kun leposyke on niin korkea. Sehän ei tietenkään lääkäreitä kiinnosta. Tärkeintä tuntuu taas olevan, että tutkitaan se oppikirjojen mukaan todennäköisin vaihtoehto, eli onko Akalla puhjennut sepelvaltimotauti. Viis siitä, että itse tiedän olevani kolmen lääkkeettömän päivän jälkeen siinä kunnossa, ettei minusta mitään pyörää ole polkemaan. Vaan kun lääkiksen oppikirjassa jotain sanotaan, niinhän sen täytyy olla...Suututtaa ihan vietävästi.

Eilen selailin sisustusblogeja ja yritin innostua suunnittelemaan uuden kotini kalustusta. Intoa laimentaa merkittävästi se, että tiedän useimpien suunnitelmien jäävän toteutumatta, kun ei minulla ole voimia siirtää ajatuksia käytäntöön.

Sen olenkin jo jollain tavoin oppinut hyväksymään, ettei kroppa jaksa, pysty, eikä kykene. Vaikeampaa on kestää sitä, etten mahda juuri mitään tälle korvien väliselle kalustuksellekaan.

Jotkut hallitsevat sisäistä kaaostaan ja esiin pyrkiviä pelkojaan kontrolloimalla tiukasti ulkoista järjestystä (siisteyttä, toisten käyttäytymistä, omaa painoaan jne.) , eikä se aina huono konsti olekaan. Onnistuminen jonkin ulkoisen kohteen hallinnassa voi voimauttaa luottamaan omaan pystyvyyteen myös mielenhallintaongelmissa.

Oma luku sinänsä ovat sitten ne ihmiset, jotka onnistuvat elämään kuin heillä ei koskaan ongelmia olisikaan ja vakuuttuvat siitä itsekin. Toisinaan nämä tyypit eivät vain huomaa tai myönnä, että kieltämällä ongelmat he sälyttävät ne toisten ratkaistaviksi. Enpä toivoisi olevani sellainenkaan.

Kun tässä korvien välisessä järjestyksessä nyt näyttää olevan Akalla taas paljon pohtimista, pitäisi ehkä etsiä feikkipositiivinen näkökulma ja päättää, että kun en nyt sitten ennen torstaita (ilman niitä lääkkeitäni) muuta jaksa, lienee sopiva aika yrittää järjestellä tätä päänsä sisustusta - sen minkä oksentelulta ehtii. Jospa edes osan lepakoista saisi tapulista häädettyä..

Aurinkoista ja yrjötöntä päivää vaan kaikille!

Tyhyjänpäiväästä pahaa puhetta

Ny ku mollaan lähärös täältä pois, mä huamaan, nottoon ruvennu melekeen tikulla kaivamahan vikoja tästä kaupunkipahaasesta. (Eikä niitä tarvitte täs tapaukses eres kauhiasti krökytä). Kai son vähä semmoosta, jotta ihimisen miäli toimii näin, nottolis sitten helepompi luapua sellaasistaki asioosta, jostei niin haluaasi.

Kunnallispolitiikkahan täällon ollu ahterista aina. Komiaa pitää olla hinnalla millä hyvänsä ja köyhiltä viärään tuhkakki pesästä. Virkojen täytös valehrellaan, kiaroollaan ja pelatahan oman joukkueen pussiin vähintään yhtä palijo ku isoommakki vallanpitäjät. Paikallisleheres ei oo nykyysin muuta luettavaa ku mun siskoni kolumni. Muutoon siinei juuri muuta ookkaa ku urheilutuloksia, uutisia tulipaloosta, yrittäjien ittekehua ja ruakakaupan mainoksia.

Rikollisuuskin eri muaroissansa täällä taitaa olla väkilukuhun nähren huippuluakkaa. Ainaski liikennerikkomuksis mollahan monena vuanna oltu aivan kärkisijoolla. Eniten mua kuitenki on aina rassannu täkäläästen arkipäiväänen ja häpeilemätöön kollous, jota kukaan syntyperäänen ei taira hoksata eres ihimetellä.

Se tuloo esille esimerkisi kaupoos silloon, kun siällon joku kahavitus tai arvonta. Ihimiset ajaa autoollansa vaikka kymmeniä kilometriä, jotta sais ilimaaset kakkukaffeet ja kehtaa viälä ihan tosisnansa rehennellä, jotta kävin sitte usiampaan kertaan. Piipahrettiin akan kans välillä asioolla ja tultiin sitte viälä santsaamahan.

Niissä arvonnoos, joissa ensi pitää raapustaa nimi lappuhun ja sitte tukkia se johonku paffilootahan, täällon aina kauhia parvi ukkua ja akkaa häärimäs sen kirijootuspaikan ympärillä. Ne rustaa kukin ainaki kymmenen lappua (kerran näin ku yks kirijootti kaikki täytehen, mitoli siinä lipukepinkas jäljellä. Siinä meni varmahan tunti) ja tunkoo niitä omia nimiänsä looran täyteen. Sitte ne hymyyllen kylillä julistaa, kuinka niillon aina niin hyvä arpaonni.

No ,nyt tuli päivän pahatyä tehtyä heti aamusta. Ei sitte tarvitte myähemmin ehtoolla räiväällä. Tarttoo vissiin mennä keittämään kaffeet, jotta saa tällääsen paskanpuhumisen jäläkehen suustansa pahan maun pois..Jotenki on kumminki olo, ku olis sialu jostaki kuanasta puhuristunu. Etten vaan olis ehtiny imiä itteeni liikaa vaikuttehia täältä näiren asumisvuasien aikana, ku pahanpuhuminen huajentaa. Suakaa ny anteeks tää tämmöönen. Ny mun rantaruattalaasta pualtani jo hävettää...mutta en kyllä reletoi (kai muistatta, jotta me pohojalaaset on jääty iliman reetä)

Se on pieni. Sitä pitää hoitaa.

Puolisolla on ollut tänään hyvä kuvauspäivä. Sitä pitää hyödyntää. Kukkien lisäksi tähtäimeen ovat osuneet kissat. Näissä kuvissa on kymmenkiloinen kollikissa Piisku ja pikkuinen kuusivarpainen Muska.

Minun mieltäni lämmittää se, että meillä eläimet ovat kilttejä toisilleen. Piisku varsinkin hoitaa kaikkia pienempiään, mutta koiratkin pesevät kissoja nykyään melkein kuin omia pentujaan. Viime kesänä ne itse olivat lapsia ja jahtasivat kaikkea mikä liikkui. On hellyttävää nähdä, miten eläinkin oppii lauman säännöt ja sisäistää tietyn mentaliteetin. Meidän karvatassuperheemme moton voi parhaiten tiivistää sanoihin "Se on pieni. Sitä pitää hoitaa" ja kaikki saavat olla pieniä vuorollaan, kun siltä tuntuu - ihan iästä ja koosta riippumatta.

Unikkojen yö

Eilisen raitisilmamyrkytyksen jäljiltä nukutti pitkään. Aamulla, kun vilkaisin puutarhaan, kukkapenkissä odotti iloinen yllätys. Tusinan verran erilaisia unikoita oli aukaissut yön aikana kukintonsa.

Unikot ovat yksivuotisista kukista suosikkejani, koska niitä on niin monen värisiä ja mallisia ja myös nuput ja siemenkodat ovat kauniita. Siemenet myös maistuvat ja näyttävät hauskoilta sämpylöiden koristeena.

Onneksi näistä kukkasista saan myös siemenet mukaan uuteen kotiin. Ensi keväänä, jos elämä jatkuu, onkin sitten paljon puutarhatöitä tiedossa, kun kaikille mukana muuttaville kasveillekin pitää löytää uusi paikka ja sehän on pelkästään mukavaa..

Akan muotivinkit

Selailin tuossa blogilistaa löytääkseni jotain uutta luettavaa ja hoksasin olevani epätrendikäs muussakin kuin edellisessä postauksessa mainitsemassani suhteessa. Suurin osa suosituimmista blogeista nimittäin näyttää käsittelevän muotia, eikä se oikeastaan voisi meikäläistä enää vähempää kiinnostaa.

Laajentaakseni henkilökohtaista perspektiiviäni ajattelin nyt antaa oman panokseni tähän aiheeseen musiikillisessa muodossa (ja lupaan olla siihen enää palaamatta). Valitettavasti sanat eivät välttämättä heti aukene pohjalaista murretta ja kulttuuria tuntemattomalle, mutta eiköhän tuosta edes vähän kauhistelun aihetta irtoa ihan kaikille.

