Verokalenterin äärellä

Kiitos edellisen postauksen ystävällisistä kommenteista. Hämmästyksekseni huomaan saaneeni myös uusia lukijoita. Sekin ilahduttaa. Tervetuloa.

Verokalenterikin sitten taas julkaistiin. Luin sitä, vaikka periaatteessa koko lärpäke minua kuvottaakin, enkä ole uteliaisuudestani ylpeä. En ymmmärrä, mitä tarkoitusta moinen julkaisu palvelee. Ainakin minussa se herättelee sangen alhaisia tunteita: kateutta, vähättelyn tarvetta ja pahansuopuutta.

Kovin usein en itseäni kenenkään varallisuutta kadehtimasta löydä. Minulle riittää ihan hyvin nämä köyhyysrajan alittavat henkilökohtaiset tulot (jotka kuluvat suurelta osin lääkkeisiin)ja puolison palkalla (joka myös alittaa roimasti suomalaisten keskiansiot) elätämme aivan mainiosti ison elukkalaumamme ja nautimme omasta mielestämme hyvästä elämästä.

Viime aikoina, täällä uudella kotipaikkakunnalla, olen hämmästyksekseni kohdannut ihmisiä, jotka ovat löytäneet jostain syytä kadehtia meitä ja yrittää saada meiltä pois sellaistakin, joka lain mukaan on meidän omaamme ja ihan itse maksettu...

Joillakin ihmisillä on kuulemma meistä sellainen harhaluulo, että olemme varakkaita, jonkinlaisia "kultalusikka suussa syntyneitä" Hannu Hanhia. Ajatus on hämmentävä ja hieman pelottava.

Ensinnäkin ihmetyttää, mistä sellainen vaikutelma ylipäätään voi syntyä ihmisistä, jotka asuvat vanhassa, ränsistyneessä talossa ja ajavat yli kymmenvuotiaalla autolla. Toisekseen se vihan, katkeruuden ja pahantahtoisuuden määrä, joka joidenkin ihmisten asenteesta huokuu saa tuntumaan olon turvattomalta - varsinkin, kun vihamieliset henkilöt sattuvat olemaan vaikutusvaltaisessa asemassa.

Vaikka en perinteisistä psykologisista selitysmalleista aina vakuuttunut olekaan, arvailen, että tämän ilmiön taustalla saattaisi olla jokin syvä ja varhaisessa vaiheessa syntynyt vaille jäämisen kokemus. Sellaisillakin ihmisillä, joilla näyttää olevan elämässään paljon sisältöä ja maallista mammonaa, saattaa olla kaiken aikaa olo, että toisilla on enemmän ja, että he eivät ole sitä ansainneet.

Katkeruus ja kateus kaivertaa ihmisen sisimmässä ammottavaa tyhjää koloa kaiken aikaa suuremmaksi. Mikään ei riitä ja aina jollain muulla on jotain, mitä itseltä puuttuu. On vaikea kuvitella, että mikään muu kuin rakkauden puute varhaisessa lapsuudessa olisi voinut synnyttää moisen kroonisen vaille jäämisen tunteen, mutta voiko sitä vanhemmiten korjata? Näyttää nimittäin siltä, että joiltakin ihmisiltä on kadonnut kyky ottaa rakkautta vastaan ,vaikka sitä olisi myöhemmin tarjollakin.

Verokalenteria lukiessa katseeni kiinnittyi myös moniin tuttuihin julkisuuden henkilöihin. Ensimmäinen reaktio monilla asiaa tuntemattomilla saattaa olla, että eihän heillä voi olla noin pienet tulot, kun naama kerran näkyy telkkarissa harva se viikko. Todellisuus julkisuuden fasadin takana on silti usein muuta kuin suuri yleisö kuvittelee. Pelkkä julkisuus ei useinkaan elätä. Moni suuri taiteilija tässä maassa elää kädestä suuhun ja hakee apua sossun luukulta, eikä siinä ole mitään kadehtimista.

Äänellä voi halata

Kaikkein varmimmin tämän ilmiön kanssa kohdakkain joutuvat lasten vanhemmat: emme ole kaikessa samanlaisia. Jo ennen syntymää meillä on erilainen temperamentti ja perinnöllisiä taipumuksia. Elämänkokemukset, ympäristö ja omat valinnat jalostavat niistä sen, mikä meistä tulee.

Tämä otsikko herätti minussa lämpimän läikähdyksen ja suuria odotuksia. Melko yksioikoinen ja minun mielestäni kökkö tutkimusasetelma sieltä takaa kuitenkin paljastui...vaikka sellaisiahan ne useimmat muutkin psykologiset tutkimukset mielestäni ovat, vai oliko tuo jutuntynkä vain taas typistetty niin minimaaliseksi, että jotain olennaista jäi kertomatta. En tiedä.

Itselleni äänillä on aina ollut suunnaton merkitys. Olen ennenkin siitä täällä kirjoittanut, että vaikka näen ihan hyvin, suunnistan tilassa äänten perusteella, paikallistan auton viat samalla tavoin ja kuulen hyvin herkästi tuttujen ihmisten äänensävystä, mitä muuta sanojen takana piilee.

Kaikki eivät ole samanlaisia, eikä tarvitsekaan olla. Vanhempien lisäksi myös muiden kasvatustyötä tekevien on tärkeää se muistaa, eikä sen tiedostamisesta ole haittaa muussakaan vuorovaikutuksessa.

Minulle oli vaikeaa hyväksyä se, että puolisoni hahmottaa maailmaa ensisijaisesti muiden kuin kuuloaistin kautta, mutta kun vuorovaikutus ja viestintä tuntuu tärkeältä, silloin on myös motivaatiota opetella toisen "kieltä".

Visuaalisuuteen ja fyysiseen toimintaan orientoituneella voi olla kiusaus pitää omaa toimintatapaansa ainoana oikeana. Saahan niiden taipumusten avulla usein aikaan paljon näkyvää ja konkreettista. Koulussa etua synnynnäisistä piirteistään saavat minun kaltaiseni kuuloaistin ja käsitteellisen ajattelun kautta maailmaa hahmottavat. Omassa elämässäni olen kuitenkin havainnut, että pelkillä koulunumeroilla ei leipää pöytään hankita. Tuuma ei riitä, tarvitaan myös toimi, mutta ei se pelkkä päätön toimintakaan hyvään johda..

Tuon otsikon mukaisesti olen itse useinkin yrittänyt "äänellä halata" - varsinkin silloin, kun fyysinen kosketus olisi helposti voitu tulkita väärin. Sanojen sisältö ei tosiaankaan kaikkia kosketa. Sen olen huomannut, mutta eipä taida koskettaa se äänikään.

Tuosta tutkimusta koskevasta jutusta jääkin mielestäni puuttumaan se tärkeä täsmennys, että eri ihmisten tunteenilmaisuilla on meille erilainen merkitys. Esimerkiksi juuri lohdutuksen perusta noissa koetilanteissa on varmasti äidin ja tyttären lämpimässä suhteessa. Samaa vaikutusta tuskin olisi täysin vieraan ihmisen äänellä tai sellaisissa tilanteissa, joissa keskustelijoiden välinen suhde on ristiriitainen ja jännitteinen.

Olisi se silti mukavaa, jos tuo yliyksinkertaistettu väite tosiaan pitäisi paikkansa. Sen verran terveelliseksi (muun muassa verenpainetta alentavaksi) ja tarpeelliseksi halaaminen on havaittu.

