Täältä jonnekin

Tänään on taas semmoinen päivä, kun tekisi mieli karata kotoa..Mutta eihän päälle nelikymppinen täti-ihminen voi ja mitä se edes hyödyttäisi, jos itsensä joutuu ottamaan mukaan?

Helppoa kuin heinänteko

Tämän jutun kirjoittajaa kävisin mielelläni tirvaisemassa turpaan. Voisin kyllä ihan myötäilevänä kädenojennuksena juosta ensin sen 25:n minuutin lenkin, mutta luulen, että sen jälkeenkin riittäisi puhtia ja motivaatiota kunnon turpakeikkaan.

On nimittäin todella loukkaavaa, vähättelevää ja suorastaan törkeätä väittää, että "masennus poistuu puolessa tunnissa", kun vain lähdet harrastamaan liikuntaa. Vihantunteitakin sen pitäisi vähentää ja ilman muuta sitä kansakuntamme tulevaisuuden suurinta uhkaa, eli lihavuutta.

Krätyakka kävi juuri äsken kanttaamassa yhden kukkapenkin. Aikaa puuhaan kului suunnilleen se puolituntinen. Sen jälkeen piti oksentaa verta ja nyt on taas kivut eri puolilla kroppaa niin helvetilliset, että pitäisi varmaan lähteä lenkille purkaakseen nämä aggressiot ja turhanaikainen masentuneisuus siitä, että kaikki liikkuminen uuvuttaa ja tekee niin tolkuttoman kipeää. Joo.

Tärkeitä huomioita masennuksesta

Masennuksestahan meillä nyt paljon puhutaan, eikä pelkästään puhuta, vaan sitä myös podetaan. En tiedä onko muualla maailmassa samoin, mutta Suomessa on tyypillistä se, että jostain asiasta hetken valtavasti vouhotetaan. Kun aihe on keskustelun tasolla kaluttu loppuun, se painuu unholaan, vaikkei itse ongelmaa olisi millään tavoin ratkaistu.

Tämä lehtijuttu ilahdutti Krätyakkaa tänään. On tärkeää, että masennuksesta ja uupumuksesta kerrotaan ja keskustellaan, mutta tiedon pitäisi olla laaja-alaisempaa ja syvällisempää kuin nämä iltapäivälehtien lanseeraamat sloganit, joilla nostatetaan poliittista hysteriaa ja huolta jo ennestäänkin taloudellisen laskusuhdanteen rasittamissa ihmisissä.

Liika yksinkertaistaminen ja yleistäminen kasvattaa myös ihmisryhmiin kohdistuvia paineita ja syyllistävää leimaamista. Tuossa jutussa lainataan psykiatrin professori Jyrki Korkeilan puhetta, jossa hän oikaisee ja täsmentää kolmea masennukseen liittyvää yleistystä.

Ensinnäkään naiset EIVÄT pode masennusta selkeästi enemmän kuin miehet. Naiset ja miehet vain oirehtivat psyykkistä pahoinvointiaan eri tavoin. (Tästähän olen jo monesti kirjoittanut). Nuorten masennus ei myöskään ole räjähtänyt yhteiskunnallisena ongelmana käsiin yhtä pahasti kuin julkisuudessa on annettu ymmärtää. Itse asiassa nuorten mielenterveysongelmiin puututaan varhaisemmassa vaiheessa kuin muutama vuosikymmen sitten ja siksi vakavien, pitkäaikaista sairaalahoitoa vaativien masennustapausten määrä ei ole valtavasti kasvanut.

Tilastojen mukaan naiset ajatuvat työuupumukseen helpommin kuin miehet, mutta se ei ole Korkeilan mielestä koko totuus. Naiset hakevat apua ongelmiinsa nopeammin. Miehillä työuupumus ehtii usein syventyä vaikeammin hoidettavaksi masennukseksi ennen kuin he tunnistavat avun tarpeensa ja ahdistuvat tekemään asialle jotain.

Värisokeutta

Sataa vettä. Ikkunan takana on harmaata. Elukoilla on karvanlähtö. Muutamassa tunnissa imuroinnin jälkeen mattoon on hiertynyt kerros harmaata. Akan mielessä valo ja pimeä ottavat mittaa toisistaan. Lopputuloksena likaisen harmaata.

