Syödä ja säästää

Päättämättömyys ei ole aiemmin kuulunut Krätyakan paheisiin. Ennemminkin on menty kovaa ja kohti, eikä kaduttu mitään sen koommin, kun päätös on tehty. Jälkiviisautta ja jossittelua turhempaa ajankulua en tiedä vieläkään.

Jotain muutakin ikä on läskin ja vaivojen lisäksi silti mukanaan tuonut. Se, mikä saattaisi parhaimmillaan olla järkevää harkintaa ja maltillista kypsyttelyä alkaa meikäläisellä lähestyä jo hedelmätöntä jahkailua ja vatvomista. Yhä useammin tulee vastaan asioita, joiden äärellä juutun miettimään kadunko myöhemmin, jos valitsen väärin. Saanko parempaa tilalle, jos luovun tästä? Saanko tilalle ylipäätään yhtään mitään?

Kun ei ole sattunut saamaan selvännäkijän kykyjä, etukäteen moiseen on aika vaikea vastata. Eläminen vaatii rohkeutta hypätä tyhjän päälle, ottaa ensimmäinen askel kohti tuntematonta. Jossain vaiheessa matkaa suunta yleensä alkaa selkiytyä ja maisemat näyttää tutuilta. Vanhuusko sen rohkeuden on vienyt, vai olisiko tämä iän mukanaan tuomaa viisautta?

On aika keskenkasvuista kuvitella, että kakkunsa voi samaan aikaan syödä ja säästää. Mahtaakohan tämän blogin lukijoissa olla ketään muuta, jolle sen hyväksyminen on edelleen vaikeata?

Maailmalta piilossa

Joskus, oikeastaan yllättävän usein, meikäläiselle iskee primitiivireaktio, joka neuvoo pakenemaan kovaa ja kauas. Koska kipeät kintut eivät enää kanna, käperryn maailmaa pakoon peittojen alle, sikiöasentoon, ja pohdiskelen olisiko vielä joku blogi, jonka voisin lopettaa, lehti, jonka tilauksen sanoa irti ja ihmiskontakti, jonka kuihduttaa kuoliaaksi.

Pakoreaktio pamahtaa päälle useimmin silloin, kun suoraan tai välillisesti kohtaan ihmisiä, jotka ilmaisevat vihaa, vallanhimoa ja valmiutta väkivaltaan tai pahantahtoisuutta, joka tuntuu liian massiiviselta, jotta mahtaisin sille yhtään mitään (millekäs minä enää mitään mahdan, joten kauhistuksen aiheita riittää).

Luulisi, että tämä vuosia jatkunut erakkona eläminen olisi ratkaissut ongelman. Eihän ole konstikaan neljän seinän sisällä sulkea pois lähipiiristään muukalaisvihaa, misogyniaa, taloudellista riistoa ja muuta sellaista, mikä ahdistaa.

Näyttää kuitenkin siltä, että eristäytymisen vaikutus on ollut päinvastainen: mitä vähemmän olen ihmisten kanssa tekemisissä, sitä säikymmäksi ja ohutnahkaisemmaksi olen tullut. Silloin, kun vielä olin työelämässä ja muutenkin aktiivinen, oli helpompi toisin ajattelevia kohdatessaan todeta, että eivät he ihmistä kummempia ole kuitenkaan.

Kuvittelevatpa jotkut itsestään miten suuria tahansa, samanlaiset inhimilliset heikkoudet heitä rasittavat kuin meitä muitakin kuolevaisia. Sitäpaitsi läheltä katsoen voi vastenmielisimmästäkin rasistista, fasistista tai sovinistista pilkahtaa esille jokin kaunis ja hellyttävä piirre - kuten esimerkiksi eläinrakkaus. On vain uskaltauduttava riittävän lähelle katsomaan.

Tämmöisiä miettii Krätyakka tänään varovasti peiton alta maailmaa kurkistellen.

Sisäistä nujakointia

Krätyakan pääkopan peräkamarissa pragmaatikko ja idealisti ottavat yhteen harva se päivä. Hämmästyttävän usein tulee eteen tilanteita, joita analysoidessa jää käteen kaksi vaihtoehtoa: joko tavoitella taivaita, eli pyrkiä korkeisiin ihanteisiin, joihin hyvin harvoin on mahdollista yltää tai tyytyä kompromissiin, joka jättää paljon toivomisen varaa, mutta toimii käytännössä edes välttävästi.

Nyt vaalien alla on käynnissä taas samanmoinen nujakointi. Minkään puolueen ohjelma ei vastaa sellaisenaan täysin omaa käsitystäni tavoiteltavasta asiaintilasta. Selvää kuin pläkki on kuitenkin se, että niillä jotka ovat MINUN mielestäni enemmän oikeassa, ei ole kummoistakaan mahdollisuutta päästä Arkadianmäelle konkreettisesti vaikuttamaan asioihin.

Pitäisikö siis jättää kokonaan äänestämättä? Ei hemmetissä. Uurnille mennään Sen verran on idealistissa vielä puhtia, vaikka lopen uupunut, laiska ja kyyninen pragmaatikko yrittää viimeisillä voimillaan toivon kipinoitä sammutellakin.

Vanhetessa viisastuu...tai sitten ei

Nuorena arvostin kovasti tietoa. Melko pian valkeni myös kokemuksen merkitys ja elättelin pitkään kuvitelmaa viisaudesta, jota väistämättä karttuu, kun ihminen elää aistit auki, tietoa janoten ja tahtoen ymmärtää.

Katin kontit. Saattaahan jollekin tietysti niinkin käydä. Maailma on ihmeitä täynnä. Varsin vähän on meikäläiselle silti ollut iloa ja hyötyä maailmankirjallisuuden klassikoiden lukemisesta tai parin yliopistotutkinnon pänttäämisestä. Varsinkin viime aikoina olen alkanut aivan uudella tavalla arvostaa käytännön osaamista. Mitä minua hyödyttää tietää perunan ravintoarvo tai kemiallinen koostumus, jos en osaa valmistaa siitä maittavaa ruokaa?

Enimmäkseen ihmiset näyttävät toistavan loputtomasti virheitään ja muuttuvat pitkäänkin eläessään hämmästyttävän vähän. Päällikuori vanhenee, mutta sisus pysyy nolostuttavan samanlaisena. Saattavatpa tyypillisimmät piirteet peräti korostua. Ihminen muuttuu ikään kuin itsensä karikatyyriksi.

Tällaisissa mietteissä on Krätyakka tänään kontannut lattialla ja manaillut omaa epäkäytännöllisyyttään. Joillekin ei vaan ole siunaantunut kykyjä, joita tarvitaan jokapäiväisen elämän konkreettisissa ongelmissa - kuten esimerkiksi siinä, kuinka saada tuosta lähes sadan pikku osasen ruuvi- ja kapulakasasta koottua kuvan kaltainen kaappi.

...ja milloinkahan minä oikein opin, ettei tuommoisia kannata kotiin kantaa, kun ei niistä kuitenkaan koidu kuin itkua ja hammasten kiristystä, kun osat menevät väärin päin ja kissa varastaa kiinnitystapit. Kiinnostaisi tietää, millainen ihminen noita oikein suunnittelee.

Mä lopetan sen nyt

Neljä vuotta olen nyt ollut eläkkeellä ja kaiken aikaa voihkinut surkeata tilaani. Olen hinkunut takaisin töihin. Haluaisin olla hyödyksi, tarpeellinen, aktiivinen ja ansaita itse oman toimeentuloni. Mä lopetan sen nyt.

Tästä hetkestä lähtien lupaan muistaa asian toisen puolen: työelämän tappotahdin, ikävystyttävät rutiinityöt, takkuiset ihmissuhteet, epäreilut pomot, epävarmuuden työsuhteen jatkumisesta, kilpailun, selkään puukottamisen ja ällöttävät pimeät talviaamut, jolloin auton kaivamiseen kinoksesta pitää varata puoli tuntia aikaa.