Olkaa hyvä, Rehupiikles:

Epätrendikkäästi suvaitsematon

Tänään kävimme laumamme kahden nuorimman nelijalkaisen kanssa koiranäyttelyssä. Menestys oli ihan kiitettävä (punainen nauha, eli EH, mikäli jotain asiantuntevaa sattuu kiinnostamaan). Päivä oli oikein mukava: paljon viehättäviä nelijalkaisia ja ihan siedettäviä kaksijalkaisia kauniilla ruohokentällä toisiaan ihmettelemässä. Yllättäen tapahtuma sai minut miettimään ihan yleisellä tasolla ja omalla kohdallani suvaitsemattomuutta.

Mikä hemmetti siinä onkin, että nykyään pitäisi olla niin maailmoja syleilevän suvaitsevainen kaikkia ja kaikkea kohtaan- vähintäänkin pinnalta, ainakin julkisesti? Kuitenkin vaaleissa kahmii äänivyöryn joku tuommoinen poliittinen populistipuolue kuin Perussuomalaiset, jotka ratsastavat nimenomaan ihmisten erilaisuuden pelolla ja suvaitsemattomuudella.... ja kulissien takana puheet ovat melkein jokaisessa liikkeessä ja kuppikunnassa paljon jyrkempiä kuin julkisesti annetuissa, näennäisen korrekteissa, lausunnoissa.

Itse en mielipiteineni voisi kauemmas oikeistolaisista poliittisella kartalla sijoittua. Silti huomasin tänään, että suvaitsemattomuus on asia, joka meitä yhdistää. Sen tahdon avoimesti tästedes nostaa omalla kohdallani ja mahdollisuuksien mukaan julkisemminkin kunniaan. Kaikkia elollisia tulee kohdella kunnioittavasti, enkä totisesti hyväksy väkivaltaa, mutta asioista pitää voida olla vahvasti eri mieltä ilman, että tulee leimatuksi idiootiksi, vaikkei enemmistön näkemystä kannattaisikaan.

On nimittäin paljon asioita ja ilmiöitä, joita en todellakaan sulata. Eläinrääkkäys, toisten ihmisten esineellistäminen ja ahtaat sukupuoliroolit ovat kärkikolmikossa, mutta lista on yllättävän pitkä. Väillä tuntuu, että pian kai Jumalan olemassaolokin ratkaistaan EU:n päätöksellä tai kansanäänestyksellä. Krätyakalle semmoinen järjestys ei passaa ollenkaan.

Siinä koirien paremmuusjärjestykseen asettelua katsellessani jostain tupsahti päähäni kirkkaana ajatus, että tarpeeksi pitkään olen pitänyt suuni kiinni ja sulkenut silmäni kohdatessani asioita, joita en voi hyväksyä. Olen selittänyt niitä ihmisten yksilöllisyydellä ja muistutellut itseäni, ettei kukaan ole täydellinen (varsinkaan minä itse).

Epätäydellisyyttä ja erehdyksiä on kestettävä sekä itsessä että muissa, jos mielii tässä maailmassa toisten kanssa toimia. Sitäpaitsi toiselle aiheutettu mielipaha ei yleensä edistä mitään hyvää. Siksi kai olen yrittänytkin sietää, sopeutua, sulautua ja suvaita koko tähänastisen elämäni ajan. Joskus ainoa keino on ollut vetäytyä pois seurasta, kun ei kestä erilaisia näkemyksiä ja toimintatapoja, muttei myöskään sitä, mitä seuraa, jos aukaisee suunsa ilmaistakseen eriävän mielipiteensä (nimimerkillä: kokemusta on useamman mustelman ja parin sairaalareissun verran. Siitä ehkä enemmän huomenna)

Jossain menee kuitenkin raja. Samalla kun postmoderni yhteiskunta individualisoitumisineen on muovannut meistä yhä erilaisempia, se on tuonut mukanaan myös mahdollisuuden valita mieluistaan seuraa ja aktiviteetteja. Tästedes aion tehdä sen entistäkin tietoisemmin ja avoimemmin....silläkin uhalla, että olen kohta suvaitsemattomine mielipiteineni ylhäisessä yksinäisyydessä.

Eniten itkettää kaikki

Aamupäivällä luin paikallislehdestä kirjoituksen, jossa joku kertoi nähneensä kotikadullaan keskenkasvuisten pojankollien nuijivan kivillä siiliä hengiltä. Toisen piikkipalloressukan ne hirviöt olivat kantaneet syvään vesilammikkoon hukkumaan.

Meneillään oli ilmeisesti jonkinlainen miehuuden todistelurituaali, koska katsojina oli suuri joukko muita nuoria. Tietyn talon pihaan kuulemma kokoontuu nykyään joka ilta toistakymmentä alaikäistä tupakoimaan, juopumaan ja mellastamaan. Päivisin talossa nukutaan. Öisin riehutaan sekä pihalla että sisällä. Nuorimmat osallistujat näyttävät hädin tuskin yläasteikäisiltä. Poliisille on soitettu ja sinitakit ovat käyneet paikalla. Mitään kohennusta ei kuulemma tilanteeseen tullut. Ai, niin, ja muistinko mainita, että tämä on se paikkakunta, jossa taannoin ammuttiin koulussa kuoliaaksi jokunen ihminen..

Olen nyt oksentanut kolme päivää putkeen ja tuon jutun luettuani oksensin taas kerran. - silkasta inhosta ja kauhusta. Sisuskalut ovat niin arat, että kumartelu sattuu. Siivota silti pitäisi, koska olemme saamassa mukavan yövieraan (sori vaan, Jussi, joudut näillä näkymin nukkumaan kissankarvoissa).

Kun lehden tarjonta oli noin masentavaa, siirryin blogeihin ja törmäsin välittömästi useampaankin juttuun onnettomuuksista, sairauksista ja lemmikkien kuolemasta. Nyt on semmoinen olo, että kaikki jäljellä oleva neste pursuaa pian kropastani ulos kyynelkanavien kautta. Hirvittää aloittakaan koko parkumista, kun pelkään, etten saa sitä enää lakkaamaan.

Oraakkeli teekupissa

Tykkään juoda vanhempieni luona teetä, koska heillä käytetään niitä teepusseja, joiden pidikelappusessa on aforismi. Suhtaudun rituaaliin aina suurella antaumuksella. En kurki etukäteen, vaan poimin sen teepussin, joka sattuu olemaan lähimpänä itseäni.

En minä tietenkään niiden pussien salattuihin voimiin vakavissani usko. Siitä ei ole kysymys, mutta uskon siihen, että ihmisen on hyvä aina tilaisuuden tullen mietiskellä vastaan osuvia viisauksia - varsinkin, jos ne tuntuvat ajankohtaisilta ja henkilökohtaisesti merkityksellisiltä. Ei siinä tarvitse olla mitään magiaa, että löytää viisautta, kauneutta tai puhuttelevuutta melkein kaikesta, mitä sillä silmällä katsoo. Siitä todennäköisesti johtuu, että useimmiten saan siellä käteeni lappusen, josta irtoaa iloa tai ajateltavaa pitemmäksikin kuin yhden teekupposen ajaksi.

Viime visiitillä kiukuttelin juuri siinä pöydän äärellä äidille kuin pahainen kakara. Potutti niin vietävästi tämä talokaupan viivästyminen sivujuonteineen. Vastentahtoinen tirskahdus pääsi ilmoille, kun kurkkasin teelappuseeni. Siinä luki: "Kiirettä vaatii vain kirppujen jahtaaminen - vanha venäläinen sananlasku". Joopa joo...

Sosiaalisesta pääomasta

Sosiaalinen pääoma on Krätyakan mielestä sanaparina vastenmielinen. Mikä ihme siinä on, että talouden käsitteet ympätään nykyään niin innokkaasti kuvaamaan kaikkea mahdollista kanssakäymistä, aivan kuin kaikissa ihmisten välisissä suhteissa pätisi puhtaasti talouselämän lait. ("Ei maksa vaivaa, ei kannata, ei palkitse". Puhutaan yksilön markkina-arvosta sekä työ- että ihmissuhdemarkkinoilla. Analysoidaan parisuhdetta vaihtosuhteena, jossa kumpikin osapuoli saa tai ei saa himoitsemiaan hyödykkeitä: seksiä, rahaa, statusta, kodinhoitopalveluita, turvallisuutta jne. jne.)