Toki harmaudessakin on tummuusasteita, eikä se pelkästään paha väri ole. Elämässä on sävyjä , mutta jotenkin arki vaan standardoituu tasaisen harmaaksi. Eiväthän värit oikeastaan ole edes sellaisinaan olemassa. Niiden havaitsemiseksi tarvitaan valoa ja ärsykkeiden tulkinta syntyy silmän ja näköaivokuoren monimutkaisen tulkintaprosessin tuloksena.

Värejä on. Se tieto lohduttaa. Oppisinpa vaan jotenkin ne näkemään.

Onnellisuuspropagandaa

Onnelliset elävät pidempään. Sinnikäs optimisti pysyy terveempänä. Jopa 40% onnellisuudesta riippuu ihmisen omista valinnoista. Masentuneet ja ahdistuneet sairastuvat sydänvaivoihin useammin kuin onnelliset.

Miten minusta tuntuu, että näitä onnellisuuteen keskittyviä tutkimusartikkeleita punkee nykyään esille kuin sieniä sateella. Mahtaakohan aihe olla samalla tavoin pinnalla niissä maailmankolkissa, missä 90% ihmisten ajasta ja energiasta kuluu hengissä pysyttelemiseen. Jotenkin kuvittelisin että ei.

Milloinkahan joku täällä terveysterrorismin ja kontrollin luvatussa maassa keksii ehdottaa ylimääräistä veroa tai muuta maksua meille masentuneille, jotka näin räävittömästi ja piittaamattomasti kasvatamme sairaanhoidon menoja ja kylvämme ympärillemme pahan olon siemeniä. Sekä ilo, että muut tunteet (myös alakulo) nimittäin tarttuvat, aivan kuin joidenkin tutkimusten mukaan läskikin siinä mielessä, että lihavilla on enemmän ylipainoisia ystäviä.

Kannattaa siis pysytellä kaukana masentuneista ja varmuuden vuoksi myös läskeistä, ettei jompi kumpi näistä aikamme suurimmista synneistä ja häpeän aiheista vain pääse tarttumaan. Vai kuinka?

Lässähtänyt madonlakki

Tuommoinen lässähtänyt madonlakki nyyköttää yöpakkasten jäljiltä pihatien varressa. Pari päivää sitten se vielä törötti reippaana ja olisi saattanut joutua pannulle, ellei sattuisi kasvamaan ajotien vieressä.

Nyt sen asennossa on jotain tuttua. Muutenkin tunnen sitä kohtaan empatiaa. Oma olotila on juuri tuommoinen, eikä toistaiseksi merkkejä paremmasta näy. Sisu on nyt mennyt Akalta kaulaan, kun verenvuodon lisäksi oksentelu on vienyt loputkin voimat. Vatsaa aristaa, liikkuminen on vaikeaa ja tuskanhikeä pukkaa.

Mies lähti aamulla taas toiselle paikkakunnalle töihin. Remonttia vasta aloitellaan, eikä tavaroita, elukoita ja Akkaa kannata kyörätä sinne työnteon keskelle jaloissa pyörimään.

Kun kroppa lysähtää tuollaiseen ryhtiin, myös mielen maisema muuttuu. On vaikeaa iloita ja olla kiitollinen niistäkään asioista, jotka edelleen ovat hyvin ja kauniisti. Jos kaikki voimat kuluvat hengittämisen ja kipujen kestämiseen, ei ajatuksiinkaan ole helppoa löytää avaruutta, selkeyttä ja havaintojen terävyyttä.

Siksi pidänkin nyt bloggaamisesta pienen paussin. Palailen taas, kun jaksan tähyillä hieman omaa napaani kauemmaksi.

Putkessa

Mielenkiintoinen näkökulma lisääntyneeseen masennukseen. Omalla kohdallani allekirjoitan erityisesti tuon viimeisen lauseen.

Pienet sammakot

Tämmöinen surkea näky odotti tänä aamuna koirien matolla, kun tulin alakertaan. Ikkunasta se tuskin on itsekseen hypännyt. Luulen, että kissat ovat sammakkoparan häkistään pyydystäneet ja kantaneet sisälle loppuun leikittäväksi. Ilkeät, pienet pörröpedot.

Itsellä on nyt juuri tuollainen loppuun leikitty, lintattu ja kuiviin puristettu olo. Sattuu samperisti ja voimat on vähissä. Huomenna (taas kerran) kuvittelemme pääsevämme viemään sinne uuteen kotiimme yhden muuttokuorman. Mitä tahansa voi kuitenkin sillä paikkakunnalla (ja ihan yleisemminkin maailmassa) tapahtua. Siitä olen viime aikoina taas saanut niin runsaasti muistutuksia, että ihan heti en voi sitä unohtaa...