Viimeisen vuoden aikana on tuttavapiirissäni ajautunut vakavaan työuupumukseen monta sellaista ihmistä, joiden kohdalle en olisi sitä kuvitellut. He kaikki ovat miehiä ja vointi on päässyt todella huonoksi, ennenkuin he ovat hakeneet ja saaneet apua. Joidenkin kohdalle apu ei ehtinyt ajoissa..

Koskaan ennen maailman historiassa ei meillä täällä länsimaisissa hyvinvointivaltioissa ole ollut näin paljon materiaalista hyvää. Sotaa, nälänhätää ja laajamittaisia luonnonmullistuksiakaan ei Suomessa ole ollut moneen sukupolveen.

Mistä kumpuaa tämä suunnaton pahoinvointi, aggressiivisuus, itsekkyys ja välinpitämättömyys, joka monilla mittareilla mitattuna on viime vuosikymmeninä lisääntynyt?

Ehkä en sittenkään kaipaa takaisin työelämän raadolliseen todellisuuteen. Ehkä se, mitä olen kaikki nämä vuodet kaivannut, on jokin ideaali utopia, ruusunpunainen harha, jota hetken elin, kun ehdin olla niin vähän aikaa unelma-ammatissani.

Ehkä nyt on aika etsiä uudenlainen unelma.

Perusvihainen ihminen reflektoi

Erityisesti psykodynaamisen suunnan kallonkutistajat ovat kautta aikain olleet sitä mieltä, että tukahdutettu viha sairastuttaa. Mikäli se pitäisi paikkansa, Krätyakalla ei sen logiikan mukaan pitäisi olla likimainkaan nykyistä määrää henkisiä patteja ja patoutumia, sillä tunteiden julki tuominen ei koskaan ole ollut Akalle ongelma. Ilmoille on tullut päästettyä niin hyvät kuin pahatkin ilmat.

Ilmaisutavassa vaan riittää edelleen harjoittelemista. Sama kaava ei toimi kaikkien kanssa, koska meillä on niin erilaiset valmiudet, persoona ja tausta. Kommunikointi vaatii herkkyyttä, kuuntelemista, malttia ja laajaa sanavarastoa ja varsinkin maltti tuppaa olemaan Akalla kortilla.

Krätyakan varhaislapsuudessa oli vallalla pöhkö muotivillitys, jota kutsuttiin sensitivity trainingiksi. Sen puitteissa järjestettiin erilaisia ryhmäterapiaistuntoja ja työyhteisökoulutuksia, joiden tarkoituksena oli kaivaa esiin ihmisten "alitajuisia" tunteita ja ennakkoluuloja. Kuviteltiin, että ne julki tuomalla "ilma puhdistuu".

Jostain syystä niillä menetelmillä saatiin esille pääasiassa negatiivisia tunteita ja ongelmia, joiden selvittämiseen ei sitten ollutkaan välineitä. Jotkut kriitikot myös arvostelivat tuota menetelmää siitä, että ihmisiä aivopestiin kaivamaan itsestään juuri se alhaisin saasta. Kuviteltiin avoimuuden parantavan, mutta usein jäljelle jäikin vain rikki revittyjä, loukattuja, itsensä suojattomiksi tuntevia ihmisiä.

Vaikka Anonyymin kommentti edelliseen postaukseen oli ihan asiallinen, se vimmastutti minua silti, koska en pidä "puskasta ampuvista" persoonista. Netin keskustelupalstat ovat pullollaan provokaattoreita ja varsinaisia paskanheittäjiä, jotka ilmeisesti saavat sadistista mielihyvää toisten mielen pahoittamisesta tai ainakin jonkinlaista merkityksellisyyden tunnetta nähdessään omin pikku kätösin naputtelemansa "eriävät mielipiteet". Anonyymina tai nimimerkin takaa negatiivinen kommentointi sujuu paljon helpommin ja turvallisemmin kuin avoimesti, esimerkiksi omaan blogiin linkittäen.

Minä olen perusvihainen ihminen. Olen äkkipikainen, aggressiivinen ja joskus jopa väkivaltainen. Se kaikki on minussa läsnä, vaikka en enää vuosikymmeniin ole ketään fyysisesti turpaan mätkinytkään. Tykkään myös puhua isoilla kirjaimilla. Ne ovat tunteita ja impulsseja, jotka tiedostan itsessäni, mutta impulssejaan ei ole pakko seurata. Toisille voi pyrkiä olemaan ystävällinen, lempeä ja kohtelias, vaikka kokisikin voimakkaita negatiivisia tunteita.

Se ei ole minusta epärehellistä, väärää kiltteyttä tai pelkuruutta. Asiansa voi ilmaista niin monella tavalla. Sanomasta ei tarvitse tinkiä, vaikka välttäisikin tietoisesti loukkaamasta toista. Eri asia on sitten se, että monia (muun muassa minua) loukkaa jo tietynlaiset omista poikkeavat mielipiteet. Sille ei kai sitten muuta voi kuin yrittää kestää ja välttää parhaansa mukaan ylilyöntejä.

Tunteet ovat mukana kaikessa ihmisten välisessä kommunikaatiossa, eikä siinä ole mitään pahaa tai kummallista. Omassa viestinnässään olisi vaan hyvä oppia jonkinlaista suhteellisuuden- ja tilannetajua. Kieli on rikas väline ja tunteissakin lukemattomia muitakin sävyjä kuin ääripäät "rakastan" tai "vihaan". Nimenomaan nettipalstoja lueskellessa tulee mieleen, että joillekin se itseilmaisun vivahteiden harjoittelu voisi tehdä hyvää.

Pelottavimpia ja arvaamattomimpia ovat silti aina ne ihmiset, jotka väittävät ja tosissaan kuvittelevat, ettei heidän arvioitaan ja tekemisiään ohjaa tunne vaan kylmä järki ja puhdas tarkoituksenmukaisuus. Sellaiset persoonat ovat usein niitä, jotka katsovat asiakseen lausua toisille ehdottomia totuuksia ja ylenkatsoa meitä tavallisia tallaajia. Ilman kontaktia omiin ja toisten tunteisiin ihminen elää kuin vailla tuntoaistia. Siinä voi pahastikin tulla repineeksi itsensä tai muita..

Impulsiivisuutta ja itsekurin puutetta

En ole siitä ylpeä, mutta tunnustan avoimesti, että minulla on arjenhallinnan suhteen keskimääräistä suurempia ongelmia. Aivan erityisesti se ottaa sisulle sen vuoksi, että suunnittelu, organisoiminen ja laajojen kokonaisuuksien hallinta ovat omasta mielestäni persoonani vahvuuksia. Niistä ei silti paljon ole apua, jos käytännön toteutus pissii.

Eilen oli päivä (kuvaan sitä käytännönläheisemin tuolla Kahden talon tarinoita-blogissani), joka sai minut taas kerran miettimään parisuhteellisuutta, omaa persoonaani ja temperamenttia ihan yleiselläkin tasolla.

Olin nimittäin päättänyt antaa itselleni kurinpalautuksen ja hoitaa pois pelottavan korkeiksi kasvaneet kasat tekemättömiä töitä. Tämä netissä notkuminen ja bloggailu kun on muodostunut pakopaikaksi ja tekosyyksi, jonka varjolla jätän tekemättä kaikki vähänkin vastenmieliset työt ja pääsen karkuun ahdistusta, jota ankea arki aiheuttaa. Pakenemalla ei kuitenkaan ongelmia ratkota. Hyvin harvat pulmat kaikkoavat, vaikka teeskentelisimme, ettemme huomaa niiden olemassaoloa.

Päivän päätteeksi havaitsin jälleen kerran pettäneeni itselleni antamani lupaukset ja antaneeni pienintäkään vastarintaa tekemättä periksi kiusaukselle.

