Lampaan pusu

Suunnittelin päivän urotyötä pitkään. Ajattelin viedä Pippinille, viimeiselle elossa olevalle lampaallemme, laitumelle vähän omenia ja kuivaa leipää. Matka ei ole pitkä, mutta voimat edelleen vähissä. Lopulta pääsin kuitenkin liikkeelle ja otin oikein kamerankin mukaan.

Heti ensimmäisen mutkan takana odotti ikävä yllätys. Jos ei joku tunnista niin tuossa ylimmäisessä kuvassa on lampaan pusu. Pippin oli karannut aitauksestaan. Se on kai yksinäinen, ressukka. Tuli heti ylitsepursuavan ystävällisesti tervehtimään.Onneksi naapuri on jo ehtinyt puida peltonsa, niin ettei mitään vahinkoa sadolle ehtinyt tapahtua.

Melkoinen homma oli saada päkäpää takaisin sinne minne se kuuluu, eikä se varmasti siellä pitkään pysy, kun aita on niin huonossa kunnossa. Joka tapauksessa houkuttelin, tuuppasin, puhkuin ja ähersin. Välillä bääkyläinen jäi päästäänkin aidan silmukkaan kiinni. Vasta sitten kun sain aitaa kaadettua jonkin matkaa, se kiipesi siitä yllättävän ketterästi yli ja ryhtyi mupeltamaan herkkujaan.

Nyt on olo kuin maratonin jäljiltä. Toivoa vaan sopii, ettei se karkaa kohta uudelleen ja aiheuta jotain vahinkoa. Melko suuri tuommoinen otus on väkisin siirrettäväksi. Takamuskin ihan samaa kaliiberia kuin akalla itsellään;-)

Viikon elokuva

Tällä viikolla elokuvamaanantain aiheena on neljä peruselementtiä: maa, ilma, tuli ja vesi. Tarkoitus on esitellä jokin elokuva, jossa ainakin yksi näistä elementeistä on keskeisesti esillä.

Välittömästi aiheen lukaistuani mieleeni tuli tämä teos, kirjailija Karen Blixenin elämästä kertova elokuva, joka ei koskaan ole kuulunut suursuosikkeihini. Monien muiden elämänkertaelokuvien tavoin se on mielestäni hieman liian pitkä ja paikoittain väärällä tavalla vähäeleinen. Kaiken kukkuraksi Robert Redford on mielestäni roolissaan melkoinen pökkelö. Meryl Streep tosin vakuuttaa pääroolissa ja nimenomaan ilma ja maa ovat tässä filmissä muissa keskeisissä osissa.

Suurelta kankaalta katsottuna tämä on parhaimmillaan. Niin pääsee myös Afrikan upea luonto paremmin oikeuksiinsa ja Robert Redfordin lentely pienellä koneellaan korkeuksissa säväyttää enemmän kuin tv-ruudusta tihrustettuna.

Minun Afrikkanihan palkittiin 1986 parhaan elokuvan Oscarilla ja useilla muilla palkinnoilla, joten ei kai se huono voi olla, vaikka en vielä kolmannen katsomisen jälkeenkään ole käsittänyt, miksi sitä aikoinaan niin hehkuteltiin.

Onnellisuudesta

Onnellisuus on selvästi tällä hetkellä tapetilla. En ole katsonut sitä televisiosarjaa, josta olen lukenut ihmisten blogeissa (Elämä pelissä?), enkä tehnyt mitään onnellisuustestejä verkossa. Tämä juttu kuitenkin kolahti.

Tuntui mukavalta lukea, että yleisesti ottaen suomalaiset ovat kansainvälisesti vertailtuna onnellisia. Nuorista ikäluokista kaikkein onnellisimpia ovat kuulemma koti-isät ja äidit, mikä oli minulle henkilökohtaisesti postiviivinen yllätys. 2000-luvun alussa, kootessani aineistoa graduani varten törmäsin nimittäin tutkimustuloksiin, jotka kertoivat ihmisten olevan parisuhteissaan onellisimmillaan ennen lasten syntymää ja siinä vaiheessa, kun lapset ovat jo muuttaneet kotoa pois.

Kaikkein iloisin yllätys oli kuitenkin tämä väite, että onnellisimmillaan suomalaiset ovat melko kypsässä aikuisiässä, eli 58 -63 -vuotiaina.

Toki on muistettava, ettei tämä tulos ole mikään pysyvä totuus. Se koskee tutkimusaineiston keruuhetkellä tuohon ikäluokkaan kuuluvia. Heillä on yhteiskunnallisten muutosten johdosta tietynlainen historia ja aivan erilaisia kokemuksia taustallaan kuin esimerkiksi parikymmentä vuotta myöhemmin syntyneillä.

Sodan jälkeisen niukkuuden ja jälleenrakennuksen ajan kokeneilla on varmasti erilaista perspektiiviä hyvinvointiin ja turvallisuuteen kuin meillä nuoremmilla, jotka olemme syntyneet 60-luvulla tai myöhemmin.

Joka tapauksessa nyt, kun puheet eläkepommista, kehnosta vanhustenhuollosta ja hupenevista resursseista synkentävät ikääntyvien tulevaisuudennäkymiä, on hyvä kuulla, että kaikesta huolimatta, tällä hetkellä, elämä on monille kaikkein tyydyttävintä juuri niinä vuosina, kun voisi kuvitella jonkinlaisen alamäen alkavan.

Pettymyksiä puolin ja toisin

Olen tutustunut netissä uudelleen mieheen, jonka tunsin poikana, pian kolmekymmentä vuotta sitten. Olemme tavanneet kasvokkain viimeksi kaksikymppisinä. Hän kertoi, että olin hänen ensirakkautensa. Minulle hän oli nuorena hyvä ystävä, ei sen enempää eikä vähempää.

Olen järkyttynyt siitä, että keskustelumme yhä uudelleen palaa siihen, miltä näytin silloin nuorena. Hänelle tuntuu olevan vaikeata hyväksyä, että olen muuttunut paljon, menettänyt hehkeyteni ja lihonut. Emme ole vaihtaneet valokuvia, mutta vastakkaisista vakuutteluista huolimatta hän hokee kuin mantraa lausetta: "Sä et VOI olla läski" ja minusta tuntuu kuin olisin riistänyt tikkukaramellin pienokaisen kädestä.

Nuorena kuvittelin, että hän oli erilainen kuin ne muut, jotka halusivat tytön, joka sopi auton sisustukseen, tyttöystävän, jota kelpasi esitellä, jolla oli jostain syystä statusta ja kelvollinen ulkonäkö.

Vielä vuosien jälkeen satuttaa kuulla, että olin hänellekin pelkkää lihaa ja ulkokuorta, nuoren naisen muotoja, rinnat, hiukset, punaiset huulet ja sopivasti mainetta erikoisista harrastuksista. Enkä minä tottavieköön ole koskaan edes ollut erityisen kaunis!

Pettymys on molemminpuolinen. Luulin kohdanneeni ihmisen. Huomasin tulleeni arvioiduksi esineenä. Onneksi maailma on opettanut: Ei yksi pääsky kesää tee, eikä yksi yksioikoinen mies edusta koko miessukukuntaa. Miehilläkin on sielu. Miehetkin tuntevat ja kykenevät aitoon kohtaamiseen. Olen vakuuttunut siitä. Tässä suhteessa haluan uskoa itse valitsemaani hyvään, vaikkei se kaikissa asioissa helppoa olekaan.

Joillekin on ihan luontevaa ajatella, että asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät. Minulle todellisempaa on se, mitä löytyy nahkojen, karvojen, kauniiden sanojen ja fasadin takaa. Hiukkaakaan en jää kaipaamaan ihmistä, jolle en läskeineni, ryppyineni ja menetettyine arvonmerkkeineni kelpaa keskustelukumppaniksi. Maailma on täynnä hienoja, kauniita, fiksuja ja rakastettavia ihmisiä. Luulisi, että jokaiselle löytyy joku tai joitakin. Minulla on jo. Riittävän monta. Heistä kaikista olen kiitollinen.

Lisäys: ja kuinka ollakaan: kun tämän kirjoitettuani käväisin vanhempieni luona, yhytin yli seitsenkymppisen isäni arvostelemasta ihan tuntemattoman nuoren naisen takapuolen leveyttä ja vatsamakkaroita erittäin rumin sanakääntein. Siinä sai kyllä isipappa kuulla kunniansa, kun Krätyakka oli jo valmiiksi ämpäri täynnä tätä aihetta..

Vaaleanpunainen elefantti ja infernaalinen ketutus

Kokeilkaapa joskus oikein tosissanne olla ajattelematta vaaleanpunaista elefanttia. Pinnistäkää oikein kunnolla, älkääkä missään nimessä päästäkö ajatuksianne hipaisemaankaan punertavaa, untuvaista kärsää, tupsupäistä häntää tai isoja, leyhyviä korvia.

Siitä hetkestä lähtien, kun eilen päätin pitää bloggauksessa tauon, koska olo on niin vietävän kurja, että päässä liikkuu pelkästään pahansuopia, negatiivisia, ärtyisiä ja epätoivoisia ajatuksia, olen hinkunut koneen äärelle enemmän kuin koskaan.

Olen siis riippuvainen bloggaamisesta. Tiedän sen. Kiusausta voi vastustaa tai sille voi antaa periksi. Päätin taas langeta jälkimmäiseen ja kaiken kukkuraksi päästää kaikki iljettävimmät harmitukseni vapaasti ilmoille. Jospa ne sitten vaikka laimenisivat ja kaikkoaisivat, kuten sillä elefantilla on tapana tehdä heti, kun sen on sallinut tulla, olla ja temmeltää pääkopassaan tarpeekseen. Kaipa se sitten lähtee jotakin toista kiusaamaan. Mokomakin huomionkipeä otus. Ei kai se viitsi notkua semmoisen ihmisen aatoksissa, joka ei siitä vaivaudu edes kiusaantumaan..

Mutta niitä infernaalisia ketutuksenaiheita, jotka tänään liittyvät pääasiassa ihmisiin.

Ärsyttää..
...ihmiset, jotka eivät perustele väitteitään, vaan olettavat saavansa muut taivutettua omalle kannalleen pelkästään inttämällä tarpeeksi kauan "näin se vaan on".

..ihmiset, jotka eivät näe mitään vikoja itsessään, mutta löytävät niitä alati kaikista muista

..ihmiset, jotka omasta mielestään ovat vain suorapuheisia ja rehellisiä kritisoidessaan toisia. Muut puolestaan ovat ilkeitä ja huonotapaisia, jos tuovat jotain negatiivista esille heistä.

..ihmiset, jotka kuvittelevat olevansa niin kiinnostavia ja merkittäviä, että toiset käyttävät kaiken aikansa heidän pyrkimystensä sabotoimiseen ja persoonansa mustamaalaamiseen.

...ihmiset, jotka aloittavat kovin usein lauseensa sanoilla "Sä olet..." Sä aina.." eivätkä vaivaudu liittämään eteen edes pehmentävää alkua "Mun mielestä sä.."

...Ihmiset, jotka tarjoilevat neuvojaan pyytämättä ja paheksuvat lähimmäisiä, jotka eivät ota niitä vastaan

...Ihmiset, jotka kompastelevat lillukanvarsiin, päivittelevät pikkuasioita ja takertuvat yksityiskohtiin silloinkin, kun olisi kiire saada suuret linjat ratkaistua.

..Ihmiset, joiden mielestä toiset ovat joko aivan kelvottomia tai täydellisen ihania riippuen siitä, millainen sattuu olemaan oma mielentila ja tunnekokemus viimeisimmästä kohtaamisesta.

