Verokalenterin äärellä

Kiitos edellisen postauksen ystävällisistä kommenteista. Hämmästyksekseni huomaan saaneeni myös uusia lukijoita. Sekin ilahduttaa. Tervetuloa.

Verokalenterikin sitten taas julkaistiin. Luin sitä, vaikka periaatteessa koko lärpäke minua kuvottaakin, enkä ole uteliaisuudestani ylpeä. En ymmmärrä, mitä tarkoitusta moinen julkaisu palvelee. Ainakin minussa se herättelee sangen alhaisia tunteita: kateutta, vähättelyn tarvetta ja pahansuopuutta.

Kovin usein en itseäni kenenkään varallisuutta kadehtimasta löydä. Minulle riittää ihan hyvin nämä köyhyysrajan alittavat henkilökohtaiset tulot (jotka kuluvat suurelta osin lääkkeisiin)ja puolison palkalla (joka myös alittaa roimasti suomalaisten keskiansiot) elätämme aivan mainiosti ison elukkalaumamme ja nautimme omasta mielestämme hyvästä elämästä.

Viime aikoina, täällä uudella kotipaikkakunnalla, olen hämmästyksekseni kohdannut ihmisiä, jotka ovat löytäneet jostain syytä kadehtia meitä ja yrittää saada meiltä pois sellaistakin, joka lain mukaan on meidän omaamme ja ihan itse maksettu...

Joillakin ihmisillä on kuulemma meistä sellainen harhaluulo, että olemme varakkaita, jonkinlaisia "kultalusikka suussa syntyneitä" Hannu Hanhia. Ajatus on hämmentävä ja hieman pelottava.

Ensinnäkin ihmetyttää, mistä sellainen vaikutelma ylipäätään voi syntyä ihmisistä, jotka asuvat vanhassa, ränsistyneessä talossa ja ajavat yli kymmenvuotiaalla autolla. Toisekseen se vihan, katkeruuden ja pahantahtoisuuden määrä, joka joidenkin ihmisten asenteesta huokuu saa tuntumaan olon turvattomalta - varsinkin, kun vihamieliset henkilöt sattuvat olemaan vaikutusvaltaisessa asemassa.

Vaikka en perinteisistä psykologisista selitysmalleista aina vakuuttunut olekaan, arvailen, että tämän ilmiön taustalla saattaisi olla jokin syvä ja varhaisessa vaiheessa syntynyt vaille jäämisen kokemus. Sellaisillakin ihmisillä, joilla näyttää olevan elämässään paljon sisältöä ja maallista mammonaa, saattaa olla kaiken aikaa olo, että toisilla on enemmän ja, että he eivät ole sitä ansainneet.

Katkeruus ja kateus kaivertaa ihmisen sisimmässä ammottavaa tyhjää koloa kaiken aikaa suuremmaksi. Mikään ei riitä ja aina jollain muulla on jotain, mitä itseltä puuttuu. On vaikea kuvitella, että mikään muu kuin rakkauden puute varhaisessa lapsuudessa olisi voinut synnyttää moisen kroonisen vaille jäämisen tunteen, mutta voiko sitä vanhemmiten korjata? Näyttää nimittäin siltä, että joiltakin ihmisiltä on kadonnut kyky ottaa rakkautta vastaan ,vaikka sitä olisi myöhemmin tarjollakin.

Verokalenteria lukiessa katseeni kiinnittyi myös moniin tuttuihin julkisuuden henkilöihin. Ensimmäinen reaktio monilla asiaa tuntemattomilla saattaa olla, että eihän heillä voi olla noin pienet tulot, kun naama kerran näkyy telkkarissa harva se viikko. Todellisuus julkisuuden fasadin takana on silti usein muuta kuin suuri yleisö kuvittelee. Pelkkä julkisuus ei useinkaan elätä. Moni suuri taiteilija tässä maassa elää kädestä suuhun ja hakee apua sossun luukulta, eikä siinä ole mitään kadehtimista.

Maailma muuttuu

Edellisen postauksen jälkeen kiinnitin jossain lehtijutussa huomiota otsikkoon, jossa sanottiin että Räsänen oli perustellut homokielteistä kantaansa väittämällä, että se on häiriö psykososiaalisessa kehityksessä.

Ihan omasta päästään rouva ei ole sitä keksinyt, sillä vuonna 1995, kun suoritin avoimessa yliopistossa ensimmäiset kurssini psykologiasta, kurssikirjoina oli vielä opuksia, joissa tuota selitystä homoseksuaalisuudelle tarjottiin. Toki siellä väitettiin myös anoreksian johtuvan ongelmallisesta äitisuhteesta ja skitsofrenian olevan seurausta niin sanotusta kaksoissidoksesta lapsen ja vanhempien välisessä viestinnässä (se tarkoittaa lähinnä sitä, että puhutaan yhtä ja tarkoitetaan jotain muuta).

Joka tapauksessa siitä ei ole vielä tolkuttoman pitkä aika ja aivan varmasti vielä jossain piileskelee hieman nolostuneita psykiatreja, jotka toivovat, ettei kukaan enää muistaisi, mitä he parikymmentä vuotta sitten luennoillaan opettivat, eikä varmasti kulu pariakymmentä vuotta pidempään, kun tämän päivän psykologianopiskelijat saavat häpeillä ja naureskella tämän päivän teorioita, joita he hikikarpalot otsalla ovat yliopistossa totuuksina päntänneet.

Krätyakan mielestä psykologia on yksi niistä uskomusjärjestelmistä, joka on ottanut kantaakseen ennen kristinuskon käyttämää valtaa määritellä, mitä on hyvä elämä ja miten ihmisten tulisi toimia.

Taloustiede ja lääketiede tosin tuntuvat innokkaasti jakavan tuota vastuuta ja filosofitkin yrittävät saada äänensä kuuluviin. Ihmiset näyttävät haalivan itseään miellyttäviä oppeja ja opettajia eri aloilta, kuten tuossa Äijän lainaamassa pipliankohdassa edellisen postauksen kommenteissa sanotaan. Pitkäaikainen sitoutuminen ei ole muodissa. Jo pelkästään vaihtelun vuoksi ja markkinointikikkana koko ajan täytyy tuottaa ja kokeilla uutta. Tieto vanhenee nopeammin kuin useimmat ennättävät uusinta omaksumaan.

Silti hämmästyttävän monet näyttävät elävän niin kuin olettaisivat tämän päivän tulkintojen olevan lopullisia totuuksia, tai ainakin parempia kuin kaikki entiset. He käyttäytyvät kuin vanhoihin oppeihin nojautuvat olisivat auttamattomasti jälkijättöisiä, eivätkä enää täydessä ymmärryksessä. Silti monet vanhat ihmiset ovat nähneet vaiheita (ajatellaanpa esimerkiksi rakentamisessa viimeisten sadan vuoden kuluessa esiintyneitä muotivirtauksia ja tehtyjä virheitä), joissa jotain mullistavana pidettyä on keksitty, otettu käyttöön ja parin vuosikymmenen päästä palattu häntä koipien päässä hieman modernisoituna samaan vanhaan ratkaisuun.

Takerrumme liian helposti pintaan. Haemme arvoja ja merkityksiä vaihtuvista trendeistä, viimeisimmistä tutkimustuloksista ja ajankohtaisesta viihteestä. Krätyakan mielestä on käsittämättömän naivia olettaa, että se, mikä on uutta, olisi väistämättä aina parempaa kuin entinen. Joissain asioissa kehitys voi kulkea myös kehnoon suuntaan. Sen todetakseen ei tarvitse kuin selata historian kirjoja.

Tärkeimmät totuudet lepäävät syvällä pintamuodin, uusimpien sloganeiden ja maailmantalouden suhdanteiden alla. Ne eivät muutu sesongin muotivärien tai uusimpien ravitsemussuositusten mukaan. Niitä ei heilauttele sen paremmin pörssikurssien vaihtelu kuin ilmastonmuutoskaan.

Minä uskon, että joitakin perustotuuksia olemassaolosta, ihmisen ja luonnon ja ihmisten keskeisestä vuorovaikutuksesta on olemassa. Uskon myös korkeampaan voimaan melko vanhanaikaisella tavalla.

Tässä ajassa ihmisiä näyttää mielestäni vaivaavan jonkinlainen vauhtisokeus. Eteenpäin menosta on tullut itsetarkoitus. Vauhtia ja kasvua täytyy saada aikaan hinnalla millä hyvänsä.

Jotkut ovat jo siihen uupuneet. Monet jopa kovassa menossa särkyneet. Jotkut onnekkaat ovat onnistuneet hyppäämään oravanpyörästä ja ehkä miettivät myös sitä, mikä sitten on elämässä olennaista. Valitettavan monet eksyvät arvojen viidakossa ja valitsevat maailmankatsomuksekseen jonkinlaisen nihilismin tai vähintään relativistisen moraalin ja hedonistisen individualismin. Tuntuu turhauttavalta tavoitella muuta kuin hetkellisiä aistinautintoja, jos tiedot siitä, mikä kannattaa ja mikä ei, vaihtuvat nopeammin kuin päivän lehti ehtii niistä raportoida.

Minusta monet asiat elämässä tapahtuvat luonnostaan, omalla painollaan. Maailma muuttuu kaiken aikaa kiirehdimme me sitä tai emme. Toki suuntaa on hyvä yrittää parhaaseen ohjata. En vaan ymmärrä mikä pakkomielle ajaa meitä ajattelemaan, että ainoastaan uusi, uudempi ja uusin on arvokasta ja hengästyneenä ryntäämään, mihinkään kunnolla syventymättä, aina uusiin ajatuksiin, harrastuksiin, projekteihin ja tavoitteisiin.

Mitä ne perustotuudet elämästä sitten voisivat olla? Sen selittämiseen ei pari postausta riitäkään. Yksi fakta on ainakin se, että kaikki muuttuu kaiken aikaa. Sen vuoksi ripaus nöyryyttä ja kunnioitusta on aina paikallaan sekä menneitä että tulevia sukupolvia kohtaan - tässä ajassa eläviä toisinajattelijoita unohtamatta.

Äänellä voi halata

Kaikkein varmimmin tämän ilmiön kanssa kohdakkain joutuvat lasten vanhemmat: emme ole kaikessa samanlaisia. Jo ennen syntymää meillä on erilainen temperamentti ja perinnöllisiä taipumuksia. Elämänkokemukset, ympäristö ja omat valinnat jalostavat niistä sen, mikä meistä tulee.