Ne asiat, joihin sosiaalisen pääoman käsitteellä yleensä viitataan (luottamus, avoimuus, yhteistyö, kommunikointi jne.) ovat kuitenkin sellaisia, joita rahalla ei voi ostaa. Niiden rakentumiseen tarvitaan tekoja ja aikaa. Ne ovat arvokkaita sekä yksittäisille ihmisille että kokonaisille yhteisöille, mutta eivät pelkästään taloudellisesti.

Sangen rajoittuneelta ja henkisesti köyhältä tuntuu se, että arvoa täytyy aina yrittää mitata rahassa. Vasta sitten esimerkiksi yhteiskunnallinen epätasa-arvoisuus, köyhyys, turvattomuus tai yksinäisyys aletaan mainita ongelmana, kun siitä koituu paremmin voivalle enemmistölle konkreettista uhkaa tai rahallisia kustannuksia.

Itse olen elämäni aikana jo liian monta kertaa kokenut sen, miltä tuntuu aloittaa ihmissuhdeverkostojen luominen alusta. Tutustuminen ja luottamuksen saavuttaminen ottaa aikansa. Eläminen ilman verkostoja on raskaampaa ja vaivalloisempaa. Yllättävän monet asiat ovat helpompia, kun tietää kenelle soittaa, kun tarvitsee tiettyä palvelua tai neuvoa. Tutussa paikassa joku aina tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, jolla on juuri sitä, mitä kaivataan. Sekin tuo iloa ja tyydytystä, jos voi itse olla avuksi jollekin toiselle. Useimmat meistä joka tapauksessa haluavat olla tarpeellisia ja jollain tavalla merkityksellisiä toisille - Krätyakka ainakin haluaa.

Ystäyydelle, hyville naapureille, hymyillen tervehtiville tuttaville ja tutuille kaupan myyjille ei voi laskea rahallista arvoa,, mutta arvokasta kaikki se kiistatta on. Senpä vuoksi tässä nyt vetääkin hieman mieltä matalaksi, kun sosiaalisen pääomani pankkitili nähtävästi pikapuoliin paukahtaa miinukselle. Suurin osa sosiaalisista suhteista taas kerran katkeaa, toiset etäisyyden vuoksi hiljaa hiipuen, toiset kertaheitolla. Onneksi on sentään edes tämä netti ja sähköposti.. vaikkei se toki kokonaisten ihmisten kohtaamista korvaa.

Napit jakoon

Rita myönsi tälle blogille taannoin ilahduttavan kunniamerkin, joka tällä hetkellä on tuossa sivupalkissa ylimmmäisenä. Ohjeistus sen napin jakoon on seuraavanlainen:

Palkinto annetaan blogeille joissa tapaamme lahjakkuutta, olipa se sitten missä muodossa tahansa; taiteellisessa, kirjallisessa, tieteellisessä tai missä tahansa, kunhan se rikastuttaa blogimaailmaa ja antaa jotain lukijoilleen.

Erinäisillä napeilla olen paiskonut jo monia suosikkejani. Isopeikolla ja Vilukissillä varsinkin taitaa pian olla varastot täynnä vaikka nappikaupan perustamiseen. Niinpä ojennan tämän tällä kertaa blogeille, jotka eivät ole edes tuossa palkin listassa, mutta joiden päivittymistä odotan aina innokkaasti. Olkaa hyvä:

Panun ajatus on sävyltään kristillisfilosofinen, aforistinen ja mielestäni mitä taidokkainta sanankäyttöä. Nautin joka sanasta.

Iisin hirnuntaa arjessa on leppoisaa kerrontaa arkisista asioita. Muistoja, huomioita ja hauskoja sattumuksia kuvattuna värikkäällä, sujuvalla suomenkielellä.

Ihanan, pinkin blogisisko- napin tuosta parin postauksen takaa puolestaan ojentaisin neljälle naisimmeiselle, joiden elämä ja kokemus siitä on hyvin erilaista kuin omani. Juuri siksi tai siitä huolimatta luen aina mielenkiinnolla heidän blogiaan ja nautin tietenkin myös persoonallisesta huumorista ja soljuvasta kielestä.

Olkaa hyvä:

Sutta ja sekundaa blogin Satujatar

Susikairan Akka Susikairan katastrofialueelta

Kello viiden tee -syanidilla kiitos, eli Elegia, jonka upeista blogipohjista ja muista kuvistakin hirmuisesti tykkään.

ja lady, joka kirjoittaa blogia nimeltään Hyvä elämä

Hyvä blogi, parempi mieli - ainakin minulla ja noista kaikista olen löytänyt sekä hupia että ajattelemisena aihetta. Niistä kaikista välittyy myös vaikutelma aidosta, persoonallisesta ihmisestä, joka osaa pukea tuntonsa sanoiksi. Kyllä tuommoinen , hyvä blogi, aina huonon päivälehden voittaa!

Vanhus ja kissa

Tätä kävimme katsomassa ja nyt on oudon ahdistunut olo. Jossain ihmisen näissä ilmasto-oloissa pitää asua, mutta onko se juuri tämä torppa, joka meidän on nyt tarkoitus hankkia? Miksi ihmeessä kaksi ihmistä, joista kumpikaan ei kunnolla tunnista, kummasta päästä vasaraa pidellään, hankkisi 1800-luvulla rakennetun talon, joka selvästi on pikaisen ja perusteellisen remontin tarpeessa, vaikkei asukkailla korkeat vaatimukset olisikaan..Toisaalta tämä on juuri sellainen talo, jonka 15 vuotta sitten olisin halunnut. Silloin en sitä saanut. Onkohan nyt jo myöhäistä?

Vanhat vänkkyräiset omenapuut ja perennapenkit ovat ihania (vaikkeivät juuri tässä kuvassa näykään) Samoin melkein puolen hehtaarin tontti keskellä kylää, järven rannalla,.. mutta talvella järvillä on tapana jäätyä ja vanhoilla hirsitaloilla päästää pakkanen nurkkiinsa paukkumaan..

Talovanhuksen nykyisillä vuokralaisilla oli kuusiviikkoisia kissanpentuja. Ihania punaisia ja harmaita karvapalleroita. Sain yhden syliini ja melkein unohdin sen jälkeen huokailla hiljaa repsottavia tapetteja, narisevia lattialankkuja, ruosteista kattoa ja ulkolaudoituksen hilseilevää maalia.

Mitäs sitten, jos ostamme sen ja se osoittautuukin asumiskelvottomaksi homeröttelöksi? Meidän tuloillamme uutta omistusasuntoa ei enää koskaan hankita, eikä kukaan täyspäinen ota vuokralle perhettä, johon kuuluu 9 karvaista, nelijalkaista, seinänpieliä kynsivää ja lattioita raapivaa jäsentä. Entä, jos liikuntakykyni heikkenee entisestään, enkä jaksakaan hoitaa suurta puutarhaa. Kuinkahan pitkään niin vanha talo pysyy huonolla hoidolla asumiskelpoisena? Mitäs jos se yksinkertaisesti lahoaa ja romahtaa?

Toisaalta, mikä tässä maailmassa kestää? Se talo on antanut vankan suojan asukkailleen jo yli sadan vuoden ajan. Saattaa hyvin olla, että se seisoo paikoillaan vielä sittenkin, kun minua ei enää ole. Ennen rakennukset tehtiin kestämään. Todennäköisesti en itsekään tule mitään ikäennätyksiä rikkomaan.

Huomenna on taas yksi ratkaiseva kokous, jossa asiaa käsitellään. Jos siellä päätös on myönteinen, kauppa todennäköisesti toteutuu. Krätyakan mielessä pyörii talovanhus ja pieni, pentuinen kissa. Loppu ja alku, alku vai loppu. Kumpiko mahtaa nyt olla kyseessä, vai molemmat yhtä aikaa?

Kaunis nappi

Tämmöisen kauniin tunnustusnapin sain Monniway's blogin Marikalta. Pähkäilen vielä sitä edellistäkin, mutta kunhan palailen talonhankintareissulta, lupaan pistää molemmat eteenpäin. Kiitos Marika!

Voi kertakaikkiaan...

Tänään mies osui vihdoin kuvauskoneensa kanssa paikalle, kun Muska taas kerran oli livahtanut tomaattien kimppuun. Luulisi, että kissaksi syntynyttä kiinnostaisi enemmän tuo pöydällä, lautasen vieressä lojuva savukalapakkaus, mutta ei tätä nimenomaista pörröhäntää..

