lauantai 6. kesäkuuta 2009

Kylmintä 60 vuoteen


Kylmintä 60 vuoteen lukee Iltalehden otsikossa. Aika kolealtahan sää nyt tuntuu, mutta kohmeessa ovat Akan aivotkin, joten en jaksa edes surra, vaikka osa kesäkukista viimeyönä paleltui, eikä mihinkään puutarhahommiin ole voimia. Oikeastaan en jaksa tuntea nyt yhtään mitään. Oikea ratkaisu olisi sulkea myös tämä läppäri ja palata linjoille vasta sitten, jos ja kun aivojen kemia taas palautuu sellaiseen balanssiin, että jonkinlaisesta todellisuudentajusta voi puhua. Tällä hetkellä tunnen katsovani maailmaa kuin paksun jääkuoren sisältä.

Sellainen ajatuksenpoikanen on päässä silti pyörinyt, että aivan turhaa on sen paremmin eläimiä kuin ihmisiäkään yrittää sovittaa tunnekokemustensa ja ilmaisunsa suhteen samaan muottiin. Ihmisten yksilöllisyyden useimmat sentään myöntävät, vaikka joillakin onkin suorastaan väkivaltainen tarve yksinkertaistaa maailmankuvansa helposti käsiteltäväksi palikkamalliksi.

Eläimistä kuitenkin usein puhutaan ikäänkuin ne olisivat mekaanisten lelujen kaltaisia, geeniperimänsä ohjailemia ja automaattisesti rotutyypillisten ominaisuuksiensa kantajia. Oman kokemukseni mukaan näin ei ole. Meillä on tälläkin hetkellä kaksi suomenlapinkoiraa, jotka reagoivat asioihin aivan eri tavoin. Toinen hakee turvaa ja lohtua ihmisiltä, ilmaisee herkästi ärtymystä ja pahaa oloaan, mutta viihtyy pitkiäkin aikoja itsekseen. Toinen on aina hyväntuulinen, toimintatarmoa täynnä ja vähän vallaton. Se hoitaa ongelmat itse, eikä valita, vaikka joskus vähän sattuisikin.

Jos joku ei nyt tajunnut, niin tähän sisältyi metafora. Minusta ihmisten pitäisi saada käsitellä ja ilmaista tunteitaan ihan niinkuin se heistä sopivimmalta tuntuu - varsinkin, jos heidän toimintansa ei välittömästi vahingoita ketään muuta tai heitä itseään (en siis kehota ketään nyt henkisiin tai fyysisiin pahoinpitelyihin tai minkäänasteiseen itsetuhoon). Sen itsensä vahingoittamisen suhteen soisin ihmisille aika vapaat kädet, mutta käytännössä rajat tulevat nopeasti vastaan, sillä loogisesti ajateltuna itseään ei voi vahingoittaa satuttamatta tai kuormittamatta myös toisia (läheisiään, virkavaltaa, lääkäreitä, veronmaksajia jne. jne.)

Kurkkuani myöten täynnä olen kuitenkin kaikenlaisia ammattimaisia ja itseoppineita viisastelijoita, jotka käyvät neuvomaan, kuinka meidän masentuneiden pitäisi ongelmamme hoitaa. Jos joku tulee ohjeita vartavasten pyytämään tai luennoilta hakemaan, niin silloin viisauksien jakaminen on paikallaan, mutta muutoin neuvoisin ainakin jättämään kaikki vähänkään Krätyakan näköiset oliot tässä mielentilassa omaan surkeuteensa rypemään. Muuten saattaa heilahtaa nyrkki, tai vähintäänkin sanan säilä aika reippaasti. Arrggghhh.


3 kommenttia:

Mari kirjoitti...

Itse kun olen sairastanut masennusta jo usean vuoden ajan, niin on siinä ajassa saanut kokea jos jonkinlaista neuvoa parantumisesta. Kaikkein yleisin on tietystikin se, että ottaa vain itseään niskasta kiinni, niin kyllä se siitä. Sillähän sitä selättää sairauden kuin sairauden.

Nykyisin suorastaan joskus odotan ihmisten sanovan jotain typerää, jotta pääsen iskemään takaisin. Että pääsen purkamaan patoutumiani ja selostamaan sairauden helvetillisyydestä oikein kunnolla.

Kaura kirjoitti...

Olen monesti yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni, oikein kaksin käsinkin. Vaan enpä sillä mihinkään liikahtanut.

Ofelia kirjoitti...

No just näin!!!!!!! Siis arvaapa vaan ovatko masennuksen kokemattomat ystäväni vuodesta toiseen jaelleet auliisti neuvojaan ja käskyjään mielialan parantamiseksi! Ja suoraan sanottuna VITUTTAA. Sitten ne ihmettelevät kun olen niin KIELTEINEN ja sanon että ei toimi, ei auta jne. Prkl! Niin että komppaan Marikaa ja Kauraakin. Huh! Voimahalaus meille kaikille! <3