Tämä otsikko herätti minussa lämpimän läikähdyksen ja suuria odotuksia. Melko yksioikoinen ja minun mielestäni kökkö tutkimusasetelma sieltä takaa kuitenkin paljastui...vaikka sellaisiahan ne useimmat muutkin psykologiset tutkimukset mielestäni ovat, vai oliko tuo jutuntynkä vain taas typistetty niin minimaaliseksi, että jotain olennaista jäi kertomatta. En tiedä.

Itselleni äänillä on aina ollut suunnaton merkitys. Olen ennenkin siitä täällä kirjoittanut, että vaikka näen ihan hyvin, suunnistan tilassa äänten perusteella, paikallistan auton viat samalla tavoin ja kuulen hyvin herkästi tuttujen ihmisten äänensävystä, mitä muuta sanojen takana piilee.

Kaikki eivät ole samanlaisia, eikä tarvitsekaan olla. Vanhempien lisäksi myös muiden kasvatustyötä tekevien on tärkeää se muistaa, eikä sen tiedostamisesta ole haittaa muussakaan vuorovaikutuksessa.

Minulle oli vaikeaa hyväksyä se, että puolisoni hahmottaa maailmaa ensisijaisesti muiden kuin kuuloaistin kautta, mutta kun vuorovaikutus ja viestintä tuntuu tärkeältä, silloin on myös motivaatiota opetella toisen "kieltä".

Visuaalisuuteen ja fyysiseen toimintaan orientoituneella voi olla kiusaus pitää omaa toimintatapaansa ainoana oikeana. Saahan niiden taipumusten avulla usein aikaan paljon näkyvää ja konkreettista. Koulussa etua synnynnäisistä piirteistään saavat minun kaltaiseni kuuloaistin ja käsitteellisen ajattelun kautta maailmaa hahmottavat. Omassa elämässäni olen kuitenkin havainnut, että pelkillä koulunumeroilla ei leipää pöytään hankita. Tuuma ei riitä, tarvitaan myös toimi, mutta ei se pelkkä päätön toimintakaan hyvään johda..

Tuon otsikon mukaisesti olen itse useinkin yrittänyt "äänellä halata" - varsinkin silloin, kun fyysinen kosketus olisi helposti voitu tulkita väärin. Sanojen sisältö ei tosiaankaan kaikkia kosketa. Sen olen huomannut, mutta eipä taida koskettaa se äänikään.

Tuosta tutkimusta koskevasta jutusta jääkin mielestäni puuttumaan se tärkeä täsmennys, että eri ihmisten tunteenilmaisuilla on meille erilainen merkitys. Esimerkiksi juuri lohdutuksen perusta noissa koetilanteissa on varmasti äidin ja tyttären lämpimässä suhteessa. Samaa vaikutusta tuskin olisi täysin vieraan ihmisen äänellä tai sellaisissa tilanteissa, joissa keskustelijoiden välinen suhde on ristiriitainen ja jännitteinen.

Olisi se silti mukavaa, jos tuo yliyksinkertaistettu väite tosiaan pitäisi paikkansa. Sen verran terveelliseksi (muun muassa verenpainetta alentavaksi) ja tarpeelliseksi halaaminen on havaittu.

Perusvihainen ihminen reflektoi

Erityisesti psykodynaamisen suunnan kallonkutistajat ovat kautta aikain olleet sitä mieltä, että tukahdutettu viha sairastuttaa. Mikäli se pitäisi paikkansa, Krätyakalla ei sen logiikan mukaan pitäisi olla likimainkaan nykyistä määrää henkisiä patteja ja patoutumia, sillä tunteiden julki tuominen ei koskaan ole ollut Akalle ongelma. Ilmoille on tullut päästettyä niin hyvät kuin pahatkin ilmat.

Ilmaisutavassa vaan riittää edelleen harjoittelemista. Sama kaava ei toimi kaikkien kanssa, koska meillä on niin erilaiset valmiudet, persoona ja tausta. Kommunikointi vaatii herkkyyttä, kuuntelemista, malttia ja laajaa sanavarastoa ja varsinkin maltti tuppaa olemaan Akalla kortilla.

Krätyakan varhaislapsuudessa oli vallalla pöhkö muotivillitys, jota kutsuttiin sensitivity trainingiksi. Sen puitteissa järjestettiin erilaisia ryhmäterapiaistuntoja ja työyhteisökoulutuksia, joiden tarkoituksena oli kaivaa esiin ihmisten "alitajuisia" tunteita ja ennakkoluuloja. Kuviteltiin, että ne julki tuomalla "ilma puhdistuu".

Jostain syystä niillä menetelmillä saatiin esille pääasiassa negatiivisia tunteita ja ongelmia, joiden selvittämiseen ei sitten ollutkaan välineitä. Jotkut kriitikot myös arvostelivat tuota menetelmää siitä, että ihmisiä aivopestiin kaivamaan itsestään juuri se alhaisin saasta. Kuviteltiin avoimuuden parantavan, mutta usein jäljelle jäikin vain rikki revittyjä, loukattuja, itsensä suojattomiksi tuntevia ihmisiä.

Vaikka Anonyymin kommentti edelliseen postaukseen oli ihan asiallinen, se vimmastutti minua silti, koska en pidä "puskasta ampuvista" persoonista. Netin keskustelupalstat ovat pullollaan provokaattoreita ja varsinaisia paskanheittäjiä, jotka ilmeisesti saavat sadistista mielihyvää toisten mielen pahoittamisesta tai ainakin jonkinlaista merkityksellisyyden tunnetta nähdessään omin pikku kätösin naputtelemansa "eriävät mielipiteet". Anonyymina tai nimimerkin takaa negatiivinen kommentointi sujuu paljon helpommin ja turvallisemmin kuin avoimesti, esimerkiksi omaan blogiin linkittäen.

Minä olen perusvihainen ihminen. Olen äkkipikainen, aggressiivinen ja joskus jopa väkivaltainen. Se kaikki on minussa läsnä, vaikka en enää vuosikymmeniin ole ketään fyysisesti turpaan mätkinytkään. Tykkään myös puhua isoilla kirjaimilla. Ne ovat tunteita ja impulsseja, jotka tiedostan itsessäni, mutta impulssejaan ei ole pakko seurata. Toisille voi pyrkiä olemaan ystävällinen, lempeä ja kohtelias, vaikka kokisikin voimakkaita negatiivisia tunteita.

Se ei ole minusta epärehellistä, väärää kiltteyttä tai pelkuruutta. Asiansa voi ilmaista niin monella tavalla. Sanomasta ei tarvitse tinkiä, vaikka välttäisikin tietoisesti loukkaamasta toista. Eri asia on sitten se, että monia (muun muassa minua) loukkaa jo tietynlaiset omista poikkeavat mielipiteet. Sille ei kai sitten muuta voi kuin yrittää kestää ja välttää parhaansa mukaan ylilyöntejä.

Tunteet ovat mukana kaikessa ihmisten välisessä kommunikaatiossa, eikä siinä ole mitään pahaa tai kummallista. Omassa viestinnässään olisi vaan hyvä oppia jonkinlaista suhteellisuuden- ja tilannetajua. Kieli on rikas väline ja tunteissakin lukemattomia muitakin sävyjä kuin ääripäät "rakastan" tai "vihaan". Nimenomaan nettipalstoja lueskellessa tulee mieleen, että joillekin se itseilmaisun vivahteiden harjoittelu voisi tehdä hyvää.

Pelottavimpia ja arvaamattomimpia ovat silti aina ne ihmiset, jotka väittävät ja tosissaan kuvittelevat, ettei heidän arvioitaan ja tekemisiään ohjaa tunne vaan kylmä järki ja puhdas tarkoituksenmukaisuus. Sellaiset persoonat ovat usein niitä, jotka katsovat asiakseen lausua toisille ehdottomia totuuksia ja ylenkatsoa meitä tavallisia tallaajia. Ilman kontaktia omiin ja toisten tunteisiin ihminen elää kuin vailla tuntoaistia. Siinä voi pahastikin tulla repineeksi itsensä tai muita..

Näillä eväillä

Nyt kun olen suunnittelemassa pienimuotoisen koirankasvatuksen aloittamista, perinnöllisyysasiat pyörivät paljon mielessä. Samoin kuin ihmistenkin kohdalla, geeeneillä on selvästi merkitystä, mutta myös ympäristö vaikuttaa paljon - eikä ainoastaan yksisuuntaisesti. Oikea koira oikeassa perheessä voi olla fantastinen lemmikki, mutta sama yksilö väärässä ympäristössä saattaa muovautua isoksi ongelmaksi.

Tämä minun suosikkirotuni, suomenlapinkoira, on niin alkukantainen, että sen sisällä on sekä luonteissa että ulkonäössä paljon vaihtelua. Nuo kaksi puhdasrotuista (kolmaskin lapinkoira meillä on, mutta se on sekarotuinen) ovat keskenään läheistä sukua ja silti ne ovat sekä ulkoisesti että temperamentiltaan hyvin erilaisia.

Kun viime päivinä olen miettinyt tunteita, olen tutkaillut myös itseäni ja koiriani. Pienestä saakka tuo vaalea on ollut rauhallinen, tottelevainen, vähän laiska, herkkä ja ärisee helposti toisille koirille. Ihmisistä se sen sijaan pitää ihan tavattomasti. Parkinruskea puolestaan on aina iloinen, energinen, reipas, rohkea ja joskus hieman liiankin aikaansaapa. Molempia rakastan, mutta vaalemman kanssa meillä sopii paremmin temperamentit yhteen.

Omat vanhempani ovat molemmat hyvin herkkiä ja voimakkaasti tunteella reagoivia persoonia. Äiti on kuitenkin aina positiivinen, valoisa ja empaattinen. Isä purkaa helpommin ahdistustaan agressiona ja yrittää esiintyä järkevästi - juuri niinkuin meillä perinteiseen miehen rooliin sopiikin. Tunteet kuitenkin usein vääristävät hänen havaintojaan niin, ettei hän kiivastuessaan erota, mikä on totta ja mikä omaa kuvittelua.Arvatkaa vaan kumpaako heistä minun on helpompi ymmärtää?