Puolison ja minun temperamenttieroja tuumaillessani havaitsin, että sama temperamenttipiirre voi eri persoonissa saada aivan erilaisia ilmenemismuotoja ja vastaavasti ihmiset voivat päätyä samalta näyttävään käyttäytymiseen hyvin erilaisten motiivien ajamana.

Minun puolisoni on impulsiivinen, luova, idearikas ja joskus lyhytjännitteinenkin. Hän inhoaa etukäteissuunnittelua ja haluaa tehdä asiat omalla tavallaan. Toisaalta hän on hyvin tasapainoinen, rauhallinen ja joissain asioissa käsittämättömän pitkäpinnainen. Minä haluaisin suunnitella asiat kunnolla ja toteuttaa ne hyvässä järjestyksessä. Mies on sitä tyyppiä, joka ensin kokoaa laitteen ja vasta äärimmäisessä hädässä avaa käyttöohjekirjasen selvittääkseen mikä meni vikaan, kun vekotin ei pelitä. Minä yleensä arvioin riskit jo etukäteen ja jätän suosista ryhtymättä sellaisiin töihin, joissa tiedän melko varmasti epäonnistuvani.

Oman itsekurin puutteeni olen tiedostanut ihan lapsesta saakka. Luulen, että osa tästä järjestelmällisyyden tavoittelusta on nimenomaan pyrkimystä sen kompensoimiseen. Tarvitsen tiukat säännöt ja rajat, muuten homma leviää käsiin. Parhaiten toimin, jos saan rakentaa ne rajat itse, sillä kaiken surkeuden kukkuraksi olen myös äärimmäisen auktoriteettiongelmainen. Esivallan kunnioitus ja herranpelko ei istutusyrityksistä huolimatta ole päässyt minussa kasvamaan ja kapinamieli herää toisinaan sellaisissakin tilanteissa, joissa viisas osaisi pitää suunsa kiinni ja pääsisi vähemmällä.

Eilinen hässäköinti ja pettyminen omaan itsekuriin sai Krätyakan tekemään myös sellaisen havainnon, että impulsiivisuus ja itsekurin puute saattavat joskus näyttää ulospäin samalta. Impulsiivisuus on kuitenkin eteenpäin ajava voima, usein jopa positiivinen ja uutta luova. Itsekurin puute sen sijaan on merkki tahdonvoiman heikkoudesta ja luonteen häilyvyydestä. En pidä siitä itsessäni.

Koska temperamentti on pelkästään psykofyysinen perusrakenne, jonka aineksista ihminen kokemustensa ja omien valintojensa kautta jalostaa persoonaansa, asioihin voi vaikuttaa. Huonoa ja vahingollista käyttäytymistä ei voi vakuuttavasti perustella sanomalla, että "mulla nyt vaan on tämmönen luonne".

Jokaisella aikuisella on vastuu käytöksestään ja mahdollisuus muuttaa sitä. Toki itsensä kasvattaminen on vaivalloista puuhaa. Harvoin se itsestään tapahtuu. Se on silti melkoinen mysteeri, miksi niin monet ihmiset valitsevat itselleen puolison, joka aluksi näyttää omia puutteita täydentävältä ja paikkaavalta vastakappaleelta, mutta parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen ne samat "täydentävät" ominaisuudet ovat muuttuneet hermoja riipiväksi ärsyttävyydeksi ja erilaisuudeksi.

Erityisen tavallinen

Silkasta myötätunnosta, luullakseni, olin viime yönä unissani nuorten leirillä. Pitäähän minun nyt jotenkin perheen elatukseen osallistua, ettei miehen ihan yksin tarvitse.

Se uni sai minut pitkästä aikaa miettimään elämänmittaista pikku dilemmaani, joka viime aikoina on jäänyt mukavasti taka-alalle, kun en enää tapaa vieraita ihmisiä, joiden seurassa joutuisin peilaamaan omaa persoonaani.

Vettä myllyyn pohdinnoilleni antoi nuorison blogeissa tänään hehkuteltu tieto, jonka mukaan illalla alkaa televisiossa uusi vampyyrisarja nimeltään True Blood ja ystäväni, joka eilen puhelimessa muistutti 15 vuotta sitten käymästämme keskustelusta, joka liittyi tähän samaan asiaan.

Olen luullut, että se kuuluu lähinnä nuoruuteen ja on sangen yleinen ongelma. Siis se, että ihmiset tahtovat yhtä aikaa kokea itsensä tavallisiksi ja erityisiksi. Erityisyys kai liittyy läheisesti oman arvon ja ainutlaatuisuuden kokemiseen, mutta tavallisuus tarjoaa suojan sosiaalisia paineita ja silmätikuksi joutumista vastaan.

Siinä keskustelussa, jota ystäväni muisteli, eräs kolmas henkilö toi julki halunsa poiketa valtavirrasta ja kertoi arvostavansa "kaikkea erikoista". Minä puolestani huokasin syvään ja sanoin toivovani hartaasti olevani tavallisempi, koska sillä tavoin elämä olisi paljon helpompaa.

Näin jälkeenpäin tuo keskustelu hymyillyttää. (Saattaa tietysti olla, että hymyni hyytyisi, jos edelleen joutuisin elämään jonkin yhteisön jäsenenä, joka päivästä toiseen yrittää ojentaa ja kammeta valintojani standardimpaan suuntaan). Joka tapauksessa nykyään tunnen itseni ylenpalttisen tavalliseksi ja se on hyvä tunne. Olen nimittäin tajunnut, että tavallisuus on suhteellinen käsite. Ympäristöllä on asian kanssa vähintään yhtä paljon tekemistä kuin yksittäisen subjektin tai objektin ominaisuuksilla.

Siksi hämmästyinkin itseäni, kun tänään koin pientä ärtymystä vilkuillessani niitä lukemattomia True Bloodin liittyviä blogiotsikoita. Huomasin, että minua harmittaa olla tässä asiassa osa valtavirtaa. Samalla tavoin kuin toivoisin, ettei tatuoinneista olisi tullut nykyisen kaltainen muoti-ilmiö (koska minä halusin sellaisen jo ennen kuin ne tulivat muotiin!??) ja ettei metallimusiikki olisi jo niin monen muunkin keski-ikäisen mielimusiikkia, toivon, etteivät kaikki muutkin olisi keksineet innostua vampyyrijutuista.

Jossain täällä tätiyden peitossa lymyilee ilmeisesti siis edelleen se pikkutyttö, joka kuvaamataidon tunnilla helposti kivahti: "Älä matki mua", jos vieruskaverin piirros alkoi liiaksi muistuttaa omaa. Mitä muuta se sellainen on kuin epävarmuutta omasta arvosta ja ominaislaadusta? Ihmisiähän me loppujen lopuksi olemme kaikki, eikä tässä maailmassa kukaan enää voi mitään kovin omaperäistä keksiä, jos otetaan huomioon aiemmin eläneiden sukupolvien määrä.

"Taivaassa enkeli ei ole mitään erityistä" on aforismi, joka aina on viehättänyt minua. Se muistuttaa siitä, ettei kaikki erityisyys ole yksilön omaa ansiota.

Nykyään, kun kaikessa kilpaillaan: kauneudessa, tiedon määrässä, ihmissuhdemarkkinoilla ja työmarkkinoilla, kaikilta aletaan helposti vaatia jotain "X-faktoria". Ei riitä, että ihminen on ihan hyvä ja hoitaa hommansa kelvollisesti. Pitäisi olla jotain uutta ja erilaista, muista erottuvaa, mutta juuri sopivalla tavalla poikkeavaa, sellaista, mikä nyt juuri arvostelijoiden mielestä sattuu olevan myyvää ja trendikästä.

Mitä sillä on merkitystä (paitsi ehkä lyhytaikaisesti toimeentulon tuojana)? Kaikki me synnymme, elämme ja kuolemme, syömme ruokaa ja hmm.. paskannamme. Ne ovat perusasioita kaikille. Kuka meitä muistaa vaikkapa sata vuotta kuolemamme jälkeen ja miksi pitäisi? Onko sellaisen ihmisen elämä jotenkin arvokkaampi, joka on elossa ollessaan saanut nimensä historian kirjoihin tai tienannut paljon rahaa?