Oletteko muuten sattuneet kuulemaan koskaan semmoisesta ihmisestä, joka tulee vaan töihin, vaikka työsuhde on päättynyt ja loukkaantuu syvästi, kun hänelle hienovaraisten vihjailujen jälkeen sanotaan suoraan, että kuule sopimus päättyi ja palkkahana sulkeutui jo jokin aika sitten. Koita nyt vaan keksiä jotain muuta tekemistä...?

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...

Pää painuksissa

Pää painuksissa kulkien
saattaa silti nähdä muutakin
kuin kenkiensä kärjet.
Maailma on
alamaissakin
ihmeitä täynnä.

Tää on ny tätä

Tää on ny tätä. Palajan linjoille sitten, kun henkinen lerpotus hellittää. Fyysisen korjaantumisesta ei taida enää olla toivoa.

Ei oo

Vielä ei ole syksy. Eihän ole. Vakuuttakaa mulle joku, ettei oo, vaikka mun mieleni ja kroppani muuta väittää!

Niin kauan kuin muistan, olen kärsinyt syysmasennuksesta. Pelkkää kaamosmasennusta se ei ole, koska elokuussa valoa pitäisi olla vielä riittävästi, mutta pahimmillaan syvenevä depis iskee jo näin aikaisin ja kestää maaliskuulle saakka. Nyt taitaa olla se "pahimmillaan".

Parhaita syksyjä ovat olleet ne, kun jotain uutta, haastavaa on alkanut: opiskelut, työ, uusi kouluvuosi opettajana tai uusia harrastuksia. Silloin iltojen pimenemistä, sadetta, tuulta ja kylmää ei ole niin ehtinyt huomata.

Kirkasvalolamppukin auttoi yhtenä vuonna. Silloin, kun niskat ovat näin pahasti jumissa kuin nykyään, en kuitenkaan uskalla sitä käyttää. Minulla nimittäin jännityspäänsärky kääntyy helposti kirkasvalosta migreeniksi ja se nyt ei ainakaan piristä ketään.

Se Potterelokuviin menokin taitaa nyt jäädä, koska kroppa kipeytyi monen tunnin istuskelusta puisilla penkeillä (lauantaina siellä konsertissa) niin kovasti, että en nyt taitaisi jaksaa nauttia elokuvateatterista. Sitäpaitsi siellä on niin paljon niitä vessassa ramppaavia, kännykkäänsä piipitteleviä, karkkipussejaan rapistelevia ja keskenään kähnäileviä pikku häiriötekijöitä, että taidan ostaa mieluummin sen dvd:n omaksi, kuin maksaa puolison kanssa 2x9euroa elokuvalipusta. Sitäpaitsi siskolla ja miehellään on mielettömän iso taulutelkkari surround-äänilaitteineen, joten paljon viihtyisämmin voimme nauttia leffoista siellä..

Milloin muuten elokuvissa käynnistä tuli noin arvokasta? Ajatelkaa nyt, yli 50 mummonmarkkaa yhdestä elokuvalipusta! Kuinkahan monella pienituloisella lapsiperheellä on varaa käydä elokuvissa..

Korvien välisestä järjestyksestä

Viime aikoina, ihmisten blogeja lukiessa, olen tavallistakin enemmän tuumaillut sitä, miten ihmiset näyttävät "kiinnittyvän elämään" eri kohdista.

Jotkut saavat elinvoimaa ja iloa fyysisestä toiminnasta (esim liikunnasta, työstä ja askartelusta), toiset ihmissuhteista, eräät esteettisistä elämyksistä ja itsensä ilmaisemisesta taiteen avulla. Niitäkin löytyy, joille elämän tärkeimmät asiat tapahtuvat omien korvien välissä. Kaikilla on tietenkin olemassaolossaan elementtejä jokaisesta näistä ulottuvuudesta ja aistinautintoihin hakeutuminen on jossain määrin yhteistä kaikille. Painotukset kuitenkin vaihtelevat.