Kielen vai mielen köyhyyttä

Ehdottoman varma tapa pitää Krätyakka poissa lukemasta blogitekstejään on sijoittaa jo otsikkoon voimasana. Elimiä ja paholaisen nimiä vilisevä teksti antaa sen verran köyhän kuvan kirjoittajansa ilmaisukyvystä ja tunne-elämästä, ettei sellainen ainakaan meikäläistä vedä puoleensa.

Nykyään, kun itseä useammastakin syystä sekä itkettää että raivostuttaa aika tavalla, olen ollut havaitsevinani, että kanssaihmisten on selvästi helpompaa kohdata aggressio kuin suru ja tuska riippumatta siitä, mitä sanoja niitä ilmaistessa käytän.

Terapeuttiani tunnen jo sen verran, että kuvittelisin hänen selittävän sitä niin, että ihmiset kokevat avuttomuutta toisen psyykkisen tai fyysisen kivun edessä. Ainakin läheisimmät haluaisivat auttaa, mutta eivät välttämättä pysty.

Itse en selittäisi torjuvaa reaktiota toisen surun ilmauksiin ihan noin positiivisesti. Luulen, että joiltakin yksinkertaisesti puuttuu kyky empatiaan. Vaikeita asioita ei haluta kohdata edes toisen elämässä, koska alitajuisesti pelätään jotain vastaavaa osuvan ennen pitkää myös omalle kohdalle. Osuutensa lienee myös sillä, että lähimmäiset yksinkertaisesti väsyvät sellaisiin ihmisiin, jotka aina valittavat murheitaan ja vaikeuksiaan. Me ammattimarisijat imemme varmasti paljon energiaa ja pimitämme aivan liian usein koko maiseman synkkyydellämme.

Varsinkin täällä Pohjanmaalla elää myös vahvana kulttuuriperintö, jonka mukaan tunteita ei sovi näyttää. "Hillitte ittes" on ihanne, johon tulee pyrkiä niin ilon kuin surun hetkellä. Jostain syystä kiivastuminen on sitten eri juttu - ainakin, jos aggression osoittajana on mies.

Mikä niissä tunteissa mahtaa niin pelottaa?

Positiivisesti luuseri

Edellisessä postauksessa pohdiskelemani huolimattomuuden lisäksi olen viime aikoina pähkäillyt luopumista. Amerikkalaisissa elokuvissa "luuseriutta", eli luovuttamista tuodaan esille suurena häpeänä ja mantraa "never give up" toistetaan kuin pyhää opinkappaletta.

Ylistetäänpä sisua ja sinnikkyyttä meillä Suomessakin peräti kansallishyveenä unohtaen, että sama ominaisuus voi saada myös negatiivisia muotoja. Sangen usein niin sanottu sinnikkyys ja periksiantamattomuus nimittäin näyttäytyy lähinnä jääräpäisyytenä ja joustamattomuutena.

Krätyakka häpesi itsessään lyhytjännitteisyyttä ja taipumusta jättää asioita kesken lähes kolmikymppiseksi saakka. Erityisen kipeästi kolahti, kun eräs ammatinvalintapsykologi ammattinsa tuottamalla auktoriteetillä neuvoi kerran, ettei minun kannata lähteä yliopistoon, kun tarpeeni ja kykyni saattaa asioita loppuun on niin heikko. No, toteamuksellaan hän taisi tietämättään nostattaa Akan sisua niin, että opintoviikkoja kertyi lopulta parinkin yliopistotutkinnon verran.

Tuosta lausumasta kului melkein kymmenen vuotta ennenkuin kasvoin niin vahvaksi ja itsenäiseksi, että uskalsin perustellusti vakuuttaa itselleni, että luovuttamisessani ei ole kyse pelkästään negatiivisesta asiasta. Parhaimmillaan kyvyssä jättää kesken ja muuttaa alkuperäistä suunnitelmaa voi olla kyse joustavuudesta, kyvystä jatkuvasti arvioida tilannetta ja mukauttaa toimintaansa muuttuviin olosuhteisiin.

Varsinkin nykyään, kun elämänrytmi on hivuttautunut aiempaa kiivaammaksi ja suuria muutoksia tapahtuu lähes päivittäin, vanhat kulttuuriset uskomukset ihmisen "ihanteellisesta" persoonallisuudesta joutavat/joutuvat uudelleen arvioitaviksi.

Vakaus, sinnikkyys ja määrätietoisuus tuskin ovat kadottaneet kokonaan merkitystään hyveinä, mutta nykyään tarvitaan myös rohkeutta ja kykyä muuttaa nopeasti suuntaa. On eri asia jättää asioita kesken pelkästään laiskuuttaan tai siksi, että alkuinnostus on sammahtanut (esim. avioliitossa, koulutuksessa tai harrastuksissa) kuin todeta, että alkuperäinen suunnitelma ei kertakaikkiaan toimi ja siksi on järkevää kokeilla uutta.

Useimmat suunnitelmat elämässämme joudumme tekemään puutteellisten taustatietojen varassa. Emme voi etukäteen tietää, millaista yhteiselämä tulee olemaan kymmenen vuoden päästä, kun astumme avioon. Työmarkkinatilannekin vaihtelee nykyään niin nopeasti, että aloittaessamme opintoja on vaikea varmasti ennustaa, onko valmistumisen jälkeen alalla töitä. Avioliittoa pidän silti sitoumuksena, josta tahdon pitää kiinni tuli, mitä tuli. Koulutuksen kesken jättäminen ei puolestaan ole mikään ongelma, jos ala ei tunnu oikealta. Kyse on asioiden arvojärjestyksestä.

Monissa tilanteissa luopuminen on hyvin lähellä sopeutumista. On viisasta valita tarkkaan taistelunsa, koska kaikkeen ei yhden ihmisen voimat riitä. Luopuessaan jostain ihminen usein saa enemmän aikaa, tilaa ja energiaa käytettäväksi niihin asioihin, jotka vielä ovat jäljellä ja jotka tuntuvat tärkeämmiltä kuin se, mistä on joutunut/oppinut/suostunut luopumaan.

Näiden ajatusten johdattelemana Krätyakkakin luopuu nyt yhdestä blogeistaan. Toivon koti katoaa huomenna blogosfääristä ja hyvä niin. Aikansa kutakin..

Yksityiskohdat vai suuret linjat

Nyt nolottaa, kun löysin tämän. Siinä nimittäin kerrotaan, että huolimattomuusvirheet työpaikkahakemuksessa saattavat pudottaa hakijan harkittavien listalta heti kättelyssä. Hilpeyttä Krätyakassa kyllä herättää tuo "Dear Sir or Madman" (hyvä herra tai mielipuoli). Jossain tilanteissa ja tehtävistä riippuen saattaisin silti harkita tuommoiseen lyöntivirheeseen lipsahtanutta... kirjanpitäjäksi ehkä kuitenkaan en.

Itseäni nolottaa, kun palaan katsomaan blogien kommenttilaatikoihin jättämiäni kirjoitusvirheisiä viestejäni. Joskus olen yrittänyt itselleni selittää niitä kipeillä sormilla, silmälaseilla, (joilla näen huonosti lähelle) ja aivan liian pitkillä kynsillä, jotka napsahtelevat vääriin näppäimiin. Julma totuus on kuitenkin se, että olen samperin huolimaton.