Kylläpä näitä nyt tursuaakin. Kuinkahan pitkä listasta tulisikaan, jos olisin tänään kohdannut livenä enemmän kuin kaksi ihmistä. Arrggghhh (ja anteeksi. Akalla on nyt hyvin krätyinen päivä)

Lässähtänyt madonlakki

Tuommoinen lässähtänyt madonlakki nyyköttää yöpakkasten jäljiltä pihatien varressa. Pari päivää sitten se vielä törötti reippaana ja olisi saattanut joutua pannulle, ellei sattuisi kasvamaan ajotien vieressä.

Nyt sen asennossa on jotain tuttua. Muutenkin tunnen sitä kohtaan empatiaa. Oma olotila on juuri tuommoinen, eikä toistaiseksi merkkejä paremmasta näy. Sisu on nyt mennyt Akalta kaulaan, kun verenvuodon lisäksi oksentelu on vienyt loputkin voimat. Vatsaa aristaa, liikkuminen on vaikeaa ja tuskanhikeä pukkaa.

Mies lähti aamulla taas toiselle paikkakunnalle töihin. Remonttia vasta aloitellaan, eikä tavaroita, elukoita ja Akkaa kannata kyörätä sinne työnteon keskelle jaloissa pyörimään.

Kun kroppa lysähtää tuollaiseen ryhtiin, myös mielen maisema muuttuu. On vaikeaa iloita ja olla kiitollinen niistäkään asioista, jotka edelleen ovat hyvin ja kauniisti. Jos kaikki voimat kuluvat hengittämisen ja kipujen kestämiseen, ei ajatuksiinkaan ole helppoa löytää avaruutta, selkeyttä ja havaintojen terävyyttä.

Siksi pidänkin nyt bloggaamisesta pienen paussin. Palailen taas, kun jaksan tähyillä hieman omaa napaani kauemmaksi.

Puumat ja ukkometsot

Kun ensimmäistä kertaa osuin näkemään tällä hetkellä televisiossa pyörivän Fresh - valmisruokamainoksen, meinasin kiskaista iltaporkkanani väärään kurkkuun. Siinähän keski-ikäinen nainen nautiskelee valmisateriaa puistonpenkillä ja unelmoi samalla puolet itseään nuoremman näköisestä miehestä.

Joitakin muitakin mainos on mitä ilmeisimmin hätkähdyttänyt, koska silmiini on osunut jo paljon paheksuvia kommentteja kyseisestä pätkästä. Nurinaa on kuulunut erityisesti niiltä, joiden mielestä tasa-arvo ei taaskaan mainosmaailmassa toteudu, koska miehen sijoittaminen sen vanhemman naisen sijaan olisi taatusti nostattanut kovan kohun sovinismista.

Sama tuli itsellenikin ensimmäisenä mieleen, enkä muutenkaan oikein innostunut mainoksen näkökulmasta. Blogien ja keskustelupalstojen paikoin kärjekkäisiinkin kommentteihin törmättyäni tuumasin asiaa tarkemmin ja päädyin tulokseen, että tasa-arvo ei TODELLAKAAN toteudu sen paremmin sen mainoksen näkökulmassa kuin keskustelujen sävyssäkään.

Minusta on turha lähteä nyyhkimään ja nurisemaan, että taas miehiä sorretaan, jos viimeinkin on alettu kuvata naisia niissä positioissa, joita miehet ovat pitäneet yksinoikeutenaan kautta aikojen. Miehillehän nuorten naisten himoitseminen ja heidän huomionsa ostaminen (rahalla, vallalla tai auktoriteetilla) on ollut sallittua iät ja ajat. Eri asia sitten on, onko moinen kovin kunniakasta kummallekaan sukupuolelle. Itse olen edelleen karkeasti ilmaistuna sitä mieltä, ettei typeryys ole kummankaan sukupuolen etuoikeus.

Nimenomaan tasa-arvopyrkimyksien ja feminismin (eivät ole aina sama asia, mutta minun tapauksessani kyllä) vastaista propagandaa on mielestäni se, että naisten edelleen heikompi asema monissa asioissa yritetään mitätöidä ja kieltää ja feministejä tietoisesti leimataan epätasa-arvon kannattajiksi ja miestä kastroiviksi hirviöiksi.

Sitäpaitsi hyökkäys aiheuttaa useimmiten puolustautumista ja pahimmassa tapauksessa vastahyökkäyksen. Krätyakan mielestä seksuaalisuus on mukava asia. Siinä ei pitäisi olla sijaa toisen hyväksikäytölle, alistamiselle tai välineellistämiselle.

Luulisi, että kaukana takana ovat Suomessa jo ne ajat, jolloin naisten oletettiin olevan passiivisia, alati hoivaavia, epäitsekkäitä ja moraalisesti vastuullisempia kuin miehet. Käytännössä tuo ummehtunut ajattelu näyttää kuitenkin olevan kovasti voimissaan.

Lisää vettä myllyyn kaikille vanhoja hyviä aikoja takaisin kaipaileville löytyy täältä. Kissahan naisen tietysti sopii olla, mutta mieluummin semmoinen pieni, kehräävä, seksikäs mirri. Ei missään tapauksessa tuommoinen elämän kolhuissa karaistunut pelottava puuma...

Remonttihuumoria

Ilmavesilämpöpumppumietteet jatkuvat. Tämän mies löysi eilen YouTubesta. Hetken tuumattiin, meneekö jo rienauksen puolelle tuon musiikin kanssa, mutta ei meidän mielestämme. Oman muuttomme ja talomme ongelmia tässä on nyt pähkäilty ja väännetty jo niin pitkään, että voin hyvin kuvitella tunnelman olevan autuaan helpottunut (Oh Happy day) jos/kun se päivä vielä joskus koittaa, jolloin sotkut muuton molemmissa päissä on selvitetty ja pääsemme asettumaan remontoituun taloon. Kun ikioma ilmavesilämpöpumppu viimein hurahtaa käyntiin, saatan vaikka laulaaluikauttaa tämän

Ilmavesilämpöpumppuja ja ekoahdistusta

Viime aikoina on Krätyakan ollut helppoa yhtyä väitteeseen, jonka mukaan tieto lisää tuskaa. Monelta ahdistukselta ja paljolta pahalta mieleltä välttyisi, jos osaisi kulkea laput silmillä, ei vaivaisi päätään ylenmääräisillä pohdinnoilla, eikä ottaisi niin vakavasti tätä pestiä luomakunnan "viljelijänä ja varjelijana".

Jo aiemmin olen tainnut täällä nurista, että vastuullinen kuluttaminen on kokopäivähommaa. Nyt, kun uutta asuntoa varten on tehtävä paljon suurehkoja hankintoja, olemme yrittäneet hintojen lisäksi vertailla tuotteiden ekologisuutta ja eettisyyttä. Se on yllättävän vaikeaa.

Kauppiaat tietenkin tarjoavat auliisti mainosmateriaalia myymistään kapineista, mutta mainos on eri asia kuin vertailukelpoinen, puolueeton tieto. Lisäksi monet tekniset vempeleet ovat nykyään niin monimutkaisia, ettei ainakaan Krätyakan insinöörigeeneistä tyystin paitsi jääneillä aivoilla niiden tietoja vertailla.

Lämmitysjärjestelmäksi uuteen kotiin on nyt lopulta valittu ilmavesilämpöpumppu liitettäväksi talossa valmiina olevaan patteriverkostoon. Saatamme saada muutostöitä toteuttamaan peräti alan kouluttajan ja luokallisen asentajaoppilaita.

Eihän se Suomen oloissa todennäköisesti ainoaksi lämmityskonstiksi riitä, mutta pitäisi sentään olla jonkin verran ekologisempi vaihtoehto kuin suora sähkölämmitys tai koko ajan kallistuva öljy. Maalämpöäkin harkittiin, mutta hinta oli aika hirmuinen, kaunis tontti olisi täytynyt kaivaa tärviölle, eikä toimintavarmuus kovilla pakkasilla ole meidän tietojemme mukaan yhtään sen parempi kuin ilmavesilämpöpumpullakaan.

Takankin tahtoisimme, vaikka sekin on monipiippunen juttu. Joidenkin mielestähän puulämmitys on äärimmäisen saastuttavaa. Toisaalta lämmityksessä kehotetaan käyttämään uusiutuvia energianlähteitä ja puutahan toistaiseksi Suomessa riittää. Ota tästä nyt selvää...ja ne pirskatin piiput - ihan konkreettisesti - ovat siinä tulevassa talossamme aikamoinen ongelma. Kaksi niitä nimittäin on jäljellä, mutta joku älypää on mennyt poistamaan sieltä kaikki tulisijat ja muurannut hormin paikat umpeen. Voin vain kuvitella, millaiset kauniit kaakeliuunit siellä on joskus saattanut olla.

Esteettisyys, eettisyys, ekologisuus ja kukkaron kestävyys. Kaikkea tuota tulee pähkäiltyä ostoksia harkitessa, eikä se aina suju ilman päänkivistystä. Onneksi ei shoppailu ole tässä taloudessa ihan jokapäiväistä.

Viärään ku kuariämpäriä

Kaikki mukulooren kans huseeranneet tiätää, jotta non harvas sellaaset kakarat, jokka nykyään komentelemalla totteloo. Sellaasia on pitäny jonku lujaa piänenä peljätellä ja sittekki saattaa olla, jotta non vaan erespäin olovinansa sellaasia herranterttuja ja maalimalla sitte päästelevät höyryt pihalle kaikellaasen pahanteon muaros.

Neuvottelu ja vaihtoehtojen tarjuaminen pelaa piänten kakaraanki kans piremmän päälle paremmin. Vaikkei siinä oikiasti niin kauhian isua erua olis, pujetetaanko mukula tänään viheriään vai ehtakeltaasenvöhöriääsehen paitahan, sille tuloo hyvä miäli, ku se saa itte päättää. Vähä niinku solis jo isoo poika tai flikka ja oman elämän kahvas kiinni. Niitä päätöksiä tekemällä se siinä samalla oppii vähä sitä, jotta kaikilla ratkaasuulla on seurauksensa ja valintoja tarttoo teherä, kun ei kaikkia voi kumminkaan yhyrellä kertaa saara.

Tyäpaikoolla aikuusekki viihtyy kuulemma paremmin, kun niillon lupa vähä omahan mallihin tyyrätä sitä, kuinka ne hommiansa hoiteloo. Vaikkolis kiirus ja kauhiasti töitäki, omista aikatauluusta ja työtavoosta päättäminen antaa tilaa hengittää ja hiukka löysentää sitä vannetta, joka knupin ympärillä kiristelöö.

Ei soo kellekkää kivaa, jos viärähän ku kuariämpäriä, eikä omis asioos oo mitään sanavvaltaa. Siinä voi pian paskasangan kripa katketa ittekultaki.

Pitkäaikaassairahia, vanhuksia ja vammautunehiaki on haastateltu ja ne sanoo sitä samaa: ittenääsyyren menettäminen on monelle kova paikka. Son melekeen isoompi mures ku ne itte kivut ja krempat, jokka siitä taurista tai vammasta tuloo. On surkiaa joutua luapumahan ittelle tärkeestä asioosta ja päätyä arkipäivääsis askarehiski toisten avun varahan.

Mullon nyt turhan kauvvan tämä ittellisyys menny alahappäin ku lehemän häntä. On vähä niinku istuus rattahilla iliman jarrua ja ohojaksia. Jos ei noo johonaki korkeemmas käres niin ojahan mennähän ennen pitkää niin, jotta kössähtää. Siihen asti pitää vissihin vaan istua kyyris ja pirellä voimaansa mukaan lairoosta kiinni, vaikka mennähän niin, jotta pää täräjää.

Aamun hajatus

Merkillisen paljon käytän sanoja
setviäkseni asioita, joille
ei sanoja löydy.