Krätyakka heräsi tänään taas vastentahtoisen aikaisin. Oli pakko nousta oksentamaan. Parin päivän päästä pitäisi mennä polkupyörärasituskokeeseen ja sitä ennen kyetä olemaan kolme päivää ilman sydänlääkkeitä, vaikka lääkepurkissa lukee, että kyseisten troppien yhtäkkinen lopettaminen saattaa aiheuttaa koko pumpun pysähtymisen.

Krätyakasta ei myöskään ilman niitä troppeja ole enää vuosiin ollut edes kiipeämään portaita yläkertaan, eikä nukkumisestakaan tule mitään ilman beetasalpaajaa, kun leposyke on niin korkea. Sehän ei tietenkään lääkäreitä kiinnosta. Tärkeintä tuntuu taas olevan, että tutkitaan se oppikirjojen mukaan todennäköisin vaihtoehto, eli onko Akalla puhjennut sepelvaltimotauti. Viis siitä, että itse tiedän olevani kolmen lääkkeettömän päivän jälkeen siinä kunnossa, ettei minusta mitään pyörää ole polkemaan. Vaan kun lääkiksen oppikirjassa jotain sanotaan, niinhän sen täytyy olla...Suututtaa ihan vietävästi.

Eilen selailin sisustusblogeja ja yritin innostua suunnittelemaan uuden kotini kalustusta. Intoa laimentaa merkittävästi se, että tiedän useimpien suunnitelmien jäävän toteutumatta, kun ei minulla ole voimia siirtää ajatuksia käytäntöön.

Sen olenkin jo jollain tavoin oppinut hyväksymään, ettei kroppa jaksa, pysty, eikä kykene. Vaikeampaa on kestää sitä, etten mahda juuri mitään tälle korvien väliselle kalustuksellekaan.

Jotkut hallitsevat sisäistä kaaostaan ja esiin pyrkiviä pelkojaan kontrolloimalla tiukasti ulkoista järjestystä (siisteyttä, toisten käyttäytymistä, omaa painoaan jne.) , eikä se aina huono konsti olekaan. Onnistuminen jonkin ulkoisen kohteen hallinnassa voi voimauttaa luottamaan omaan pystyvyyteen myös mielenhallintaongelmissa.

Oma luku sinänsä ovat sitten ne ihmiset, jotka onnistuvat elämään kuin heillä ei koskaan ongelmia olisikaan ja vakuuttuvat siitä itsekin. Toisinaan nämä tyypit eivät vain huomaa tai myönnä, että kieltämällä ongelmat he sälyttävät ne toisten ratkaistaviksi. Enpä toivoisi olevani sellainenkaan.

Kun tässä korvien välisessä järjestyksessä nyt näyttää olevan Akalla taas paljon pohtimista, pitäisi ehkä etsiä feikkipositiivinen näkökulma ja päättää, että kun en nyt sitten ennen torstaita (ilman niitä lääkkeitäni) muuta jaksa, lienee sopiva aika yrittää järjestellä tätä päänsä sisustusta - sen minkä oksentelulta ehtii. Jospa edes osan lepakoista saisi tapulista häädettyä..

Aurinkoista ja yrjötöntä päivää vaan kaikille!

Eniten itkettää kaikki

Aamupäivällä luin paikallislehdestä kirjoituksen, jossa joku kertoi nähneensä kotikadullaan keskenkasvuisten pojankollien nuijivan kivillä siiliä hengiltä. Toisen piikkipalloressukan ne hirviöt olivat kantaneet syvään vesilammikkoon hukkumaan.

Meneillään oli ilmeisesti jonkinlainen miehuuden todistelurituaali, koska katsojina oli suuri joukko muita nuoria. Tietyn talon pihaan kuulemma kokoontuu nykyään joka ilta toistakymmentä alaikäistä tupakoimaan, juopumaan ja mellastamaan. Päivisin talossa nukutaan. Öisin riehutaan sekä pihalla että sisällä. Nuorimmat osallistujat näyttävät hädin tuskin yläasteikäisiltä. Poliisille on soitettu ja sinitakit ovat käyneet paikalla. Mitään kohennusta ei kuulemma tilanteeseen tullut. Ai, niin, ja muistinko mainita, että tämä on se paikkakunta, jossa taannoin ammuttiin koulussa kuoliaaksi jokunen ihminen..

Olen nyt oksentanut kolme päivää putkeen ja tuon jutun luettuani oksensin taas kerran. - silkasta inhosta ja kauhusta. Sisuskalut ovat niin arat, että kumartelu sattuu. Siivota silti pitäisi, koska olemme saamassa mukavan yövieraan (sori vaan, Jussi, joudut näillä näkymin nukkumaan kissankarvoissa).

