Vanhus ja kissa

Tätä kävimme katsomassa ja nyt on oudon ahdistunut olo. Jossain ihmisen näissä ilmasto-oloissa pitää asua, mutta onko se juuri tämä torppa, joka meidän on nyt tarkoitus hankkia? Miksi ihmeessä kaksi ihmistä, joista kumpikaan ei kunnolla tunnista, kummasta päästä vasaraa pidellään, hankkisi 1800-luvulla rakennetun talon, joka selvästi on pikaisen ja perusteellisen remontin tarpeessa, vaikkei asukkailla korkeat vaatimukset olisikaan..Toisaalta tämä on juuri sellainen talo, jonka 15 vuotta sitten olisin halunnut. Silloin en sitä saanut. Onkohan nyt jo myöhäistä?

Vanhat vänkkyräiset omenapuut ja perennapenkit ovat ihania (vaikkeivät juuri tässä kuvassa näykään) Samoin melkein puolen hehtaarin tontti keskellä kylää, järven rannalla,.. mutta talvella järvillä on tapana jäätyä ja vanhoilla hirsitaloilla päästää pakkanen nurkkiinsa paukkumaan..

Talovanhuksen nykyisillä vuokralaisilla oli kuusiviikkoisia kissanpentuja. Ihania punaisia ja harmaita karvapalleroita. Sain yhden syliini ja melkein unohdin sen jälkeen huokailla hiljaa repsottavia tapetteja, narisevia lattialankkuja, ruosteista kattoa ja ulkolaudoituksen hilseilevää maalia.

Mitäs sitten, jos ostamme sen ja se osoittautuukin asumiskelvottomaksi homeröttelöksi? Meidän tuloillamme uutta omistusasuntoa ei enää koskaan hankita, eikä kukaan täyspäinen ota vuokralle perhettä, johon kuuluu 9 karvaista, nelijalkaista, seinänpieliä kynsivää ja lattioita raapivaa jäsentä. Entä, jos liikuntakykyni heikkenee entisestään, enkä jaksakaan hoitaa suurta puutarhaa. Kuinkahan pitkään niin vanha talo pysyy huonolla hoidolla asumiskelpoisena? Mitäs jos se yksinkertaisesti lahoaa ja romahtaa?

Toisaalta, mikä tässä maailmassa kestää? Se talo on antanut vankan suojan asukkailleen jo yli sadan vuoden ajan. Saattaa hyvin olla, että se seisoo paikoillaan vielä sittenkin, kun minua ei enää ole. Ennen rakennukset tehtiin kestämään. Todennäköisesti en itsekään tule mitään ikäennätyksiä rikkomaan.

Huomenna on taas yksi ratkaiseva kokous, jossa asiaa käsitellään. Jos siellä päätös on myönteinen, kauppa todennäköisesti toteutuu. Krätyakan mielessä pyörii talovanhus ja pieni, pentuinen kissa. Loppu ja alku, alku vai loppu. Kumpiko mahtaa nyt olla kyseessä, vai molemmat yhtä aikaa?

Tästä en luovu

Uih. Taas uusi pohja. Nyt tuntuu, että tästä en hetkeen luovu. Tässä on niin paljon sellaista symboliikkaa, joka kuvaa sekä tämänhetkistä elämäntilannettani että sisäistä maisemaani. Joillakin on kyky luoda riipaisevan kauniita kuvia. Kiitos taas, Elegia! Muistattehan, että näitä ihanuuksia pääsee katselemaan ja ihan ilmaiseksi itselleen kopioimaankin tuosta vasemman yläkulman linkistä.

Lempparikuva

Elegialla oli postauksessaan tämänhetkinen suosikkikuvansa ja hän haastoi lukijoitaankin esittelemään omansa. Minä en kuvauksesta ymmärrä hönkäsen pöläystä. Tämäkin otos meidän Piiskusta ja erään ystävämme käsivarresta on mieheni nappaama. Tietääkseni kuvaa ei ole mitenkään muuten käsitelty, paitsi, että rajasin siitä vähän sohvaa oikealta pois.

Nyt loppuu koneesta akku ja virtajohto on poikki. Uutta pitää odotella kuulemma ensi keskiviikkoon, joten huomenna saattaa olla blogissa hiljaisempaa. Keväistä viikonloppua kaikille.