Jospa Wittgenstein oli
sittenkin oikeassa komentaessaan:
"Mistä ei voi puhua, siitä on
vaiettava".

Toisinaan tuntuu,
että hukun itsekin tähän
selitysten tulvaan.

Kuulijatkin vähintään
polvia myöten
sanojen suossa.

Inhimillistä

Soitin äsken laboratorioon kyselläkseni eilisten kokeiden tuloksia. Hetken kuuntelin hämmentyneenä toisessa päässä selittävän hoitajan raporttia. Sitten tajusin: ne olivat ottaneet minusta väärät kokeet! En tiedä oliko koneella näkynyt jokin vanha lähete vai oliko jollain jossain vaiheessa sormi näppäimistöllä lipsahtanut. Joka tapauksessa kokeisiin pitäisi kuulemma mennä uudestaan.

Hohhoijaa. Menen, kun jaksan. Hemoglobiini oli sentään otettu tällä väärälläkin lähetteellä ja se oli vielä ihan siedettävällä tasolla, joten enpä jaksa hötkyillä. Erehtyminen on inhimillistä, mutta niin on myös vetkuttelu, kyllästyminen ja uupuminen.

Muuttoasioissa mikään ei etene minnekään, ei remontti, ei paperiasiat. Edes kauppakirjaa emme ole vielä saaneet allekirjoitettavaksemme. Sillä paikkakunnalla on näin ensituntumalta aika erikoinen toimintakulttuuri. Kiireestä ja hektisyydestä ei ainakaan voi puhua.

Taisteluvälineet mies sentään kertoi eilen käyneensä ostamassa. Kun tiedustelin, että minkähänmoiseen otteluun, hän vastasi, että kissanjätösten selättämiseen. Niitä on siellä wannabe -talossamme kuulemma nurkat mustanaan. Onnea vaan sodankäyntiin.

Mikä on arvokasta

Ruuan arvonlisäveron lasku ja suomalaisen ruuan kalleus on puhuttanut ihmisiä viime päivinä. Minussa se keskustelu nostattaa päällimmäiseksi kysymyksen: Mikä on arvokasta ja miksi? Itseisarvolla, välinearvolla ja käyttöarvolla on selvästi eroa, mutta mikä kulloinkin on kaikkein arvokkainta? Eikö olisi loogista, että siitä, mikä on arvokasta oltaisiin valmiita maksamaan? Onko ruoka Suomessa hintansa arvoista ja jos ei, niin miksi?

Arvon määräytyminen tapahtuu ihmisyhteisöissä yllättävän monimutkaisten prosessien kautta, enkä jaksa niitä nyt perusteellisesti tässä ryhtyä erittelemään. Itseäni alati hämmästyttää se, miten voimakkaasti sosiaalinen todellisuus arvoja määrittää. Raha on yksi esimerkki. Tuskin viitsisin taskussani semmoisia metallinpaloja ja paperilappusia kannella, ellei niille olisi sovittu niin merkityksellinen vaihtoarvo.

Kateudella ja vertailulla on mahtava voima. Joidenkin tutkimusten mukaan suhteellinen köyhyys aiheuttaa enemmän kärsimystä kuin todellinen puute ympäristössä, jossa kaikilla muilla on sama tilanne.

Minua se henkilökohtaisesti hieman kiusaa. Ei tarvitse kuin tuumailla, mitä tahtoisin ottaa mukaan autiolle saarelle, jos tietäisin joutuvani viettämään siellä vuosia ilman muita ihmisiä. Se antaa kummasti uutta perspektiiviä omiin tarpeisiin.

Suomalaista ruokaa pidetään kalliina ja sitä se kiistatta vertailujen mukaan onkin, mutta entäs jos verrataan myös muihin perustarpeisiin ja verovaroin kustannettuihin palveluihin käytettyjä varoja ja palvelujen tasoa? En minä ainakaan toivoisi yhteiskuntaa, jossa ihmiset kuolevat umpisuolentulehdukseen, kun heillä ei ole varaa sijoittaa vuoden bruttopalkkansa verran rahaa suhteellisen yksinkertaiseen leikkaukseen.

Minusta on hyvä, että juuri sellaisen kulutuksen verotusta lasketaan, joka on meille kaikille välttämätöntä. Arvokasta on kuitenkin myös se, että verokertymä riittää palvelujen ylläpitämiseen.

On paljon sellaista, mitä kuvittelemme tarvitsevamme. Todellisuudessa kyse saattaa olla lähinnä siitä, että olemme tottuneet joihinkin asioihin.

Eilen, kanavasurffaillessa osuin sinne, missä esitetään Big Brotheria ja juutuin hetkeksi suu epäesteettisesti ammollaan toljottamaan, kun joku naisihminen selitti, miten hauskanpito ilman alkoholia nyt vaan on mahdotonta. Krätyakalle se oli ihan uusi tieto, vaikken missään tapauksessa lasiin syljekään. Ihan sellaisenaan en silti taida tuota väitettä nielaista. Toki television nainen muisti nykyaikaiseen tapaan alleviivata sitä, että tämä on vain hänen henkilökohtainen mielipiteensä.

Enempien mielenjärkytysten välttämiseksi vaihdoin äkkiä kanavaa ja jäin miettimään kahta asiaa: 1. Mikä ihmiselle on aidosti tarpeellista, jos riisutaan pois kaikki tottumuksien ja sosiaalisten odotusten painolastit? 2. Milloin aloimme uskoa, että totuuksia on monia - jokaisella yksilöllä omansa. Eihän ulkoinen totuus konkreettisesti palasiksi pirstoudu, vaikka tarkastelisimmekin sitä kukin omasta näkökulmastamme. Monissa asioissa se on ja pysyy ihan riippumatta siitä, mitä me kulloinkin siitä ajattelemme.

Ihmisellä on tietyt perustarpeet. Ruoka on yksi niistä. Onko ruoka kallista vai ei, mielipide siitä riippuu lukemattomista sosiaalisista ja mielipiteen muodostajan maailmankuvaan liittyvistä tekijöistä. Ovatko kauneusleikkaukset ja ulkomaanmatkat kalliita? Pitäisikö niiden olla? Mihin verrattuna???

En ala

Mä en ala. Mun koneella näkyy tuossa "lukijat" -kohdassa pelkkä tyhjä läntti. Näkyykö muille? Kaikki kivat kuvakkeet on kadonneet. Samoin tiedot hallintasivulta. Numerotietojen mukaan olen saanut yhden uuden lukijankin ja nyt en pääse katsomaan kuka se on. Regressio iskee. Ryhdyn pian polkemaan jalkaa lattiaan ja vänisemään jos ei se palaa.

Värillä on väliä

Aamulla terveyskeskuksessa juttelin vieressä istuvan romaninaisen kanssa. Hänellä oli kauniit tummanruskeat hiukset. Vastapäätä istui vietnamilainen maahanmuuttaja. Hän näytti flunssaiselta. Samaan aikaan verinäytettä oli antamassa hyvin tummaihoinen nuorimies. Pituudesta päättelin, että hän pelaa koripalloa täkäläisessä joukkueessa.

Kotiinpäin ajellessa vastaan tuli hellyttävä näky. Hyvin iäkäs mies työnsi rattaissa pientä, vaaleanpunaisiin puettua lasta. Asiantuntevin ottein hän pysähtyi korjaamaan pikkuisen päähineen asentoa.

Kotona odotti tilausvahvistus uuden kodin tapeteista. Tilasin ne Tapettitalosta sen linkin kautta, josta Celia muutama postaus sitten ystävällisesti kommenttilaatikossa vinkkasi.

Tähän mennessä olen suosinut sisustuksessa yksivärisiä kuoseja ja hillittyjä värejä. Saapa nähdä, kuinka silmä tottuu noihin äkkiseltään aika räiväkkäiltä vaikuttaviin kustavilaisraitoihin.

Värillä on väliä. Sen olen oppinut käsityöläisäidiltäni jo vaahtosammuttimen kokoisena. Väreillä voi luoda harmoniaa, vaikuttaa mielialaan, muokata yleisvaikutelmaa ja tehostaa viestejä. Vaatteissa, käyttöesineissä ja sisustuksessa väri on minulle hyvinkin tärkeä. Ihmisen pinnalla ei. Tärkeämpää on se, mitä löytyy ihon alta.

Itse pukeudun melkein aina mustaan. Korkeintaan tehosteväreinä ja uusissa kohtaamisissa, vaikutelmaa pehmentämään, käytän värillisiä t-paitoja jakkujen alla. Kotini sisustuksessa pääväri on viime vuosina ollut pelkistetysti petsattu mänty. Mitenkähän mahtaa vaikuttaa sieluni maisemaan, kun nyt uuteen kotiin olemme valitsemassa selvästi värikkäämmän sisustuksen.

Lieneekö haksahdus noihin tapetteihin pelkkä vaaleanpunainen mielenhäiriö, jota tulen vielä katkerasti katumaan, vai voisiko värikkäämpi ympäristö tuoda uutta väriä myös ajatteluun. Jää nähtäväksi..

Paasilinna on kustu upoksiin

En haluaisi tehdä liian pitkälle meneviä olettamuksia arvailemalla onko kissoilla mielipiteitä suomalaisen kirjallisuuden nykytilasta. Paasilinna on joka tapauksessa tässä talossa nyt kustu upoksiin. Yllätin nimittäin tämän vintiön jo toistamiseen pissiltä sieltä laatikosta, missä Paasilinnan teokset odottivat kuljetusta uuteen kotiin.

..ja lohduksi kaikille kotinsa siivottomiksi kokeville: kurkatkaapa lähemmin tuosta kuvasta, miltä näyttää olohuoneemme ikkuna, josta kissat kulkevat ulos ja sisälle, kun en ole sitä pariin kuukauteen pessyt..

Riman korkeudesta

En jaksanut labraan. Menen huomenna, jos voin paremmin. Olin luvannut piipahtaa samalla reissulla vanhempien luona. Äiti oli myös käynyt tänään verikokeissa ja lohdutti, ettei sinne olisi kannattanut mennäkään jonottamaan. Hän kun oli tullut paikalle viisi minuuttia aukeamisajan jälkeen ja ennen häntä oli jonossa 91 muuta.

Vuoteessa, iltaisin, kun edessä on rauhoittavan pitkä yö, jolloin ei kukaan odota minun olevan ahkera, suunnittelen aina innokkaasti, mitä haluan/ voisin/olisi hyvä huomenna tehdä. Aamulla kaikki on taas toisin. Into on vaihtunut ahdistukseen ja tappiomieliala valtaa heti aamukahvin jälkeen. Joskus, oikein hyvinä päivinä, toimintatarmoa riittää pariksi tunniksi. Se täytyy käyttää tarkasti hyväkseen. Muutenkin työt kannattaa tarkasti suunnitella, kun pelkästään portaiden kapuaminen yläkertaan uuvuttaa niin, että täytyy hetkeksi istahtaa.

Sitä olen paljon miettinyt, mistä nämä odotukset oikeastaan kumpuavat. Kaikillahan on omansa. Jotkut tahtovat olla kauniita ja rohkeita, toiset rikkaita ja arvostettuja. Joidenkin mielestä maailma paranee imurilla ja pölyrätillä. Luulen, että muillekin kuin itselleni on tärkeätä olla tarvittu, rakastaa ja pitää jostain huolta.

Ihailen, ja joskus kadehdinkin ihmisiä, jotka pystyvät katsomaan kättensä töitä ja toteamaan: "Tämän tein hyvin. Paremmin ei oikeastaan voisi olla". Minulla on aina tunne, että kaikki jää jotenkin vajaaksi - silloinkin, kun olen parhaani yrittänyt ja kiitosta saanut.