Ihmisten arvostukset tulevat ja menevät. Ehkä se jotain lämmittää, jos näkee nimensä lehtien palstoilla tai voi ihailla nimeään verokalenterin kärkipäässä. Itselleni on ollut vapauttavaa tajuta, että erityisyys ja tavallisuuskin ovat vain ihmisten vaihtuvia käsityksiä. Ei niiden varaan kannata itsetuntoaan perustaa.

Jos minä satun nauttimaan tietynlaisesta musiikista ja elokuvista, miksi iloani pitäisi himmentää se, että miljoona muuta nauttii niistä myös. Jos jonkin suosikkini muuttuminen massailmiöksi häiritsee, silloinhan kysymys ei ole ollut aidosti omasta maustani, vaan pyrkimyksestäni erottua ja viestittää muille kulttuurista statustani viihdevalinnoilla..

Juupa juu. Taidan olla erityisen tavallinen ja hyvä niin..

Työkyvytön työhaluinen haikailee

Eilen osui näkökenttään tämmöinen uutinen. Siinä kerrotaan, että ensi vuoden alusta alkaa kolmen vuoden kokeilu, jonka tarkoituksena on saatella työkyvyttömiä ja muita eläkeläisiä takaisin työelämään - edes osa-aikaisiksi.

Jutussa kerrotaan, että :

Muutos antaa sekä kansaneläke- että työeläkelakien perusteella työkyvyttömyyseläkeläiselle mahdollisuuden ansaita 600 euroa kuussa ilman, että eläkkeeseen puututaan. Eläkkeen voi myös jättää lepäämään enintään kahdeksi vuodeksi työssäkäynnin ajaksi.

Krätyakan mielestä idea on sinänsä aivan loistava ja tilaisuuden tullen aion itsekin tähän mahdollisuuteen tarttua. Ongelma onkin nyt taas sangen käytännöllinen: mistä löytää tällaisen laskusuhdanteen aikana työnantajia, jotka ylipäätään palkkaavat uutta väkeä edes osa-aikaisiksi. Jos tarjolla on yllin kyllin terveempää ja nopsajalkaisempaakin työvoimaa, tuskin kukaan parempinakaan aikoina meitä puolikuntoisia, arvaamattomasti sairaslomailevia, ihmisiä vaivoikseen ottaa.

Opetusalalla tosin on edes jonkinlaiset mahdollisuudet löytää tuntitöitä, joissa huonommillakin pattereilla on mahdollisuus jaksaa (kun ei tarvitse pysyä jaloillaan kuin pari tuntia kerrallaan)ja eläke tasapainottaa muutoin sangen pieneksi jäävää toimeentuloa.

Sellainen kysymys kuitenkin tästä herää - erityisesti oman alani töitä ajatellen, että mitenkäs nyt käy nuorten ja kokemattomien työnhakijoiden, jos työkokemusta on tämän uudistuksen myötä epäpätevänä tai heti valmistumisen jälkeen entistäkin vaikeampi saada? Jos kokeneemmat konkarit eläkkeeltä tulevat mieluusti tuuraamaan aina tarvittaessa ja saavat mahdollisesti nopeastikin järjestettyä itsensä työpaikalle siinä missä nuoremmilla voi olla lastenhoito-ongelmia ynnä muuta.

Työttömyyskorvauksilla ja pätkätöillä elävällehän korvausten ja pienten palkkojen odottelu voi olla välillä aikamoista tasapainottelua ja luovimista. Uudistuksista huolimatta tilanne on monen kohdalla se, että ennemmin kannattaa jättää työ vastaanottamatta kuin pähkäillä työmatkaongelmia (kenellä pitkäaikaistyöttömällä yksinhuoltajalla on esimerkiksi varaa ylläpitää autoa?), järjestää lastenhoito ja matkustaa ehkä kalliisti kauaskin pariksi viikoksi töihin, jotta saa sitten taas odotella soviteltua päivärahaa ties kuinka kauan. Eläkeläinen voi sentään toistaiseksi luottaa siihen, että "tili" tulee säännöllisesti joka kuukausi.

Ongelmallista tai ei, nin Krätyakka on sillä tavalla vähän vinksahtanut, että tykkäisi edelleen ihan tavattomasti käydä oman alansa töissä. Kotityöt ei ole ollenkaan sama juttu. Niitä olen aina inhonnut, mutta jospa vielä joskus pääsisi, jaksaisi ja pystyisi, niin voi miten ratkiriemukasta olisikaan päästä kouluuuuuuun (sinne luokan etuosaan, ei pulpettiin ;.)

Käämit käryää

Tänään kärysi totaalisesti käämit, kun mikään, ei niin MIKÄÄN etene mihinkään suuntaan tässä talokauppa-asiassa, vaikka työt pitäisi alkaa ihan justiinsa ja remottia pitäisi ehtiä tehdä valtavasti ennen syysmyrskyjen ja talvipakkasten tuloa. Soitin sille henkilölle, jonka asiaa OLISI PITÄNYT maaliskuusta saakka hoitaa, enkä enää ollut kohtelias. Ilmoitin ihan siekailematta ja tyystin mieheni suostumusta tiedustelematta, että ellei asia nyt enemmän kuin vilkkaasti etene, he saavat pitää hyvänään sekä talonsa että virkansa. Tämmöinen vetkuttelu menee jo mahdottomuuksiin.

Yleensä tulen kohtalaisen hyvin toimeen ihmisten kanssa, jotka ovat hitaita, perinpohjaisia, pikkutarkkoja byrokratiaan kompastelijoita ja jopa niin sanottuja ammattivalittajia (siis tyyppejä, jotka päätoimisesti suoltavat virallisia valituksia kaikkiin mahdollisiin instansseihin ilman mitään sen jalompaa pyrkimystä kuin halu osoittaa, että tässä on nyt tapahtunut virhe).

Kannatan itsekin sääntöjen tarkkaa noudattamista - varsinkin silloin, kun säännöt on laadittu tarkoituksenmukaisiksi ja mahdollisimman oikeudenmukaisiksi (ellei ole, silloin niitä pitää muuttaa, mutta sitäkään ei mielestäni kuulu toteuttaa niitä järjestelmällisesti rikkomalla, vaan ihan laillisin keinoin) Minun henkilökohtaisen mukavuuteni takia säännöistä ei tarvitse joustaa. Sellaista en kuitenkaan meinaa sietää, että pilkun viilaus on itse toimintaa tärkeämpää ja sellainen pilkunrakastaja siellä luurin toisessa päässä nyt mitä ilmeisimmin ähki ja jahkaili.

Jossain vaiheessa puhelua pelkäsin, että puoliso tulee tempaisemaan luurin kädestäni, mutta hän kesti kuin mies. Lopetettuni lohdutin häntä sanomalla, että tämän jälkeen, jos töissä tulee oikein tiukka paikka, hän voi aina vetää hihastaan vaimokortin. Pienellä paikkakunnalla maine kiirii edellä kuin hyökyaalto, eikä varmasti kulu montakaan päivää tästä, kun koko tuleva kotipaikkakuntamme tietää, millainen hirmuinen puoliso sillä uudella viranhaltijalla on. Jos isot pojat kylillä kiusaa, voi mies aina uhata usuttaa akkansa asialle. Luulen, että tämän jälkeen se tehoaa - ainakin kaikkiin, joilla on itsesuojeluvaistoa jäljellä. Grrrrr.

Epätrendikkäästi suvaitsematon

Tänään kävimme laumamme kahden nuorimman nelijalkaisen kanssa koiranäyttelyssä. Menestys oli ihan kiitettävä (punainen nauha, eli EH, mikäli jotain asiantuntevaa sattuu kiinnostamaan). Päivä oli oikein mukava: paljon viehättäviä nelijalkaisia ja ihan siedettäviä kaksijalkaisia kauniilla ruohokentällä toisiaan ihmettelemässä. Yllättäen tapahtuma sai minut miettimään ihan yleisellä tasolla ja omalla kohdallani suvaitsemattomuutta.