Toki skarppaan aina silloin, kun kyse on mielestäni tärkeästä asiasta, mutta eikö viestin jättäminen jonkun toisen luettavaksi ole muka tärkeätä? Eikö olisi kohteliasta kunnioittaa blogin pitäjää ja lukijoita sen verran, että keskittyisi tarkistamaan tuotoksensa virheettömyyden? Olisi varmasti. Jostain syystä olen vain aina ollut tämmöinen. Huonoa on se, että tohkeissani tai laiskuuksissani keskityn aina omasta mielestäni pääasiaan, eli sisältöön ja muoto jää toisarvoiseksi.

Olen malttamaton ja haluan saada äkkiä valmista, mutta eikö sittenkin olisi paikallaan tarkistaa, että lopputulos on kohtalaisen siisti ja moitteeton? Yllättävän monet ihmiset nimittäin näkevät kaikista asioista vain ensivaikutelman ja pinnan. Se on heidän tapansa katsoa maailmaa. Toisaalta...tulisiko niin erilaisten ihmisten työskentelystä samalla työpaikalla mitään? Voisi tietenkin tulla, jos molemmat osapuolet joustaisivat ja kunnioittaisivat toisiaan. Hyvässä yhteistyössähän ihmisten vahvuudet täydentävät toisiaan.

Kaikissa asioissa on useampia puolia. Työelämässä ja muuallakin minua on arvostettu siitä, etten kompastele lillukanvarsiin, vaan osaan hahmottaa laajoja kokonaisuuksia kerrallaan. Malttamattomuuden positiivisena kylkiäisena on tullut kyky saada nopeasti ja tehokkaasti asiat valmiiksi (laiskan ihmisen kannattaa hoitaa pakolliset tehtävät äkkiä alta pois. Jää sitten enemmän aikaa vetelehtimiseen). Velvollisuudentunto, tarve ottaa toisia huomioon ja itsekriittisyys on paikannut huolimattomuutta jonkin verran, mutta olen minä varmasti jättänyt taakseni aika nivaskan "sutta ja sekundaa" (senniminen mainio blogikin muuten on. Kannattaa tutustua).

Varsinkin nyt blogimaailmaan ajauduttuani olen ollut huomaavinani, että naiset kirjoittavat useammin pienistä, arkisista asioista ja kuvailevat tarkasti yksityiskohtia. Oletteko samaa mieltä? Voihan se olla Akan henkilökohtaista havaintoharhaakin. Itse koen seilaavani tässä blogissa jotenkin noiden kahden ääripään välimaastossa. Yksityiskohdat vai kokonaisuus? Analyysi vai synteesi? Upeinta olisi, jos ne voisi jotenkin yhdistää ja siirtyä joustavasti katsomistavasta toiseen. Siinä taitaa Akallakin olla vielä vähän harjoittelemista.

Maaseudun metelissä

Viime yönä oli kuuma. Viiteen saakka nukuin ikkuna auki. Sitten oli noustava sitä sulkemaan, kun meteli kävi sietämättömäksi. Lehmät möykkäsivät. Ammunta kävi korviin, vaikka mansikit laidunsivat runsaan kilometrin päässä. Kesäyössä meteli kantaa kauas.

Nauratti ja muistin ensimmäisen yön, jonka vietin maalla perheeni muutettua tälle paikkakunnalle ollessani 16v. Silloinkin lehmät mekkaloivat ja valvottivat levotonta kaupunkilaistyttöä illasta aamuun.

Pian on tiedossa muutto pienen paikkakunnan keskustaan. Vaikka tontti on iso, yli 4000 neliötä, paljon outoja ääniä on tiedossa... Keskellä kylää, järven rannalla, palvelut lähellä, mutta omassa rauhassa. Eikös se ole useimpien suomalaisten unelma? Miksi minua silti hirvittää?

Stressitutukija Hans Selye sanoi jo 50-luvulla, että ihmisellä on hänen mielestään rajallinen määrä energiaa käytettävissä sopeutumiseen. Kun se on käytetty loppuun, ihminen kuolee. Niin yksinkertaista se on. Pitäisiköhän tässä sittenkin muuttoauton sijaan ryhtyä varailemaan ruumisautoa?

Ihana hiljaisuus

Kaikki ihmiset eivät omaksu uutta tietoa samalla tavalla. Erilaisia oppijoita on tutkimustulosten perusteella jaoteltu muun muassa kuuloaistin, näköaistin, liikkeen (kinesteettinen) tai tuntoaistin (haptinen) kautta tehokkaimmin oppiviin. Mikään tapa ei ole toista parempi, mutta peruskoulu taitaa suosia kuulo- ja näkötyyppejä, kun tekemällä oppimiseen on niin vähän tilaa ja aikaa.

Eilen piipahdin vanhempiani tapaamassa ja palasin jälleen kerran kotiin sananmukaisesti "korvat soiden". Heidän kuulossaan ei tietääkeni ole erityisempää vikaa, mutta silti radio pauhaa keittiössä aamusta iltaan ja pahimmassa tapauksessa saattaa televisiokin olla viereisessä huoneessa auki.

Meikäläistä äärimmäisenä "korvatyyppinä" sellainen meteli ahdistaa, samoin kuin sekin, että heillä, kuten monilla muillakin, on tapana puhua yhteen ääneen ja toistensa päälle. Lapsiperheissähän kommunikointi on usein varsinaista kilpahuutoa, kun kaikki yrittävät yhtä aikaa saada äänensä kuuluville ja vanhemmat kurottelevat kahvipöydässä pienokaistensa pään yli saadakseen edes muutaman sanan vaihdettua kuulosuojaimia kaipaavan vieraansa kanssa.

Minun kodissani on useimmiten hiljaista , vaikka hiljaisuus on meikäläisen kannaltani väärä sana, koska kuulen ja rekisteröin jatkuvasti ympärilläni lukemattomia ääniä, joita mies ei yleensä huomaakaan. Tiedän otusten äänensävystä, mikä niillä on hätänä, alakerrasta kantautuvasta kolinasta, mitä koiranpennut ovat parhaillaan pöydältä pihistämässä ja oman autoni muuttuneesta äänestä yleensä hyvinkin tarkasti missäpäin uusi vika sijaitsee. Kun joku puhuu, haluan kuulla tarkasti mitä hän sanoo. Joskus muistan vuosien takaisia keskusteluja ja tunnesävyjä sanasta sanaan. Teatterikursseilla harjoiteltiin paljon toisten kertomien tarinoiden toistamista ja minun vahvuuteni oli oppia ne nopeasti pienintä yksityiskohtaa myöten.

Olen joskus miettinyt, että ehkä olen sittenkin onnekas, kun olen menettänyt sairauksien vuoksi eniten liikuntakykyäni. Toki muisti ja keskittymiskykykin on heikentynyt, mutta kuulo ja näkö sentään pelaavat. Etuoikeus sinänsä on myös mahdollisuus asua maalla, missä jatkuva liikenteen melu ja naapurista kantautuvat äänet eivät häiritse. Onhan melu todettu merkittäväksi stressitekijäksi kaikkien ihmisten kohdalla, mutta eniten se tietenkin rasittaa herkkäkorvaisia yksilöitä. Ah, ihana hiljaisuus, miten se helliikään sielua ja miten paljon sävyjä siinä onkaan!

Petokammoa

Suhteellisuudentajun puute on toisissa ihmisissä piirre, joka krätyakkaa eniten kärmistyttää. (pahuus ja ilkeys sen sijaan herättää puhdasta raivoa).Yksi esimerkki siitä on tämä suomalaisten nykyinen petokammo. Viimeisen sadan vuoden kuluessa on kuollut karhun raatelemana ehkä kaksi (korjatkaa, jos olen väärässä) suomalaista. Liikenteessä menehtyy vuosittain useita satoja - eriasteisista pahoinpitelyistä ja suoranaisista henkirikoksista puhumattakaan.