Paradoksaalisinta lienee se, että mitä enemmän yritän, sitä vähempään yllän. Kaikki energia kuluu hedelmättömään "meinaamiseen", suunnitteluun, toivomiseen ja keskeneräisyyksien voivotteluun.

Mitä korkeammalle nostan riman, sitä varmemmin alitan sen reippaasti. Jos taas lasken sitä jatkuvasti hupenevien voimieni tahdissa saan kaiken aikaa vähemmän valmista, eikä sekään ole hyvä. Kautta aikojen maailman viisaat ovat tienneet, että avain tasapainoiseen elämään löytyy kohtuudesta, mutta miten löytää asioissa se kohtuus, balanssi omien kykyjensä ja haasteiden vaativuuden välillä. Siinäpä pulma.

Elokuvamaanantain aiheena komedia

Elokuvamaanantain aiheena on tänään komedia. Koska huumori on vaikea laji, eikä Krätyakka ole erityisen hilpeäluontoinen täti, tämä haaste tuntui hankalalta. Jälleen kerran lähdin miettimään asiaa väärästä päästä: yritin nimittäin muistella komediaelokuvaa, josta mahdollisimman moni muukin saattaisi pitää. Koska nämä Jim Carrey ja Steve Martin -tyyppiset kassamagneetit saavat minut haukottelemaan, ajattelin, ettei minulla ole tästä aiheesta mitään kuranttia jaettavaa.

Päiväunilta herättyäni (ja verenvuodon sisuksista viimeinkin tyrehdyttyä) tulin kuitenkin toisiin aatoksiin ja päätin esitellä elokuvan, jonka kansiteksteissä kyllä lukee draama/komedia, vaikka sen käsittelemät aiheet ovat niin raskaita, että tuskin monikaan niitä komedian aineksiksi mieltää .

Krätyakan huumorintajuun tämä joka tapauksessa uppoaa kuin veitsi voihin. Pääosien esittäjäkaarti on vaikuttava (Kevin Kline, Kristin Scott Thomas, Hayden Christensen , Jena Malone & Mary Steenburgen) ja ohjaus mielestäni erinomainen. Ennen kaikkea tämä elokuva on mielestäni oivallinen esimerkki siitä, miten vakaviakin asioita voidaan kuvata huumorin kautta, eikä syvällisyyden ja viihdyttävyyden tarvitse sulkea pois toisiaan.

Elämää rakentamassa(2001) on siis mielestäni yksi parhaista koskaan katsomistani komediaelokuvista. Suosittelen lämpimästi.

Verenvähyyttä ja hirveä harmitus

Jo kolmisen vuorokautta on sisuskaluistani taas lorissut verta. Strategiani on ollut tavanomainen: itselääkintää ja toimintaa periaatteella "jos et ole huomaavinasi sitä, ehkä se menee pois". Kaikki ongelmat eivät valitettavasti sillä konstilla katoa.

Tänään oli pakko soittaa päivystykseen, kun naama on valkoinen kuin kalkkiseinä , tärisyttää ja kylmä hiki valuu otsalta. Käskivät tulla heti, mutta en minä nyt kerkiä. Täytyy saada asioita järjestettyä siltä varalta, että lähettävät keskussairaalaan jatkohoitoon. Harmittaa aivan hirveästi.

Puoliso tekee parhaillaan lähtöä työpaikkakunnalleen. Kisut, koirat ja kanat on sentään ruokittu, mutta eihän niitä tänne voi pitkäksi aikaa yksin jättää.

Vasta keväällä veriarvot monen vuoden anemian jälkeen nousivat normaalin puolelle. Nyt on tainnut pian litra arvokasta, punaista nestettä lorista hukkaan. Perhanan maanantaikappale tämä Krätyakan kroppa.

Lammassuru

Nyt ei meillä ole enää kuin yksi lammas. Mies lähti viemään niille kuivaa leipää laitumelle ja tuli takaisin suruviestin kera. Merri oli kuollut ilmeisesti jo alkuviikosta. Läheskään joka päivä emme niitä laitumella ole käyneet katsomassa, koska vettäkin ovat saaneet juodakseen niityn läpi virtaavasta purosta.

Minä hoidin ne emonsa hylkäämät pikkukaritsat täysikasvuisiksi pullosta ruokkimalla. Ensimmäisenä kesänään ne kopsuttelivat monta kertaa sisälle taloon asti, jääkaapin viereen odottamaan, kun täytin niiden maitopullot.

Nyt on haikea olo. Monessakin mielessä yhden aikakauden loppu. Toivon vaan, ettei se joutunut kauan kärsimään ja olen kiitollinen, että se sai sentään elää pitkän ja turvallisen elämän.

Pippinkin on jo yli kymmenvuotias. En ole mistään löytänyt tietoa, kuinka kauan lampaat yleensä elävät. Maatalousoppilaitoksen karjatalousopettajakin vain nauroi, kun kysyin sitä häneltä. Piti kai typeränä, kun moinen edes kiinnostaa. Lampaathan ovat ruokaa. Kuinka kukaan ihminen niitä voisi rakastaa - muuta kuin korkeintaan lautasellaan..

Hajatuksia sanoista

Olen kierinyt kipujen vuoksi valveilla enimmän osan yötä ja olo on kuin kolmen promillen humalassa. Keskittyminen ei riitä johdonmukaiseen ajatteluun, mutta hirmuinen hinku on pistää jotain merkkijonoon. Sitäpaitsi ellen ajatuksentynkiäni tallenna heti, kun ne päähän tupsahtavat, ne yleensä hajoavat nopeasti alkutekijöihinsä, eivätkä suostu enää palaamaan. Tässä siis hajanaisia ajatuksia sanoista. Luulen, että ne ovat omiani, mutta todennäköisesti se tarkoittaa vain sitä, etten muista mistä olen ne varastanut.

****************

Katsoin peiliin ja moitin itseäni: Puhut niin paljon , että minun on vaikea kuulla,mitä yrität sanoa.

*****************

Jotkut ovat taitavia puhumaan niin, että eivät sano mitään. Toiset kätkevät yksinkertaisimpiinkin lauseisiin koodikielellä kirjoitetun kymmenosaisen historiikin.

*******************

Usein tahtoisin osata puhua niin, että sanat silittävät hellästi toisen tukkaa. Tukistaminen onnistuu helpommin.

******************

Kun ajatukset ahtautuvat sanoihin, ne joutuvat usein vetämään vatsaa sisään.

Näillä eväillä

Nyt kun olen suunnittelemassa pienimuotoisen koirankasvatuksen aloittamista, perinnöllisyysasiat pyörivät paljon mielessä. Samoin kuin ihmistenkin kohdalla, geeeneillä on selvästi merkitystä, mutta myös ympäristö vaikuttaa paljon - eikä ainoastaan yksisuuntaisesti. Oikea koira oikeassa perheessä voi olla fantastinen lemmikki, mutta sama yksilö väärässä ympäristössä saattaa muovautua isoksi ongelmaksi.

Tämä minun suosikkirotuni, suomenlapinkoira, on niin alkukantainen, että sen sisällä on sekä luonteissa että ulkonäössä paljon vaihtelua. Nuo kaksi puhdasrotuista (kolmaskin lapinkoira meillä on, mutta se on sekarotuinen) ovat keskenään läheistä sukua ja silti ne ovat sekä ulkoisesti että temperamentiltaan hyvin erilaisia.

Kun viime päivinä olen miettinyt tunteita, olen tutkaillut myös itseäni ja koiriani. Pienestä saakka tuo vaalea on ollut rauhallinen, tottelevainen, vähän laiska, herkkä ja ärisee helposti toisille koirille. Ihmisistä se sen sijaan pitää ihan tavattomasti. Parkinruskea puolestaan on aina iloinen, energinen, reipas, rohkea ja joskus hieman liiankin aikaansaapa. Molempia rakastan, mutta vaalemman kanssa meillä sopii paremmin temperamentit yhteen.

Omat vanhempani ovat molemmat hyvin herkkiä ja voimakkaasti tunteella reagoivia persoonia. Äiti on kuitenkin aina positiivinen, valoisa ja empaattinen. Isä purkaa helpommin ahdistustaan agressiona ja yrittää esiintyä järkevästi - juuri niinkuin meillä perinteiseen miehen rooliin sopiikin. Tunteet kuitenkin usein vääristävät hänen havaintojaan niin, ettei hän kiivastuessaan erota, mikä on totta ja mikä omaa kuvittelua.Arvatkaa vaan kumpaako heistä minun on helpompi ymmärtää?

Jostain syystä vanhempieni temperamentti ei ole sellaisenaan periytynyt kumpaankaan heidän lapsistaan - tai sitten me molemmat tyttäret olemme tarkoituksellisesti muokanneet ja jalostaneet käyttäytymistämme parhaamme mukaan.

Minun on aika vaikea kestää sellaisia ihmisiä, joiden mielestä kaikki on IHANAAAAA. Vielä hankalampaa on sellaisen tyypin kanssa toimiminen, jolla mielipiteet heilahtelevat mielialasta riippuen äärimmäisyydestä toiseen. Joskus todella pelottavia saattavat olla ihmiset, jotka raivostuessaan eivät hillitse itseään ollenkaan, mutta sellaisten kanssa pärjään yllättäen kohtalaisen hyvin. Ehkä olen saanut siihen tarpeeksi harjoitusta.

Koiria jalostaessa luonne on aivan yhtä tärkeä asia kuin terveys ja ulkomuotokin. Haasteelliseksi homman tekee se, ettei etukäteen voi ennustaa, mitkä ominaisuudet periytyvät ja mitkä eivät. Haastavaa on myös sopivan kodin löytäminen kullekin koiralle.

Samoin kuin ihmisten kesken, myös joillakin koirilla toimii yhteistyö paremmin tietynlaisten persoonien kanssa. Hidas akka ja vikkelä koira on kehnonpuoleinen yhdistelmä. Se on jo tähän mennessä tässä talossa todettu, mutta näillä eväillä mennään, jotka on saatu ja kasvatetaan itseämme ja toisiamme niin paljon kuin jaksetaan.

Hassilta lainattua

Jokusen päivän olen luonnoksissa panttaillut postausta tunteellisuudesta ja sukupuolesta. Erinäisistä tapahtumista johtuen sen julkaiseminen on jäänyt, koska joskus ihmiset yhdistävät sellaisiakin asioita itseensä, joita kirjoittaja ei ole tarkoittanut kenellekään osoittaa.

Tänään oli nyt "Vihreä lanka"-lehdessä niin hyvä kolumni samasta aiheesta, että tavoistani poiketen lainaan tekstiä ihan suoraan. Muun muassa näin Satu Hassi kirjoittaa:

Kun joku sanoo:"tätä asiaa täytyy lähestyä järjellä, eikä tunteella" silloin hän yleensä haluaa sulkea pois ne tunteet, joille kulttuurimme antaa naisellisen etumerkin. Tällaisia ovat esimerkiksi kauneuden ja viihtyisyyden kaipuu, huolenpito lapsista ja vanhuksista, ylipäänsä ihmisistä, eläimistä, kulttuuriperinnöstä tai ympäristöstä, kaiken kaikkiaan välittäminen jostain muusta kuin itsestä.

Jos päätöksentekoa on ohjannut jokin muu kuin ahneus pelikiima, mahtailu ja vallanhimo, niin harvemmin sanotaan, että annettiin tunteiden viedä.Kuitenkin juuri siitä on kysymys.

