Yle julkaisi hiljattain uutisen, jossa kerrotaan asunnottomuuden lisääntyneen Suomessa viime vuonna yli viidellä prosentilla. Kyse ei ole pelkästään siitä, että maaseutu tyhjenee ja kasvukeskuksista loppuu kohtuuhintaiset asunnot. Uutena ryhmänä päihdeongelmaisten ja pitkäaikaistyöttömien joukkoon on asunnottomiksi ilmaantunut kuulemma nuoria aikuisia, jotka luottotietojensa menettämisen jälkeen eivät enää kelpaa asunnon omistajille vuokralaisiksi. Eivätkä tilastoissa edes näy kaikki ne ihmiset, jotka majoittuvat väliaikaisesti tuttavien ja sukulaisten luona, vaikka kiertolaiselämä sohvalta toiselle voi kestää pitkiäkin aikoja.
Itseäni ajatus kodittomuudesta ahdistaa niin, että en ole vielä uskaltanut katsoa muutama päivä sitten esitettyä Ajankohtaista kakkosta, vaikka se talteen otinkin. Oma asunnottomuuteni kesti aikoinaan vain muutamia kuukausia ja tukevan turvaverkon ansiosta en ollut edes vaarassa joutua taivasalle. Ahdistavaa se silti oli, enkä osaa kuvitellakaan, miten ankea tilanne on niillä, joilla ei ole ystäviä ja sukulaisia, jotka auttavat pahan paikan tullen.
Asuminen on Suomessa tavattoman kallista, mutta näissä ilmasto-oloissa välttämätöntä. Asuntopolitiikka on jälleen yksi sellainen asia josta toivoisin julkisen vallan kantavan suurempaa vastuuta. Vapaat markkinavoimat eivät nimittäin ainakaan asunnottomien asioita kuntoon hoida.
Yvioonilla oli myös tänään blogissaan mielenkiintoinen postaus siitä, miten yhteisössä asuminen voisi olla hyvä vaihtoehto monille yksin eläville. Joitakin kuluja voitaisiin tasata ja yksinäisyyden tunne lievittyisi, kun juttuseuraa olisi helposti saatavilla, kun sitä kaipaa.
Meidän kotonamme on asunut parikin kertaa hieman pitempiaikainen vieras, (toinen 2 vuotta ja toinen puoli vuotta) vaikka talomme on niin pikkuinen, ettei vieraalle ollut edes omaa huonetta. Minä en totisesti ole kovin sosiaalinen, enkä sopeutuvainen olento, mutta ne vieraatpa sattuivat olemaan. Sopu sijaa antoi ja vuokran sijaan sain siltä pitempiaikaiselta sohvanasukilta paljon apua kodinhoidossa. Tuli hyvä mieli, kun saattoi antaa toiselle katon pään päälle ja sai vielä apuakin asioissa, joita oli vaikea itse jaksaa.
Noiden kokemusten avittamana minäkin olen ajautunut Yvioonin tavoin ajattelemaan, että jonkinasteinen yhteisasuminen voisi olla ihan varteenotettava vaihtoehto myös itselleni, jos vain joskus tarpeeksi samanhenkistä seuraa löytyy. Siitähän ei tietenkään mitään tulisi, jos seinän taakse asettuisi joku bakteerikammoinen siivousneurootikko, joka saisi ahdistuskohtauksen aina meidän puolella käydessään. Tällä hetkellä talo on kuitenkin niin täynnä karvaista sakkia, ettei tänne enää useampia kaksijalkaisia taitaisi sekaan mahtuakaan.
Itseäni ajatus kodittomuudesta ahdistaa niin, että en ole vielä uskaltanut katsoa muutama päivä sitten esitettyä Ajankohtaista kakkosta, vaikka se talteen otinkin. Oma asunnottomuuteni kesti aikoinaan vain muutamia kuukausia ja tukevan turvaverkon ansiosta en ollut edes vaarassa joutua taivasalle. Ahdistavaa se silti oli, enkä osaa kuvitellakaan, miten ankea tilanne on niillä, joilla ei ole ystäviä ja sukulaisia, jotka auttavat pahan paikan tullen.
Asuminen on Suomessa tavattoman kallista, mutta näissä ilmasto-oloissa välttämätöntä. Asuntopolitiikka on jälleen yksi sellainen asia josta toivoisin julkisen vallan kantavan suurempaa vastuuta. Vapaat markkinavoimat eivät nimittäin ainakaan asunnottomien asioita kuntoon hoida.
Yvioonilla oli myös tänään blogissaan mielenkiintoinen postaus siitä, miten yhteisössä asuminen voisi olla hyvä vaihtoehto monille yksin eläville. Joitakin kuluja voitaisiin tasata ja yksinäisyyden tunne lievittyisi, kun juttuseuraa olisi helposti saatavilla, kun sitä kaipaa.