Mikä hemmetti siinä onkin, että nykyään pitäisi olla niin maailmoja syleilevän suvaitsevainen kaikkia ja kaikkea kohtaan- vähintäänkin pinnalta, ainakin julkisesti? Kuitenkin vaaleissa kahmii äänivyöryn joku tuommoinen poliittinen populistipuolue kuin Perussuomalaiset, jotka ratsastavat nimenomaan ihmisten erilaisuuden pelolla ja suvaitsemattomuudella.... ja kulissien takana puheet ovat melkein jokaisessa liikkeessä ja kuppikunnassa paljon jyrkempiä kuin julkisesti annetuissa, näennäisen korrekteissa, lausunnoissa.

Itse en mielipiteineni voisi kauemmas oikeistolaisista poliittisella kartalla sijoittua. Silti huomasin tänään, että suvaitsemattomuus on asia, joka meitä yhdistää. Sen tahdon avoimesti tästedes nostaa omalla kohdallani ja mahdollisuuksien mukaan julkisemminkin kunniaan. Kaikkia elollisia tulee kohdella kunnioittavasti, enkä totisesti hyväksy väkivaltaa, mutta asioista pitää voida olla vahvasti eri mieltä ilman, että tulee leimatuksi idiootiksi, vaikkei enemmistön näkemystä kannattaisikaan.

On nimittäin paljon asioita ja ilmiöitä, joita en todellakaan sulata. Eläinrääkkäys, toisten ihmisten esineellistäminen ja ahtaat sukupuoliroolit ovat kärkikolmikossa, mutta lista on yllättävän pitkä. Väillä tuntuu, että pian kai Jumalan olemassaolokin ratkaistaan EU:n päätöksellä tai kansanäänestyksellä. Krätyakalle semmoinen järjestys ei passaa ollenkaan.

Siinä koirien paremmuusjärjestykseen asettelua katsellessani jostain tupsahti päähäni kirkkaana ajatus, että tarpeeksi pitkään olen pitänyt suuni kiinni ja sulkenut silmäni kohdatessani asioita, joita en voi hyväksyä. Olen selittänyt niitä ihmisten yksilöllisyydellä ja muistutellut itseäni, ettei kukaan ole täydellinen (varsinkaan minä itse).

Epätäydellisyyttä ja erehdyksiä on kestettävä sekä itsessä että muissa, jos mielii tässä maailmassa toisten kanssa toimia. Sitäpaitsi toiselle aiheutettu mielipaha ei yleensä edistä mitään hyvää. Siksi kai olen yrittänytkin sietää, sopeutua, sulautua ja suvaita koko tähänastisen elämäni ajan. Joskus ainoa keino on ollut vetäytyä pois seurasta, kun ei kestä erilaisia näkemyksiä ja toimintatapoja, muttei myöskään sitä, mitä seuraa, jos aukaisee suunsa ilmaistakseen eriävän mielipiteensä (nimimerkillä: kokemusta on useamman mustelman ja parin sairaalareissun verran. Siitä ehkä enemmän huomenna)

Jossain menee kuitenkin raja. Samalla kun postmoderni yhteiskunta individualisoitumisineen on muovannut meistä yhä erilaisempia, se on tuonut mukanaan myös mahdollisuuden valita mieluistaan seuraa ja aktiviteetteja. Tästedes aion tehdä sen entistäkin tietoisemmin ja avoimemmin....silläkin uhalla, että olen kohta suvaitsemattomine mielipiteineni ylhäisessä yksinäisyydessä.

Miksi minusta ei voi tulla kirjailijaa

Kirsti totesi hiljattain blogipostauksessaan, että opettavaisuus on ollut kirjallisuudessa epämuodikasta jo pidempään ja nykyään alkaa tuntua siltä, että viihdyttävyyskin on kyseenalaista. Se sai Krätyakan hieman haikeana jälleen kerran pohtimaan syitä siihen, miksi minusta ei koskaan voi tulla kirjailijaa.

Koska olen kirjoittanut niin kauan kuin muistan ja saanut siitä hommasta joskus palkkaakin, on asiaa tietenkin joskus tullut tuumattua. Jo kouluikäisenä huomasin kuitenkin, että tarinat sinänsä eivät minua kiehdo. Olen tosi huono visualisoimaan, kuvittelemaan ja kuvailemaan esineitä ja interiöörejä. Sanat ovat kyllä mielenkiintoisia, mutta enemmän minua kiinnostaa merkitykset niiden takana.

Itseasiassa koko kirjoittamisen mielekkyys minun kohdallani lepää sen varassa, että sillä on jokin tarkoitus, että on olemassa jokin asia, joka on tärkeää saada julki. (joko oman mielenrauhan vuoksi tai vaikuttamistarkoituksessa). Ilman sitä epämuodikasta "opettavaisuutta" ja jonkinlaista oivallusta, en koe kirjoittamista itselleni mielekkääksi.

Jotain pinnanalaista, analogioita, metaforia ja sanomaa etsin myös toisten teksteistä. Modernista kaunokirjallisuudesta olen löytänyt sitä vuosi vuodelta vähemmän. Siksi romaanien lukeminen on minulta melkein kokonaan jäänyt. Tähän saakka olen pitänyt suurimpana syynä kyvyttömyyttäni ymmärtää nykykirjailijoiden sanomaa. Kirstin kirjoitus tarjosi ilahduttavan synninpäästön vihjaamalla, ettei syy olekaan yksinomaan näiden korvien välissä, vaan yleisemmin nykykirjallisuuden ihanteissa.

Sen tekstin luettuani olen hykerrellyt tyytyväisenä, etten sitten koskaan hukannut voimiani hakeutumalla kirjoittajakoulutukseen, niinkuin jossain vaiheessa varovasti suunnittelin. Viis pilkkusäännöistä, rakenteista ja kirjallisuuden historiasta. Akka senkun bloggaa ja pistää pilkut sinne, minne muistaa. Taide on asia erikseen. Siitä saavat pitää huolen jotkut muut.

Sitoutumiskammoa

Viime aikoina yllättävän moni seuraamani bloggaaja on lopettanut kokonaan tai siirtänyt tekstinsä salasanan taa (ehei, en ainakaan tunnusta/tunnista käyneeni ketään kommenttilootissa kiusaamassa). Kirjoittajan persoonan mukaisesti ovi on suljettu joko hiljaa, marginaaliset lukijat kohteliaasti hyvästellen ja halukkaille salasanaa tarjoten, tai varoittamatta kiinni paukaten.

Keneltäkään en ole salasanaa erikseen pyytänyt, vaikka mukavasta lukemisesta luopuminen onkin tuntunut haikealta. Tänään, kun en enää päässytkään Lyytin blogiin, mietiskelin hetken miksi: Siis miksi en kiireenvilkkaa ota kirjoittajaan yhteyttä, vaikka olen kovasti nauttinutkin hänen ajatuksistaan. Miksi en toimi niin myöskään live-elämässä (...enää. Nuorempana pidin kymmeniin vanhoihin ystäviin yhteyttä, joskus jopa yksipuolisesti, ja lähettelin joka vuosi valtavat määrät joulukortteja sellaisillekin, joita en ollut tavannut enää vuosikymmeneen).

Tajusin, että tässäkin asiassa olen sitoutumiskammoinen. Pelkään, että, jos erikseen pyytäisin salasanan jonkun blogiin ja saisin sen, siitä seuraisi jonkinlaisia ääneen lausumattomia velvoitteita kommentoida tms. Sitten, kun koittaisi taas ne ajat, että en päiväkausiin edes pääse ylös vuoteesta, potisin häpeää, syyllisyyttä ja tarvetta selitellä, miksi en ole jaksanut olla sosiaalinen.