Onneksi hyvin harvat yksilöt edustavat selkeästi tällaista stereotyyppistä hegemonista maskuliinisuutta tai feminiinisyyttä. Variaatioita ja vapautta rajojen rikkomiseen on aiempaa enemmän. Sitä syvemmin ja juuri siitä johtuen nykyään järkytyn tavatessani jonkun joka ihan tosissaan vielä päästää suustaan väitteitä, jotka leimaavat vastakkaista sukupuolta toivottomaksi tapaukseksi, vääränlaiseksi ja omaa sukupuolta huonommaksi.

Kirjojen kättelyä ja lähikontakti vanhukseen

Eilen pääsin viimeinkin, ilman alkuperäisasukkaita, lähikontaktiin sen uuden kotimme kanssa . Vuokralaiset olivat kuukauden pungertamisen jälkeen saaneet tavaransa siirrettyä ja enimmät kissankakat lattioista kuurattua. Talossa on tosiaan eletty. Se näkyy kaikissa pinnoissa, mutta peruskunto on yli satavuotiaalla vanhuksella hämmästyttävän hyvä (joku sukulaisista löysi yläkerran seinähirrestä vuosiluvun 1865 tai 1868. Pitänee käydä tarkistamassa, kunhan ehdin).

Viime tihutöikseen, viereiseen taloon muuttaessaan, olivat vuokralaiset sahanneet korkeaan kuusiaitaan reiän, josta olivat huonekalujaan naapuriin kuljetelleet - ilman omistajan lupaa, tottakai.

Pihassa omenasato oli juuri kypsymässä. Maistelimme innokkaasti eri lajikkeita ja totesimme parhaaksi punahedelmäisen, kovasti kaneleita muistuttavan lajikkeen, joka kuitenkin oli punakaneliksi yllättävän suuri ja aikaisin kypsynyt.

Yli neljäntuhannen neliön tontilla näkyi kauniisti villiintyneenä jälkiä muinaisesta, huolellisesta puutarhasuunnittelusta, jota tietenkin yritän palauttaa ja kunnioittaa niin pitkälti kuin kykenen - kunhan ensi keväänä pääsen kasvien kimppuun voimiani mittelemään.

Ensin olisi nyt kuitenkin edessä "pientä pintaremonttia" ja muuttokuljetusta. (Meikäläiselle tietenkin vain "työnjohtotehtäviä", sillä ilman ystävällisten sukulaisten kantoapua ei kirjalaatikoiden kantaminen olisi onnistunut, eikä onnistu Krätyakalta enää tapetointikaan, vaikka aika moneen huoneeseen on aikoinaan tullut omin kätösin seinäpaperit vaihdettua). Kovin suuriin kunnostuksiin ei meikäläisten budjetti lämmitysjärjestelmän hankkimisen jälkeen riitä, mutta jos edes vähän tapettia, maalia ja kiinteät kirjahyllyt salin seinälle. Keittiö ja pesutilat ovat sentään kohtuukunnossa, vaikka jääkaappi ja astianpesukone näyttävät jo museotavaralta.

Käteltyäni jälleen koko viikon kirjoja, niitä laatikoihin pakkaillen, tuntuu kuin olisin tavannut monta hyllyihin unohtunutta vanhaa tuttua. Löysin paljon kiinnostavaa lukematontakin. Taitaa kuitenkin kulua pitkään ennenkuin lueskeluun on aikaa ja voimia.

Tuntuu huikealta muuttaa taloon, jolla on niin pitkä historia. Yritin kuulostella, josko seinistä kuuluisi muinoin sinne muurattujen kanttorinrouvien haamujen vaikerrusta tai muuta mielenkiintoista, mutta ainakin vielä talo vaikutti ihan kiltiltä ja kodikkaalta, elämää nähneeltä ja aikaan sopeutuneelta, valoisalta vanhukselta.

Kuvia tulee, kunhan kerkiää. Eilen en ehtinyt kameraan tarttua, kun toisessa kädessä riippui niputettuna kaksi lapinkoiraa ja sukulaisia pyöri ympärillä pilvin pimein. Reissun jäljiltä joka paikkaa särkee ja niskat jumittaa niin, että tasapaino heittää. Kova hinku olisi kuitenkin tapettikauppaan. Jospa jostain vielä löytyisi kunnollista ,vanhanaikaista paperitapettia. Hirsitalon seinille kun ei hengittämättömiä vinyylitapetteja tee mieli liimailla..

Positiivisuus on edelleen perseestä

Rita kirjoittaa tänään onnellisen elämän salaisuudesta. Hän on sitä mieltä, että ihminen saa mitä tilaa. Positiivisesti ajatteleva ja hyviä asioita odottava saa juuri sitä, mitä uskoo ja toivoo. Negatiivinen pessimisti on tällä logiikalla itse syypää onnettomuuteensa.

Samasta aiheesta on kirjoittanut myös Ofelia useammassakin postauksessaan. Hän kertoo joinakin päivinä uskovansa positiivisen ajattelun voimaan, toisinaan taas ei. Minä en Ritan kuvailemalla tavalla optimismiin usko ollenkaan. Pahoja asioita tapahtuu nimittäin myös ihan tavallisen hyville ihmisille.

Ne voi kyllä yrittää kieltää ja synkimmässäkin pilvessä voi niin sanotusti yrittää nähdä kultareunan, mutta se ei läheskään aina suoranaisesti vaikuta ulkoisiin tapahtumiin, ainoastaan siihen, kuinka koemme ne.

Ihmisten välisessä toiminnassa asenne vaikuttaa paljon. Metsä vastaa usein niinkuin sinne huutaa, mutta ei läheskään aina. Vaikka täkäläisen koulun oppilaat eräänä aamuna vuosi sitten kuinka olisivat olleet positiivisella mielellä, ystävällisiä ja sosiaalisesti taitavia en usko, että se olisi pelastanut heitä Matti Saaren mielipuoliselta teolta.

Ajatus siitä, että ihminen voisi omalla asennoitumisellaan hallita paitsi itseään myös koko universumia on minusta suuruudenhullu ja lähentelee taikauskoa. Sitäpaitsi minusta tuntuu suorastaan loukkaavalta se, jos onnettomuuksien, sairauksien ja vastoinkäymisten rasittamien ihmisten pitäisi vielä ryhtyä siihenkin etsimään syytä itsestään. (Tätä ajatustahan laajalti nykyään viljellään muuallakin kuin itämaisiin uskontoihin kallistuvien piirissä).

Monet psykologian tutkijat ovat sitä mieltä, että optimismi on pitkälti peritty ominaisuus. Asenteitaan ja ajatteluaan voi myös muokata ja sitä kannatan lämpimästi. Aina se ei kuitenkaan riitä. Kaksi hyvin läheistä ihmistäni on perusluonteeltaan niin optimistisia ja valoisia, että joskus oikein ärsyttää. Silti molemmat ovat joutuneet käymään elämässään läpi niin raskaita asioita, etteivät kaikki niistä eheinä selviäisi.

On eri asia väittää, että positiivisia asioita tapahtuu niille, jotka sellaisia odottavat, kuin sanoa, että optimistisesti asennoituvat ihmiset kokevat itsensä onnellisimmiksi ja näkevät ympärillään enemmän ilon aiheita kuin pessimistit. Onnettomuuksia, sairauksia, menetyksiä ja vaikeuksia ei nimittäin kukaan pelkällä positiivisella ajattelulla vältä. Sellaisen väittäminen esimerkiksi maanjäristyksen uhreiksi joutuneille on mielestäni suorastaan julmaa. Olivatko ne sadattuhannet kiinalaiset jotenkin perusnegatiivisia tai se suuri afrikkalainen väestönosa, joka kärsii sairauksista ja ruuan puuttesta? Ovatko he itse syyllisiä surkeuteensa? Eikö silloin ole ihan kohtuullista, että he saavat myös itse kantaa typeryytensä ja saamattomuutensa seuraukset?

Tämä maailmankaikkeuden ja universumin ohjailuun uskominen on nykyään osa niin sanottua New Age -ajattelua, jonka alkujuuret ovat pitkälti hindulaisuuden ja buddhalaisuuden opettamassa karman laissa. Kristinuskon näistä ihmisen jatkuvaa kehittymistä ja jälleensyntymää painottavista uskonnoista erottaa selkeimmin ajatus armosta, rakkaudesta, jota ei tarvitse, eikä voi, hyvillä teoilla ansaita. Se antaa tilaa myös heikkoudelle ja keskeneräisyydelle, eikä oletakaan meidän pystyvän itse itseämme suosta kiskomaan.

Siihen uskoon minä takerrun lujasti ja toivon, että se kantaa loppuun asti, sillä oman valoisuuteni, yrittämiseni ja positiivisuuteni varassa en totisesti pitkälle jaksa.

Kriisistä kriisiin

Hesari julkaisi kuulemma hiljattain jutun, jossa kerrotaan Suomen nuorison asenteiden muuttuneen konservatiivisemmiksi. Oma napa on asettunut monella entistä selvemmin maailman keskipisteeksi. Kuluttaminen, viihtyminen ja itsestä huolehtiminen on ohittanut arvojärjestyksessä altruistisemmat päämäärät.

Psykologiselta kannalta katsottuna kyseessä voi tietysti olla suojautumiskeino. Kun tilanne ympäristöuhkien osalta alkaa näyttää toivottomalta, on helpompi sulkeutua omaan pikku kuplaan kuin jäädä avuttomana seuraamaan lähestyvää katastrofia. Taloudellinen lama osuu monen nuoren kohdalle jo toista kertaa ja lietsoo epävarmuutta henkilökohtaisesta tulevaisuudesta. Parempi siis nauttia ja elää kuin viimeistä päivää, koska huomenna voi olla vielä huonommin. Siitäkö on kysymys? En minä tiedä.

Itse kuulun siihen sukupolveen, jonka teini-ikää varjosti öljykriisi, ammattiin valmistumisen jälkeen pukkasi päälle edellinen lama ja nyt taantuma on täällä taas. Toisaalta historian tutkiminen pistää miettimään, lieneekö elämä tällä maapallolla koskaan niin helppoa ja tasaista ollutkaan. Sotia, nälänhätää, tauteja, taistelua vallasta, jokapäiväisestä leivästä ja elämästä on ollut kaikkina aikoina. Jotenkin sitä vaan kuvittelisi, että kun teknologia kehittyy, samalla kehittyisi myös ihmiskunnan kyky selvitä henkisesti, itseään ja toisiaan tuhoamatta, kaikista näistä haasteista. Kovin vakuuttavalta se kehitys ei nyt näytä.

Tämän tyypin äänestä en tykkää yhtään, mutta hänen sanoituksissaan on toisinaan terävää oivaltavuutta. Tämän päivän ajatuksiin sopii tämä

Voikukka ja päivän kakarat

Ensikuulemalta tämä uutinen huvitti. Jokunen vuosi sittenhän julkistettiin samantapaisia tietoja yläasteikäisten luonnontuntemuksesta. Nyt on sitten selvinnyt, ettei lukion käyminenkään takaa sitä, että oppilas erottaa kuusen männystä ja voikukan ties mistä päivänkakkarasta..Toisaalta onko sillä jotain väliä ja jos niin kenelle?

Joulukuusikauppiaalle perustiedot aiheesta ovat merkityksellisiä. Samoin metsurille, agrologille ja puutarhurille. Kaikki eivät kuitenkaan jokapäiväisessä elämässä lajintunnistusongelmien kanssa enää tekemisiin joudu, kun kaukana takana ovat ne ajat, jolloin useimpia suomalaislapsia odotti kesäloman aikana kitkentäurakka kasvimaalla. Siinä tilanteessa ei äiti varmasti päätä silitellyt, jos porkkanantaimet ja voikukat pääsivät vahingossa sekoittumaan. Urbaanissa ympäristössä kasvavalle nuorelle monet muut tiedot lienevät tärkeämpiä.