Kun lehden tarjonta oli noin masentavaa, siirryin blogeihin ja törmäsin välittömästi useampaankin juttuun onnettomuuksista, sairauksista ja lemmikkien kuolemasta. Nyt on semmoinen olo, että kaikki jäljellä oleva neste pursuaa pian kropastani ulos kyynelkanavien kautta. Hirvittää aloittakaan koko parkumista, kun pelkään, etten saa sitä enää lakkaamaan.

Olisinpa auto

Olisinpa auto, semmoinen 80-luvun alkupuolen Nissani, niin tietäisin tasan tarkkaan mikä nyt mättää: laturi on rikki. Jo pitkään kottero on kulkenut nykien. Yöksi olen laittanut akun lataukseen ja viime aikoina päivisinkin moneksi tunniksi. Nyt taisi sitten mennä myös starttimoottorista hiilet. Kone ei inahdakaan, vaikka kuinka avainta käännän. Kuuluu vain pieni naps ja valotkin palaa enää himmeinä..

Kun en ole auto, ei varaosiakaan ole saatavissa, eikä ilmeisesti asiantuntevaa korjaajaakaan ihan helposti tavoitettavissa. Moneen päivään en ole jaksanut enää kunnolla vastailla blogikommentteihin, eikä kirjoittaminen tahdo sujua. Huomenna on se pahuksen ikääntymispäiväkin ja pitäisi jaksaa teeskennellä pirteää.

Niinpä tämä blogi jää nyt toistaiseksi määrittelemättömäksi ajaksi varikkotauolle. Krätyakka toipuu parhaaksi katsomallaan tavalla ja palailee, jos tuntuu, että joskus on taas jotain sanottavaa (Yleensä on. Joidenkin mielestä ihan liikaa). Nauttikaahan kesästä ja toimivasta moottorista - ne, joilla semmoinen sattuu olemaan. Tiedänhän minä, onneksi, etten ole ainoa, jolla välillä leikkaa kiinni...

Menninkäinen

Ulkona on niin kuuma, että meidän metallisilla portaillamme voisi paistaa kananmunan. Kohta pitäisi jaksaa vääntäytyä autoon ja lähteä kylälle (kaupunkihan se on ollut jo useamman vuoden, mutta minulle tämän paikkakunnan keskus pysyy aina kirkonkylänä). Hirvittää.

On se kumma, että talvella kaipaan (kipeästi ja kipeänä) valoa ja lämpöä, mutta sitten, kun kesä viimein suvaitsee tulla, alkaa rutina paarmoista, hyttysistä, kesävieraista ja ulkona parveilevista ihmisistä, joille pitäisi jaksaa esittää reipasta, iloista ja sosiaalista. Tai siis niille paarmoille ja hyttysille en kyllä esitä, mutta..

Onneksi yksi niistä välttämättömistä menoista, joka minua nyt liikkeelle ajaa, sattuu olemaan kuukausittainen käynti terapeutilla. Sinne on sentään lupa mennä naama mykkyrällä ja kertoa, miltä ihan oikeasti tuntuu.

Päässä soi tällä hetkellä tuo Tyrävyön esittämä biisi. Samastun siihen vahvasti, enkä tottavieköön tunne itseäni siksi Päivänsäteeksi..

Tarttis olla OFF-nappi

Tunteet on kumma juttu. Jotkut tuntuvat pärjäävän toisten ja omiensa kanssa vallan mainiosti. Jotkut väittävät niiden jopa rikastuttavan elämää. Krätyakalla on ongelmana tämä yliherkkyys. On kuin tuntosarvia törröttäsi joka suuntaan ja ulkoinen tunnehäly sekottuisi välillä sisäiseen möykkään niin kauheaksi kakofoniaksi, ettei sitä ärsykevirtaa jaksa enää käsitellä.

Tarttis olla sellainen off-nappi, joka kuitenkin jättää Akan jollain lailla automaattiohjaukselle niin, että välttämättömät toimet hoituvat. Ryyppääminen käy liikaa kunnon päälle, eikä nukkuessa edisty mitkään pakolliset hommat. Sellainen vaimennus ei siis käy.