Jostain syystä vanhempieni temperamentti ei ole sellaisenaan periytynyt kumpaankaan heidän lapsistaan - tai sitten me molemmat tyttäret olemme tarkoituksellisesti muokanneet ja jalostaneet käyttäytymistämme parhaamme mukaan.

Minun on aika vaikea kestää sellaisia ihmisiä, joiden mielestä kaikki on IHANAAAAA. Vielä hankalampaa on sellaisen tyypin kanssa toimiminen, jolla mielipiteet heilahtelevat mielialasta riippuen äärimmäisyydestä toiseen. Joskus todella pelottavia saattavat olla ihmiset, jotka raivostuessaan eivät hillitse itseään ollenkaan, mutta sellaisten kanssa pärjään yllättäen kohtalaisen hyvin. Ehkä olen saanut siihen tarpeeksi harjoitusta.

Koiria jalostaessa luonne on aivan yhtä tärkeä asia kuin terveys ja ulkomuotokin. Haasteelliseksi homman tekee se, ettei etukäteen voi ennustaa, mitkä ominaisuudet periytyvät ja mitkä eivät. Haastavaa on myös sopivan kodin löytäminen kullekin koiralle.

Samoin kuin ihmisten kesken, myös joillakin koirilla toimii yhteistyö paremmin tietynlaisten persoonien kanssa. Hidas akka ja vikkelä koira on kehnonpuoleinen yhdistelmä. Se on jo tähän mennessä tässä talossa todettu, mutta näillä eväillä mennään, jotka on saatu ja kasvatetaan itseämme ja toisiamme niin paljon kuin jaksetaan.

Positiivisuus on edelleen perseestä

Rita kirjoittaa tänään onnellisen elämän salaisuudesta. Hän on sitä mieltä, että ihminen saa mitä tilaa. Positiivisesti ajatteleva ja hyviä asioita odottava saa juuri sitä, mitä uskoo ja toivoo. Negatiivinen pessimisti on tällä logiikalla itse syypää onnettomuuteensa.

Samasta aiheesta on kirjoittanut myös Ofelia useammassakin postauksessaan. Hän kertoo joinakin päivinä uskovansa positiivisen ajattelun voimaan, toisinaan taas ei. Minä en Ritan kuvailemalla tavalla optimismiin usko ollenkaan. Pahoja asioita tapahtuu nimittäin myös ihan tavallisen hyville ihmisille.

Ne voi kyllä yrittää kieltää ja synkimmässäkin pilvessä voi niin sanotusti yrittää nähdä kultareunan, mutta se ei läheskään aina suoranaisesti vaikuta ulkoisiin tapahtumiin, ainoastaan siihen, kuinka koemme ne.

Ihmisten välisessä toiminnassa asenne vaikuttaa paljon. Metsä vastaa usein niinkuin sinne huutaa, mutta ei läheskään aina. Vaikka täkäläisen koulun oppilaat eräänä aamuna vuosi sitten kuinka olisivat olleet positiivisella mielellä, ystävällisiä ja sosiaalisesti taitavia en usko, että se olisi pelastanut heitä Matti Saaren mielipuoliselta teolta.

Ajatus siitä, että ihminen voisi omalla asennoitumisellaan hallita paitsi itseään myös koko universumia on minusta suuruudenhullu ja lähentelee taikauskoa. Sitäpaitsi minusta tuntuu suorastaan loukkaavalta se, jos onnettomuuksien, sairauksien ja vastoinkäymisten rasittamien ihmisten pitäisi vielä ryhtyä siihenkin etsimään syytä itsestään. (Tätä ajatustahan laajalti nykyään viljellään muuallakin kuin itämaisiin uskontoihin kallistuvien piirissä).

Monet psykologian tutkijat ovat sitä mieltä, että optimismi on pitkälti peritty ominaisuus. Asenteitaan ja ajatteluaan voi myös muokata ja sitä kannatan lämpimästi. Aina se ei kuitenkaan riitä. Kaksi hyvin läheistä ihmistäni on perusluonteeltaan niin optimistisia ja valoisia, että joskus oikein ärsyttää. Silti molemmat ovat joutuneet käymään elämässään läpi niin raskaita asioita, etteivät kaikki niistä eheinä selviäisi.

On eri asia väittää, että positiivisia asioita tapahtuu niille, jotka sellaisia odottavat, kuin sanoa, että optimistisesti asennoituvat ihmiset kokevat itsensä onnellisimmiksi ja näkevät ympärillään enemmän ilon aiheita kuin pessimistit. Onnettomuuksia, sairauksia, menetyksiä ja vaikeuksia ei nimittäin kukaan pelkällä positiivisella ajattelulla vältä. Sellaisen väittäminen esimerkiksi maanjäristyksen uhreiksi joutuneille on mielestäni suorastaan julmaa. Olivatko ne sadattuhannet kiinalaiset jotenkin perusnegatiivisia tai se suuri afrikkalainen väestönosa, joka kärsii sairauksista ja ruuan puuttesta? Ovatko he itse syyllisiä surkeuteensa? Eikö silloin ole ihan kohtuullista, että he saavat myös itse kantaa typeryytensä ja saamattomuutensa seuraukset?

Tämä maailmankaikkeuden ja universumin ohjailuun uskominen on nykyään osa niin sanottua New Age -ajattelua, jonka alkujuuret ovat pitkälti hindulaisuuden ja buddhalaisuuden opettamassa karman laissa. Kristinuskon näistä ihmisen jatkuvaa kehittymistä ja jälleensyntymää painottavista uskonnoista erottaa selkeimmin ajatus armosta, rakkaudesta, jota ei tarvitse, eikä voi, hyvillä teoilla ansaita. Se antaa tilaa myös heikkoudelle ja keskeneräisyydelle, eikä oletakaan meidän pystyvän itse itseämme suosta kiskomaan.

Siihen uskoon minä takerrun lujasti ja toivon, että se kantaa loppuun asti, sillä oman valoisuuteni, yrittämiseni ja positiivisuuteni varassa en totisesti pitkälle jaksa.

Avoimuudesta

Yksi aihe, joka noista edellisen postauksen antoisista kommenteista jäi ajatteluttamaan on avoimuus. Meillä ihmisillä on niin hämmäsyttävän yksilöllinen fyysisen ja psyykkisen tilan tarve (turvaväli, reviiri, suojavyöhyke, millä nimellä sitä kukin mieluisten kutsuu). Se vaikuttaa kaikkeen kanssakäymiseen - myös täällä blogimaailmassa.

Itselleni henkilökohtainen tila, itsenäisyys, vapaus ja riippumattomuus ovat aina olleet tärkeitä asioita. Silti olen tosielämässäkin hyvin avoin ja omasta mielestäni rehellinen. Omaksikin hämmästyksekseni olen huomannut, että avoimuus toimii hyvin suojakeinona. Kun kortit ovat kaikkien asianosaisten nähtävissä ja kämmenet avoinna, niin että hölmömpikin hoksaa ne aseettomiksi, aika harvalla herää tarve satuttaa suojatonta.

Ihmiset taitavat kokea avoimen persoonan turvalliseksi, kun tietävät, mitä häneltä voi odottaa. Vaikeitten nuoruusvuosien jälkeen en koe oikeastaan missään tavanneeni kovin paljon sellaisia ihmisiä, jotka olisivat pyrkineet minua vahingoittamaan, vaikka monessa hyvin sairaassa työyhteisössä olen piipahtanutkin.

Itse asiassa koen, että niin täällä blogimaailmassa kuin muuallakin olen kohdannut yllättävän paljon hyväntahtoisia, ystävällisiä ja viehättäviä ihmisiä, jotka ovat antaneet paljon enemmän kuin olisin osannut toivoakaan. Siksi kai pyrin parhaani mukaan lukemaan myös toisten pienimpiäkin vihjeitä siitä, mikä heistä on tukalaa, sopivaa ja millaista vuorovaikutusta he mieluiten (esimerkiksi blogikommenteissa) haluavat.

Vanha viisaus "niin metsä vastaa kuin sinne huutaa" pitää kokemukseni mukaan useimmiten paikkansa- pahasti persoonallisuushäiriöisiä yksilöitä lukuunottamatta, mutta heitä ei onneksi taida olla ihan niin paljon kuin tällä hetkellä trendikkäissä narsisimia käsittelevissä artikkeleissa arvellaan.

Monilla ihmisillä on tässä suhteessa hyvät "tuntosarvet", mutta masentavan paljon löytyy myös sellaisia, jotka eivät osaa tulkita tai eivät yksinkertaisesti välitä toisen lähettämistä "varoitussignaaleista". Sellaiset tyypit kuitenkin yleensä saavat ennen pitkää sitä, mitä tilaavat., mutta se ei tietenkään ole kenellekään kivaa..Lohdullista on se, että sosiaalisia taitojaan ja viestintäänsä voi kehittää. Valitettavasti siihen ei kuitenkaan voi ketään pakottaa. Halu täytyy löytyä itseltä.

Nykyään, kun olen jo pitkään viettänyt eristäytynyttä elämää, saan olla tekemisissä enimmäkseen vain fiksujen ja ystävällisten ihmisten kanssa. Käytön puutteesta myös henkinen suojakuori on päässyt pehmenemään ja niinpä sitten sydänjuuriani myöten järkytyn ja loukkaannun, kun joskus harvoin törmään ihmiseen, joka tahallaan haluaa haavoittaa toista. Sellaistakin blogikommentoinnissa toisinaan kohtaa. Onneksi ei vielä koskaan minun blogeissani.

Jos asettaa itsensä alttiiksi, on aina riski tulla hylätyksi tai loukatuksi. Se lienee hinta, jonka jokainen avoimuudestaan joutuu maksamaan. Jotkut valitsevat mieluummin vetäytymisen, syrjästä katsomisen tai vaikeiden aiheiden välttelemisen. Itse en kovienkaan kolhujen jälkeen ole kauan sellaista jaksanut.

Ehkä joskus on niinkin, että kun kaikki on kerran menetetty ja melkein koko minuus nuijittu pirstaleiksi lattiaan, se mitä siitä vaivalla takaisin kokoon liimataan, on vahvempaa kuin alkuperäinen. Sitäpaitsi, kun pahin (minun tapauksessani se vuosia kestänyt koulukiusaaminen, johon liittyi paljon muutakin, jota en ole täällä tähän mennessä kertonut, enkä ehkä kerrokaan) on jo tapahtunut, pelko katoaa. Minulle taisi käydä niin, että vaikka opin olemaan yliarvioimatta omia voimiani, tajusin myös ettei toisten ihmisten mielipiteillä lopulta ole yhtään sen suurempaa merkitystä kuin itse niille annan..