Silti olen hieman huolissani siitä, miten suhtautuminen yleissivistykseen on muuttunut. Krätyakan nuoruudessa tietoa, taitoa ja ymmärrystä pidettiin iteisarvona. Koulutus sinänsäkin oli arvossaan paremman yhteiskunnallisen aseman saavuttamisen välineenä.

Nykyään kuulee usein sanottavan, ettei nippelitietoa enää tarvita, kun kaikki tarpeellinen löytyy hyvien tiedonhakutaitojen avulla netistä. Itse en olisi siitä niinkään varma. Ajatteluun tarvitaan välineitä. Ne ovat nimeltään käsitteitä. Kriittiseen ajatteluun tarvitaan myös näkemystä. Sitä ei yleensä saavuteta pelkästään elämyshakuisesti nettisivuilla surffaillen tai viihdepainoitteista kulttuuria kuluttaen.

Entisenä opettajana olen kyllä sitä mieltä, että opetussuunnitelmiin on ympätty aivan liikaa materiaalia. Vähempikin riittäisi paremmin sisäistettynä. Karu totuushan kuitenkin on, että suurin osa koetta varten päähän ahdetusta tiedosta valuu muistista pois jo seuraavien kokeen jälkeisten päivien aikana.

Surulliselta silti tuntuu se, jos kasvavan sukupolven maailmankuva kaventuu sellaisten asioiden osalta, jotka kuitenkin ovat pysyvämpiä kuin sesongeittain vaihtuva muoti tai pinnalla olevat pelit ja viihdestarat. Eikö sieltä tämän päivän kakaroiden aivoista nyt jonkinmoinen lokero löytyisi kuusille, kukille ja muillekin luonnon ihmeille? Vai olisiko opetuksessa edelleen kehittämisen varaa, kun luonto ei kiinnosta?

Yhden sanan meemi

Ofelia haastoi meemiin. Krätyakka kiittää ja vastaa. Mukanaan sen voi viedä ja vastailla ken tahtoo. Ideana on siis vastata kysymyksiin yhdellä sanalla. Ei muuten ole tämmöiselle monisanaiselle lörpölle helppoa.

1. Missä kännykkäsi on? -sohvalla
2. Puolisosi? -rakas
3. Hiuksesi? -märät
4. Äitisi?-hyvä
5. Isäsi?-tärkeä
6. Suosikkisi? -suklaa
7. Unesi viime yönä? - unohtunut
8. Mielijuomasi? - vesi
9. Unelmasi/tavoitteesi? - rakastaa
10. Missä huoneessa olet? -yläkerrassa
11. Harrastuksesi? - puutarhanhoito
12. Pelkosi? - väkivalta
13. Missä haluat olla 6 vuoden päästä? - rauhassa
14. Missä olit viime yönä? - nukkumassa
15. Jotain, mitä sinä et ole? - terve
16. Muffinssit? - yäk
17. Toivelistalla? - koti
18. Paikka, missä kasvoit? - Vaasa
19. Mitä teit viimeksi? - peseydyin
20. Mitä sinulla on ylläsi? - vaatteet
21. Televisiosi? - kiinni
22. Lemmikkisi? - pehmoisia (kts. kuva yllä)
23. Ystävät? - vähän
24. Elämäsi? - turhauttavaa
25. Mielialasi? - kohtalainen
26. Ikävöitkö jotakuta? - en
27. Auto? - vanha
28. Jotain, mitä sinulla ei ole ylläsi? - sukat
29. Lempikauppasi? - Huuto.Net
30. Lempivärisi? - musta
31. Milloin nauroit viimeksi? -eilen
32. Milloin viimeksi itkit? - muistaisinpa
33. Kuka lähettää tämän edelleen - joku
34. Paikka minne menet yhä uudelleen ja uudelleen? - metsään
35. Henkilö, joka s-postittaa sinulle säännöllisesti? - Aila
36. Lempiruokapaikka? - Helmin kortteeri (minkä mä sille voin, että siinä nimessä on kaks sanaa?!)
37. Unelmalomasi? - Loma?!!!
38. Mikä ei ota sinussa syntyäkseen? - innostus
39. Mistä nautit? - ystävällisyydestä
40. Miten voit? - kehnosti

Saattaen vaihdettava

Koskaan en ole ymmärtänyt ihmisiä, jotka hetken mielijohteesta uusivat koko asuntonsa sisustuksen. Minulle esineillä on historia, vakiintunut paikka ja käyttötarkoitus. Ne sitovat minut aikaan, tiettyihin henkilökohtaisiin tapahtumiin ja ihmisiin, jotka niihin liittyvät. Ne kantavat itsessään muistoja.

En ole käsittänyt myöskään yhteiskuntia, jotka vallankumouksen myötä ovat kääntäneet kokonaan selkänsä vanhalle. Totaalisen historian hylkäämisen jälkeen on pelottavan usein seurannut myös totalitarismi. Aivan kuin sukupolvilla olisi tietyin väliajoin tarve toistaa edellisten virheet.

Myös työpaikoilla nykyään taitaa valtiovallan vastakkaisista pyrkimyksistä huolimatta vallita trendi, jonka mukaan teknologia kehittyy niin nopeasti, etteivät vanhat enää sitä kykene omaksumaan. Ikääntyvä ihminen on hitaampi ja käsityksiltään menneiden aikojen vanki. Parempi siis tuupata vanhukset eläkeputkeen (tai masennusputkeen tai ties mihin putkeen, jos niitä pillereitäkin on pian jaossa) ja ottaa nuorempia tilalle - niin kauan kuin tuoretta työvoimaa vielä riittää (Tilastothan lupailevat aika vakuuttavasti tulevaa työvoimapulaa, johon minä en henkilökohtaisesti vielä usko, mutta siitä joskus myöhemmin).

Itse ajattelen niin, että on suurta typeryyttä hukata vanhenevien ihmisten hiljainen tieto ja viisaus sysäämällä heidät syrjään vain siksi, ettei kunto nuoremmillekin jo epäterveelliseksi kiihtynyttä tahtia kestäkään. Onhan tästä paljon puhuttu ja joillakin aloilla monenlaisia projekteja kehiteltykin. Masentavan usein hyvät hankkeet haudataan kuitenkin heti, kun projektirahoitus päättyy.

Kun nyt olemme muuttamassa taloon, joka on rakennettu 1800-luvun puolella, uskon että remontin myötä rakennuksesta paljastuu sekä tyhmyyttä, viisautta että katteetonta optimismia kerroksittain. 60-70-luvuilla esimerkiksi oli merkillinen into poistaa kaikista vanhoista rakennuksista tulisijat. Ne kai edustivat jotain vanhanaikaista ja hävettävää, joka haluttiin raivata modernin keskuslämmityksen tieltä. Niin on tehty myös siellä tulevassa kodissamme. Ei se hömpötys onneksi kauan kestänyt. 80-luvulla alettiin jo aivan yhtä innokkaasti hankkia koteihin uudellen takkoja ja leivinuuneja lisälämpöä ja tunnelmaa tuomaan. No, vanhojen rakennusten korjausvirheet ovat sitten luku sinänsä. Niistä monet maksavat nyt homeisissa taloissa kallista hintaa.

Krätyakan mielestä monet asiat ovat vähä kuin junan vaunut, joissa lukee "saattaen vaihdettava". Usein on järjetöntä hylätä vanha kertarysäyksellä arvioimatta, tietoa tallettamatta, ja siitä oppimatta. Loppujen lopuksihan koko niin sanottu kehittyneisyytemme rakentuu aiempien sukupolvien saavutuksille, vaikka joskus kuvittelemme keksintöinemme olevamme paljon esi-isiämme korkeammalla.

Kuinkahan monesta meistä olisi esihistoriallisilla eväillä ollut kivikirveitä keksimään. Ei minusta ainakaan. Enkä totisesti menisi kehityksellä kehuskelemaan niin kauan kuin ihmisluonto on tämmöinen, että omat lajitoverit ja jopa lähisukulaiset voidaan sysätä tarpeettomina syrjään riutumaan, kun tehot ei enää riitä ja ylläpito tulee liian kalliiksi.

Tekee mieli kehaista

Aika ajoin järjestelen uudelleen tuolla sivupalkissa olevia suosikkiblogejani ja vaihdankin joitakin esillä olevia. Se harvoin tarkoittaa sitä, että lakkaisin lukemasta jotain, mikä on esillä ollut. Tilaa vain on rajallisesti ja joskus vaihdot tapahtuvat aika mielivaltaisestikin. Pääsääntöisesti kuitenkin tekee mieli laittaa esille sellaisia blogeja, jotka liittyvät jotenkin teemoihin, joita näissä postauksissanikin sivuan tai, jotka olen vastikään itse löytänyt ja haluan innokkaasti esitellä muillekin.

Toivon siis, etten ole pahoittanut kenenkään sellaisen mieltä, jonka blogin olen tuosta palkista jossain vaiheessa poistanut (itse nimittäin saattaisin semmoisesta tulla surulliseksi. Siitä se tulikin mieleeni).

Ritan blogissa oli vapaasti jaossa montakin kehunappia ja koska olen viime viikkoina saanut hurjasti iloa, ideoita ja ajattelemisen aihetta kolmesta itselleni kohtalaisen uudesta blogituttavuudesta, haluan nyt mainostaa niitä muillekin tuommoisella napilla paiskaamalla. Linkit quun puutarhaan, Ajattelun ammatilaiseen ja hiljattain nimensä vaihtaneeseen Hiljaa kiiruhtaen -blogiin (entinen "Into korvaa puuttuvan älyn") löytyvät tuosta sivupalkista. Jos koristekasvit (höystettynä suloisella lapinkoiralla) , filosofia ja ajattelun taito tai vanhan hirsitalon remontti kiinnostavat, kannattaa käydä kurkkaamassa.

Kaikille kolmelle blogille tahdon ojentaa nämä Ritan kautta kaukomailta tulleet napit, joista mansikkaisemman kieltä en ymmärrä, mutta molemmat ovat tarjolla siltä varalta, että vain toinen sopii paremmin blogin ulkoasuun. Kaikki kolme bloggaajaa ansaitsevat kuitenkin mielestäni molemmat, sillä kaikilla heillä on muille jaettavana sekä hyödyllistä tietoa, persoonallista näkemystä että inspiroiva ote kirjoittamiseen.

Vali vali vali..

Joo, mä tiedän, että pitäis olla kiitollinen siitä, että jaksoin viikonloppuna siellä kurssilla. Olihan se selvää jo etukäteen, että huvilla on hintansa. Nyt sitä laskua maksetaan. Ruoka pyrkii ulos molemmista päistä. Isommat nivelet tuntuvat siltä kuin hillerilauma kiskoisi jänteitä irti ja yön aikana joku on selvästi käynyt pieksemässä mut pesäpallomailalla. Sjögrenin syndrooma ja fibromyalgia on perseestä.

Mies pakkasi peräkärryllisen tavaraa ja lähti taas viikoksi töihin. Sääliksi käy sitäkin reppanaa. Hirveästi töitä, eikä vieläkään tietoa siitä, koska päästään oman katon alle. Mukavienkin ihmisten nurkissa nukkuminen viikkokausia yhteen menoon käy rasitukseksi kaikilla osapuolille.

Onneksi vielä ei sentään ole pakkasta ja tiet jäässä. Taas pitäisi selvitä koirien kanssa loppuviikkoon. Hieman hankalaa se nyt on , kun käveleminen sattuu ihan tolkuttomasti. Pahoin pelkään, että toisessa lonkassa on nivelpussin tulehdus tulollaan.