Koira näytti äsken kieltä. Ketuttaakohan sitäkin. Tuo on sentään se yleensä hyväntuulisin koira, mutta tietysti sellaisillekin sattuu huonoja päiviä.

Kylmintä 60 vuoteen

Kylmintä 60 vuoteen lukee Iltalehden otsikossa. Aika kolealtahan sää nyt tuntuu, mutta kohmeessa ovat Akan aivotkin, joten en jaksa edes surra, vaikka osa kesäkukista viimeyönä paleltui, eikä mihinkään puutarhahommiin ole voimia. Oikeastaan en jaksa tuntea nyt yhtään mitään. Oikea ratkaisu olisi sulkea myös tämä läppäri ja palata linjoille vasta sitten, jos ja kun aivojen kemia taas palautuu sellaiseen balanssiin, että jonkinlaisesta todellisuudentajusta voi puhua. Tällä hetkellä tunnen katsovani maailmaa kuin paksun jääkuoren sisältä.

Sellainen ajatuksenpoikanen on päässä silti pyörinyt, että aivan turhaa on sen paremmin eläimiä kuin ihmisiäkään yrittää sovittaa tunnekokemustensa ja ilmaisunsa suhteen samaan muottiin. Ihmisten yksilöllisyyden useimmat sentään myöntävät, vaikka joillakin onkin suorastaan väkivaltainen tarve yksinkertaistaa maailmankuvansa helposti käsiteltäväksi palikkamalliksi.

Eläimistä kuitenkin usein puhutaan ikäänkuin ne olisivat mekaanisten lelujen kaltaisia, geeniperimänsä ohjailemia ja automaattisesti rotutyypillisten ominaisuuksiensa kantajia. Oman kokemukseni mukaan näin ei ole. Meillä on tälläkin hetkellä kaksi suomenlapinkoiraa, jotka reagoivat asioihin aivan eri tavoin. Toinen hakee turvaa ja lohtua ihmisiltä, ilmaisee herkästi ärtymystä ja pahaa oloaan, mutta viihtyy pitkiäkin aikoja itsekseen. Toinen on aina hyväntuulinen, toimintatarmoa täynnä ja vähän vallaton. Se hoitaa ongelmat itse, eikä valita, vaikka joskus vähän sattuisikin.

Jos joku ei nyt tajunnut, niin tähän sisältyi metafora. Minusta ihmisten pitäisi saada käsitellä ja ilmaista tunteitaan ihan niinkuin se heistä sopivimmalta tuntuu - varsinkin, jos heidän toimintansa ei välittömästi vahingoita ketään muuta tai heitä itseään (en siis kehota ketään nyt henkisiin tai fyysisiin pahoinpitelyihin tai minkäänasteiseen itsetuhoon). Sen itsensä vahingoittamisen suhteen soisin ihmisille aika vapaat kädet, mutta käytännössä rajat tulevat nopeasti vastaan, sillä loogisesti ajateltuna itseään ei voi vahingoittaa satuttamatta tai kuormittamatta myös toisia (läheisiään, virkavaltaa, lääkäreitä, veronmaksajia jne. jne.)

Kurkkuani myöten täynnä olen kuitenkin kaikenlaisia ammattimaisia ja itseoppineita viisastelijoita, jotka käyvät neuvomaan, kuinka meidän masentuneiden pitäisi ongelmamme hoitaa. Jos joku tulee ohjeita vartavasten pyytämään tai luennoilta hakemaan, niin silloin viisauksien jakaminen on paikallaan, mutta muutoin neuvoisin ainakin jättämään kaikki vähänkään Krätyakan näköiset oliot tässä mielentilassa omaan surkeuteensa rypemään. Muuten saattaa heilahtaa nyrkki, tai vähintäänkin sanan säilä aika reippaasti. Arrggghhh.

Hyvän mielen meemi

Blogilista toimii taas. Se on iloinen asia. Periaatteessa kaikki muukin pitäisi olla Akan pikku universumissa ihan hyvin. Olo vaan sattuu nyt olemaan sekä fyysisesti että henkisesti enemmän kuin kaamea. Muita syitä tähän ei ole kuin nämä tavanomaiset fyysiset vaivat ja keskivaikeasta ilmeisesti taas vaikean puolelle liukuva depressio.