Jännän äärellä

Viime aikoina on tullut taas kovin usein juututtua "jännän äärelle" (tunnen siltä osin kovasti sukulaissielukseni sen yhden tyypi Pasila-televisiosarjasta). Viimeksi tämän aamuyön unettomina tunteina tuumailin, miten jännästi eri tavoin ihmiset käyttäytyvätkään, kun kokevat tulleensa esimerkiksi asiakaspalvelutilanteissa väärin kohdelluiksi. Ihan omaksi huvikseni kehittelin erittäin epätieteellisen, puhtaasti subjektiivisiin kokemuksiin perustuvan listauksen.

Tällaisia tyyppejä olen esim. myyntityössä tavannut. Joskus on joku tainnut kurkata peilistäkin. (En kyllä paljasta kuka):

1. Trooppiset myrskyt, joiden voimakkuus vaihtelee trombista hurrikaaniin. Tämäntyyppisen tunnekuohun vallassa olevalle on turha tarjota sen paremmin selitystä, puolustusta kuin anteeksipyyntöäkään. Ne kaikuvat kuuroille korville, kunnes pahin tunnemyrsky on laantunut.

Valitettavasti tämmöiset persoonat jättävät usein jälkeensä massiivista tuhoa ihmissuhderintamalla, eivätkä aina edes käsitä, miksi toiset tuntuvat välttävän näiden puuskien jälkeen heidän seuraansa.

2. Kotoperäiset japanilaiset (ilmaisun ei ole tarkoitus olla rasistinen. Aasialaisissa kulttuureissa vain suoran ei:n sanominen ei ole suotavaa ja vastahakoisuus tulee pukea hienovaraiseen kohteliaisuuden verhoon) eivät juuri kieltäydy mistään. Väärin kohdeltuinakin he leukaperät kireinä hymyillen nyökyttelevät ja vakuuttelevat, että eihän tämä nyt mitään, kunnes pääsevät turvalliseen ympäristöön. Sitten marmatusta ja napinaa riittää niin kauan kuin joku jaksaa kuunnella - tai vielä vähän pitempään.

3. Kettutädit on kiintoisa ja kohtalaisen nuori kulttuurinen ilmiö. Heitä esiintyy kaikissa ikä- ja sukupuoliryhmissä. Tyypillistä on kuitenkin se, että tähän ryhmään kuuluva ihminen ei usko yksinään olevansa tarpeeksi arvokas saamaan kunnollista kohtelua. Hän luottaa kansalaisaktivismiin ja joukkovoimaan. Vaikka vääryys olisi tapahtunut kaupan kassalla, hän alkaa jo siinä paikan päällä kerätä vahvistusta ympärillä olijoilta tyyliin: " Eikö olekin törkeätä, ettei täällä tuotteisiin merkityt hinnat pidäkään paikkaansa? " "Näittekö, miten tuo myyjätär minua kohteli? Odottakaas, kun minä kirjoitan tästä lehden yleisönosastoon." ..

4. Hieman vanhempaa perinnettä edustavat puolestaan "Ettekö tiedä kuka minä luulen olevani"-tyypit, joita löytyy myös kaikista ikäryhmistä (pyrkimästä jonon ohi ravintolaan, etuilemassa pankkijonossa tai valittamassa ravintolan ruuasta).

5. Myyntitykkityypit toimivat itsekin yleensä jollain tavoin myyntityössä tai kuuluvat siihen ihmisryhmään, jotka ovat imeneet tinkimisen ja kulkukaupan perinteet jo äidinmaidossa. Heidän lähestymistapansa saattaa hetken vaikuttaa asialliselta, koska hyvähän tapahtuneet virheet on selvittää heti paikan päällä (mikäli niitä todella on edes tapahtunut) Myyntitykin erottaa niistä oikeasti asiallisista siitä, että tärkeintä heille on tapahtumasta koituvat kipurahat, jotka saisivat mieluusti ylittää reippaasti sattuneen vahingon todellisen arvon.

6. Terapian tarpeessa -tyyppejä alkaa nykyään käsittääkseni liikkua kaupoissa ja ravintoloissa yllättävän paljon. Asiakaspalvelija hommassa kuin hommassa voi päätyä heidän kohdallaan samaan hintaan hoitamaan myös psykoterapeutin tehtäviä. Erityisen otollisia tilaisuuksia rahansäästöön ja höyryjen päästelyyn ovat juuri tilanteet, joissa asiakaspalvelija on mahdollisesti tapahtuneen virheen vuoksi ikäänkuin pakotettu kuuntelemaan valittajan toisinaan kohtuuttoman pitkäksi ja syväluotaavaksi venyvää vuodatusta siitä, kuinka "ennestäänkin on jo vaikeeta ja nyt tulee vielä tämmöstä. Mä en kyllä ala..."

Onhan niitä varmasti vielä paljon muitakin. Tähän saakka tänä aamuna kerkesin, kunnes oli sopiva aika herätä - ja minä viimeinkin nukahdin.

Sisäistä kiehuntaa

Ihmisten erilainen temperamentti on rikkaus. Syntymästä saakka reagoimme ärsykkeisiin erilaisella rytmillä, sävyllä ja intensiteetillä. Epäilemättä temperamentti ohjaa myös tapaamme katsoa ja tulkita maailmaa. Jopa optimismin ja pessimismin väitetään olevan geneettistä, osa synnynnäistä työkalupakkiamme, jota tietenkin voi harkiten yrittää käyttää ja jalostaa.

Krätyakkaa on siunattu puolisolla, joka sattuu olemaan melkein kaikessa Akan vastakohta ja useimmiten se tuntuu hyvältä asialta. Kun Akalta palaa pinna, mies on itse rauhallisuus. Kun mies innostuu ja päästää optimisminsa valloilleen, akka kartoittaa tilanteen ja tuo vähän järkeä peliin, ennenkuin suunnitelmat karkaavat voimavaroja suuremmiksi tai jäävät toteutumatta järjestelmällisyyden puutteen takia.

Yksi piirre meille on kuitenkin yhteistä: kumpikin on saanut synnyinlahjakseen paljon näennäisen vastakohtaisia ominaisuuksia, jotka joskus onnistuvat tasapainottamaan toisiaan, mutta usein aiheuttavat muissa hämmennystä, ristiriitoja ja itselle henkilökohtaista ahdistusta.

Jotenkin sen vielä ymmärtää, että kaksi ihmistä, hyvällä tahdolla ja ponnistelulla, saa soviteltua erilaiset toimintatapansa yhteen, mutta sitä en vieläkään käsitä, miten Luojalle tai evoluutiolle on tupsahtanut mieleen tukkia samaan yksilöön niin ristiriitaisia ominaisuuksia, että välillä sisäinen valtataistelu riistäytyy jo sellaisiin mittoihin, että tuntuu kuin paine räjäyttäisi koko kattilan.

Tänään on juuri sellainen päivä, kun sisäinen keitos kiehuu kuumana. Sen lisäksi pitäisi nyt kohtalaisen isoissa asioissa jotenkin tulla toimeen tuon kumppanin ja muutaman muun henkilön kanssa, joilla on kaikilla oma tapansa ja tahtinsa toimia.. Kärsivällisyys ei koskaan ole ollut vahvimpia puoliani, mutta ominaisuus, jonka kehittämiseen olen ehkä eniten elämässäni panostanut. Nyt sille on käyttöä. Niin olisi myös kristallipallolle, josta voisi kurkkia tulevaa vähän etukäteen, mutta sellaista ei taida nyt tähän hätään löytyä..

Muutosta ja muutosta

Nuorena Krätyakkakin, monien muiden kakaroiden lailla , tykkäsi muutoksista. Vaihtelu virkisti. Aika tuli helposti pitkäksi ja mieli paloi seikkailuihin. Nyt niistä ajoista on kauan.

Muun muassa stressitutkija Hans Selye, jonka teorioihin olen aiemminkin viitannut, määrittelee stressin fysiologiseksi reaktioksi, joka voi herätä minkä tahansa sisäisen tai ulkoisen paineen vaikutuksesta (esim. pelko, kipu, muutto, avioero jne.)

Pohjimmiltaan on kysymys sopeutumisesta ja alkukantaisesta "taistele tai pakene" -reaktiosta. Sisäiset tai ulkoiset muutokset edellyttävät sopeutumista. Jos keinoja ja voimavaroja siihen ei ole, saattaa iskeä voimakas stressi (psyykkiset defenssit laukeavat, verenpaine kohoaa, ruuansulatus hidastuu, jotta verta riittää lihaksiin, adrenaliinia erittyy jne.) Jos uhka ei poistukaan, eikä pakoon pääse, voi stressireaktio jämähtää päälle ja sen seuraukset voivat olla kohtalokkaat: yleensä heikoin lenkki ihmisen kehossa ennen pitkää katkeaa, olipa se sitten korvien välissä, selässä tai sisäelimissä (yleisimpiä kansantautiemme pesäkkeitä mainitakseni).

Paineita ja kuormitusta kohtaavat kaikki, mutta stressireaktion syntyminen ja sen käsitteleminen on sekä synnynnäisten taipumusten, että oppimisen tuotosta. Lohdullista on siis periaatteessa se, että kehonsa kuluttavimpia reaktioita voi oppia jonkin verran hallitsemaan. Akalla itsellään tosin on siinä vielä hmmm... jonkin verran harjoittelemista ;-)

Marika kysyi, miksi oikeastaan muutamme. Syy on miehen työssä. Hän oli muutaman vuoden kokonaan poissa työelämästä ja on nyt parin sijaisuuden jälkeen suostunut taas vakituiseen virkaan (ei hän nimittäin sitä olisi hakenut, ellei tuleva esimies olisi pitkään suostutellut) Kuten varmasti on käynyt ilmi, itse en ole muutosta erityisen riemuissani, mutta ei tässä nyt minun mielihaluistani ole ensisijaisesti kysymyskään. Mies elättää tällä hetkellä yksin koko laumaa, joten tärkeintä on, että hän saa sellaiset työ- ja asuinolot, joissa on edes teoreettiset mahdollisuudet jaksaa eläkeikään saakka.