Monessa blogissa ja keskustelupalstoilla on tänään päivitelty Kaari Utrion mielipidettä, jonka mukaan yli seitsenkymppisille olisi aiheellista ryhtyä jakamaan itsemurhapillereitä. Se olisi kuulemma yhteiskunnan kannalta edullinen tapa päästä eroon kasvavasta vanhusväestöstä ja ainakin inhimillisempi konsti hoitaa ongelma, kuin huonokuntoisten potilaiden makuuttaminen märissä vaipoissa sairaalan vuodeosastoilla.

Ihan ensimmäisenä en lähde Utrion ehdotusta kansanäänestyksessä kannattamaan, mutta jos semmoinen mahdollisuus joskus tarjotaan, saatan hyvinkin tukkia jonoon, syntymävuoden osalta hieman korjaillut henkkarit taskussa, pilleriä pyytelemään. Tänään olis just semmoinen päivä.

Casting of My Life

Elokuvamaanantaissa (linkki vakituisesti tuossa sivupalkissa) on tänään kaksi vaihtoehtoista haastetta. Molemmat ovat Krätyakalle vaikeita, mutta valitsin sen, jonka ohjeistus on tällainen:

• Tee casting elämäsi elokuvaan, kuten täällä tai täällä.

"Jos siis elämästäni tehtäisiin elokuva, nämä henkilöt esittäisivät 1. minua, 2. rakkauden kohdettani, 3. parasta ystävääni, 4. vanhempiani/äitiäni, 5. pahinta vihollistani"

Ylianalyyttinen, loogisuutta kohti räpiköivä mieleni meinasi nyrjähtää solmuun jo siinä vaiheessa, kun mietin, MISTÄ elämänvaiheesta se elokuva mahtaisi kertoa, sillä on vaikea keksiä yhtäkään näyttelijää, joka pystyisi vakuuttavasti esittämään ihmistä, jonka ulkoinen olemus (lue: paino) on vaihdellut niin paljon niin moneen kertaan tähänastisen elämän aikana, puhumattakaan noista muista henkilöistä. Eivät kai ne kenelläkään vuosikymmeniä samoina pysy (siis sekä ystävät että läskin määrä).

Päätin mennä siitä, mistä aita on matalin ja käyttää valmista castingia ja kokonaista tv-sarjaa. Joskus 1990-luvun lopulla meillä Suomessakin näytettiin nuorisolle suunnattu televisiosarja nimeltään Niin sanottu elämäni, joka lopetettiin USA:ssa harmillisen pian huonojen katsojalukujen vuoksi. Minua harmitti se kovasti, sillä vaikka olin jo aikuinen nainen, kun vahingossa juutuin sitä seuraamaan, se heitti minut suoraan oman elämäni vuosiin -77- 78.

Päähenkilöä sarjassa esitti Claire Danes, jota taisin muistuttaa siinä iässä jonkin verran myös ulkoisesti - paitsi, että olin paljon lyhyempi. Hellyttävän hassua ja lohdullista (koska se osoittaa, että monet noloilta ja tuskallisilta tuntuvat kokemukset ovat yhteisiä useammille nuorille kuin siinä iässä uskommekaan) on se, että monet asetelmat, henkilöt ja tapahtumat sinä sarjassa olivat kuin suoraan pienen Krätyakan elämästä. Vietin jopa välituntini ihan samantyyppisen homoseksuaalin kaverin ja räväkän tytön seurassa (A.J. Lange tuossa yläkuvassa) kuin Claire siinä sarjassa..... Ja se Jared Leton esittämä unelmasälli oli juuri niin kiiltokuvamainen hahmo kuin elokuvassa... Todellisuudessa lähinnä epävarma ja tyhjää täynnä. Oi sitä nuoruutta...Mutta tämä tv-sarja oli minusta hyvä ja liikuttava. Löytäisinpä vielä joskus sen jostain kohtuuhintaisena dvd-boxina..



Ylemmässä kuvassa siis Claire Danes ja alemmassa Jared Leto.


Nuo kolme näyttelijää siis sopivat sellaisenaan vastaukseksi kolmeen haasteen ensimmäiseen kohtaan. 1. Minä: Claire Danes . 2. Rakkauteni kohde: Jared Leto 3. Paras ystäväni (joka tosin ei ollut yhtään tuon näköinen, vaan paljon kookkaampi) A.J.Lange 4. Isääni olen aina pitänyt Paul Newmanin näköisenä ja äiti näytti minusta nuorena Elisabeth Taylorilta (niin ne lapsen silmät toimivat :) 5.Pahin vihamieheni taisi sinä vuonna sittenkin olla vaikutusvaltaisempi taho kuin ne kiusaavat oppilastoverit, nimittäin liikunnanopettajani, jota esittämään sopisi vaikkapa Katherine Hepburn. Tietynlaista yhdennäköisyyttä löytyy...

Kuvia en nyt enempää tähän liitä, kun näistäkin saatan jo joutua edesvastuuseen, jos nettipoliisi iskee.

Koiraisia ajatuksia

Päässä pyörii koirapitoisia ajatuksia. En ajanut kenenkään päälle, enkä edes pyörtynyt kivusta vielä tänään körötellessäni naapurikaupunkiin koirankasvattajakurssille.Huomenna pitäisi vielä jaksaa. Jos tentti menee läpi, on mahdollista, että saan joskus oman kennelnimen ja ehkä jonakin päivänä voin sanoa olevani suomenlapinkoirien kasvattaja.

Kurssi oli ihan mielenkiintoinen, vaikka harvat asiat olivat upouusia. Välillä viihdytin itseäni hajanaisilla ajatuksilla ryhmäilmiöistä ja täkäläisistä kulttuurisista piirteistä. Erityisesti mietiskelin sitä, mikä mahtaa olla syynä siihen, että siinä isossa, yli kahdeksankymmenen ihmisen joukossa vanhempi väki heittäytyi helpommin juttusille vieraiden ihmisten kanssa kuin nuoret, jotka näyttivät pysyttelevän joko yksikseen tai ennestään tuntemiensa ihmisten seurassa (toki minulla on siitä teorioita, mutta kuulisin mieluusti muidenkin ajatuksia, jos moinen jotakuta kiinnostaa). Jotain yritin parille tytölle jossain vessajonossa höpötellä, mutta sain vastaani sellaisen mulkaisun, että suljin mitä pikimmin suuni.

Miehet täällä Pohjanmaalla tuntuvat myös aika yleisesti ujostelevan vieraille naisille juttelemista (ainakin näin selvin päin). Muutaman maskuliininkin kanssa kuitenkin sain ihan mukavasti small talkia aikaan toisin kuin näiden parikymppisten nuorten naisten, joilla tuntui olevan häkellyttävän kova suojarooli päällä ja hurja pätemisen tarve (ainakin puheenvuoroista päätellen).

Kaikkein suurin oli nauruuntyrskähtämisen vaara siinä vaiheessa, kun yritin salaa mielessäni arvailla, kenellä on kotonaan minkäkinrotuisia koiria. Väitetäänhän sitä toisinaan, että ihmiset valitsevat itseään muistuttavan lemmikin. Norjan harmaita hirvikoiria näytti olevan liikkeellä paljon ja ärhäköitä terrierejä. Spanielien kanssa Krätyakka viihtyy erinomaisesti. Jaa-a, mitähän mahtaa kertoa meikäläisestä se, että olen menettänyt sydämeni höpsöille, pörröisille, nallemaisille suomenlapinkoirille..

Putkessa

Mielenkiintoinen näkökulma lisääntyneeseen masennukseen. Omalla kohdallani allekirjoitan erityisesti tuon viimeisen lauseen.

Tiivistäminen

Tiivistäminen vaatii
puristusvoimaa
tiristää ja valuttaa
kaikki ylimääräinen pois.
Mä en jaksa.

Kieltäydyn

Kieltäydyn olemasta
hauska, viihdyttävä tai viisas.
Nokkeluudesta en haaveilekaan.

Jos surkuhupaisuus riittää ja
halukkaille tilaisuus tuntea vahingoniloa,
siinä kaikki, mitä täällä
huumoripuolta tarjoillaan.

Tänään(kin)
juhlat on
jossain muualla.

Laiska kakkiainen

Mun pitäis lukee läksyjä. Ei huvita. On se kumma, että mikä tahansa muu huvittaa enemmän paitsi se, mitä pitäis.Niin se on Krätyakalla ollut aina. Laiska kakkiainen.

Sunnuntaina on tentti koirankasvattajan peruskurssilla. En jaksa lukea. Enemmän kuin tentistä selviytyminen huolestuttaa se, miten kykenen ajamaan sinne kurssipaikalle ja takaisin (130 km) ilman että pyörryn kivusta tai murhaan jonkun kulkupelilläni. En ole ajokunnossa. Tiedän sen, mutta en VOI pyytää miestä kuskiksi, kun hän vasta muutamaa tuntia aiemmin, aamuyöllä, on palaillut töistä.

Ja ne kovat penkit.... Opettajana ollessa en koskaan moittinut oppilaita, jotka "makasivat" tai rötköttivät pulpetissa. Mikä tahansa asento on luvallinen, jotta siinä kidutuslaitteessa kestää. Miten oppiminen voikin olla niin hauskaa, mutta koulumainen opiskelu niin vaivalloista ja kurjaa?

Työkyvytön työhaluinen haikailee

Eilen osui näkökenttään tämmöinen uutinen. Siinä kerrotaan, että ensi vuoden alusta alkaa kolmen vuoden kokeilu, jonka tarkoituksena on saatella työkyvyttömiä ja muita eläkeläisiä takaisin työelämään - edes osa-aikaisiksi.

Jutussa kerrotaan, että :

Muutos antaa sekä kansaneläke- että työeläkelakien perusteella työkyvyttömyyseläkeläiselle mahdollisuuden ansaita 600 euroa kuussa ilman, että eläkkeeseen puututaan. Eläkkeen voi myös jättää lepäämään enintään kahdeksi vuodeksi työssäkäynnin ajaksi.

Krätyakan mielestä idea on sinänsä aivan loistava ja tilaisuuden tullen aion itsekin tähän mahdollisuuteen tarttua. Ongelma onkin nyt taas sangen käytännöllinen: mistä löytää tällaisen laskusuhdanteen aikana työnantajia, jotka ylipäätään palkkaavat uutta väkeä edes osa-aikaisiksi. Jos tarjolla on yllin kyllin terveempää ja nopsajalkaisempaakin työvoimaa, tuskin kukaan parempinakaan aikoina meitä puolikuntoisia, arvaamattomasti sairaslomailevia, ihmisiä vaivoikseen ottaa.

Opetusalalla tosin on edes jonkinlaiset mahdollisuudet löytää tuntitöitä, joissa huonommillakin pattereilla on mahdollisuus jaksaa (kun ei tarvitse pysyä jaloillaan kuin pari tuntia kerrallaan)ja eläke tasapainottaa muutoin sangen pieneksi jäävää toimeentuloa.

Sellainen kysymys kuitenkin tästä herää - erityisesti oman alani töitä ajatellen, että mitenkäs nyt käy nuorten ja kokemattomien työnhakijoiden, jos työkokemusta on tämän uudistuksen myötä epäpätevänä tai heti valmistumisen jälkeen entistäkin vaikeampi saada? Jos kokeneemmat konkarit eläkkeeltä tulevat mieluusti tuuraamaan aina tarvittaessa ja saavat mahdollisesti nopeastikin järjestettyä itsensä työpaikalle siinä missä nuoremmilla voi olla lastenhoito-ongelmia ynnä muuta.