Meidän kotonamme on asunut parikin kertaa hieman pitempiaikainen vieras, (toinen 2 vuotta ja toinen puoli vuotta) vaikka talomme on niin pikkuinen, ettei vieraalle ollut edes omaa huonetta. Minä en totisesti ole kovin sosiaalinen, enkä sopeutuvainen olento, mutta ne vieraatpa sattuivat olemaan. Sopu sijaa antoi ja vuokran sijaan sain siltä pitempiaikaiselta sohvanasukilta paljon apua kodinhoidossa. Tuli hyvä mieli, kun saattoi antaa toiselle katon pään päälle ja sai vielä apuakin asioissa, joita oli vaikea itse jaksaa.
Noiden kokemusten avittamana minäkin olen ajautunut Yvioonin tavoin ajattelemaan, että jonkinasteinen yhteisasuminen voisi olla ihan varteenotettava vaihtoehto myös itselleni, jos vain joskus tarpeeksi samanhenkistä seuraa löytyy. Siitähän ei tietenkään mitään tulisi, jos seinän taakse asettuisi joku bakteerikammoinen siivousneurootikko, joka saisi ahdistuskohtauksen aina meidän puolella käydessään. Tällä hetkellä talo on kuitenkin niin täynnä karvaista sakkia, ettei tänne enää useampia kaksijalkaisia taitaisi sekaan mahtuakaan.
7 kommenttia:
Me asutaan yhteisössä. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Tällä hetkellä huonona puolena se, että tila loppuu kesken. Yksi ihminen kun mahtui hyvin 16m2 omaan huoneeseen, mutta pariskunta ei enää niin hyvin. Muutto taitaa olla edessä... Voin kyllä suositella useimmille edes muutaman vuoden yhteisökokeilua. Se ei todellakaan sovi kaikille. Itseäni innostaisi tällä hetkellä eniten sellainen malli, jossa olisi kokonaan omat asunnot mutta myös yhteisiä tiloja. Niin, että tila ei loppuisi kesken ja yksityisyyttä olisi enemmän.
Tuttuu juttuu! Olosuhteista ja elämäntilanteesta johtuen olen loisinut jo monta kuukautta ystäväni nurkissa vaikka oma asuntokin on. Hullulta kuulostaa, mutta näin se vaan on.
Yhteisössä asuminen voisi olla mielenkiintoista, mutta kun en ole enää ihan pikkulikka saattaisin vetää herneet nuorempien älämölööstä...tai jostain.
No, paluu omaan asuntoon on väistämättä edessä ja ajatuskin ahistaa...Eikä sitä asiaa helpota sekään, että siellä on koiruudesta jäljellä enää remmi...
Pitäisi olla aika ihmeellinen yhteisö, että minut saisi siihen. Omassa perheessä on jo ihan tarpeeksi kun kuusi ihmistä vetää jokainen omaan suuntaansa ja kaikkia pitäisi miellyttää... No, ehkä yhteisössä on eri pelisäännöt.
Jos se asunnottomista kertova ohjelma kertoi Pekka-nimisestä henkilöstä, niin katso vain ohjelma, ei ollut sosiaalipornoa vaan hyvin asiallinen ja hyvin tehty dokumentti. Jos näen Pekan kaupungilla, heitän hänelle kympin.
Kyllä yhyresasuminen tuloo viälä kuulohon. Pohohojammaallakaa ku ei oo eres venehiä, minkä aluusis vois pakkaaspäivistänsä nautiskella.
itse haluaisin asua eläkkeellä mukavassa pensionaatissa, olisi oma huone, jonne saisi vetäytyä, mutta sitten olisi yhteiset tilat, jos sielu kaipaisi kaveria ja juttuseuraa.
Ei tulisi yhteisöasuminen minulla kuuloonkaan! Ajatuskin puistattaa. Oma ydinperhe (tai uusperhe)on tietysti eri asia, mutta jo vieläkin joskus nähtävä eri sukupolvien asuminen saman katon alla on vieras ajatus.
Yllättävää kyllä, vaikka luottotiedot ovat olleet pilalla jo 20 vuotta (palautuvat ihan lähivuosina kyllä), olen saanut katon pään päälle aina. Mutta enpä olekaan ängennyt kaupunkeihin, vaan pysynyt ihmisten ilmoilla.
Voi, että minä sitten tykkään tästä kommenttiketjusta. Olen lukenut sitä moneen kertaan ja nautin suunnattomasti siitä, että jokaisella on omanlaisensa kokemus ja näkemys asiasta.
Juuri semmoinen yhteiskunnankin pitäisi mielestäni olla, että täällä olisi tilaa esimerkiksi erilaisille asumismuodoille, kun kaikki ei sovi kaikille ja elämäntilanteetkin vaihtelevat. :-)
Lähetä kommentti