Nykyistä kotiamme vastapäätä kukkii kesäisin naapurin pellavapelto. Viime kesänä puoliso otti siitä tuon ylemmän, tänään tuon alemman kuvan. Tapani mukaan näen niissäkin paljon symboliikkaa. Joku voisi katsoa asiaa positiivisemmin ja toki itsekin keksin kuville vaikka kuinka monta muutakin selitystä. Päällimmäisenä tulee vaan mieleen, että kyllä asiat olivatkin nuorempana yksinkertaisia ja helposti tunnistettavia... Arvatkaa vaan kummasta kuvasta pidän enemmän. Entä te?

Juhannusta odotellessa

Nyt kun kaikki kunnon ihmiset hikoilevat töissä, kaupassa tai siivoamassa kotejaan keskikesän juhlaa varten, on oiva ajankohta naputella se tällä erää viimeinen psykologiapostaus. Näin saan ainakin vielä hetken välteltyä ikäviin kodinhoitovelvollisuuksiin tarttumista.

Viimeksi viimeyönä kipujen vuoksi valvoskellessa tuumailin aiheeseen liittyen sitä, miten ihmeessä minusta on tullut monessa asiassa niin erilainen kuin vanhemmistani. Sama pätee puolisoon, jota on ulkopuolelta vielä helpompi tarkastella objektiivisemmin kuin itseään.

Anoppi esimerkiksi ei tehnyt koskaan kotona yhtään mitään (työelämässä sen sijaan paljonkin) ja totesi usein, että "laiskat äidit kasvattavat ahkeria lapsia". En tiedä menisinkö miestäni sentään ahkeraksi kehumaan, mutta ainakin hän osaa hyvin monia sellaisia asioita, joita semmoiset lapset eivät ole oppineet, joille kaikki on passattu eteen valmiiksi. Miehestä kasvoi myös valoisa, lämmin ja tasapainoinen persoona, vaikka hänen äitinsä kylvi ympärilleen kateutta, katkeruutta masennusta ja vihaa niin kauan kuin hänet tunsin.

Pari postausta sitten mainitsin, että perimän ja ympäristön lisäksi mielestäni yksilön persoonan kehittymiseen vaikuttaa ratkaisevasti kolmaskin tekijä. Sitä korostavat niin sanotun humanistisen psykologian edustajat (mm. Carl Rogers ja Viktor E. Frankl).

Samalla hetkellä, kun viimeksi aioin ryhtyä kirjoittamaan tästä aiheesta, alkoi telkkarista minidokumentti tutkimuksesta, jota suomalaiset poliisit tekivät Ruandan kansanmurhaan liittyen. Sen jälkeen ei tuntunut ihan luontevalta aloittaa kertomalla, että humanistisen psykologian ihmiskuva on postitiivinen. Meidät nähdään kehityskelpoisina, vapaina olentoina, pohjimmiltaan hyvinä ja kykenevinä moraalisiin valintoihin.

Itse en taida ihmisen perimmäiseen hyvyyteen uskoa, kehityskelpoisuuteen kyllä, ja ennen kaikkea siihen, että monissa asioissa meillä on sekä vapaus että vastuu valinnoistamme . Kohtaloamme ei määrää sen paremmin ankea lapsuus, huonot geenit kuin elämän jakelemat korvapuustit. Kaikki se yhdessä vaikuttaa, mutta lisänä meillä on vielä oma, ainutlaatuinen, valintojen kautta jatkuvasti muovautuva persoonallisuutemme, joka voi auttaa tai pahentaa tilannettamme elämän koettelemuksissa.

Humanistinen psykologia on koulukuntana monimuotoinen ja hajanainen. Sitä on kritisoitu teoreettisesta epämääräisyydestä ja ennen kaikkea siitä, ettei esimerkiksi mitään ydinminää tai henkistä voida kokeellisesti tutkia. Itse suhtaudun siihen kritiikkiin niin, että eipä ole koskaan saatu pyydystettyä havainnoitavaksi Freudin keksimään superegoa, egoa ja idiäkään. Silti ne on nostettu joissain piireissä pyhäksi doktriiniksi yli sadan vuoden ajaksi.

Humanistisen psykologian takana vaikuttaa vahvasti eksistentialismi, johon myös olen aikoinani tuntenut kovasti vetoa. Ehkä viehättävin piirre humanistisessa psykologiassa Krätyakan kannalta on kuitenkin se, että se on tarpeeksi simppeliä ja käytännöllistä näinkin yksinkertaiselle ihmiselle (joidenkin suuntien taustalta löytyy myös filosofista pragmatismia esim. William James) Monissa sen pohjalta kehitetyissä psykoterapioissa ei ihan hirveästi pengota menneitä ja syntyjä syviä, vaan kokeillaan joitain konsteja ja jos jokin auttaa niin se on sitten siinä. Pääasia, että toimii..

Nyt pitäisi Akankin kyllä ryhtyä jonkinlaiseen toimintaan. Väsynyt mies ja pikku paimenkoira palailevat illalla lapinreissulta. Olisi mukavaa saada ympäristö jotakuinkin viihtyisäksi ja pötyä pöytään, jotta tuntisivat itsensä tervetulleiksi.

Aivot

Neuropsykologia on psykologian osa-alueista se, jota tunnen heikoimmin. Aivojen osat, välittäjäaineet ja hermoyhteydet kyllä kiinnostavat, mutta minusta ne ovat vähän kuin mekaniikkaa ja minua viehättää enemmän syyt ja käyttötarkoitukset. Tottahan olen auton moottoreistakin perustiedot halunnut hankkia, mutta silti enemmän innostaa sillä kulkeminen jostain jonnekin. Yliopistossa monet kurssit olivat valinnaisia ja niin sitten hakeuduin aina neuropsykologian sijasta persoonallisuuspsykologian, sosiaalipsykologian tai kehityspsykologian luennoille.

Kuten Celiakin tuon edellisen postauksen kommentissa totesi, kokeellisuus ja "todistaminen" on nykyään länsimaissa ehdoton juttu. Neuropsykologian kasvaneeseen suosioon on vaikuttanut tutkimusteknologian viimeaikainen kehittyminen. Eipä vielä 50-luvulla paljon positroniemissiotomografioista tiedetty ja senpä takia kai keskityttiin vain kiusaamaan eläinparkoja erilaisin enemmän tai vähemmän kärsimystä tuottavin kokein ja vedettiin sitten niistä pitkälle meneviä johtopäätöksiä, joita sovellettiin myös ihmisiin. Tunnetuin esimerkki lienee niin sanottu behaviorismi ehdollistumisoppeineen, joista me 60- ja 70-luvuilla koulumme käyneet saimme opetuksessa nauttia. Koirakouluksi kai niitä kasvatusoppeja nykyään joskus haukutaan, vaikka olihan niissä sentään jonkin verran sekä päätä että häntää..

Niin nuori tieteenala kuin psykologia onkin, on sekin ehtinyt jakautua jo lukemattomiksi eri koulukunniksi, kilpaileviksi ja toisiaan täydentäviksi suuntauksiksi. Itse näenkin eri teoriat mieluummin toisiaan täydentävinä kuin pelkästään toisensa kumoavina. Ainakaan en yhtäkään sellaista psykologian ihmiskuvaa ole vielä löytänyt, joka mielestäni olisi täydellinen, ainoa toimiva ja sellaisenaan käyttökelpoinen.

Myös kognitiivinen psykologia perustuu pitkälti kokeellisuuteen ja testattuihin teorioihin. Siihen suuntautuneet tutkivat tiedonkäsittelyä, muistia, havaintoja jne. Se on suuntauksena kohtalaisen uusi ja näyttäisi mahduttavan itseensä aineksia useista aikaisemmin syntyneistä psykologian ihmiskuvista. Jossain vaiheessa luulin, että siitä voisi lopulta löytyä minun "tieteellinen uskontunnustukseni", mutta ei sinne päinkään. Paljon ongelmia ja puutteita paljastui, kun aloin perehtyä kognitiiviseen psykologiaan syvällisemmin.

Vieläkään en paljasta, mikä on mielestäni se psykologisen ihmiskuvan kolmas komponentti, joka olisi syytä ottaa paremmin huomioon. Kerronpahan vaan tämän tuumaushetken lopuksi pienen muiston: Parikymmentä vuotta sitten olin töissä kristillisellä järjestöllä. Työparinani oli pappi, jonka kanssa kiersimme ympäri Suomea puhumassa ja musisoimassa pääasiassa nuorille. Jo tuolloin huomasin, että työpari oli kiinnostunut psykologiasta, tarkemmin sanottuna AIVOISTA. Taisipa kirjoittaa sennimisen näytelmänkin, johon viran puolesta jouduin panokseni eräillä suurilla juhlilla antamaan.

Vuosia myöhemmin kuulin, että kyseinen pappi oli saanut herätyksen: hän oli lähtenyt opiskelemaan psykologiaa, erikoistunut neuropsykologiaan ja keksinyt, että ihmisen päässä on hermosoluja ja sähökemiallista toimintaa. Tästä hän oli päätellyt, ettei persoonallista jumaluutta voi mitenkään olla olemassa ja päätti ryhtyä julistamaan tätä ilosanomaa aivan yhtä suurella tunteen palolla kuin aikaisemmin sitä toista. Kun tuomiokapituli moninaisten vaiheiden jälkeen eväsi häneltä papin oikeudet, ei hän kuulemma oikein voinut käsittää moista pikkumaisuutta. Miksei muka pappina voisi toimia; vihkiä, kastaa ja haudata kolmiyhteisen Jumalan nimeen, vaikkei Jumalaan uskoisikaan?

Itselleni hermosoluihin ja välittäaineisiin tutustuminen ei koskaan ole ollut mikään valaistumisen paikka. Omaan ihmiskäsitykseeni mahtuvat niin fysiologinen, sosiaalinen kuin henkinenkin ulottuvuus. Ne eivät sulje toisiaan pois, vaan ovat osa samaa kokonaisuutta, jota voi rohkeasti tutkia eri näkökulmilta, eikä kannattaisi kapea-alaisesti kieltää muiden osatekijöiden olemassaoloa, muuten voi pian käydä niin, että sulkee itsensä turhan ahtaaseen häkkiin ja ajautuu teoreettiseen umpikujaan.

Näitä tällä tavoin haurasta maailmakuvaansa suojelevia olen muuten tavannut tieteenharrastajien parissa vähintään yhtä paljon kuin ahdasmielisinä pidettyjen kristittyjen. Fanaattisuus ja kapeakatseisuus ei taida olla minkään ihmisryhmän yksinoikeus.