Silti ihmisiä haetaan helikopterilla metsästä, kun on satuttu näkemään suuret tassunjäljet ja jotain epämääräistä karvaista vilkkumassa puiden välissä. Tänään osui silmiin uutinen, jossa paljastettiin taannoinen karhuhavainto Nuuksiossa lieväksi liioitteluksi. Kyse oli nimittäin ilveksistä.

Jos uskoisin psykodynaamisiin teorioihin, olisi helppoa väittää ihmisten heijastavan alitajuisia pelkojaan ulkomaailmaan valitsemalla kohteeksi myyttiset pedot, jotka ovat uhanneet jo esi-isiemme olemassaoloa historian hämärissä. Todellisuudessa nykyisessä eloonjäämiskamppailussamme vastassa ovat huomattavasti vaikeammin hahmotettavat uhkat.

Siksi tuntuukin järkyttävältä ja epäoikeudenmukaiselta, että esimerkiksi media ja myöskin yksittäiset ihmiset antaumuksella ruokkivat tätä kauhuamme. Heti, kun ihmisten ilmoilla on näkynyt jokin ihmisen hallinnasta vapaa elukka, haetaa pyssyä ja metsästyslupaa. Iltapäivälehdet mässäilevät petohavainnoilla, tapetulla karjalla ja lemmikkikoirilla.

Karua muistuttaa, mutta enemmistö ihmisistä taitaa osallistua vastaaviin veritekoihin päivittäin sangen konkreettisesti syömällä jonkun toisen elollisen ruumista lautaseltaan. Siitä ei kuitenkaan erityisempä meteliä pidetä.

Toki akkakin järkyttyisi sydänjuuriaan myöten, jos peto takapihalta jonkun rakkaista karvateista nappaisi, enkä tuota puolisoakaan toki suden suuhun välittäisi antaa. Hieman naurettavalta vaikuttaa kuitenkin naapurinemäntien hysteerinen pedonpelko, kun marjaankaan ei enää uskalleta lähteä, kun naapurikunnassa on nähty susi.

Akka rämpii kyllä ryteiköissä sen, minkä kunto antaa myöten. Pitäähän susien ja karhujenkin syödä. Jos ne akan joskus evääksi ottavat, niin se on sitten korkeampien voimien tahto, enkä minä moista vastaan rupea pullikoimaan, enkä tottavieköön kylällä karhukulkuset kintuissa kuleksimaan.

Mä haluuuun

Pitkään aikaan en ole halunnut oikein mitään muuta kuin käydä makuulle( mieluiten sellaiseen puiseen laatikkoon ja kansi tiukasti perässä kiinni). Olo on kaikkine kipuineen ja reunaehtoineen ollut niin keinoton ja voimaton, etten ole jaksanut edes vienosti toivoa. Nyt on kuitenkin jotain liikahtanut. Kohtauksittain olen viime viikkoinna huomannut, että mä haluuuuun. Kaikenlaista. Enimmäkseen materiaalista ja kaiken kukkuraksi melko turhanpäiväistä.

Muutto uudelle paikkakunnalle virkistää mieltä. Torstaina mennään paikan päälle etsimään uutta kotia. Vaikkei uudesta asunnosta ole vielä mitään tarkkaa tietoa, sisustusvimma puskee jo päälle. Tekee mieli suunnitella kaikenlaista,(vaikka tietysti muistan, ettei minulla voimia ole unelmieni toteuttamiseen).

Edu Kettusella on joku hauska biisi, jossa tekstinpätkä menee näin "Mä haluun uuden auton, ihan vaikka Nissanin, kunhan siinon sähköikkunat ja sellain perseenlämmitin" Yritin kaivaa sen YouTubesta. En löytänyt.

Kyynisen akan tämmöinen mielenhäiriö pistää miettimään, mistä pohjimiltaan mahtaa olla kysymys. Jos olisin optimisti, voisin leikitellä ajatuksella, että samasta kuin silloin, kun köyhät nousevat kapinaan. Sehän ei koskaan tapahdu silloin, kun olot ovat kurjimmillaan, vaan vasta sitten, kun ne ovat jo hieman pohjalukemista parantuneet.

Biologisempi vaihtoehto olisi pistää elämästä innostuminen kevään piikkiin. Yltiöoptimisti voisi heittäytyä peräti haaveilemaan jonkin asteisesta mielen tervehtymisestä...mutta akka onkin aika realisti.

Kiinnostava kysymys silti ihan noin yleisesti: mitä ihminen todellisuudessa haluaa, kun haluaa ja miksi?

Muutoksen tarpeessa

On ihmisiä, jotka aloittavat projektin kerrallaan, saattavat sen hyvässä järjestyksessä loppuun ja sitten aloittavat uuden. On myös ihmisiä, joilla on aina monta rautaa tulessa ja välillä näyttää siltä kuin kaaos olisi riistäytymässä irti, mutta silti he jotenkin selviytyvät kaikesta ja saavat arjessaan valtavasti aikaan. Valitettavasti en kuulu kumpaankaan kategoriaan.

Kyllä minullekin lapsena opetettiin ahkeran emännän malli: "Vie mennessäs, tuo tullessas, tee ollessas". Se osviitta auttaa edelleenkin, kun energiaa on vähän ja tekemiset täytyy suunnitella tarkasti, jottei voimat lopu kesken pahimpaan aikaan....esimerkiksi juuri silloin, kun kaapin siivouksessa on kriittinen vaihe, eli kaikki tavarat on vedetty ulos, mutta takaisin järjestely on vasta alkanut. Sekään ei kuitenkaan auta tarpeeksi.

Olen aina ollut turhankin vikkelä aloittamaan asioita ja kärkäs tukkimaan lusikkani joka soppaan.Useimmiten syynä on se, että koen yksinkertaisesti velvollisuudekseni auttaa, jos joku näyttää olevan avun tarpeessa. Nuorempana tulin helposti antaneeksi lupauksia, joiden pitämiseksi jouduin lopulta tekemään suurempia uhrauksia kuin kohtuudella olisi voinut odottaa. Lupausten pitäminen on kuitenkin kunnia-asia. Nykyään en edes anna sellaisia, kun on niin epävarmaa, onko minusta niitä pitämään, vaikka kuinka tahtoisinkin. Voihan olla, että juuri sovittuna päivänä en taas pääsekään vuoteesta ylös tai vietän päiväni yrjöseurassa vessanpönttöä halaten.

Joka tapauksessa inhoan itsessäni tätä taipumusta aloittaa asioita ja jättää niitä kesken. Elämää ei millään tavalla helpota se, että puolisoni on aivan samanmoinen - sillä erotuksella, että häntä ei erityisemmin tämä taipumus itsessään häiritse.

Nyt, kun muuttoa varten pitäisi ryhtyä käymään läpi tavaroita ja järjestämään asioita, joka nurkassa osuu eteen kesken jääneitä projekteja, jotka olisi pitänyt aikoja sitten hoitaa. En edes kehtaa kertoa kuinka monta keskeneräistä neulepaitaa taannoin kaapin perältä löysin - enkä edes ole pystynyt kipeiden käsieni vuoksi kutomaan ainakaan kymmeneen vuoteen..