Nuorena seurustelusuhteeni olivat kovin lyhyitä (kenelläpä ei siinä iässä ollut) ja niitä oli paljon. Suhteesta irtipyristelijä oli yhtä tapausta (terveellinen kokemus muuten) lukuunottamatta aina minä. Jossain vaiheessa psykologisoin asiaa niin, että syynä saattoi olla klassinen pelko siitä, että toinen jättää. Siis, että pitää lähteä itse ensin, jotta ei tule hylätyksi. Näin pitkän ajan kuluttua on helpompaa nähdä, että toisinaan syy oli juuri se, mutta vieläkin useammin itse kyllästyin ja halusin vaihtelua.

En ikinä haaveillut ikuisesta, romanttisesta rakkaudesta tai avioliitosta. En oikeastaan olisi välittänyt edes seurustella, mikä siihen aikaan oli suorastaan tavatonta. Maailma on niistä ajoista paljon muuttunut. Itse asiassa taisin käyttäytyä ihmissuhdeasioissa niinkuin tuolloin pahankurisille pojille sopi - en suinkaan kunnon tytön tavoin.

Työpaikoissakaan en ole koskaan kauaa pysynyt, eikä tiheä asuinpaikan vaihtaminenkaan ole ollut ongelma ennen. Nyt huomaan kuitenkin, että kaikissa näissä asioissa olen muuttunut. Sitoutumiskammo on kutistunut, vaihtelunhalu ja kärsimättömyys väistynyt ja tilalle on tullut vakautta, jopa ripaus juurien ja tradition arvostusta.

Taas löytyy mummun sanaisesta perintöarkusta tähänkin sopiva lausahdus: "Kyllä maailma opettaa. Jos ei muuta niin hiljaa kävelemään."

Lahjan antamisesta

Minusta on merkillistä, että niin monet asiat ovat samanaikaisesti helppoja ja vaikeita tai mukavia ja hankalia, kuten nyt esimerkiksi lahjan antaminen.

Tykkään ihan tavattomasti antaa ihmisille pieniä lahjoja, joista tiedän heidän melko varmasti ilahtuvan. Jos kaupassa tai matkoilla osuu vastaan jotain, josta arvelen jonkun läheiseni pitävän, ostan sen välittömästi, jos rahapussi sallii, enkä jää odottelemaan seuraavaa joulua tai merkkipäivää (mistä sen tietää ollaanko silloin edes enää elossa).

Joululahjoja ryhdyn tavallisesti hankkimaan jo tammikuun alennusmyynneistä. Kaikkein mukavinta on kuitenkin ollut sellaisten lahjojen antaminen, joiden eteen on tullut nähtyä vaivaa. Yhteen aikaan kirjoitin käsin tietyille ystäville sellaisia "yksilöllisesti räätälöityjä" runokirjoja, joihin kopioin juuri niitä tekstejä, joista arvelin heidän nauttivan. Sekaan tuli tietysti liimailtua kauniita kuvia.

Kolmenkympin kieppeillä minuun taisi iskeä ennenaikainen mummukuume, kun kudoin melkein kaikille rakkailleni vähintään yhdet villasukat ja neulepaitojakin kaikille niille, joiden kuvittelin semmoista käyttävän. Parasta koko puuhassa oli neuleen suunnittelu, lankojen ja värien valinta ja kuvion räätälöinti juuri sitä tiettyä ihmistä varten. Kutoessa oli sitten aikaa neuloa sekaan paljon lämpimiä, siunaavia ajatuksia ja muistella yhteisiä muistoja.

Viralliset merkkipäivät ja lahjat hieman vieraammille ihmisille ovat sitten asia erikseen. Suorastaan viheliäistä on yrittää selvittää, mitä kaikkea vuosikausia yhdessä asuneella, viimeinkin vihille päätyvällä parilla, on ennestään. Varsinkin, jos morsiusparia ei tunne hyvin, sellaisissa tilanteissa ainoa pelastus on valmiiksi tehty lahjatoivomuslista. Muutoin täytyy tyytyä persoonattomaan shekkiin.

Valmistujaislahjaksi rahaa onkin jotenkin luontevampi antaa, koska nuorilla sitä harvoin on liikaa ja monilta itsenäistä elämää aloittelevilta nuorilta saattaa kodistaan vielä jotain puuttuakin. Olen minä silti viime aikoina muutamia kertoja meinannut suuni auki loksauttaa, kun kysyessäni ylioppilaaksi valmistuvalta nuorelta "Mitähän sulta vielä sieltä uudesta asunnosta puuttuu", olen saanut vastaukseksi toivomuksia, jotka kuuluvat luokkaan "mikroaaltouuni", "ilmankostutin" ja "pesukone"... Hieman erilaisia aikoja siis eletään kuin Krätyakan nuoruudessa, jolloin häälahjaksi saatiin pussilakanoita ja avioparinkin kaksi ensimmäistä muuttokuormaa mahtui ihan hyvin yhteen peräkärryyn..

No, tästä henkilökohtaisesta ambivalenssista huolimatta yritän enimmän aikaa nähdä lahjan antamisen iloisena asiana. Jos paketin saaja ei sitten hyvää tarkoitustani tajua, olenpahan ainakin parhaani yrittänyt ja yleensä asiaa pitkäänkin yrittänyt saajan kannalta pähkäillä. "Son saatu, mikon tarjottu. Oma vika, jos ei kelepaa." , tapaa naapurin emäntä sanoa. Ehkä se on tässä tapauksessa vapauttava ajatus.

Suhteellisuudesta

Asioiden suhteellisuus on seikka, joka on askarruttanut Krätyakkaa aina ja kaikkialla. Kuten olen jo tullut tunnustaneeksi, kohtuullisuus ei kuulu vahvuuksiini ja sitä suuremmalla syyllä on ollut järkevää yrittää kehittää edes suhtellisuudentajuaan.

En usko, että yhdelläkään ihmisellä on sitä riittävästi. Kognitiivista psykologiaa lukeneet tietävät, että jopa etäisyyksien ja esineiden koon arvioiminen on opittu asia (saati sitten monimutkaisemmat, esimerkiksi sosiaalisiin ilmiöihin liittyvät seikat). Itseäni hihitytti kovasti , kun ensimmäistä kertaa kuulin tutkimuksesta, jossa tarkkailtiin, miten koko ikänsä viidakossa eläneet ihmiset yrittivät arvioida kaukana seisovien eläinten kokoa. Perspektiivistä ja siitä, että kauempana sijaitsevat kohteet näyttävät meistä pienemmiltä, ei ollut hajuakaan. Etualalla istuskeleva murmeli saatettiin arvioida savannilla isommaksi kuin kaukana näkyvä norsu, koska viidakossa puut olivat estäneet näkemästä kauas ja siksi koon ja etäisyyksien arviointi oli jäänyt kehittymättä.

Hymy hyytyi kuitenkin heti, kun aloin huomata henkilökohtaisia, elämäni varrella paljastuneita havaintoharhoja. Erityisesti minäkuva on sellainen, joka Akalla on ollut pahasti vinossa todennäköisesti siksi, että palaute on ollut niin vastakohtia täynnä (olenko minä nyt sitten iloinen vai ryppyotsainen vakavikko? Olenko ystävällinen ja helposti lähestyttävä vai ylimielinen paskiainen? Ota siitä nyt sitten selvää...)