Ennenkuin tästä vajoan mahdollisesti taas lähestulkoon katatoniseen tilaan, ajattelin polkaista liikkeelle tämmöisen meemin, jota olen jo jonkin aikaa pyöritellyt mielessäni. Ihmisen itsetunto ja minäkäsityshän rakentuu pitkälti toisilta saadun palautteen perusteella. Suomalaiseen kulttuuriin ei kuitenkaan perinteisesti positiivisen palautteen anto kovin keskeisesti kuulu. Oma kehu kuulemma peräti haisee, mutta toisiakin kehuvaa epäillään usein juonivaksi oman edun tavoittelijaksi, joka imartelemalla pyrkii saavuttamaan jotain, tai muuten vain hieman yksinkertaiseksi hölösuuksi, joka päästelee ilmoille sensuroimatta kaiken mitä päässä liikkuu.

Itse joka tapauksessa annan mielelläni aina tilaisuuden tullen rehellistä hyvää palautetta - silläkin uhalla, että tilanne tuntuu toisesta hämmentävältä. Paljon vaikeampaa onkin ottaa itse kehuja vastaan. Nolostuttaa ja tekee mieli sanoa, että enhän minä nyt mitään.. siitäkin huolimatta, että sillä tavoin käyttäytyessään tulee ikään kuin mitätöineeksi toisen aidon tunteen, ihastuksen tai kiitollisuuden, joka on kuin lahja, joka pitäisi osata ottaa iloiten vastaan, eikä ruveta väärässä paikassa kursailemaan.

Mieleen jääneet hyvät palautteet ovat kuitenkin monille voimavara niinä hetkinä, kun itsetunto epäonnistumisten tai masennussairauden takia uhkaa painua pakkasen puolelle. Siksi niitä kannattaa, ainakin Krätyakan mielestä, säilöä kuin vitamiinipillereitä kevätväsymyksen varalle. Eihän omanarvontuntoaan voi toisten varaan rakentaa, mutta pieni kehu ja päänsilitys ei todellakaan kenestäkään ainakaan turhan ylpeää ja narsistia tee. Päinvastoin.

No, pitemmittä puheitta: Haastan kaikki halukkaat meemiin, jossa olisi tarkoitus kertoa kolme kehua, hyvää palautetta tai mukavaa asiaa, jotka joku on sinusta sinulle tai jollekin toiselle sanonut. Olisi myös mukavaa kuulla, miksi juuri ne kaikista elämän aikana saaduista kehuista (joita tietenkin kaikille on kertynyt kasapäin) ovat niitä, jotka ovat jääneet eritysesti mieltä lämmittämään.

Minun kolme ensimmäisenä mieleen tulevaa mieltälämmittävää kehumuistoani ovat:

1. Isäni, joka ei todellakaan suhtautunut alkuunkaan positiivisesti siihen, että aloin murrosikäisenä käydä seurakunnan tilaisuuksissa, oli siinä vaiheessa, kun olin jo lukioikäinen selittänyt avoimesti ja ihan ylpeän oloisena työtoverilleen, että hänelläkin on "syvästi uskonnollinen" tytär. Ai, että minua nauratti tuo ilmaisu, mutta olin hyvin otettu siitä, että isipappa oli viimeinkin ilmeisesti jotenkin päässyt sinuiksi uskovaiseksi hurahtamiseni kanssa.

2. Eräällä draamakasvatuksen kurssilla oli vanhempi nainen, joka oli omalla alallaan hyvin ammattitaitoinen ja persoonana itsevarman ja jopa hieman kylmän oloinen. Kun erään harjoitteen yhteydessä piti antaa positiivista palautetta omassa ryhmässä oleville, hän sanoi minulle, että kaikki, mitä teen on hänen mielestään niin esteettistä. Jostain syystä se kosketti minua syvästi. Ehkä senkin vuoksi, että siinä ryhmässä olimme joutuneet paljon tanssimaan ja ilmaisemaan asioita liikkeen kautta, joka on minulle aika vieras ilmaisumuoto, mutta erityisesti siksi, että arvostin sen naisen osaamista niin paljon.

3. Kolmas kovasti arvostamani palaute tuli eräässä "lappuharjoitteessa" miespuoliselta opiskelutoverilta, jonka kanssa emme enää enemmän erilaisia olisi voineet olla (hän oli reipas urheilijanuorukainen, minä hieman boheemi taiteilijanplanttu) Hän sanoi , että olen reilu ja rehti. Jostain syystä arvostin sitä palautelappua paljon enemmän kuin niiden kahden muun pojan, jotka olivat kirjoittaneet, että olin "söpö"..