Haluaisin niin kovasti uskoa vapaaseen tahtoon ja ihmisen kykyyn ohjata rationaalisesti omaa toimintaansa. Olisihan kaikki paljon yksinkertaisempaa, kun voisimme muuttaa edes itseämme yksinkertaisesti vain päättämällä lujasti, että toimimme vastedes toisin. Jos lukijoissa on ihmisiä, joilta se on täydellisesti onnistunut useammassa kuin yhdessä vaikeassa asiassa (ainahan sitä nyt yhden tupakkalakon tai laihdutuskuurin toteuttaa, kun motivaatio on kohdallaan. Tarkoitan nyt jotain hieman laaja-alaisempaa muutosta, joka ei ole itselle helppo), kuulisin siitä mielelläni. Rohkaisevia esimerkkejä aina tarvitaan. Haluaisin uskoa, että muutos on edes teoriassa mahdollista. Tällä hetkellä en ole siitä kovin vakuuttunut.

Avoimuudesta

Puhun paljon itsestäni. Lisäksi kuvaan monia sellaisiakin asioita, jotka eivät todellisuudessa liity itseeni minämuodossa, koska koen, että niin en ainakaan ole osoittamassa ketään muuta sormella päivitellessäni jotain ilmiötä. Käytän myös paljon sanoja, koska verbaalinen ilmaisu on vahvin puoleni.

Todellisuudessa olen kuitenkin huomattavasti kiinnostuneeempi toisten sisäisestä maailmasta kuin omasta höpinästäni. Omat ajatukseni jo tunnen. Toisten kokemukset ovat uutuudessaan kiinnostavia. Jokaisella on niin ainutlaatuinen tapa kokea maailmaa. Tunnen myös läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta toisen ihmisen kanssa eniten juuri silloin, kun hän kertoo minulle jotain itsestään. Joillekinhan tärkeämpää on koskettaminen tai yhdessä tekeminen.

Eilen kuitenkin sain taas ikävän muistutuksen siitä, miten "minä" sanan käyttöä voidaan tulkita kielteisesti. Ystäväni kertoi tuttavastaan, joka hänen mielestään on narsisti ja sangen epämiellyttävä, koska hän kertoo niin paljon itsestään ja omista tuttavistaan. "Minun äitini... Minun poikaystäväni .. Minäkin kerran..."

Minua moinen puhetyyli sinänsä ei keskustelukumppanissa loukkaisi. Päinvastoin. Koen aina saavani arvokkaan lahjan, kun joku vaivautuu jotain kanssani jakamaan. Keksittyjen juttujen kertominen, äänekäs päteminen ja itsen kohottaminen toisia halventamalla onkin sitten toinen juttu.

Tunsin kuitenkin piston sisimmässäni. Olenko minä muille ihminen, joka täyttää tilan, kuluttaa toisilta hapen, tunkee esille ja puhuu itsestään niin, ettei kukaan muu saa sanan sijaa? Itselleni vaikeinta on kohdata sellainen ihminen, joka ei halua jakaa mitään itsestään. Tunnen, ettei minulla ole oikeutta ruveta keneltäkään mitään väkisin nyhtämään. Usein yritän omalla avoimuudellani tehdä toisen olon turvalliseksi, osoittaa, ettei minussa ole mitään pelättävää. Päinvastoin. Olen ihan kiltti ja vähän hömppä.

Kerran jaoin huoneen opiskelija-asuntolassa tytön kanssa, joka koko lukuvuoden aikana ei puhunut minulle oma-aloitteisesti kymmentäkään lausetta. Se oli sangen tukalaa, koska vuoteittemme välillä oli vajaat kaksi metriä. Ymmärtääkseni hän ei kuitenkaan ollut minuun mitenkään loukkaantunut tai suuttunut. Ruokalassa hän saattoi tulla jopa vapaaehtoisesti samaan pöytään vastapäätä istumaan, mutta ei silti sanonut mitään. Täydellisestä mutismista ei kuitenkaan ollut kysymys, koska näin hänen keskustelevan kurssikavereittensa kanssa melko vilkkaastikin. Yritin sitten tarvita majoitusta koululla mahdollisimman vähän ja viipyä kirjastossa niin paljon kuin mahdollista. No, tulipahan ainakin ahkerasti opiskeltua.

On niitä

On niitä hyviä ihmisiä, vaikkei heihin ihan joka päivä törmääkään. Eilen naapurin emäntä tupsahti yllättäen ovesta suklaarasia kainalossa ja sanoi vievänsä meidän koirat lenkille. Oli ilmeisesti toiselta naapurilta kuullut, että mies on työmatkalla ja minä huonossa kunnossa lauman kanssa yksin kotona.

Pyyteetön auttaminen ja ystävällisyys saa tämän akan aina liikuttumaan sydänjuuria myöten. Se kasvattaa myös tahtoa pistää hyvä tilaisuuden tullen kiertämään.

Aina puntteja ei tarvitse tasata juuri sen ihmisen kanssa, jolta jotain on saanut. Voi auttaa niitä, jotka sitä tuntuvat eniten tarvitsevan ja pyrkiä ilahduttamaan heitä, jotka ulottuvilla sattuvat olemaan. Rakkaus on sillä tavalla ihmeellinen asia, että sitä on monenlaista, eikä se jaettuna vähene, vaan päinvastoin lisääntyy...

Kun ei tiedä, mitä tahtoo

Joskus ajatukset yhdistyvät aivoissa ryppäiksi tai ketjuiksi ilman, että niitä tietoisesti rakentelee. Joulunpyhinä tuli tuijoteltua paljon telkkaria ja Samuli Edelmanin Punainen lanka -ohjelmassa sanomasta lauseesta lähti kertymään uusi ajatuskokkare. Hän sanoi lukeneensa jostain, että "kun ei tiedä mitä tahtoo, alkaa haluta kaikkea".

Samaan teemaan yhdistyi mieleni kellarissa myöhemmin Jonna Tervomaan konsertista laulun sanat :.."Yhtä en saa. Yksi jää aina puuttumaan... yhtä en saa, yhtä en vielä ainakaan, mut mä pidän paikkaa"..jne Sama eksyksissäolon tunnelma tuntui toistuvan muutamissa muissakin hänen biiseissään.

Onhan itsensä etsiminen ollut tyypillistä ihmisille kaikkina aikoina. Ennen se vaan tuntui rajoittuvan selvemmin nuoruusvuosiin. Nykyinen, nopeasti muuttuva, aikako meitä pakottaa luomaan nahkamme yhä uudelleen, useita kertoja elämämme aikana ja pitämään mahdollisimman monet kysymykset avoimina, jotta emme joutuisi pettymään?

Eihän uuden oppimisessa ja näkökulmien vaihtamisessa sinänsä mitään pahaa ole, mutta jos identiteetin, arvojen ja elämänkatsomuksen vankka perusta jää kokonaan muodostumatta, siitä voi seurata persoonan haurautta, epävakautta, turvattomuuden ja juurettomuuden tunnetta ikävine seurauksineen. Muutokset vaativat sopeutumista. Sopeutuminen vie energiaa. Jatkuva kovilla kierroksilla käyminen stressaa. Stressi voi polttaa loppuun..

Pelottaako meitä haluta kovasti jotain muuta kuin rahaa, jolla voi hankkia milloin mitäkin? Pelkäämmekö laskea kaikki yhden kortin varaan ja satsata tavoitteeseen, johon pääseminen voi viedä koko elämän? Muodit menevät ohi niin nopeasti. Se mikä tänään on yleisesti tavoiteltua ja arvostettua, voi huomenna olla jo auttamattomasti passé. Onko ihmiselle todellakin välttämätöntä pysytellä ajan hermolla?