Pieniä mietteitä psykologiasta

Pakko minun kai on tähän teemaan vielä parin postauksen ajaksi palata, vaikka saatan jo pitkästyttää muista aiheista kiinnostuneet. Kirjoittamalla ajatukset tämän Akan päässä yleensä selkiintyvät ja lakkaavat liikuskelemasta levottomasti.

Eilen tuli sopivasti Prisma -dokumentti, joka lisäsi vettä psykopohdintojen myllyyn. Siinä John Barrowman, muun muassa scifisarjasta Torchwood tuttu näyttelijä, kiersi erilaisten tutkijoiden luona selvittämässä syitä oman homoseksuaalisuutensa syntyyn.

Niin ohjelmavalinnat, dokumenttielokuvat kuin psykologiset tutkimuksetkin on toteutettu tekijöidensä subjektiivisesta näkökulmasta. Tiedostammepa sen tai emme. Ne heijastelevat ympäröivää kulttuuria, oman aikansa käsityksiä ja tekijänsä yksilöllistä persoonaa. Tässä tapauksessa Krätyakan silmää ja korvaa miellyttävän mausteen aiheeseen antoi myös dokkarin keskushenkilön valoisa ja sympaattinen olemus.

Ohjelmasta kävi selvästi ilmi tämänhetkisen psykologisten koulukuntien valtasuhteet. Painopiste oli neuropsykologiassa, erilaisten fysiologisten ja kemiallisten prosessien tutkimisessa. Barrowmanin dna:ta kartoitettiin, aivotoimintaa kuvattiin ja sikiöaikaisten hormonaalisten vaikutteiden merkitystä pohdittiin.

Ympäristötekijöitäkin sivuttiin haastattelemalla vanhempia ja lapsuudenaikaista leikkitoveria. Näkökulmana pysyi kuitenkin kaiken aikaa se, minkä Barrowman itsekin toi moneen otteeseen esille. Hän toivoi tutkimusten todistavan, että seksuaalinen suuntaus on geneettistä ja synnynnäistä, ei moraalinen elämäntapavalinta, jotta syllistäjille saataisiin "luu kurkkuun" ja homoseksuaaleille vapaus olla sellaisia kuin ovat.

Ymmärrän tämän toiveen hyvin ja kohtalaisen rauhoittavaa tukea omille uskomuksilleen Barrowman tutkimuksista saikin, mutta ei sentään ihan aukotonta. Poliittisesti korrektisti ohjelmassa todettiin, että ihminen on monimutkainen olento, johon vaikuttaa sekä biologia että ympäristö.

Krätyakan mielestä listaan kuuluisi lisätä vielä kolmaskin olennainen komponentti, mutta siitä toisella kertaa..

Katkaisuhoitoa

Nyt on Kräytakka niin häkellyksissään, että psykologisiin teorioihin palaaminen onnistuu vasta sitten, kun elämä epätavallisen katkaisuhoidon jäljiltä hieman normalisoituu.

Senhän jo kerroinkin, että viime torstaina lompakkoni lähti vahingossa miehen mukana Lappiin. Kipulääkeet loppuivat perjantaina, samoin suklaa ja viimeinen viinitippakin lurahti alas kurkusta lauantaina. Joku kaljannäköinen tölkki tuolla jääkaapissa vielä nököttää, mutta semmoisiin litkuihin en koske. Niin humalahakuinen ja puudutuksen tarpeessa en sentään toistaiseksi ole.

Noihin haasteisiin suhtauduin vielä hurtilla huumorilla, mutta eilen aamulla oli sitten nettiyhteys pimeänä ja sitä pimeyttä kesti tähän iltapäivään saakka. Siinäpä olikin Akalla kestämistä, kun ei päässyt sähköpostiin, ei chattaamaan, ei toisten blogeja lukemaan, eikä edes omiin kirjoittelemaan. Pari Huuto.Net kohdettakin oli sulkeutumassa. Voi, että kuulkaa ahdisti!

Riippuvuus ei siis ole ollenkaan liioiteltu ilmaisu käytettäväksi suhteestani nettiin. Jotain hyödyllistäkin kerkesin kuitenkin vastentahtoisen katkaisuhoidon aikana oivaltaa. Nimittäin sen, että minä VOIN aivan mainiosti olla ilman alkoholia, herkkuja ja jonkin aikaa, hammasta purren , ilman kipulääkkeitäkin. Pärjään kohtalaisen hyvin arjessa ilman armasta aviomiestäni ja netin puutteeseenkin todennäköisesti tottuisin, jos sitä jatkuisi useamman päivän. Eihän mokomaa ole niin kovin pitkään ollut olemassakaan. Eri asia sitten on, mitä ilman HALUAN olla, mitä tarvitsen ja miksi. Jälleen tuo kysymys "miksi" oli henkilökohtaisesti se olennaisin.

Tajusin, että netin avulla pidän yllä vähäisiä jäljellä olevia henkisiä kykyjäni, sosiaalia kontakteja ja edes jonkinlaista päivärytmiä ja aktiivisuuden tasoa. Jos rajoittaisin verkossa riippumista, siitä vapautuva aika ja energia ei suinkaan suuntautuisi mihinkään yleishyödyllisempään, vaan vajoaisin mitä ilmeisimmin samanlaiseen apatiaan, lähes täydelliseen zombietilaan, jollaisessa olen menneinä aikoina viettänyt kuukausia elämästäni... Eläköön siis itse valittu riippuvuus. Kaikki riippuuvuudet eivät välttämättä ole pelkästään pahoja.

Nyt singahdan innolla lukemaan rästiin jääneet blogipäivitykset. Ensin hengen, sitten ruumiin ravinto. Ruokakauppaan lähden vasta, kun on pakko, eli sitten, kun kissanruoka loppuu ja siihen menee vielä pari päivää. Vähän rahaa sentään löytyi, kun pengoin muutamia muinaisia hätävarakätköjä, joten nou hätä. Kyllä tässä perjantaihin saakka selvitään - kunhan netti vaan pelittää ;-)

Psykodynamiittiallergiaa

Mikä luvataan, se pidetään ja nyt on nokkani edessä kirja, josta poimin muutamia pätkiä näytteeksi siitä tavasta, jolla psykodynaamisen näkemyksen pohjalta sairauksia psykologisoidaan. Minua pelottaa tämä aihe, koska tiedän, että tällä tekstilläni ärsytän monia, enkä kovin hyvin kestä kritiikkiä, enkä edes kunnon debattia tässä kunnossa, joten olkaa armollisia tai syyttäkää vaikka Ofeliaa, joka tätä pyysi (Se oli vitsi. Ei Ofeliallekaan saa kärttyillä). Ihan tarkoituksellisesti jätän myös anoreksian ja muut syömishäiriöt käsittelemättä, koska siinä vasta onkin nykyään tulikuuma peruna.

Valitsin vain muutamia yleisimpiä ja silti tuli maratonpostaus. Opuksen nimi on Psykiatria (osa1). Se on julkaistu 1981. Kirjoittajat (Kalle Achté, Yrjö O. Alanen ja Pekka Tienari) ovat olleet arvostettuja alansa ammattilaisia, eivätkä nämä opit ole tietääkseni mihinkään kadonneet, vaikka kirjallisuudessa ja aikakauslehdissä sanamuodot ovatkin hieman modernisoituneet.

Krätyakkaa tässä Freudin alkuun ponkaisemassa psykologian suunnassa ärsyttää eniten se, että 1.lapsuuden psykoseksuaalista kehitystä ylikorostetaan 2. Äidit ovat kaiken pahan alku ja juuri. Tämän käsityssuunnan mukaan äiti on ainoa oikea hoitaja ensimmäisinä elinvuosina ja ensimmäisen vuorovaikutussuhteen häiriöistä juontaa juurensa melkein kaikki psyykkiset ongelmat (käytännössä siis koko ihmiskunnan taakka. Voi, Eeva sinua, minkä teit, kun sen ompun pihistit). 3. Kun tämän suunnan oppikirjoja lukee, tulee helposti tunne, ettei tervettä yksilöä olekaan. Olemme kaikki kipeästi vähintään viisivuotisen psykoanalyysin tarpeessa ja sehän tietenkin sopii terapeutin kukkarolle. 4. Psykodynaamisen ihmiskäsityksen sävy on mielestäni negatiivinen ja patologisoiva. Lähtökohta on se, että ihminen on itsekäs, mielihyvään pyrkivä olento ja traumoja syntyy, kun ympäristö asettaa narsistisille pyrkimyksillemme rajoja. Niiden traumojen kanssa sitten taistelemme loppuelämme ja sodatkin syttyvät puhtaasti ihmisten sisäisen kuolemanvietin ja patoutumien purkamiseksi. 5. Kaiken kukkuraksi usko Jumalaan oli juutalaisen Freudin mielestä suuri harha ja neuroosi, josta ihmiskunnan olisi aika parantua..

No sitten niitä tautien psyykkisiä taustoja suoraan kirjasta. Jotta postaus ei venyisi liian pitkäksi otan vapauden lyhennellä joitain kohtia. Laitan kuitenkin sivunumeroita näkyviin, jotta joku voi halutessaan käydä kurkkaamassa kirjasta "koko totuuden".Nyt on siis puhe pelkästään psykosomaattisesta oireilusta, ei esimerkiksi konversio-oireista (= sokeutuminen tai halvaantuminen ilman fysiologista syytä jne.) yms. , jotka ovat vielä eri juttu. Merkitsen suorat lainaukset kursiivilla.

*s.399:ASTMA: ..astmaattista persoonallisuutta usein luonnehtii ärtyvyys, itsetunnon puute, alistuvuus ja ahdistuneisuus..Toiset ovat pitäneet tärkeänä psykodynaamisena tapahtumana äidin menetyksen pelkoa..astmapotilailla on korostunut riippuvuusproblematiikka. Astmakohtausta on verrattu torjuttuun itkuun...