Me ihmiset muokkaamme käsitystä itsestämme jatkuvasti toiminnassa onnistumisten ja epäonnistumisten ja toisilta saamamme palautteen avulla. Hämmentäviä ja suhteellisuudentajua kehittäviä ovat tilanteet , joissa palaute on ristiriitaista tai ympäristö odotuksineen vaihtuu usein toisenlaiseksi. (Viime aikoina olen vakavasti harkinnut muuttoa Samoan saarille tai Länsi-Afrikkaan, jossa runsasmuotoinen takamus on kuulemma seksikkyyden huipentuma)

Itse yritin pitkään oppia salamannopeasti vaihtamaan pukeutumistyylin, kielen, puheenaiheet ja käytöksen aina kulloiseenkin ympäristöön sopivaksi - niin pitkälti kuin se syvimpiä arvojani loukkaamatta oli mahdollista. Lopulta moinen jatkuva värin vaihtaminen kävi uuvuttamaan. En minä toki vieläkään tahallani lähde ketään pukeutumisellani tai puheillani loukkaamaan, mutta maahan asti en enää kumartele, enkä pyytele keneltäkään anteeksi olemustani. Suhteellisuudentajua on sekin, että antaa arvon myös itselleen, eikä ainoastaan toisille...

Olla joku jollekin

On olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat kaiken aikaa lähelleen jonkun kertomaan, että he ovat hyviä, arvokkaita ja rakastettuja. Ilman tällaista rohkaisijaa he tuntevat ikään kuin katoavansa yhdentekevään olemattomuuteen. Kauan sitten tapasin kerätä ympärilleni tällaisia ihmisiä.

Kun sitten uuvuin, enkä jaksanut enää antaa, kantaa ja rohkaista, koin hirveätä syyllisyyttä ja epäonnistumista itse valitsemassani elämäntehtävässä....Kunnes lopulta oivalsin, että minä olin tarvinnut heitä aivan yhtä paljon kuin he minua. Kaiken kurjuuden kukkuraksi minun positiivinen palautteeni, tukeni ja hoivani oli näille ihmisille kuin kärpäsenkakka erämaassa. Ei siitä ollut olemattomalle itsetunnolle nosteeksi eikä lannoitteeksi.

Huomasin, että minulla oli pohjaton tarve olla tarvittu ja siinä tehtävässä korvaamaton. Kun huomasin, etten minä voi ketään itseltään pelastaa, enkä parantaa, uskalsin viimein vapauttaa itseni loputtomasta ymmärtämisen, kuuntelemisen ja auttamisen velvollisuudesta.

Jotkut haluavat olla tunnettuja ja arvostettuja. Jotkut janoavat valtaa ja mammonaa. Minulla on edelleen tarve hoivata, auttaa ja vaikuttaa niin, "että maailma pelastuu". Nykyään valitsen kuitenkin kohteeni toisin. Henkiseksi kainalosauvaksi minusta ei enää kenellekään ole. Hoivaamisen tarvettani saan toteuttaa päivittäin tätä karvaista riiviölaumaani paapoessa. Maailman pelastusprojekti etenee pikkuhiljaa, hiekanjyvä kerrallaan, ja sitten, kun minä en enää jaksa, astuu varmasti joku samaan suuntaan vinksahtanut puikkoihin.

Luulen, että loppujen lopuksi meillä kaikilla on tarve olla joku jollekin. Se kaipaus vain saa meissä erilaisia ilmenemismuotoja.

Keskeneräisten käsitöiden näyttely

Päivä on kulunut pääasiassa pyrstö pystyssä pölyisessä komerossa. Langanhakijat tulevat huomenna. Tänään olen epätoivon vimmalla yrittänyt päättää, mitä laitetaan kierrätykseen, mitä heitetään pois ja mikä työ on niin lähellä valmistumista (ja mahdollisesti jollekin käyttökelpoinen,) että sen voisin ehkä vielä saada valmiiksi.

Mies katseli tovin touhujani ja tuumasi, että noista saisi pystyyn jo ihan yksityisen "keskeneräisten käsitöiden näyttelyn". Molemmat nimittäin jokin aika sitten luimme, että sellainen oli jossain järjestetty. Sinänsä terapeuttinen ja hauskankuuloinen idea. Olisin semmoista voinut vaikka lähteä katsomaan, mutta EN omia töitäni. En ole uskaltanut laskea, mutta keskeneräisiä neulepaitoja ja sukkapareja löytyi varmasi reilusti toistakymmentä ja suurin osa itselle aiotuista neulepaidoista on kummasti kaapissa kutistunut.

Ehkä siksikin niitä on tullut kaapin perällä niin pitkään säilöttyä, että hukkaan heitetty aika, vaiva ja raha on harmittanut hirmuisesti. No, nyt ei enää harmita. Aika auttaa luopumaan ja hyväksymään asiat, joille ei enää mitään mahda ja sekin lohduttaa, että jäljelläolevat langat pääsevät ihmisille, jotka keksivät niille käyttöä.

Kuten jo Isopeikon kommenttiin taannoin vastasin, kohtuullisuus ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani (vaikka kovasti sitä yritän opiskella). Kaikki on ollut aina joko ON tai OFF. Opintoviikkoja piti yliopistossa suorittaa vähintään 50 vuodessa. Neulepaitoja tuli yhtenä vuonna tehtyä yhteensä 85 (en minä mikään pikatikkuaja ole. Paksu lanka oli silloin muotia ja suuri osa oli lasten kokoja). Otuksia ei talossa ole ne kohtuulliset kissa ja koira, vaan huomattavasti isompi lauma jne. jne.

Välillä tuntuu kuin koko elämä olisi meikäläisen kohdalla yhtä keskeneräisten käsitöiden näyttelyä. Se ei tunnu mukavalta. Onko kyse pelkästään siitä, että rima on liian korkealla vai onko tavoitteita tämän akan kohdalla mahdollista edes laskea niin alas, että ne kaikki saavuttaisin? Enpä tiedä. Onneksi ainakin impulsiivisuus ja rohkeus uuden aloittamiseen on vanhemmiten hiipunut. Se on helpompaa kaikille.

..mutta nyt niistän pölyt nenästäni, heitän pari kipunappia naamaan ja menen ulos portaille koulimaan kyssäkaalintaimia pienempiin purkkeihin. Aurinko paistaa. Linnut mekastaa ja koirat nauttivat puiden varjossa ulkoilmaelämästä. Täällä on kevät.

Asunnottomuudesta

Yle julkaisi hiljattain uutisen, jossa kerrotaan asunnottomuuden lisääntyneen Suomessa viime vuonna yli viidellä prosentilla. Kyse ei ole pelkästään siitä, että maaseutu tyhjenee ja kasvukeskuksista loppuu kohtuuhintaiset asunnot. Uutena ryhmänä päihdeongelmaisten ja pitkäaikaistyöttömien joukkoon on asunnottomiksi ilmaantunut kuulemma nuoria aikuisia, jotka luottotietojensa menettämisen jälkeen eivät enää kelpaa asunnon omistajille vuokralaisiksi. Eivätkä tilastoissa edes näy kaikki ne ihmiset, jotka majoittuvat väliaikaisesti tuttavien ja sukulaisten luona, vaikka kiertolaiselämä sohvalta toiselle voi kestää pitkiäkin aikoja.

Itseäni ajatus kodittomuudesta ahdistaa niin, että en ole vielä uskaltanut katsoa muutama päivä sitten esitettyä Ajankohtaista kakkosta, vaikka se talteen otinkin. Oma asunnottomuuteni kesti aikoinaan vain muutamia kuukausia ja tukevan turvaverkon ansiosta en ollut edes vaarassa joutua taivasalle. Ahdistavaa se silti oli, enkä osaa kuvitellakaan, miten ankea tilanne on niillä, joilla ei ole ystäviä ja sukulaisia, jotka auttavat pahan paikan tullen.

Asuminen on Suomessa tavattoman kallista, mutta näissä ilmasto-oloissa välttämätöntä. Asuntopolitiikka on jälleen yksi sellainen asia josta toivoisin julkisen vallan kantavan suurempaa vastuuta. Vapaat markkinavoimat eivät nimittäin ainakaan asunnottomien asioita kuntoon hoida.

Yvioonilla oli myös tänään blogissaan mielenkiintoinen postaus siitä, miten yhteisössä asuminen voisi olla hyvä vaihtoehto monille yksin eläville. Joitakin kuluja voitaisiin tasata ja yksinäisyyden tunne lievittyisi, kun juttuseuraa olisi helposti saatavilla, kun sitä kaipaa.