Haikeutta ilmassa

Päivä on kulunut puutarhassa. Keskellä kiireisintä kylvöaikaa ja toiveikkainta viherrystä mielen täyttää hiljainen haikeus. Tämä on viimeinen kevät täällä. Muutto, jonka toivoin olevan elämäni viimeinen, ei ollutkaan sitä (ellen sitten satu saamaan viimeistä kyytiä puulaatikossa ennen elokuuta).

Vaikka käsitän, että jostain täytyy aina luopua, jotta uutta voi tulla tilalle, mieli on silti alakuloinen. Takapihalle on haudattu puolisen tusinaa rakkaita, karvaisia perheenjäseniä niiden tultua matkansa päähän. Vanhin omenapuumme on lähes kuusitoistavuotias, melkein yhtä vanha kuin vanhin koiramme, joka on syntynyt tässä talossa. Puuta ei voi muuttaa, mutta ilmeisesti koira joutuu vielä vanhoilla päivillään sopeutumaan uuteen ympäristöön. Se voi olla sille kova paikka. Hedelmäpuiden juuria järsiviä vesimyyriä ei sentään tule ikävä, eikä ongelmajätteitään polttelevia naapureita.

Tässä iässä toki monet muutkin joutuvat myöntämään, että joidenkin unelmien toteuttaminen on myöhäistä, että voimat alkavat hiipua ja nuoremmat ajavat ohi. Eihän siinä periaatteessa ole edes mitään pahaa tai surullista. Ihan mielelläni olen osa elämän kiertokulkua. Kun minun vuoroni tulee, ryhdyn ihan auliisti kompostoitumaan ja palauttamaan maaksi sen, mikä maasta on tullut. Olen minäkin osani elämästä saanut, kaikenlaisilla mausteilla ja kukkuramitoin.

Ehkä eniten tässä kaihertaa tunne, etten sittenkään ole osannut tarpeeksi arvostaa sitä hyvää, mitä minulla on täällä ollut. Ehkä uusi koti ja asuinpaikka tuovat mukanaan toisenlaisia positiivisia asioita. Yleensä niin on käynyt. Nyt vain tuntuu siltä, että alan olla liian vanha aloittamaan alusta - niinkuin mitä ilmeisimmin tuo vanhus, josta mies nappasi tänään kuvan koiria lenkittäessään.

Edit. Huomaatteko muuten, että sillä (tuolla autolla) on edelleen kirkkaat lasit joista taivaan huikaiseva sini ja pumpulipilvet heijastuvat... eikä niitä ole kuulemma lisätty kuvaan keinotekoisesti..

Laiskuudesta

Elegia on kirjoittanut blogiinsa taas vallan vinkeän postauksen otsikolla Vinkkejä masentuneelle. Se inspiroi minua tuumaamaan ominaisuutta, josta Krätyakalle on koitunut tähänastisen elämän aikana kaikkein eniten riesaa ja häpeää. Masennuksen myötä se nimittäin on laimentunut niinkuin potallinen sitä ittiänsä Pohjanlahteen. Kukaan ei enää osaa erottaa, mikä on meikäläisen persoonan peruskelvottomuutta ja, mikä sairauden mukanaan tuomaa toimintakyvyn häiriötä.

Vaihteen vuoksi ajattelin kuitekin listata muutamia positiivisia havaintoja laiskuudesta. Sen aiheuttamaa vaivaa, harmia ja häpeää kun olen teksteissäni jo yllin kyllin ruikuttanut.

1. Kun laiskat ihmiset eivät tee juuri mitään, he eivät yleensä tee kovin paljon virheitäkään.
2. Laiskat antavat kohteliaasti tilaa innokkaammille ja ahkerammille, jotta nämä pääsevät näyttämään kykynsä.
3. Monet ihmiset nauttivat touhusta ja tekemisestä. Miksi siis riistää heiltä puuhaamisen ilo ehtimällä ensin.
4. Laiskat ovat usein tehokkaita, sillä he suunnittelevat työnsä hyvin välttääkseen ylimääräistä vaivaa
5. Laiskat eivät kuluta paljon, koska he eivät tarvitse paljon työkaluja, eivätkä leluja.
6. Laiskoja ihmisiä tarvitaan, jotta ahkerat löytäisivät syntipukin ja voisivat kokea ylemmyyttä.