Lääkärikäynti oli juuri sellainen kuin odotinkin. Samat kolme vaivaa ruuansulatuskanavassa pahenevat hiljakseen iän myötä, mutta ei mitään uutta sillä rintamalla. Verenvuodolle ei löydy muuta selitystä kuin Sjögrenin syndrooman haurastuttamat limakalvot. Sydäntutkimuksia sen sijaan jatketaan.

Nyt olen niin väsynyt, että isompien ja vähän yleismaailmallisempien asioiden pohtiminen ei onnistu, vaikka pari aihetta mietinnässä onkin. Täytyy yrittää saada sisuskalut vähän rauhoittumaan (=oksentelu loppumaan) ja kerättyä voimia varastoon, sillä huomenna viimeinkin pääsemme näkemään sen haluamamme talon sisäpuolelta. Ehkä kirjoitetaan peräti jonkinlainen esikauppakirjakin.

Kun samalla reissulla piipahdamme katsomassa myös siskoplikkaa ja hänen puolisoaan järven toisella laidalla, kertyy ajomatkaa päivän aikana reilusti yli 300 kilometriä. Koiranpoikaset pääsevät tietysti mukaan. Muu lauma pärjää täällä itsekseen. Pitää vaan muistaa pistää tomaatit turvaan, jottei käy kuten taannoin: kotiin tullessa joukkue oli pelannut jotain punaisilla palloilla ja keittiön mattoon oli hillottu useampikin lemmenomena. Näin meillä..

Matonpesupäivä

Tänään olen pessyt mattoja ja oksennellut - enimmäkseen vuorotellen, mutta pari kertaa myös yhtä aikaa. Kukaan tuskin halajaa kuulla enempää. Kyseessä on kuitenkin ihan tuttu vaiva, joten mitäpä sitä kummemmin ihmettelemään. Huomenna on aika lääkärille sekä sydäntutkimusten että vatsantähystyksen tuloksia kuulemaan. Eihän sieltä mitään uutta löydy. Tottahan minä sen tiedän. Ihan aikani kuluksi ja huomionkipeyttäni varmaan vaan oksentelen, vuodan verta asiattomista paikoista, verenpaine rikkoo ennätyksiä ja sydän harrastaa rytmijumppaa vaihtelevaan tahtiin. Jollain tapaa kaikki nyt kumminkin korvien välistä johtuu. Sehän on selvä, vai onko?

Ennenvanhaan hienot ihmiset ottivat kirkkoon mukaan tuoksuvan yrttikimpun, jota sitten rahvaan hajun tunkiessa sieraimiinsa leyhyttelivät aristokraattisen nokkansa alla. Ihan oman mielenrauhanikin vuoksi halusin liittää tähän pahoinvointia lietsovaan postaukseeni kuvan tuosta pionin kukkasesta, joka parhaillaan tuoksuu ihanasti maljakossa olohuoneen kaapin päällä.

Kaapin paikka ja muita pikku ongelmia

Viime viikolla lähdimme miehen kanssa noutamaan sitä netistä huutamaani kaappia myyjän kanssa sopimaamme aikaan ja paikkaan. Peräkärry saatiin lainaksi vanhemmilta ja hurruuteltiin pitkälti neljättäkymmentä kilometriä pitäjän toiselle laidalle huomataksemme, ettei myyjä suvainnutkaan olla paikalla. Ei vastannut puheluihin, eikä ollut jättänyt näkösälle mitään viestiä. Odottelimme puolisen tuntia, soittelimme suljettuun puhelimeen, lähetimme tekstarin ja lähdimme mieli maassa kotiin.

Seuraavana aamuna myyjä suvaitsi soittaa ja tivata, miksemme olleet tulleet, vaikka hän oli viereisessä talossa iltaan saakka odottanut. Kun sitten vuorostani kysyin, miksei hän ollut sovittuna aikana sovitussa osoitteessa, miekkonen vastasi, ettei hän semmoista tarkkaa kellonaikaa voinut mitenkään muistaa, kun sähköpostitse olimme sopineet siitä niin kauan kuin viikkoa aiemmin (!!!). Todellisuudessa siitäkin oli 5 päivää... Selitystä en saanut sillekään, miksei mies ollut pitänyt puhelintaan päällä tai soittanut minulle. Minulla kyllä oli luuri ulottuvillani koko päivän aamusta iltaan...

Nojoo. Kaapin mies kuitenkin halusi myydä ja toi sen sitten itse meille kotiin. Tuossa se nyt eteisessä ahtaasti jököttää odottamassa pääsyä sinne uuteen kotiimme, jonka kaupan kanssa tilanne on kovasti samansuuntainen kuin tuossa kaapin ostossa. Mikään siitä asiasta saamamme suullinen tieto ei ole tähän mennessä pitänyt paikkaansa, eikä asia ole edennyt käytännössä yhtään, vaikka se laitettiin vireille jo maaliskuussa ja kuukauden päästä pitäisi muuttaa.

Kun siskoplikkani näki tuon kaapin kuvan, hän totesi, että kokoa sillä on ainakin sen verran, että hätätilassa voimme muuttaa siihen ja ikuisena optimistina lisäsi vielä, että eihän sitä tiedä vaikka sieltä pääsisi Narniaan, kun on tuommoiset riimutkin ovessa...(Toivottavasti ei kuitenkaan Vilukissin Narniaan, josta hän kertoo omassa blogissaan. Linkki löytyy sivupalkista. Siellä meidän kisut saattaisivat nimittäin innostua hieman liikaa lankakeristä ja muista tilpehööreistä)

Paljasta pintaa ja pörinää

Nyt on se viikonloppu, jolloin joka vuosi toivon asuvani jossain muualla kuin täällä. Tätä kärsimystä ja (myötä)häpeää maistoin jo kouluikäisenä, kun pari vuotta asustelin tässä kylässä vastentahtoisesti, vanhempieni kuljettamana. Perinne on siis pitkä, joten kaikki muut tässä junttilassa eivät ilmeisestikään ole asiasta kanssani samaa mieltä.

Tänä viikonloppuna paikkakunnalla vietetään ties kuinka monennen kerran Sambacrosseja, tapahtumaa, jossa pääosassa ovat alastomat naiset, saastuttavat moottoriajoneuvot ja se viisasten juoma, joka turhan usein saa ihmiset käyttäytymään aivan älyttömästi.

Ei voi kuin ihmetellä, kuka neropatti on keksinyt yhdistää pienen pohjalaispaikkakunnan, latinalaisamerikkalaisen tanssin ja moottorinpäristelyn.. vai lieneekö siinä lopultakaan paljon kummastelemista. Huomattavan usein paljaat pyllyt ja hytkyvät tissit tuntuvat kiinnostavan samoja ihmisiä kuin pärrästely ja se päätön kaahaaminen, jota moottoriurheiluksikin kutsutaan.

Toinenkin nykyistä kotipaikkakuntaa koskeva närkästyksen aihe Krätyakalla on tänään mielessään. Kerrankin olisi mukaaa asua vähän isommassa kaupungissa. Olisi nimittäin kiva nähdä uusin, kauan odotettu, Potter-elokuva ihan tuoreeltaan. Täällä sitä pahimmillaan joutuu odottelemaan kuukausia.

Nuorempana, pahanilkisyyksissäni, vetosin hartaasti ilmojen haltijoihin, jotta ne lähettäisivät taivaalta juhlijoiden niskaan edes muutaman kiukkuisen kuuron ämmiä äkeet selässä. Joinakin vuosina näytti siltä, että toiveeni MELKEIN toteutui (tuli vettä ja rakeita, muttei ämmiä sentään). Nyt taidan tyytyä osaani ja pysytellä vain nöyrästi kaukana keskustasta verenpainettani nostattamasta.

Hyttysten herkku

Nyt hävettää, kun luin tämmöisen. Krätyakka on nimittäin juuri semmoinen herkku, jonka kimppuun kaikki verenimijät joukolla singahtavat, vaikka tarjolla olisi muutakin ihmislihaa. Enää moista ei kehtaa kovin äänekkäästi valitella - varsinkaan jos tuo uutinen saa lisää vahvistusta ja tulee yleisemmin tietoon. En minä nyt kuitenkaan itseäni erityisen seksinhimoisena pidä, enkä kovin usein ole huppelissakaan. Olen yrittänyt vaan ajatella, että taidan olla erityisen mehevä ja hyvän makuinen.