Tunteet vaihtelevat ja, jos ei niiden varaan rakennettujen sopimusten tueksi ole mitään muuta, (esim. moraalisia periaatteita tai traditiota) vaihdammeko tunteittemme kohdetta aina, kun jokin aivojemme kemiaa ja hormonitoimintaamme heilauttaa? Suomeksi sanottuna : onko normaalia ottaa hatkat aina, kun alkaa ketuttaa? Minulla on ollut taipumus toimia niin, enkä usko, että se on kenellekään hyväksi.

Yllättävän monia ihmisiä (minun lisäkseni) näyttäisi nykyään vaivaavan juuri sellainen tunne, että kaikki jää koko ajan jotenkin vajaaksi. Jotain puuttuu, mutta ei osaa sanoa mitä. Mikään ei tunnu vaivan arvoiselta sitten, kun sen on saavuttanut. Koko ajan ollaan matkalla. Perille ei päästä koskaan.

Ongelmana voi olla myös se, että valittavia vaihtoehtoja on paljon., eikä ainakaan samanaikaisesti voi kaikkea saada. Kohteesta toiseen loikkiminen on kuitenkin uuvuttavaa ja saattaa pitemmän päälle jättää jälkeensä vain tyhjyyden tunteen. Jotkut asiat nimittäin vaativat paljon aikaa kypsyäkseen ja sitä meillä ei tunnu nykyään riittävän. Kaikki pitäisi olla valmista tässä ja nyt tai sitten vaihdetaan uuteen (kumppaniin, työpaikkaan, harrastukseen, palvelun tuottajaan jne.)

Kun yksi tavoite on saavutettu, heti ilmaantuu uusia. Kaiken aikaa vaivaa tyytymättömyys. Koko ajan ollaan jotain vailla. Sisällä on tyhjä kohta, kuin pohjaton nälkä, joka ei täyty millään...


Edit. Kuten nyt tämä teksti... Sitä oli pakko korjailla, kun tuntui, että julkaisin sen keskeneräisenä. En nyt osaa pukea ajatustani sanoiksi. Keskeneräisyys, ehkä siinä on juuri se, mikä meikäläistä elämässä kalvaa.. että ei tiedä miten sen kanssa eläisi, mutta ei pääse siitä eroonkaan. Ollako vai eikö olla. Kun olisikin vain kaksi vaihtoehtoa, mutta kun useimmiten edessä on sankka, poluton metsä tai umpihanki ja jokaisen on etsittävä oma kulkureittinsä.

Mikä meitä ahdistaa

Jokin aika sitten tuli telkkarista tanskalainen dokumentti, jossa pohdittiin psykologian näkökulmasta, mikä meitä ahdistaa. Ihmisen aivot on kuulemma muovautuneet selviytymään paljon pienemmissä ihmisyhteisöissä ja niukemmassa ärsyketulvassa. Nykyajan kiivaassa elämärytmissä, ylenpalttisessa informaatiotulvassa ja nopeissa muutoksissa stressaannumme ja "Taistele tai pakene" -reaktio jää päälle.

Minun mieleeni jäi pitkäksi aikaa tapa, jolla ohjelmassa ahdistus määriteltiin. Sen sanottiin olevan "vääristynyttä pelkoa, sellaista, joka ei mene ohi". Meikäläistä ahdistaa usein. Tekemättömät työt ahdistaa. Jatkuva kipu, voimattomuus ja epävarmuus ahdistaa. Läheisten kärsimys ahdistaa. Silti pelkään myös heidän menettämistään kuolemalle. Kaikkein eniten pelottaa se, että tuotan toisille pettymyksiä.

Kullakin on omat huolen ja pelon aiheensa. Minun ahdistustani yleensä helpottaa, kun asioiden syyt, syntymekanismit ja toiminta selviävät. Silloin voin ylläpitää ainakin sellaista illuusiota, että niihin voi jotenkin vaikuttaa. Vielä kun keksisin miten...

Vanha tuttu

Eilen bongasin sattumalta netissä tuttavan neljännesvuosisadan takaa. Pieni vahingoniloinen hihitys pyrki ilmoille, kun kuva todisti armotta, että muutkin vanhenevat ja rupsahtavat kuin meikäläinen, jopa miehet ja vieläpä sellaiset miehet, jotka kärkkäästi nuorena arvostelivat toisten ulkoista viehättävyyttä.

Muutamalla Googlen klikkauksella löytyi miehen sotilasarvo, asuinkunta, nykyinen toimi ja jopa verotettavat tulot vuodelta 2007. Toinen ilkikurinen kräkätys karkasi kuuluville, kun näin että hänen väitöskirjansa oli hyväksytty arvosanalla tyydyttävä. Ei siis mikään neropatti vieläkään.

Lopulta alkoi oma pikkumaisuus ja vahingonilo nolottaa. Eihän minulla oikeastaan ole mitään syytä, eikä oikeuttakaan kenellekään naureskella. Haluaisin olla sellaisen yläpuolella ja ihan aidosti toivoa toisille pelkkää hyvää - niillekin, jotka ovat mielestäni käyttäytyneet muita kohtaan ylimielisesti ja törkeästi. Kosto ei yleensä minun suussani maistu makealta, enkä usko edes kärsimyksen luonnetta jalostavaan vaikutukseen. Miksi siis toivoa kenellekään pahaa?

En toki voi tietää sitäkään, kuinka paljon tuon ihmisen nettiin päätyneitten meriittien taakse kätkeytyy sellaista, joka ei ole pelkästään miellyttävää ja onnellista. Kadehtiakaan en silti osaa kyseistä herraa, jonka tulot olivat toissavuonna viisinkertaiset verrattuna meikäläisen eläkkeeseen. Minua raha ei tee onnelliseksi, vaikka saattaakin joskus mieltä rauhoittaa. Tässä tapauksessa tunsin kuitenkin syvää helpotusta siitä, etten tosiaankaan päätynyt jakamaan elämääni sellaisen ihmisen kanssa, jolle oli niin tärkeätä pärjätä kilpailuissa ja pääasia se, miltä asiat ulospäin näyttivät. Minun tavoitteeni elämässä ovat olleet toisenlaiset.

Sekin tuli mieleen, että pelottavan paljon tietoa meistä kaiken kansan ulottuville tänne nettiin kertyy... ja eräät vielä tyrkkivät sitä esille ihan vapaaehtoisesti blogeissaan. Pöljät ;-)

Omnipotenssia

Tietyssä iässä lapsen normaaliin psyykkiseen kehitykseen kuuluu kuulemma omnipotenssi eli kaikkivoipaisuuskuvitelmat. Mahtaakohan kissoihin päteä sama? Ainakin Muska valitsi äsken tuossa teeveehuoneen sohvalla vähän liian ison kaverin painivastustajakseen. Onneksi Piiskupoika on kiltti ja lapsia suvaitsevaa sorttia.

Sitäkin mietiskelin, että itsekunkin (siis ensisijassa meikäläisen) olisi hyvä oppia tässä elämässä valitsemaan ne taistelut, joihin kannattaa ryhtyä ja jättää muut toisille. Meillä kullakin on omat lahjamme ja taipumuksemme. Se, mikä on toiselle ylivoimaista voi toiselta sujua kuin leikiten. Mikä pakko minunkaltaisteni idealistien on pyrkiä kantamaan yksin koko maailmaa harteillaan?Eihän se onnistu vahvimmiltakaan.