*s.400 FLUNSSA:..Näyttää todennäköiseltä, että tietyt psyykkiset stressit voivat lisätä elimistön infektioalttiutta....."lentsu" saattaa seurata loukkauksia, nöyryytyksiä ja rakkauspettymyksiä

*s.401 VERENPAINETAUTI: Verenpainepotilaan persoonallisuus vaikuttaa ulospäin tyyneltä ja ystävälliseltä, mutta siihen kätkeytyy tavallisesti ristiriitaisia asenteita. alttiutta vihamielisyyteen. joka on liittynyt tarpeeseen mukautua, jotta usein voimakkaan riippuvat kiintymyssuhteet, ennen kaikkea auktoriteetteihin , säilyisivät. Vihamielisyys on riippuvuuden vuoksi torjuttua. Monet verenpainepotilaat ovat neuroottisia. Heillä on perfektionistisia ja kompulsiivisia taipumuksia.

*s.405 MIGREENI:..saattaa liittyä yksilön mielialan häiriöihin ja usein perfektionistiseen persoonallisuuteen..Migreenistä kärsivät henkilöt tulevat usein kunnianhimoisista ja hyvin muodollisista perheistä. Näissä on kiinnitetty suurta huomiota saavutuksiin ja lapsilta vaadittu mukautumista tiukkaan käytösmalliin, joka rajoittaa aggressiivisuuden suoraa ilmausta joko fyysisesti tai verbaalisesti. Vihamieliset tunteet vanhempia ja muita kunnioitettuja ja rakastettuja henkilöitä kohtaan opitaan torjumaan.

s. 408 PAKSUSUOLEN SAIRAUDET:Potilaat ovat usein älykkäitä, kypsymättömiä, sensitiivisiä toisten tunneperäiselle suhtautumiselle. Heidän ristiriitaiset ihmissuhteensa johtavat heidät reagoimaan menetyksiin masennuksella ja raivolla sekä suolen toimintahäiriöllä. Monet, joilla on ollut häiriintynyt suhde dominoivaan, vihamieliseen tai hyljeksivään äitiinsä, kokevat aina nöyryyttävää hylkimistä. Perhepiirissä fyysisillä oireilla on ollut "hoitoon oikeuttava" osa.

Huh, nyt en jaksa enempää, mutta siitä vielä muistuttaisin, että esim. parikymmentä vuotta sitten vielä mahahaavaa pidettiin ns. "johtajantautina", jonka ajateltiin johtuvan stressin aiheuttamasta liiasta mahahappojen erityksestä. Nyt on todettu, että useimpien vatsahaavojen taustasyy onkin helikobakteeri, jonka voi tartuttaa esim. äiti lapselleen nuolaisemalla vauvan tuttia tai lusikkaa (ja taas ne äidit kaiken pahan alkuna ja juurena, no joo..). Tuon kirjan mukaan äkillisesti mahahaavaan sairastuneet ovat useimmiten "huomattavan infantiileja" (siis lapsenomaisia, kyspsymattömiä tai riippuvaisia).

Sepelvaltimotaudistakin tässä lainaamassani kirjassa sanotaan, että siihen sairastuneet ovat pelokkaita ja ahdistuneita ja heillä on taipumusta riippuvuuteen.

Voi, hyvät hyssyrät... Sitä mahahaavaa ei Krätyakalta eilen löytynyt ja kroonisen mahakatarrin tilastakin kysyessäni sain lääkäriltä vastauksen "No onhan se siellä, joo, mutta kelläpä ei nykyään olisi"

Mitähän mahtaisi psykiatri tuumata, jos tilaisin ajan ja pyytäisin häntä hoitamaan tämän oksentelun, mahaverenvuodon, sydämen rytmihäiriöt, pari reumaa ja muutaman kroonisen tulehduksen. Sanoiskohan se mulle, että " MEE TERAPIAAN"..

Aleksitymia

Siinä vaiheessa, kun lähes 20 vuotta sitten aloin potea monenlaisia oireita, joille ei lääketieteellisin tutkimuksin kunnon syitä löydetty, aloin itsekin epäillä vian piilevän korvien välissä. Silloin törmäsin muun muassa aleksitymiaan.

Sillä tarkoitetaan ongelmaa ihmisen kyvyssä tunnistaa, käsitellä ja ilmaista tunteita. Miehistä jopa seitsemällätoista prosentilla on löydetty tämä piirre jonkin asteisena. Koska aleksitymia vaikeuttaa myös toisten tunteitten tunnistamista ja aiheuttaa kommunikointivaikeuksia, se on oire tai persoonallisuuden piirre, joka aiheuttaa paljon kärsimystä.

Itselläni ei omasta mielestäni ole koskaan ollut omien tunteitteni tunnistamisessa tai ilmaisussakaan vaikeuksia. Aleksitymikoilla on kuitenkin havaittu voimakas taipumus psykosomaattiseen oireiluun ja yhteyksiä sekä psyykkiseen että fyysiseen sairastavuuteen on löydetty.

Aleksityymikot myös puhuvat mielellään fyysisistä oireistaan ja osaavat kuvata ne tarkasti. Itseäni se on usein hymyillyttänyt siksi, että "päätoiminen sairastelu" kasvattaa potilasta ilmaisemaan itseään juuri niin. Hyvin harvoin olen tavannut lääkärin, jota kiinnostaa kuulla kuinka "paha olo" potilaalla on. Mittaustulokset, havaittavat muutokset ja tarkasti kuvatut fysiologiset poikkeamat heitä kiinnostavat. Sitäpaitsi nimenomaan miehiähän meillä on kasvatettu karskeiksi ja kestäviksi. Eihän sitä pienistä kivuista ja ahdistuksista sovi narista. Onko se sitten mikään ihme, jos tunteista ja tuntemuksista raportoiminen on vaikeaa. Aleksitymian syntymekanismia onkin selitetty monin eri tavoin, selittäjän psykologisesta viitekehyksestä riippuen.

Itse en usko alkuunkaan perinteiseen psykodynaamiseen ihmiskäsitykseen, jonka mukaan padotut tunteet ja käsittelemättömät psyykiset traumat puhkeavat kuin sienet fyysisinä sairauksina, ellei niitä käsitellä (sitä käsittelemistä olen tässä viimeiset 15v opiskellut ihan ammatillisesti ja henkilökohtaisesti, enkä vieläkään ole tajunnut mitä ihmettä siinä pitäisi psykoanalyytikkojen mielestä tapahtua).

Sitä asioiden pohtimista ja omien ajatusrakenteiden uudelleenjärjestelyä kannatan lämpimästi, samoin toimimattomien käyttäytymismallien muuttamista, mutta mihinkään patoutumisteorioihin en kyllä usko - varsinkaan niihin kaikkein äärimmäisimpiin, joita en nyt lähde tässä irvailemaan. Tulisi liian pitkä postaus.

Vaikka en itse taida aleksityyminen ollakaan (kaukana siitä), aiheen opiskelusta on ollut paljon hyötyä, koska taidan elää hyvin lähellä paria sellaista. En muista olenko täällä jo kertonut yhden avioliittoni tähtihetkistä. Se tapahtui oltuamme miehen kanssa jo pari vuotta yhdessä ja puolisen vuotta naimisissa. Emme olleet koskaan kunnolla riidelleet, koska sellainen ei sopinut miehelleni. Häntä selvästi pelotti kaikki konfliktitilanteet. Oli helpompi antaa aina periksi, luovia ja jättää tahtonsa ilmaisematta silloinkin, kun riidan riskiä ei ollut näköpiirissäkään.

Kerran menin sitten hieman liian pitkälle, ilmeisesti ihan siitä syystä, että olin kurkkuani myöten täynnä hänen sulkeutuneisuuttaan ja näennäistä myöntyvyyttään. Kiusasin niin kauan, että hän suuttui ja karjaisi minulle kamalinta, mitä olen koskaan hänen suustaan kuullut:"Senkin paskapää".

Minulle se oli hysteerisen riemukas hetki. En kuitenkaan halunnut loukata, vaan juoksin toiseen huoneeseen nauramaan. Parisuhteen kommunikointipulmia taidan pähkäillä kuitenkin toisella kertaa. Tulihan tätä höpinää tässä taas jo liikaakin.

Liberaali porsastelija

Mistä näitä tutkimuksia oikein pursuaa. Tiede-lehdestä oli nyt poimittu pätkä, jossa väitetään, että ne, joita herkemmin inhottaa lima, sotku ja muut öklötykset päätyvät helpommin myös polittisesti konsevatiiveiksi.

Tässä koko pätkä. Kopioin sen, kun se on niin lyhyt ja nauran toistaiseksi olemattomiin partoihini. Ainakaan Krätyakassa ei siis synnynnäistä konservatiiviainesta paljon ole, sen verran sikamaisessa kunnossa on huusholli useimmiten, eikä kissankakka kantapäässä ole mitenkään harvinainen löydös useamman hiekkalaatikolla kävijän talossa....Suomalaiset taitavat siis olla aika siistiä ja bakteerikammoista kansaa, mikäli jotain voi hallituksemme koostumuksesta päätellä. Saa nähdä onko tuuli yhtään näissä EU-vaaleissa kääntynyt.

06.06.2009

Kuva: Wikimedia Commons

Konservatiivia inhottaa herkästi
Kavahdatko verta? Ällöttääkö lima? Inhoatko ötököitä? Jos vastauksesi on kyllä, olet poliittisilta mielipiteiltäsi todennäköisemmin konservatiivi kuin liberaali, väittävät yhdysvaltalaistutkijat.

Inhoherkkyyden kytkös poliittisiin näkemyksiin kävi ilmi, kun David Pizarro Cornellin yliopistosta kartoitti 181 aikuisen mielipiteitä sekä reaktioita asioihin, jotka aiheuttavat monille kuvotusta.

Tarkempaan seulaan poimittiin vielä 91 opiskelijaa, joilta tentattiin näkemyksiä homoista, abortista, aseiden hallussapidosta, ammattiliitoista ja veroista. Ilmeni, että inhoherkät vastustivat muita todennäköisemmin erityisesti homoliittoja ja abortteja.

Pizarron mukaan inhon ja mielipiteiden yhteys saattaa selittää vahvoja eroja ihmisten moraalisissa arvoissa, ja se voi tarjota väylän myös näkemysten muuttamiseen.

"Näyttää siltä, että tunne, erityisesti inho, voi vaikuttaa moraalisiin tulkintoihimme. Tällä on traagisia seurauksia, mikäli joitakin ihmisiä syrjitään vain sen vuoksi, että jotkut toiset pitävät heidän ominaisuuksiaan inhottavina", Pizarro toteaa yliopistonsa tiedotteessa.