Ihan vähän raskaana

Viime viikkoina on läheltä liipannut ja vähän kohtikin käynyt epätavallisen paljon sellaisia tilanteita, joissa totuuden rajoja on hmm... venytelty. (Krätyakka ei ole tällä kertaa se venyttelijä ollut) Tapauksista keskusteltaessa on joidenkin mielestä tapahtunut suoranainen rikos. Eräiden mielestä on kyse korkeintaan väärinymmärryksistä. Saattaapa ainakin osalle tapauksista löytyä ymmärtäjiäkin tyyliin "kaikillehan joskus virheitä sattuu". Armeliaimpia eivät yleensä ole ne, joita sääntöjen venyttäminen eniten vahingoittaa...ja nyt on Akkakin saanut niistä vahingoista osansa.

Kuten olen useasti jo maininnut, en usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Olen kuitenkin varsin vakuuttunut siitä, että hyvin harvat toimivat motiivinaan puhdas pahuus tai halu vahingoittaa toisia. Ennemminkin on kyse siitä, että toiset nyt vaan sattuvat olemaan esteenä minun halujeni toteutumiselle ja, kun kerran MINUN mielihaluni ovat joka tapauksessa ensisijaisia, toiset saavat kestää seuraukset, jos tielleni sattuvat.

Erityisen mielenkiintoisia ovat mielestäni ihmisten tavat selittää jopa lakia rikkovia tekojaan niin, että niille löytyy aina perusteltu syy, eivätkä he mielestään ole erityisen epärehellisiä tai pahoja ihmisiä. Suurissa ja pienissä asioissa aivomme lähes automaattisesti muovaavat näkemämme kuvan uskomustemme mukaiseksi - olipa se totta tai ei. Joillekin havaintoharhoille emme mahda mitään, vaikka tunnistaisimmekin ne, mutta ne ovat usein näitä fysiologiseen todellisuuteen liittyiä tulkintaharhoja, eli illuusioita.

Sille, että myös harhaiset uskomuksemme ja asenteemme johtavat meitä tulkitsemaan asioita väärin, olisi jotain tehtävissä, mutta se vaatisi kovaa työtä niiden oikaisemiseksi. Masentavinta on kuitenkin kohdata ihmisiä, jotka kyllä tunnistavat totuuden ja voisivat halutessaan olla rehellisiä, mutta mukavuussyistä turvautuvat kerta toisensa jälkeen pienempiin tai suurempiin valheisiin.

Itsehän en tietenkään sellaista harrasta (yrittää kirjoittaa sormet ristissä), mutta rakkaalla puolisolla on kyllä loputon repertuaari "pieniä valkoisia valheita"plakkarissaan. Vastikään käytiin muun muassa tällainen keskustelu tämän huushollin ehtymättömästä tunnekuohujen lähteestä, eli ruuasta:

Nälkäinen Krätyakka odoteltuaan miestä yhteiselle aterialle puoli kuuteen saakka illalla:
- Niin säkö sitten kumminkin söit töissä? Mä luulin , että meidän piti laittaa yhessä ruokaa kotona. Käviksä pizzalla?
- Joo, ihan vähän.
-Siis ihan vähän, sillä tavoin kuin jotkut amerikkalaisissa elokuvissa tapaa olla raskaana?!!?
-Joo...

Sisäistä kiehuntaa

Ihmisten erilainen temperamentti on rikkaus. Syntymästä saakka reagoimme ärsykkeisiin erilaisella rytmillä, sävyllä ja intensiteetillä. Epäilemättä temperamentti ohjaa myös tapaamme katsoa ja tulkita maailmaa. Jopa optimismin ja pessimismin väitetään olevan geneettistä, osa synnynnäistä työkalupakkiamme, jota tietenkin voi harkiten yrittää käyttää ja jalostaa.

Krätyakkaa on siunattu puolisolla, joka sattuu olemaan melkein kaikessa Akan vastakohta ja useimmiten se tuntuu hyvältä asialta. Kun Akalta palaa pinna, mies on itse rauhallisuus. Kun mies innostuu ja päästää optimisminsa valloilleen, akka kartoittaa tilanteen ja tuo vähän järkeä peliin, ennenkuin suunnitelmat karkaavat voimavaroja suuremmiksi tai jäävät toteutumatta järjestelmällisyyden puutteen takia.

Yksi piirre meille on kuitenkin yhteistä: kumpikin on saanut synnyinlahjakseen paljon näennäisen vastakohtaisia ominaisuuksia, jotka joskus onnistuvat tasapainottamaan toisiaan, mutta usein aiheuttavat muissa hämmennystä, ristiriitoja ja itselle henkilökohtaista ahdistusta.

Jotenkin sen vielä ymmärtää, että kaksi ihmistä, hyvällä tahdolla ja ponnistelulla, saa soviteltua erilaiset toimintatapansa yhteen, mutta sitä en vieläkään käsitä, miten Luojalle tai evoluutiolle on tupsahtanut mieleen tukkia samaan yksilöön niin ristiriitaisia ominaisuuksia, että välillä sisäinen valtataistelu riistäytyy jo sellaisiin mittoihin, että tuntuu kuin paine räjäyttäisi koko kattilan.

Tänään on juuri sellainen päivä, kun sisäinen keitos kiehuu kuumana. Sen lisäksi pitäisi nyt kohtalaisen isoissa asioissa jotenkin tulla toimeen tuon kumppanin ja muutaman muun henkilön kanssa, joilla on kaikilla oma tapansa ja tahtinsa toimia.. Kärsivällisyys ei koskaan ole ollut vahvimpia puoliani, mutta ominaisuus, jonka kehittämiseen olen ehkä eniten elämässäni panostanut. Nyt sille on käyttöä. Niin olisi myös kristallipallolle, josta voisi kurkkia tulevaa vähän etukäteen, mutta sellaista ei taida nyt tähän hätään löytyä..

Vapaaehtoistyöstä ja vanhustenhuollosta

Huh sentään, että järkytyin, kun luin tämän. Voiko Suomessa tosiaan olla hyvinvointipalvelut siinä jamassa, että vanhukset hoitolaitoksissa joutuvat odottamaan suihkuun pääsyä jopa viikkoja?! Krätyakalla luottamus hyvinvointivaltioon ja asioista päättävien omaantuntoon on ilmeisesti edelleen liian vankka.

Aiemmin olen toiminut aktiivisesti joissakin yhdistyksissä (muun muassa perhetyön ja lastensuojelun alalla), joiden tarkoitukseksi kuvittelin yhteiskunnan verovaroilla kustantamien palvelujen täydentämisen. Juuri ennen eläkkeelle päätymistä ehdin nähdä sen, miten kuntasektorilla monet palvelut säästösyistä ulkoistettiin. Perustettujen hoiva-alan yritysten valvonta oli puutteellista ja palvelujen laatu epätasaista. Kolmannen sektorin ja vapaaehtoistyön rooli apua tarvitsevien viimeisenä turvana kävi yhä keskeisemmäksi ja monet kunnat väistyivät vastuusta.

Myös oma asenteeni vapaaehtoistyötä kohtaan muuttui. Mitä enemmän alkoi tuntua siltä, että yhdistyksiä ja seurakuntien diakoniatyötä alettiin käyttää väärin, sitä useammasta hommasta teki mieli sanoutua irti. Rahapula ja kuntien säästötarpeet alkoivat tuntua jotensakin kieroutuneilta perusteluilta siinä vaiheessa, kun esimerkiksi valtiovallan ja valtiojohtoisten yritysten myöntämät hurjat osingot ja tuet tulivat julki.

Tuossa jutussa peräänkuulutetaan taas vapaaehtoisten panosta inhimillistä hoivaa tarvitseville vanhuksille. Kannatettava ajatus sinänsä, mutta ei mikään vaihtoehto verovaroin ylläpidetylle, koulutettujen henkilöiden toteuttamalle, riittävästi resurssoidulle ja valvotulle hoivatyölle. Suin surminkaan en kaipaa takaisin entisaikain hienostorouvien hyväntekeväisyyttä ja"kunniallisille köyhille" osoitettua armeliaisuutta. Vapaaehtoisella hyväntekeväisyydellä ei sosiaalipolitiikan ongelmia ratkota, eikä yrityksille karttuva vauraus automaattisesti valu tukena apua tarvitseville.