Jotain liikuttavaa ja innostusta tartuttavaa on kuitenkin juuri lasten ja nuorten tavassa uskoa mahdollisuuksiinsa ja heittäytyä epäröimättä mahdottomilta näyttävien haasteiden kimppuun. Kuka tietää, ehkä joku vielä joskus onnistuukin...

Logoterapiasta

Viimeisenä työvuotena, ennen terveyteni totaalista romahtamista, opiskelin (kolmen eri työn ohessa) logoterapian perusopinnot. Kiinnostuin siitä, koska ajattelin sen antavan minulle välineitä sekä työhöni että oman elämäni peruskysymysten ruotimiseen, eikä se ihan turhaksi pänttäämiseksi osoittautunutkaan.

Viktor E. Frankl, joka logoterapiaksi (eli tarkoituskeskeiseksi psykoterapiaksi) kutsutun suuntauksen käynnisti, oli wieniläinen psykiatrian ja filosofian tohtori. Hän menetti lähes koko perheensä toisen maailmansodan aikana juutalaisvainoissa ja vietti itsekin useita vuosia keskitysleireillä. Leirillä kokemistaan kauhuista ja selviytymisestä elämään hän kertoo muun muassa kirjassaan "Ihmisyyden rajalla".

Väitöskirjansa "Olemisen tarkoitus" hän hahmotteli pääosin keskitysleirillä ollessaan. Siitä tuli hänelle päämäärä ja tarkoitus, joka ajoi häntä eteenpäin ja piti hengissä epätoivon ja tuskan keskellä. Sodan jälkeen hän alkoi rakentaa elämäänsä lähes tyhjästä, kuten monet muutkin läheisensä menettäneet. Kokemustensa ja koulutuksensa perusteella hän kehitteli aivan uudenlaisen tavan tarkastella mielen häiriötiloja ja tarkoituksettomuuden kokemusta, jonka hän huomasi vaivaavan hämmentävän monia asiakkaikseen tulleita potilaita.

Hän päätyi ajattelemaan, että elämän tarkoituksen löytäminen ja toteuttaminen on ihmisen keskeisin ongelma. Jaksamme elää vaikeuksienkin keskellä, jos koemme, että meillä on siihen hyvä syy. Maailmanhistoriassa ei ihmiskunta koskaan ole elänyt näin vaurasta aikaa kuin nykyään, mutta silti ihmiset kokevat ahdistusta, masentuvat, turhautuvat, ovat tyytymättömiä ja tekevät itsemurhia.

Franklin mielestä etsimme elämän tarkoitusta usein vääristä asioista. On olemassa kohteita, jotka ovat arvokkaampia kuin toiset. Niiden tavoitteleminen ja niistä nauttiminen tuottaa syvempää ja kestävämpää tyydytystä kuin arvottomampien asioiden tavoittelu.

Todellista onnea ei hänen mielestään tavoita ihminen, joka pyrkii kasvattamaan vain omaa nautintoaan ja hyödyttämään pelkästään itseään. Suurin ilo koetaan silloin, kun ojentaudutaan kohti jotain, joka koetaan omaa nautintoa tärkeämmäksi, hienoksi, rakastettavaksi ja tavoittelemisen arvoiseksi. Se voi olla toinen ihminen, aate, tehtävä tai vaikka eläin. Antaessaan saa. Ponnistellessaan jonkin puolesta, kurottautuessaan kohti toista, löytää samalla itsensä ja oman elämänsä tarkoituksen. Se voi olla hetkellinen tai koko elämän kestävä. Tarkoitukset voivat vaihtua vaikka päivittäin, mutta silloin kun sellaisen löytää, on jotain mihin tarttua, jotain, miksi elää.

Positiivisesta palautteesta

Tuon edellisen tekstin jälkeen koin henkistä krapulaa. Harkitsin jo sen poistamista ja selittelin lipsahdusta itselleni juuri napattujen voimakkaiden särkylääkkeiden vaikutuksella. Lopulta päädyin jättämään tekstin näkyviin. En kai minä nyt ihan pelkuriksi ole muuttunut.

Pitkään aikaan en ole jaksanut lukea mitään kiinnostavia tutkimuksia sosiaalipsykologiasta tai kultturintutkimuksesta, joten jos joku osaisi suositella jotain palautteen antamiseen ja keskustelukulttuurin muutokseen liittyvää opusta, olisin vinkistä kiitollinen. Aihe nimittäin kiinnostaa.

Ihan mutu-tuntumalta kuvittelen, että suomalaiseen keskustelukulttuuriin ei perinteisesti ole kuulunut positiivisen palautteen antaminen tai ylenpalttisen ystävällisyyden ilmaiseminen toisille - varsinkaan vähän vieraammille. Suomalainen mies ei kuulemma puhu, eikä pussaa. Naiset ovat vahvoja, eivätkä turhista kitise. Niin kai se menee.

Nuorison parissa työskennellessä oli helppo huomata amerikkalaisen viihdekulttuurin vaikutus. Erityisesti parisuhdekulttuuriin ja ystävyyden osoituksiin on suorastaan tulvinut vaikutteita, joita ei ollut olemassakaan vielä omassa nuoruudessani 70- ja 80-luvuilla. Elokuvat, mainokset, televisiosarjat ja musiikki kouluttavat nykysuomalaisia ilmaisemaan tunteitaan rapankontakaiseen tapaan.

Muistan miten olin purskahtaa täysin sopimattomaan nauruun, kun ensimmäistä kertaa kuulin itseni sanovan ystävälle vaikeassa tilanteessa: "Kerro vaan, jos voin tehdä jotain". Toinen selvästi amerikkalaissarjoista omaksumani tapa on kehua nykyään (melkein) ujostelematta ihmisten ulkonäössä ja käyttäytymisessä asioita, jotka silmääni miellyttävät. Nykyään sen voi joissain piireissä jo tehdä pelkäämättä, että toinen kuvittelee minun pyrkivän hyötymään hänestä jotenkin - tai olevan seksiä vailla.

Vieläkään postiviisen palautteen antaminen tai saaminen ei tunnu kaikista luontevalta. Itsekin huomaan joskus pelkääväni, että vaikutan vain omituiselta ja saan toisen olon kiusaantuneeksi, jos esimerkiksi yksityiskohtaisesti kehun hänen suoritustaan jossain tehtävässä tai kauniisti laitettuja hiuksiaan.

Opettajana työskentelemisessä yksi nautinnollisin puoli oli se, että siinä positiivisen palautteen antaminen kuului suoranaisesti toimenkuvaan. Opettajalla on oppilaaseen nähden myös tietynlaista auktoriteettia (vaikkei heitä enää juuri kunnioitetakaan) - ainakin siinä mielessä, että heillä on oikeus antaa arvosanoja. Sellaiselta taholta saatu palaute painaa kuulemma enemmän kuin vertaiselta tai alempiarvoiselta henkilöltä saatu (sen verran sentään sosiaalipsykologian luennoilta muistan).

Se, että nykyään entistä enemmän arastelen positiivisen palautteen antamista taitaakin johtua siitä, että koen, ettei sillä ole kenellekään mitään arvoa. Minulla ei ole enää mitään statusta, asemaa tai tehtävää, jossa voisin olla kenellekään hyödyksi. Olen ollut huomaavinani, että sellaisen ihmisen sanoja ei juuri arvosteta, ei edes niitä positiivisia, kannustaviksi ja kehuiksi tarkoitettuja.