Hyvän mielen meemi

Blogilista toimii taas. Se on iloinen asia. Periaatteessa kaikki muukin pitäisi olla Akan pikku universumissa ihan hyvin. Olo vaan sattuu nyt olemaan sekä fyysisesti että henkisesti enemmän kuin kaamea. Muita syitä tähän ei ole kuin nämä tavanomaiset fyysiset vaivat ja keskivaikeasta ilmeisesti taas vaikean puolelle liukuva depressio.

Ennenkuin tästä vajoan mahdollisesti taas lähestulkoon katatoniseen tilaan, ajattelin polkaista liikkeelle tämmöisen meemin, jota olen jo jonkin aikaa pyöritellyt mielessäni. Ihmisen itsetunto ja minäkäsityshän rakentuu pitkälti toisilta saadun palautteen perusteella. Suomalaiseen kulttuuriin ei kuitenkaan perinteisesti positiivisen palautteen anto kovin keskeisesti kuulu. Oma kehu kuulemma peräti haisee, mutta toisiakin kehuvaa epäillään usein juonivaksi oman edun tavoittelijaksi, joka imartelemalla pyrkii saavuttamaan jotain, tai muuten vain hieman yksinkertaiseksi hölösuuksi, joka päästelee ilmoille sensuroimatta kaiken mitä päässä liikkuu.

Itse joka tapauksessa annan mielelläni aina tilaisuuden tullen rehellistä hyvää palautetta - silläkin uhalla, että tilanne tuntuu toisesta hämmentävältä. Paljon vaikeampaa onkin ottaa itse kehuja vastaan. Nolostuttaa ja tekee mieli sanoa, että enhän minä nyt mitään.. siitäkin huolimatta, että sillä tavoin käyttäytyessään tulee ikään kuin mitätöineeksi toisen aidon tunteen, ihastuksen tai kiitollisuuden, joka on kuin lahja, joka pitäisi osata ottaa iloiten vastaan, eikä ruveta väärässä paikassa kursailemaan.

Mieleen jääneet hyvät palautteet ovat kuitenkin monille voimavara niinä hetkinä, kun itsetunto epäonnistumisten tai masennussairauden takia uhkaa painua pakkasen puolelle. Siksi niitä kannattaa, ainakin Krätyakan mielestä, säilöä kuin vitamiinipillereitä kevätväsymyksen varalle. Eihän omanarvontuntoaan voi toisten varaan rakentaa, mutta pieni kehu ja päänsilitys ei todellakaan kenestäkään ainakaan turhan ylpeää ja narsistia tee. Päinvastoin.

No, pitemmittä puheitta: Haastan kaikki halukkaat meemiin, jossa olisi tarkoitus kertoa kolme kehua, hyvää palautetta tai mukavaa asiaa, jotka joku on sinusta sinulle tai jollekin toiselle sanonut. Olisi myös mukavaa kuulla, miksi juuri ne kaikista elämän aikana saaduista kehuista (joita tietenkin kaikille on kertynyt kasapäin) ovat niitä, jotka ovat jääneet eritysesti mieltä lämmittämään.

Minun kolme ensimmäisenä mieleen tulevaa mieltälämmittävää kehumuistoani ovat:

1. Isäni, joka ei todellakaan suhtautunut alkuunkaan positiivisesti siihen, että aloin murrosikäisenä käydä seurakunnan tilaisuuksissa, oli siinä vaiheessa, kun olin jo lukioikäinen selittänyt avoimesti ja ihan ylpeän oloisena työtoverilleen, että hänelläkin on "syvästi uskonnollinen" tytär. Ai, että minua nauratti tuo ilmaisu, mutta olin hyvin otettu siitä, että isipappa oli viimeinkin ilmeisesti jotenkin päässyt sinuiksi uskovaiseksi hurahtamiseni kanssa.

2. Eräällä draamakasvatuksen kurssilla oli vanhempi nainen, joka oli omalla alallaan hyvin ammattitaitoinen ja persoonana itsevarman ja jopa hieman kylmän oloinen. Kun erään harjoitteen yhteydessä piti antaa positiivista palautetta omassa ryhmässä oleville, hän sanoi minulle, että kaikki, mitä teen on hänen mielestään niin esteettistä. Jostain syystä se kosketti minua syvästi. Ehkä senkin vuoksi, että siinä ryhmässä olimme joutuneet paljon tanssimaan ja ilmaisemaan asioita liikkeen kautta, joka on minulle aika vieras ilmaisumuoto, mutta erityisesti siksi, että arvostin sen naisen osaamista niin paljon.

3. Kolmas kovasti arvostamani palaute tuli eräässä "lappuharjoitteessa" miespuoliselta opiskelutoverilta, jonka kanssa emme enää enemmän erilaisia olisi voineet olla (hän oli reipas urheilijanuorukainen, minä hieman boheemi taiteilijanplanttu) Hän sanoi , että olen reilu ja rehti. Jostain syystä arvostin sitä palautelappua paljon enemmän kuin niiden kahden muun pojan, jotka olivat kirjoittaneet, että olin "söpö"..

Suhteellisuudesta

Asioiden suhteellisuus on seikka, joka on askarruttanut Krätyakkaa aina ja kaikkialla. Kuten olen jo tullut tunnustaneeksi, kohtuullisuus ei kuulu vahvuuksiini ja sitä suuremmalla syyllä on ollut järkevää yrittää kehittää edes suhtellisuudentajuaan.

En usko, että yhdelläkään ihmisellä on sitä riittävästi. Kognitiivista psykologiaa lukeneet tietävät, että jopa etäisyyksien ja esineiden koon arvioiminen on opittu asia (saati sitten monimutkaisemmat, esimerkiksi sosiaalisiin ilmiöihin liittyvät seikat). Itseäni hihitytti kovasti , kun ensimmäistä kertaa kuulin tutkimuksesta, jossa tarkkailtiin, miten koko ikänsä viidakossa eläneet ihmiset yrittivät arvioida kaukana seisovien eläinten kokoa. Perspektiivistä ja siitä, että kauempana sijaitsevat kohteet näyttävät meistä pienemmiltä, ei ollut hajuakaan. Etualalla istuskeleva murmeli saatettiin arvioida savannilla isommaksi kuin kaukana näkyvä norsu, koska viidakossa puut olivat estäneet näkemästä kauas ja siksi koon ja etäisyyksien arviointi oli jäänyt kehittymättä.

Hymy hyytyi kuitenkin heti, kun aloin huomata henkilökohtaisia, elämäni varrella paljastuneita havaintoharhoja. Erityisesti minäkuva on sellainen, joka Akalla on ollut pahasti vinossa todennäköisesti siksi, että palaute on ollut niin vastakohtia täynnä (olenko minä nyt sitten iloinen vai ryppyotsainen vakavikko? Olenko ystävällinen ja helposti lähestyttävä vai ylimielinen paskiainen? Ota siitä nyt sitten selvää...)

Me ihmiset muokkaamme käsitystä itsestämme jatkuvasti toiminnassa onnistumisten ja epäonnistumisten ja toisilta saamamme palautteen avulla. Hämmentäviä ja suhteellisuudentajua kehittäviä ovat tilanteet , joissa palaute on ristiriitaista tai ympäristö odotuksineen vaihtuu usein toisenlaiseksi. (Viime aikoina olen vakavasti harkinnut muuttoa Samoan saarille tai Länsi-Afrikkaan, jossa runsasmuotoinen takamus on kuulemma seksikkyyden huipentuma)

Itse yritin pitkään oppia salamannopeasti vaihtamaan pukeutumistyylin, kielen, puheenaiheet ja käytöksen aina kulloiseenkin ympäristöön sopivaksi - niin pitkälti kuin se syvimpiä arvojani loukkaamatta oli mahdollista. Lopulta moinen jatkuva värin vaihtaminen kävi uuvuttamaan. En minä toki vieläkään tahallani lähde ketään pukeutumisellani tai puheillani loukkaamaan, mutta maahan asti en enää kumartele, enkä pyytele keneltäkään anteeksi olemustani. Suhteellisuudentajua on sekin, että antaa arvon myös itselleen, eikä ainoastaan toisille...

Tunneälystä

Kirjahyllyä penkoessani osui käteen pitkästä aikaa Daniel Golemanin kirjat Tunneäly - lahjakkauuden koko kuva ja Tunneäly työelämässä. Jos joskus tästä depiksestä ja muusta elämäni kaaoksesta selviän niin, että keskittymiskyky taas riittää lukemiseen, pitänee heti hankkiutua kirjastoon katsomaan, mitä uutta tältä miekkoselta on suomennettu, sillä nämä kirjat alkavat olla nykyisen mittapuun mukaan jo vanhoja, kun ne on USA:ssa julkaistu 1990-luvun puolella.

Suomessa tunneälyä on tutkinut ja siitä kirjoittanut muun muassa Marja Kokko ja Mikael Saarinen. Minä selasin aiheeseen liittyvää materiaalia viimeksi kolme vuotta sitten, jolloin tein psykologiasta lopputyöni niin sairaana ja masentuneena, ettei minulla ole koko prosessista tai aiheesta juuri minkäänlaista muistikuvaa.

Luulisi, että tunneälyn kehittämistarpeet alkavat olla meikäläiseltä takanapäin nyt, kun vuorovaikutustaidoille on enää hyvin vähän käyttöä. Tänään, kun aukaisin nuo kirjat, innostuin kuitenkin kovasti hoksatessani, että totta tosiaan, tunneälyssähän on kysymys myös omien tunteiden tunnistamisesta, käsittelystä ja rakentavasta hyödyntämisestä, ei siis pelkästään toisten ymmärtämisestä ja oikeiden asioiden tekemisestä oikeaan aikaan viestintätilanteissa.

Akkaa miellyttää Golemanin käytännönläheinen lähestymistapa aiheeseen. Kirjat sisältävät sopivassa määrin perustietoa psykologiasta, mutta etenevät mukavasti tutkimustiedosta sovelluksiin, mitä ei valitettavasti useista "raskaamman sarjan" psykologian oppikirjoista voi sanoa.

Suosittelen lämpimästi kaikille, joilla on ongelmia toisten ihmisten tai itsensä kanssa tai vähintäänkin halu välttyä niiltä (kelläpä ei olisi?). En nyt tässä vaiheessa lähde opuksia sen kummemmin referoimaan, mutta ehkä palaan aiheeseen, jos jaksan vähän lueskella ja iskee tarve purkaa ylipursuilevaa innostusta jonnekin.