Krätyakka ei ihmisen perimmäiseen hyvyyteen luota - varsinkaan nykyisten kovien arvojen aikana. Poliittista tahtoa ja konkreettisia tekoja tarvitaan nyt äkkiä, ennenkuin sotien jälkeen rakennetut järjestelmät on lopullisesti murskattu ja solidaarisuus on enää huvittavan vanhanaikainen sana historian kirjoissa.

Kielestä

Milloin olette viimeksi kuulleet jonkun miehen kälättävän, kalkattavan, mäkättävän, kitisevän, nalkuttavan, juoruilevan, marisevan, kaakattavan, piipittävän tai krätisevän? Kokeilkaapa ihan ohimennen, nopeasti keksiä yhtä monta miehistä puhetyyliä kuvailevaa sanaa, joissa olisi yhtä väheksyvä tai paheksuva sävy.

Sekin Akkaa mietityttää, miksi eräs naispuolinen tuttava niin kovasti närkästyi, kun totesin hänen vastikään täysikäistyneen poikansa kuvaa katsoessa "Onpas sulla nätti poika". Olisi kuulemma pitänyt käyttää mieluummin sanaa "komea".

Käyttämämme kieli heijastelee maailmankuvaamme, jonka rakennusaineet olemme saaneet ympäröivästä kulttuurista. Jokainen toisten kanssa vuorovaikutuksessa oleva muovaa myös ympäröivää kulttuuria itse omalla pienellä panoksellaan.

Emme elä tyhjiössä. Siksi on naurettavaa syyttää esimerkiksi nuorison typerästä käyttäytymisestä pelkästään vanhempia tai koulujärjestelmää. Toki ne vaikuttavat eniten, joihin meillä on voimakkain ja varhaisin tunnesuhde, mutta murrosiässä kaverit tulevat vanhempia tärkeämmiksi vaikuttajiksi ja populaarikulttuuri ja...

Äh, tää ei nyt jaksa. Pyörikööt tuulimyllyt rauhassa. Don Quijote viettää tänään vapaapäivän... (tai rehellisemmin sanottuna depispäivän syvällä peittojen uumenissa)

Muutosta ja muutosta

Nuorena Krätyakkakin, monien muiden kakaroiden lailla , tykkäsi muutoksista. Vaihtelu virkisti. Aika tuli helposti pitkäksi ja mieli paloi seikkailuihin. Nyt niistä ajoista on kauan.

Muun muassa stressitutkija Hans Selye, jonka teorioihin olen aiemminkin viitannut, määrittelee stressin fysiologiseksi reaktioksi, joka voi herätä minkä tahansa sisäisen tai ulkoisen paineen vaikutuksesta (esim. pelko, kipu, muutto, avioero jne.)

Pohjimmiltaan on kysymys sopeutumisesta ja alkukantaisesta "taistele tai pakene" -reaktiosta. Sisäiset tai ulkoiset muutokset edellyttävät sopeutumista. Jos keinoja ja voimavaroja siihen ei ole, saattaa iskeä voimakas stressi (psyykkiset defenssit laukeavat, verenpaine kohoaa, ruuansulatus hidastuu, jotta verta riittää lihaksiin, adrenaliinia erittyy jne.) Jos uhka ei poistukaan, eikä pakoon pääse, voi stressireaktio jämähtää päälle ja sen seuraukset voivat olla kohtalokkaat: yleensä heikoin lenkki ihmisen kehossa ennen pitkää katkeaa, olipa se sitten korvien välissä, selässä tai sisäelimissä (yleisimpiä kansantautiemme pesäkkeitä mainitakseni).

Paineita ja kuormitusta kohtaavat kaikki, mutta stressireaktion syntyminen ja sen käsitteleminen on sekä synnynnäisten taipumusten, että oppimisen tuotosta. Lohdullista on siis periaatteessa se, että kehonsa kuluttavimpia reaktioita voi oppia jonkin verran hallitsemaan. Akalla itsellään tosin on siinä vielä hmmm... jonkin verran harjoittelemista ;-)

Marika kysyi, miksi oikeastaan muutamme. Syy on miehen työssä. Hän oli muutaman vuoden kokonaan poissa työelämästä ja on nyt parin sijaisuuden jälkeen suostunut taas vakituiseen virkaan (ei hän nimittäin sitä olisi hakenut, ellei tuleva esimies olisi pitkään suostutellut) Kuten varmasti on käynyt ilmi, itse en ole muutosta erityisen riemuissani, mutta ei tässä nyt minun mielihaluistani ole ensisijaisesti kysymyskään. Mies elättää tällä hetkellä yksin koko laumaa, joten tärkeintä on, että hän saa sellaiset työ- ja asuinolot, joissa on edes teoreettiset mahdollisuudet jaksaa eläkeikään saakka.

Nykyistä kotiamme vastapäätä kukkii kesäisin naapurin pellavapelto. Viime kesänä puoliso otti siitä tuon ylemmän, tänään tuon alemman kuvan. Tapani mukaan näen niissäkin paljon symboliikkaa. Joku voisi katsoa asiaa positiivisemmin ja toki itsekin keksin kuville vaikka kuinka monta muutakin selitystä. Päällimmäisenä tulee vaan mieleen, että kyllä asiat olivatkin nuorempana yksinkertaisia ja helposti tunnistettavia... Arvatkaa vaan kummasta kuvasta pidän enemmän. Entä te?

Sontainen sohva ja blogipalkinto

Aamu alkoi ankeasti, kun koirat mekastivat epätavallisen aikaisin. Mies toimitti lauman pihahäkkiin ja palasi jatkamaan uniaan. Muutamaa tuntia myöhemmin kahvinkeittoon kömpiessäni löysin lattialta aamuyöisen metelin syyn. Sitä oli myös sohvassa, joten vanhin koira vapautui epäilyistä välittömästi. Sen, yli kuusitoistavuotiaat, takajalat alkavat olla jo siinä kunnossa, että niillä ei ihan huvin vuoksi sohvalle hypitä. Eikä meillä koirilla toki sohvalle ole lupaa mennäkään (eikä varsinkaan käyttää sitä vessapaperinaan), mutta nämä uusimmat vekkulit ovat tulkinneet säännöt niin, että niitä voi vapaasti rikkoa, kunhan ei jää kiinni. Voi tätä nykynuorison turmeltuneisuutta!

Kahvi kerkesi jäähtyä sillä aikaa, kun huhdoin sienen ja tekstiilinpuhdistusaineen kanssa sohvan kimpussa. Hiukkasen rupesi jo ketuttamaankin, vaikka itsepä olen tämän lauman ilokseni ja riesakseni haalinut..

Kun lopulta selvisin tietokoneen ääreen ja suosikkiblogieni listaa tutkimaan, Ritan sivuilta löytyi mukava yllätys. Tämmöinen blogitunnustus on tullut hänelle Espanjan kautta Malesiasta . Kiitän kauniisti ja pistän kiertoon, kunhan ensin vähän tuumaan suuntaa, minne sen tällä kertaa lähetän.

Kesäkurpitsaa ovista ja ikkunoista

Kesäkurpitsa on hauska kasvi. Sitä on helppo kasvattaa ja se sopii moniin ruokiin. Lisäksi sen rehevät lehdet ja lämpimän keltaiset kukat miellyttävät ainakin minun silmääni vähintään yhtä paljon kuin koristekasvien kukkaset. Jos onnistuu istuttamaan sen runsasravinteiseen maahan ja varjelemaan alkukesän halloilta, hedelmien ylituotantoa on tiedossa melkein takuuvarmasti jossain vaiheessa kesää.

Meillä alkaa pikapuoliin olla käsillä se hetki, ja olenkin tänä vuonna valmistautunut siihen tiedustelemalla etukäteen naapureilta ja ystäviltä, kuka olisi halukas vastaanottamaan ylimäärätuotannon. Kävin juuri laskemassa montako kurpitsaa on kypsymässä tänä vuonna istuttamissani viidessä taimessa (vähempikin kahden hengen taloudessa riittäisi, mutta alkukesän hallojen palellutettua osan, hankin varmuuden vuoksi muutaman lisää). Löysin kuusitoista kypsymässä olevaa hedelmää. Tänä vuonna kasvamassa on kolmea eri lajiketta. Kuvassa ylimmäisenä pyöreähedelmäinen suosikkini Tondo di Nizza.