Meidän kotonamme on asunut parikin kertaa hieman pitempiaikainen vieras, (toinen 2 vuotta ja toinen puoli vuotta) vaikka talomme on niin pikkuinen, ettei vieraalle ollut edes omaa huonetta. Minä en totisesti ole kovin sosiaalinen, enkä sopeutuvainen olento, mutta ne vieraatpa sattuivat olemaan. Sopu sijaa antoi ja vuokran sijaan sain siltä pitempiaikaiselta sohvanasukilta paljon apua kodinhoidossa. Tuli hyvä mieli, kun saattoi antaa toiselle katon pään päälle ja sai vielä apuakin asioissa, joita oli vaikea itse jaksaa.

Noiden kokemusten avittamana minäkin olen ajautunut Yvioonin tavoin ajattelemaan, että jonkinasteinen yhteisasuminen voisi olla ihan varteenotettava vaihtoehto myös itselleni, jos vain joskus tarpeeksi samanhenkistä seuraa löytyy. Siitähän ei tietenkään mitään tulisi, jos seinän taakse asettuisi joku bakteerikammoinen siivousneurootikko, joka saisi ahdistuskohtauksen aina meidän puolella käydessään. Tällä hetkellä talo on kuitenkin niin täynnä karvaista sakkia, ettei tänne enää useampia kaksijalkaisia taitaisi sekaan mahtuakaan.

Tasan ei käy onnenlahjat

Kirlah kirjoitaa uusimmassa blogitekstissään täyttä asiaa siitä, miten ihmisen kannattaa aina tehdä parhaansa, koska joskus esimerkiksi työnhaussa hyvin pienet seikat ratkaisevat. Näin se varmasti on, mutta silti Krätyakalle tuli tekstistä hillittömän pahankurinen olo.

Itse oli koululaisena juuri sellainen laiskamato, joka ei rikkaa ristiin viitsinyt laittaa varsinkaan niiden aineiden vuoksi, jotka eivät sattuneet kiinnostamaan. Kouluun mennessä osasin liikaa ja turhauduin. Sitten, kun alkoi tulla tarpeeksi haastetta, olin jo koulukiusattu ja energiani kului lähinnä jonkinlaiseen selviytymistaisteluun.

Todistuksesta löytyi iso liuta ysejä ja kymppejä, mutta varsinkin viimeisinä kouluvuosina aina myös muutama tuolinkuva. Tulipa yhtenä vuotena oikein ehdotkin, kun en kolmeen kuukauteen käynyt kertaakaan matikantunneilla. Eikä olisi Akasta ylioppilasta tullut ilman iltalukion juoppoa matikanopea, joka oli myöskin laiskanpulskeata sorttia, eikä viitsinyt akan uusintakokeita alvariinsa punakynällä koristella, vaan päästi lopulta armosta pälkähästä.

Silti ei ole työnhaussa juuri ongelmia ollut - varsinkaan, jos olen haastatteluun asti päässyt. Useimpiin paikkoihin on peräti kotoa asti tultu hakemaan. Ei ollut hankaluuksia myöskään yliopistossa. Kun motivaatio oli kohdallaan, tulosta syntyi kuin leikiten.

Myöhemmin, opettajan töissä, pidinkin opiskelijoiden motivointia työni tärkeimpänä osana. Kun tietää miksi jotain on tekemässä ja kokee opiskelun henkilökohtaisesti itselleen mielekkääksi, on aina helpompaa ratkoa eteen tulevat oppimisen ongelmat.

Jälkeenpäin olen joskus miettinyt, olisiko elämä ollut helpompaa, jos olisin ollut ahkerampi, tunnollisempi ja sopeutuvampi, jättänyt lintsaamisen väliin ja suhtautunut auktoriteetteihin kunnioittavammin. Luulen, että olisi ollut - kaikille osapuolille. Paljon olisi kuitenkin jäänyt myös oppimatta sekä itseltäni että niiltä opettajaparoilta, joiden työn tein varmasti toisinaan sangen hankalaksi.

Pitkään minusta kiersi kotikaupungissani juoru, että olin saanut potkut paikallisesta musiikkioppilaitoksesta. Teknisesti ottaen se ei pitänyt paikkaansa, mutta niinkin olisi voinut käydä. Minun elämääni siitä koulusta lähdöllä oli sellaiset seuraukset, että kun en oppinut tanssimaan muiden pillin mukaan aloin ihan konkreettisesti soittaa sitä itse. Ryhdyin tekemään omaa musiikkia. Lopetin myös päivälukion kesken ja muutin toiselle paikkakunnalle vapaamuotoisempaan iltalukioon ja sama kaava on jatkunut muillakin elämän alueilla.

Ironista, että kaikesta huolimatta, juuri minä lopulta itse päädyin opettajaksi, vieläpä vapaaehtoisesti ja syvällä tunteen palolla. Kaikkein suurinta hellyyttä ja ymmärrystä tunsin kuitenkin luokassa aina niitä murheenkryynejä vastarannankiiskiä kohtaan.

Retrospektiota

Viimeiset vuoteni työelämässä olin opona parissa oppilaitoksessa. Se tuntui äärettömän tärkeältä tehtävältä, samalla kertaa pelottavalta ja antoisalta. Miten auttaa nuoria parhaansa mukaan toteuttamaan unelmiaan ja sovittamaan niitä yhteen karun todellisuuden kanssa? Voi, miten monta kertaa toivoinkaan pöydälleni tietokoneen sijaan kristallipalloa, josta olisi voinut tarkasti ennustaa elinkeinoelämän tulevat työvoimatarpeet ja talouden kehityksen.

Melkein perhosen siipien repimiseltä tuntuivat ne kerrat, jolloin nuorelle oli pakko kertoa, miten paljon eri alojen taiteilijoita Suomessa on jo työttömänä tai kuinka pieni prosentti hakijoista pääsee opiskelemaan vaikkapa oikeustieteelliseen.

Jos olisin katkeroituvaa sorttia, saattaisin olla käärmeissäni myös oman urakehitykseni mahalaskusta - varsinkin näin jälkikäteen ja autuaasti unohtaen, että ratkaisut olivat loppujen lopuksi aina omiani. Virheellinen ammatinvalinta, työttömyysjaksot, loppuunpalaminen ja osittain myös sairastuminen olivat kaikki tavalla tai toisella seurausta omista valinnoistani. Ne tuli tehtyä senhetkisen parhaan ymmärryksen pohjalta, joten ei niitä katuakaan kannata.

Tämän ajan nuoria en kyllä kadehdi. Itse sain sentään melkein koko työurani elää aikaa, jolloin työnantajat soittelivat kotiin ja tarjosivat töitä. Nyt on kilpailu todella kovaa ja vaatimukset välillä suorastaan yli-inhimillisiä.

Meille 60-luvulla syntyneille vielä uskoteltiin, että korkea koulutus on avain menestykseen ja nousujohteiseen urakehitykseen. Nyt ei maisteri ole enää mitään ja tohtoreitakin alkaa olla työttöminä pilvin pimein. Samaan aikaan työmarkkinoilla vaaditaan hyvää koulutusta, laaja-alaista kokemusta, vankkaa tietotaitoa, kykyä markkinoida itseään ja tietysti tasokasta ulkomuotoa (onhan työntekijän habitus väistämättä yrityksen käyntikortti).

Ehkä tänään on ihan hyvä olla tässä, metsän reunassa, syrjässä. Huhkikoot ne jotka jaksavat. Ainoa huoli akalla on kissanruoka ja se riittääkö rahat eläinlääkärilaskuihin sun muihin perustarpeisiin. Noita tämän päivän nuoria tulee silti surku. Jaksavatko ne, vai menevätkö jo keski-iässä pahasti rikki ja jos, niin mihin meidät kaikki ennen aikojaan romuttuneet loppujen lopuksi säilötään?