Minkä sortin (femi)nisti?

Viime aikoina olen kuullut ärsyttävän paljon lauseita, jotka alkavat: "Emmä mikään feministi/kommunisti/uskovainen/________ oo, mutta..." Ihmisille tuntuu nykyään olevan vaikeata myöntää kannattavansa jotain aatetta tai kuuuluvansa johonkin kategoriaan. Vai olisikohan positiivisemmin ajateltuna kyse siitä, että useimmat ideologiat ja kategoriat alkavat olla nykypäivän ihmisille liian ahtaita?

Rakennamme persoonaamme ja elämäntyyliämme niin monenlaisista aineksista. Kaikkia palasia emme toki voi itse valita, mutta paljon enemmän vaihtoehtoja on kuin vuosikymmeniä sitten. On vaikeata enää arvata pelkän sukupuolen, tuloluokan tai edes puoluekannan perusteella toisen harrastuksia, arvoja ja mieltymyksiä. Stereotyyppejä (onneksi) on olemassa yhä vähemmän.

Voihan olla, että esimerkiksi puolueen ohjelma tai kirkon oppi ei kaikilta osin vastaa omia käsityksiä ja siksi jäsenkirjaa ei tee mieli hankkia, mutta on tässä nykyihmisen sitoutumisen pelossa mielestäni kyse muustakin.

Ensinnäkin tietoa ja toisiinsa vaikuttavia asiayhteyksiä alkaa olla niin paljon, että kokonaisuuksien hahmottaminen vaatii yksilöltä yhä enemmän vaivannäköä ja ymmärrystä. Kaikki myös muuttuu nykyään pelottavan nopeasti. Juuri, kun kuvittelet oivaltaneesi palikoiden nykyisen järjestyksen, ne nytkähtävätkin uuteen asentoon ja siinä taas mietit, tuliko sittenkään valittua oikea koulutusala, mielipide, ammatti, asuinpaikka ja elämänkumppani. Liikkuvia osia on niin paljon, että juuri mihinkään ei voi luottaa.

Sitoutuminen johonkin aatteseen, ryhmään tai ihmiseen vaatii myös vastuunottoa ja kykyä tehdä kompromisseja. Tänä yksilönä pärjäämistä korostavana aikana ne eivät ole ominaisuuksia, joita enemmistö lapsilleen päällimmäisinä painottaa. Enemmän arvoa on itseriittoisuudella, stressinsietokyvyllä ja aggressiivisuudella.

Itse en kaihda värin tunnustamista ja leimautumista jonkin aatteen kannattajaksi - silläkin uhalla, että se karkottaa pois merkittävän joukon keskustelukumppaneita. Usein nimittäin keskustelu ei olisi muutenkaan kovin hedelmällistä ihmisen kanssa, joka ei käsitä, että esimerkiksi "feminismi" on hyvin laaja ja monimuotoinen ajattelusuuntaus, jonka sisälle mahtuu kaikkea mahdollista jyräävästä telaketjufeminismistä maailmoja syleilevään tasa-arvoajatteluun.

Minä pidän itseäni feministinä, koska olen koko tiedostavan olemassaoloni ajan toiminut aktiivisesti sukupuolten tasa-arvon edistämiseksi. Minulle tasa-arvo ei kuitenkaan tarkoita miesten tai eri tavalla ajattelevien naisten arvon ja ihmisoikeuksien loukkaamista.

Miehistä täytyy pitää ihan yhtä hyvää huolta kuin naisista, lapsista ja eläimistäkin (henkilökohtaiset sympatiani kun kallistuvat joka tapauksessa eniten eläinten puolelle). Itse asiassa tasa-arvoa edistää parhaiten juuri kaikkien elollisten yhteisen hyvän edistäminen.

Siitä yhteisestä hyvästä meillä vaan on niin tavattoman erilaisia käsityksiä, että avoimuutta, keskustelua ja värin tunnustamista tarvitaan, jotta tiedettäisiin, mistä tässä oikeastaan neuvotellaan. Siksi mielestäni minun on parasta avata keskustelu lyömällä heti kortit pöytään ja paljastamalla olevani milloin minkäkinlainen ----nisti. Sittenpähän saadaan ainakin homma käyntiin, eikä toimita kuin nykypäivän poliitikot, jotka piilottavat mieluiten todelliset aikeensa näennäisen konsensuksen alle ja seuraukset tulevat lopulta kansalle karmeana yllätyksenä.

Mikä puoli on sukupuoli

Aina se on minua askarruttanut. Mikä puoli ihmisessä on sukupuoli? Onko se sisäpuoli, eli biologia, kromosomit, hormonitoiminta, elimet sun muut lihalliset ilmiöt, vai tuottaako sen ulkopuoli: ihmisen käytös, pukeutuminen ja opitut kultturiset tavat? Kumpi sukupuolessa on käytännön kannalta oleellisempaa yläpuoli vai alapuoli, siis se, mitä tapahtuu pään sisällä vai Henrikinkin karttelema toiminta navan ja polvien välillä?

Englannin kielessä on osuvasti kaksi sukupuoleen viittavaa sanaa. Toinen on sex, jolla tarkoitetaan nimenomaan biologista sukupuolta. Gender -sanaa puolestaan käytetään puhuttaessa niistä monista ajan ja historian myötä muovautuvista asioista, jotka kulttuurissa omaksutaan osaksi sukupuolen mukaista käytöstä.

Nuorena olin idealisti ja halusin nähdä maailman yksinkertaisempana. Kuvittelin, että miehet ja naiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia, että yhteistä on enemmän kuin erilaista ja siksi toista on mahdollista ymmärtää, kunhan machoilun tai naisellisen keikistelyn suojakilvet lasketaan.

Nykyään olen eri mieltä. Kyllä me olemme erilaisia. Vieläkään en usko kromosomien, evoluution ja hormonitoiminnan määräävän kohtaloamme miehinä ja naisina. Oikeastaan en edes usko jyrkkään sukupuolen kaksijakoisuuteen. Naiset ovat keskenään erilaisempia kuin keskimääräiset miehet ja naiset. Sitäpaitsi se, millainen keskimääräinen mies tai nainen on, vaihtelee merkittävästi eri kulttuureissa. Suomessa huomattavaa muutosta sukupuolirooleissa on ehtinyt tapahtua jo meikäläisenkin elinaikana. Kaikissa kulttuureissa tietääkseni miehet ja naiset joka tapauksessa ovat erilaisia, mutta mikä merkitys näille eroille annetaan, on mielestäni olennaisempi juttu.

Tärkeätä sekä tässä sukupuolikysymyksessä että muussakin ihmisenä elämisessä on mielestäni juuri erojen hyväksyminen, kunnioittaminen ja parhaassa tapauksessa niistä nauttiminen. Ihmistä ei pitäisi arvottaa sen mukaan, miten hän vastaa ulkoapäin asetettuihin odotuksiin (onko naisella sopivat muodot ja lempeä luonne tai miehellä voimaa ja kulloinkin kulttuurissa edellytettyjä muita ominaisuuksia). Minulle ihminen on kiinnostava yksilönä, ei pääasiassa sukupuolensa edustajana. Ihmisellä on itseisarvo, ei pelkkä välinearvo.

Jouko Tyyri on sanonut jotakuinkin näin: " Todella viehättävät naiset eivät pakota minua kaiken aikaa muistamaan, että olen heistä kiinnostunut siksi, että olen mies." Arvostan häntä sen perusteella suuresti.