Mies kävi äsken kuskaamassa naapuriin piirongin, jota emme halua ottaa uuteen kotiin mukaan. Ensi viikolla aion kutsua toisen naapurin penkomaan laatikoita, joihin olen pakannut poistettavaksi valitsemiani kirjoja..

Muuttohässäköiden keskellä on usein tullut mieleen, miten vähän asioista on vaivaa silloin ,kun kaikkea on sopivasti. Silloin, kun jotain puuttuu tai on liikaa, (hyvää tai pahaa), energiaa kuluu paljon ja mietityttää. Viisas ihminen tietenkin yrittäisi pitää elämässään asiat tasapainossa kaiken aikaa, ettei sitten tulisi isoa hässäkkää epäsäännöllisin väliajoin - varsinkin, jos voimavaroja hässäköintiin ei tahdo riittää. Voimiini en paljon voi vaikuttaa, mutta ehkä pitäisi yrittää kasvatella edes sitä viisautta. Millähän sitä kannattaisi lannoittaa?

Yksisuuntainen polku

Tänään kävin takapihalla ja huomasin, että eilinen myrsky oli halkaissut vanhimman omenapuumme. Surullisella tavalla löysin siitä symboliikkaa nyt , kun yksi aikakausi unelmineen elämässä on jäämässä lopullisesti taa.

Mies palasi sukuloimasta mukanaan kauniita kuvia järvenrantamaisemista. Erityisesti ihastuin tähän, johon hän oli vanginnut koiranpoikasen tassunjäljet, ennenkuin myrsky nousi sielläkin ja pyyhki rantahietikon puhtaaksi.

Nuorena sitä helposti kuvittelee, että aikaa ja mahdollisuuksia on rajattomasti. Vähitellen totuus paljastuu. Elämä on yksisuuntainen polku. Takaisinpäin ei pääse. Toki seuraavan mutkan takana voi odottaa jotain uutta, mukavaa ja jännittävää. Omalla kohdallani en silti enää sellaiseen usko.

On vain tämä hetki ja ehkä hyvä niin. Jäljetkin pyyhkiytyvät nopeasti, vaikka jotkut niitä patsaiksi yrittävät valaakin..

Ilu

Kaks ekaa vuotta kansakoulussa me oltiin Ilun kanssa samalla luokalla. Asuttiin me kyllä samalla kadullakin, mutta tutustuttiin vasta, kun mentiin kouluun. Ilu oli tosi hyvä urheilussa ja melkeen kaikissa muissakin kouluaineissa. Mä olin siihen aikaan vielä nopee käänteissäni ja, kun me leikittiin rosvoo ja poliisii, Ilu oli ainoo, joka sai mut kiinni. Sillä oli vaalee kihara tukka ja maailman sinisimmät silmät. Kaulassa sillä oli aina kotiavain pitkässä narussa. Musta se oli maailman ihanin poika ja mä luulen, että sekin tykkäs musta, kun se niin paljo kiusas mua.

Kolmannen luokan alussa me sit muutettiin pois. Kun mä yhellä välkällä kerroin sille, minne me muutetaan, se hymyili ja sanoi: "Me muutetaan sinne kans". Mä en uskonu, vaan luulin, että se laski leikkiä. Kun me muutettiin, mulle jäi sitä kauhee ikävä.

Kului ainaki puolitoista vuotta, kun mä sit yhtenä iltana kuulin ääniä mun huoneen ikkunan takaa. Oli jo myöhä ja mä olin just menny nukkumaan, mut kömmin sitten ikkunaan kurkkimaan verhojen raosta, mitä siellä oli. Kaks poikaa läimi kiekkoa meidän kadulla, kun siinä oli sen alueen parhaat katuvalot. Se kun oli semmonen uusi, vasta rakennusvaiheessa oleva omakotialue, jonne ei ollu vielä tullu katuvalojakaan joka paikkaan..

Mä tunsin sen toisen äänen, mutten meinannu uskoo korviani ja mun sydän heitti ainaski viis volttia kerien. Silmiäni mä sit uskoin: se OLI Ilu. Ne oli muuttanu ihan meidän lähelle. Mun ikkunasta näki niiden takapihalle.

No, tuli meistä sit vielä vähäks aikaa kavereita ja me liikuttiin melkeen vuoden verran kimpassa yhen mun kaverin, Tarjan ja sen kaverin Tompan kans. Ilu kumminki ihastui siihen Tarjaan ja se Tomppa oli ihan tyhmä. Olin mä aika kauan surullinen, mut sit mä ajattelin, et oma häviö, jos ei ymmärrä hyvän päälle ja rupesin katteleen muita poikii.

Eilen mä törmäsin Ilun kuvaan netissä. Se pelaa edelleen jalkapalloo ja oli se komee vieläkin, mut paljon lyhyempi, ku mä muistin. Mahtaakohan se tietää olleensa mun elämäni ensimmäinen suuri rakkaus.

Maaseudun metelissä

Viime yönä oli kuuma. Viiteen saakka nukuin ikkuna auki. Sitten oli noustava sitä sulkemaan, kun meteli kävi sietämättömäksi. Lehmät möykkäsivät. Ammunta kävi korviin, vaikka mansikit laidunsivat runsaan kilometrin päässä. Kesäyössä meteli kantaa kauas.

Nauratti ja muistin ensimmäisen yön, jonka vietin maalla perheeni muutettua tälle paikkakunnalle ollessani 16v. Silloinkin lehmät mekkaloivat ja valvottivat levotonta kaupunkilaistyttöä illasta aamuun.

Pian on tiedossa muutto pienen paikkakunnan keskustaan. Vaikka tontti on iso, yli 4000 neliötä, paljon outoja ääniä on tiedossa... Keskellä kylää, järven rannalla, palvelut lähellä, mutta omassa rauhassa. Eikös se ole useimpien suomalaisten unelma? Miksi minua silti hirvittää?

Stressitutukija Hans Selye sanoi jo 50-luvulla, että ihmisellä on hänen mielestään rajallinen määrä energiaa käytettävissä sopeutumiseen. Kun se on käytetty loppuun, ihminen kuolee. Niin yksinkertaista se on. Pitäisiköhän tässä sittenkin muuttoauton sijaan ryhtyä varailemaan ruumisautoa?

Lipsahti

Mies pakkasi aamulla toimeliaamman koiranpoikasen autoon ja suuntasi sukuloimaan keskemmälle Suomeen. Takaisin oli tarkoitus tulla viimeistään yöksi, mutta iltapäivällä hän soitti ja aloitti kautta rantain, että "Yöksikin täällä kovasti houkutellaan jäämään..." No, mikäs siinä. Joskus on houkutuksille ihan hyvä antaa periksi. Se virkistää mieltä, eikä meillä täällä muun lauman kanssa mitään akuuttia hätää ole... tai ei ainakaan ollut siinä vaiheessa, kun mies soitti.

Äsken tuli kuitenkin sähköpostia Huuto.Netistä, että olen mennyt voittamaan huutokilvan julmetun kokoisesta antiikkisesta vaatekaapista, jolle pitäisi nyt lähiaikoina keksiä kuljetus. Mies ei kyllä tule ilahtumaan, kun kotiin tullessaan kuulee asiasta. Minuakaan ei riemastuta se, että joudumme ties kuinka pitkään varastoimaan sitä ennestäänkin ahtaassa huushollissamme, kun uuden kodin kauppa ei edisty eteen eikä taakse. Muutossakaan moinen mötikkä ei liene mukava kannettava, vaikka sinne haaveilemaamme, vanhaan taloon sitten sopisikin.

Sinnehän minä sitä kaappia olin huudellessani kaavaillut, enkä uskonut sitä tarjoamaani hintaan edes saavani, mutta tässä sitä nyt ollaan. Kannattaisi kai vähän tarkemmin miettiä, mitä suustaan tai sormistaan lipsauttelee... Niinhän se on vähän syvällisemmässäkin mielessä..

Täti murehtii

Telkkarista tulee nykyään tiistaisin nuorisosarja Skins. Olen seurannut sitä alusta asti. Nyt taitaa olla kolmas tuotantokausi meneillään. Huumeita, viinaa, koulukiusaamista, perheväkivaltaa, holtitonta seksiä ja umpipöhköjä opettajia. Pari jaksoa sitten pysähdyin miettimään, miksi oikeastaan katson sellaista, joka nostattaa mieleeni vain ikäviä muistoja ja ahdistusta.

Hiljattain julkaistiin kyselytutkimus, jonka tuloksista paljastui, että nuoret käyttävät enemmän alkoholia kuin vanhemmat luulevat. Saman kyselyn mukaan teini-ikäiset myös toivovat, että vanhemmat puuttuisivat asiaan ja asettaisivat heille enemmän rajoja.

Itse muutin kuusitoistakesäisenä suurehkosta kaupungista pienempään ja koin elämäni suurimman kulttuurishokin. Hämmästyksekseni huomasin, ettei jokaisessa koulussa tupakointia ja viikoittaista alkoholin käyttöä aloitettukaan kolmetoistakesäisenä ja, ettei ollut mitenkään tavanomaista, että rippikouluikään mennessä joillekin tytöille oli tehty jo useampi abortti.

Se havainto avasi tajuntani sille tosiasialle, että masentavan monet aikuisetkin elävät siinä olettamuksessa, että heidän tuntemansa maailma ja kulttuurinen todellisuus on ainoa ja ehkä peräti paras mahdollinen maailma. "Näin asiat nyt vaan ovat", riittää joillekin puolustukseksi kaikkia muutosvaatimuksia vastaan.

Minusta tuntui hyvältä lukea, että nuoret tosiaan toivovat aikuisten enemmän ohjaavan esimerkiksi heidän alkoholinkäyttöään. Liian usein tässä nuoruutta ihannoivassa ajassa suhtaudutaan alaikäisten juhlintaan hyväksyvästi, jotkut melkeinpä kateellisina omaa nuoruuttaan muistellen.

Krätyakka ei niitä aikoja takaisin kaipaa, vaan olisi mieluiten kovasti asialla suojellakseen nuoria niiltä loppuelämään seurauksensa ulottavilta virheiltä, joita voi tulla tehneeksi siinä typerässä uskossa, että näin nuorten kuuluukin käyttäytyä ja "kaikki muutkin tätä harrastavat"..

Miksi minusta ei voi tulla kirjailijaa

Kirsti totesi hiljattain blogipostauksessaan, että opettavaisuus on ollut kirjallisuudessa epämuodikasta jo pidempään ja nykyään alkaa tuntua siltä, että viihdyttävyyskin on kyseenalaista. Se sai Krätyakan hieman haikeana jälleen kerran pohtimaan syitä siihen, miksi minusta ei koskaan voi tulla kirjailijaa.

Koska olen kirjoittanut niin kauan kuin muistan ja saanut siitä hommasta joskus palkkaakin, on asiaa tietenkin joskus tullut tuumattua. Jo kouluikäisenä huomasin kuitenkin, että tarinat sinänsä eivät minua kiehdo. Olen tosi huono visualisoimaan, kuvittelemaan ja kuvailemaan esineitä ja interiöörejä. Sanat ovat kyllä mielenkiintoisia, mutta enemmän minua kiinnostaa merkitykset niiden takana.

Itseasiassa koko kirjoittamisen mielekkyys minun kohdallani lepää sen varassa, että sillä on jokin tarkoitus, että on olemassa jokin asia, joka on tärkeää saada julki. (joko oman mielenrauhan vuoksi tai vaikuttamistarkoituksessa). Ilman sitä epämuodikasta "opettavaisuutta" ja jonkinlaista oivallusta, en koe kirjoittamista itselleni mielekkääksi.

Jotain pinnanalaista, analogioita, metaforia ja sanomaa etsin myös toisten teksteistä. Modernista kaunokirjallisuudesta olen löytänyt sitä vuosi vuodelta vähemmän. Siksi romaanien lukeminen on minulta melkein kokonaan jäänyt. Tähän saakka olen pitänyt suurimpana syynä kyvyttömyyttäni ymmärtää nykykirjailijoiden sanomaa. Kirstin kirjoitus tarjosi ilahduttavan synninpäästön vihjaamalla, ettei syy olekaan yksinomaan näiden korvien välissä, vaan yleisemmin nykykirjallisuuden ihanteissa.

Sen tekstin luettuani olen hykerrellyt tyytyväisenä, etten sitten koskaan hukannut voimiani hakeutumalla kirjoittajakoulutukseen, niinkuin jossain vaiheessa varovasti suunnittelin. Viis pilkkusäännöistä, rakenteista ja kirjallisuuden historiasta. Akka senkun bloggaa ja pistää pilkut sinne, minne muistaa. Taide on asia erikseen. Siitä saavat pitää huolen jotkut muut.

Höpsöt kurret

Vasta muutama päivä sitten pääsi uutisiin orava, joka oli pujahtanut ikkunasta palvelukotiin, luikahtanut kaappiin ja piti siellä niin hurjaa mekkalaa, että hoitajat kutsuivat palokunnan apuun. Tänään kerrottiin tästä kurresta, joka oli päässyt pullonpalautuskoneeseen, eikä ilmeisesti oikein viihtynyt siellä. Krätyakka yllätti tänään eniten oravaa muistuttavan kissansa imeskelemästä mikroaaltouunin päällä tomaatteja kuiviin. Enpä ole ennen kuullut kissoista, jotka olisivat kasvissyöjiä. Tällä nimenomaisella yksilöllä on kuitenkin muitakin outoja ruokamieltymyksiä. Ehkä viritän sille lähipäivinä ansan. Jospa saisin kuvan mokomasta tomaattivampyyristä...

Flirttailusta

Vuosia sitten, työkykykartoituksen yhteydessä, jouduin psykiatrin arvioitavaksi. Pääkoppani sisällön toimivuutta hän mittaili muun muassa etukäteen laatimallaan kysymyslistalla, jonka perusteella sitten teki sangen pitkälle meneviä päätelmiä, joita en kaikkia ihan menisi allekirjoittamaan...

Siinä kohdassa sentään hieman hymyillytti, kun vuorossa oli kysymys "Flirttailetko?" ja Krätyakka empimättä vastasi, että "Juu-u, aina kun sopiva tilaisuus sattuu". Kallonkutistaja rypisteli otsaansa ja tivasi "Miksi?". Se olikin koko haastattelun ainoa miellyttävä ja hyödyllinen hetki, sillä ensimmäistä kertaa elämässäni hoksasin tuota pikku asiaa pohtia ja lopputulemana vastasin: "Koska se on kivaa ja siitä tulee usein molemmille osapuolille iloinen mieli. Ei minun flirttini koskaan vakavaa tai sopivaisuuden rajoja koettelevaa ole. Useimmiten se on tapa viestittää toiselle hyväksyntää ja antaa hyvää palautetta. Se on kuin peliä tai leikkiä, joka on joillekin tuttua ja turvallista"

Sen jätin sentään kertomatta, että joskus flirtti on paras keino välttyä kiusallisilta tilanteilta. Kun ottaa itse ohjat, voi hallita vuorovaikutuksen sävyä ja välttyy ei-toivotuilta lähestymisyrityksiltä. Mieluiten tietenkin toimisin aina miestenkin kanssa suoraan ja avoimesti ilman turhia sukupuoleen liittyviä kommervenkkejä (kun en tosiaankaan millään tavoin haku päällä ole liikkeellä, enkä kaipaa jatkuvaa muistutusta siitä, että miehiä ja naisiahan tässä ollaan). Joillekin (sekä miehille että naisille) sukupuolen ja seksuaalisuuden korostaminen on kuitenkin niin sisäänrakennettua ja pinttynyt tapa, että helpompaa on mennä mukaan leikkiin, kuin turhaan loukata tai säikytellä toista käyttäytymällä odotuksista poikkeavasti.

Näin vanhana, rumana ja "markkinoilta poistuneena" on kuitenkin jo turvallista tunnustaa, että nuorempana sitä flirttiä tuli kyllä käytettyä myös vähemmän positiivisena vallan välineenä. Onneksi sellaiseen lankeaminen alkaa nyt olla ihan fysiologisesti mahdotonta.

Se psykiatri itse taisi olla viimeinen salakavalan manipuloinnin uhri. Toisaalta hän sai siitä mojovan rahallisen korvauksen (valitettavasti veronmaksajien kukkarosta), joten enpä viitsi kovasti syyllisyyttä kantaa. Arvioinnin oli määrä kestää 60 min, mutta ensimmäisen käynnin päätteeksi pollatohtori totesi, ettei tämä nyt tässä ajassa selviä ja varasi parin päivän päähän kaksi tuntia lisää...

Edit. Ai, niin muistinko edes mainita, että se psykiatri oli mies ;-)