Työttömyyskorvauksilla ja pätkätöillä elävällehän korvausten ja pienten palkkojen odottelu voi olla välillä aikamoista tasapainottelua ja luovimista. Uudistuksista huolimatta tilanne on monen kohdalla se, että ennemmin kannattaa jättää työ vastaanottamatta kuin pähkäillä työmatkaongelmia (kenellä pitkäaikaistyöttömällä yksinhuoltajalla on esimerkiksi varaa ylläpitää autoa?), järjestää lastenhoito ja matkustaa ehkä kalliisti kauaskin pariksi viikoksi töihin, jotta saa sitten taas odotella soviteltua päivärahaa ties kuinka kauan. Eläkeläinen voi sentään toistaiseksi luottaa siihen, että "tili" tulee säännöllisesti joka kuukausi.

Ongelmallista tai ei, nin Krätyakka on sillä tavalla vähän vinksahtanut, että tykkäisi edelleen ihan tavattomasti käydä oman alansa töissä. Kotityöt ei ole ollenkaan sama juttu. Niitä olen aina inhonnut, mutta jospa vielä joskus pääsisi, jaksaisi ja pystyisi, niin voi miten ratkiriemukasta olisikaan päästä kouluuuuuuun (sinne luokan etuosaan, ei pulpettiin ;.)

Tarkemmin katsottuna

Eilen oli pitkästä aikaa iloinen päivä. Puhuin miehen kanssa puhelimessa moneen otteeseen ja hän kuulosti hyväntuuliselta. Nuorimmat luumupuumme ja yksi kirsikka saatiin jo istuttaa sinne tulevan kodin pihamaalle, vaikka itse ei vieläkään päästä muuttamaan.

Mies oli kuitenkin aamusta iltaan päätynyt juttusille ihan vieraiden ihmisten kanssa kaikkialla, missä oli tullut käyneeksi: kukkakaupassa, virastoissa, pizzeriassa, koripallopelissä ja jopa ihan ohikulkijoiden ja naapureiden kanssa kadulla niitä puita istutellessaan. Jopa vieraat koirat olivat kuulemma ystävällisiä. Paikkakunta alkoi vaikuttaa paljon viihtyisämmältä kuin tämän sotkuisen talokauppa-asian perusteella on tuntunut.

Illalla mies kävi vielä kurkkaamassa sinne urkupillejä pursuilevaan varastoon ja tarkemmin tutkittuna kaiken roinan alta paljastui täysin kelvollinen eläinsuoja tilavine kanahäkkeineen ja karsinoineen. Periaatteessa sinne siis mahtuisi vaikka meidän kaksi lemmikkilammastamme, kukko ja kana. Ennenhän eläinten pito oli taajamissakin ihan yleistä. Nyt täytyy kuitenkin ottaa huomioon monenlaiset säädökset ja saada terveysviranomaisilta lupa.

Yleisesti ottaen optimismi ei sovi Krätyakan ruumiinrakenteelle. Putoaminen kovalle kamaralle korkealentoisista haaveista aiheuttaa liikaa kipua kankkuun. Siksi suosin enemmän harmaata realismia. Pieni tuikkiva toivonkipinä nyt kuitenkin syttyi tässä eläintenpitoasiassa, josta Akalla on ollut suuri suru ja murhe. Mitäs, jos emme joutuisikaan eroon höyhenpukuisista ja villapukuisista perheenjäsenistämme vaan saisimme pitää niistä loppuun asti huolta - sillä iäkkäitähän ne kaikki jo ovat. Taitaa kanakin olla jo lähemmäs kymmenvuotias.

Kannatti vaihtaa ne rillit, jos tarkemmin katsottuna tästä synkältä tuntuvasta elämänmuutoksesta alkaa löytyä kirkkaampia sävyjä.

Punainen lappu otsassa

Eiliset tv-uutiset saivat taas Krätyakan veren kuumenemaan niin, että lienee parasta terveyssyistä ryhtyä rajoittamaan uutisnälkäänsä.

Ensin kerrottiin, että omistusasumiseen liittyviä vero-etuuksia aiotaan supistaa. Uudelleen harkittaviksi joutuvat muun muassa vasta vähän aikaa käytössä ollut kotitalousvähennys ja asuntovelan verovähennysoikeus. Kun tähän sitten vielä ynnätään kiinteistöverojen korotusaikeet ja lämmityskustannusten viimeaikainen nopea nousu, asumisen, tämän jokaisen suomalaisen perustarpeen tyydyttäminen käy kaiken aikaa kalliimmaksi.

Samassa lähetyksessä kerrottiin aivan älyttömästä aikeesta kieltää kauppojen ruokaosaston prosenttimääräiset alennustarrat johonkin, muka kuluttajan etuja ajavaan asetukseen, vedoten. Käytännössä moisesta kiellosta olisi kuitenkin seurauksena se, että kauppojen kannattaa ennemmin kyörätä vanhentumassa olevat elintarvikkeet kaatopaikoille kuin ryhtyä aikaa ja rahaa kuluttavaan sääntöjen mukaiseen hintojenlaskuoperaatioon.

Aivan oma luku sinänsä ovat nämä Urpilaisen lipsautukset ja niiden puiminen lehdistössä. Tietääkseni virallinen köyhyysraja, eli puolet mediaanitulosta liikuskelee nykyään jossain tuhannensadan euron kieppeillä. Pienituloisuus riippuu tietysti sitten määrittelijän näkökulmasta.

Nyt, kun itse parhaillaan kippuroin monenlaisten asunnonvaihtoon ja remontteihin liittyvien ongelmien parissa, moiset aikeet ja keskustelut nostattavat melkein tuskanhien pintaan. Jos tosiaan on niin, että remonttifirmat ja kotipalveluyritykset hinaavat hintojaan ylös sitä mukaa, kun verovähennysoikeus kasvaa, eihän se silloin pienituloisia auta. Tällä hetkellä kuitenkin on rakennusalalla ihan todellinen lama ja kuvittelisin sen sentään jonkin verran pitävän hintoja kurissa, kunnes ajat paranevat. Pienituloisille talouksille erilaiset valtion tuet ovat usein ainoa mahdollisuus esimerkiksi asunnon perusparannuksen ja lämmitysjärjestelmien uusimiseen.

Tutkimukset osoittavat, että tuloerot ovat kiistatta Suomessa kasvaneet. Useimpien pienituloisten kaikki käytettävissä olevat varat kuluvat ihan perustarpeisiin: asumiseen, ruokaan ja terveydenhuoltoon. Siksi Krätyakan on aivan mahdotonta ymmärtää näitä nykyhallituksen säästötoimenpiteitä, jotka tuntuvat määrätietoisesti kohdistuvan juuri noihin perustarpeisiin.

Itse ostan hyvin usein sellaista tarramerkittyä ruokaa ja kauhistun ajatusta, että syömäkelpoista tavaraa ryhdyttäisiin entistäkin enemmän tuhlaamaan. Yksin eläen alittaisin tuon virallisen köyhyysrajan reippaasti, eivätkä koko taloutemme yhteenlasketut tulotkaan taida tuota Urpilaisen pienituloisuusrajaa ylittää. Silti en tunne itseäni köyhäksi. Halvennetuksi, leimatuksi, syrjäytyneeksi ja alennuskoppaan sysätyksi sen sijaan kyllä. Monelta suunnalta meihin pienituloisiin ollaan lyömässä jos jonkinlaista punaista lappua otsaan (työtön, syrjäytynyt, vajaakuntoinen, pienituloinen, eläkeläinen, tuensaaja) ja prosenteista kiistellään jatkuvasti. Kerrassaan surkeata joukkoa. Eihän meillä ole edes varaa kuluttamalla nostaa Suomea lamasta.

Klasit tuhurus

Tämon ny taas tälläästa tuulipäistä höpinää, jokon parasta päästellä kotoosella pohojalaasella, ku voi olla paree, jottei tätä aiva kaikki ymmärräkkää.

Moon muistaakseni jo kertonukki, jotta tykkään niistä teepussukoosta, josson sellaanen lappo narun pääs. Niitä mä pruukaan isän ja äireen luana aina lukia into piukas, melekeen ku tosisnani uskoosin, jotta niistä voi jotaki uusia akkunoota aueta.

Eilen kävin vanahempien luana rikuneeraamas sitä muuttoasiaa, kun kaikki, mitä meinatahan tuntuu mossahtavan persiillensä. Sillä kertaa mun kuppihini osuu tälläänen ajatelma: "Vastaukset elävät aikansa. Kysymykset tulevat yhä uudestaan". Sen oli ilimoolle polokaassu tekstin mukaan Samuli Paronen.

Sen mä sitte taas pähkäälin ihan omahan mallihini - niinku kai tuallaaset miätelausehet on tarkootuskin. Kun mä tulin kotihin, mä ihan sananmukaasesti vaihroon silimälkasit. Mullon ollu pitkään ne uuret kakkulat piisin reunalla orottamas, mutta en oo vaan pihiyttäni raaskinu viälä ottaa käyttöhön, vaikka päätä on porottanu piremmän aikaa, enkä mä niillä vanahoolla enää oikeen näjekkään. Oon vaan meinannu, jotta pirän vähä niinku pyhäklaseina niitä uusia ja siltä varalta syrjäs, jos näille varsinaasille jonkullaanen vahinko sattuu.

Nymmä nakkasin ne vanhat kaapin perälle ja päätin kattua maalimaa iliman niissä olevia tuhuruja ja naarmuja. Niinhän se Liisa Laukkarinenkin jossakin runossansa sanoo, jotta "Silmiään ei voi vaihtaa. Niillä on vain opittava näkemään".

Se mun täytyy kyllä myäntää, että on täs vähä totuttelemista, kun siirryyn monitehoosta takaasi yksitehokakkuloohin, mutta jos tämä mun meinaamani muutos tuloo totehen tuala korvien välis kans (niinku meininkin olis), niin tästä lähin tuloo eläminen tän muuttoasian ja muiren keskenerääksyyksien kans olemahan kaikille osapualiille helepompaa. Mullon nimittäin täs ny vakaa aikomus ottaa vähä suarempi lähestymistapa myäs näiren sotkuusten asiooren hoitoon. Suaraa vain härkää sarvista kiinni ja hianotunteesuus hiiteen.

Kattotahan ny kuinka akan käy..

Elokuvaelämys

Elokuvamaanantain (linkki löytyy sivupalkista) aiheena on tällä kertaa elokuvaelämys. Tarkoitus on kertoa viimeisimmästä elokuvasta, joka tuotti mieleenjäävän elämyksen. Leffan ei siis tarvitse olla erinomainen tai oma henkilökohtainen suosikki. Elämyksiä voi olla monenlaisia..

Minulle ensimmäisenä nyt kuitenkin tuli mieleen kestosuosikini Paistetut vihreät tomaatit, jonka puolison kanssa hiljattain jälleen kerran katsoimme yhdessä, koska hän oli jostain sen dvd-tallenteena tilannut, kun vanha VHS alkaa olla jo kulunut.

Mies ei ole erityisen aktiivinen elokuvien harrastaja ja minusta onkin hauskaa, että tämä leffa on myös yksi hänen suosikeistaan.

Vasta vuosien kuluttua ensi-illasta kuulin, että käsikirjoituksen pohjana käytetyssä romaanissa päähenkilöiden välillä on lesbosuhde. Elokuvassa asiaa ei kuitenkaan sillä tavoin esitetä. Lesboelokuvana tämä tarina myös menettäisi minun mielikuvissani yhden tärkeimmistä ansioistaan. Pidän nimittäin huumorin ja useiden, lomittaisten kasvutarinoiden lisäksi tässä leffassa eniten sen tavasta kuvata ystävyyttä ja pyyteetöntä toisista huolehtimista. Seksuaalissävytteiseksi rakkaudeksi muutettuna päähenkilöiden motiivit muuttuisivat aivan toisenlaisiksi.

Myös elokuvan naisvoittoinen näyttelijäkaarti on vaikuttava. Mary Stuart Masterson, Jessica Tandy ja Kathy Bates ovat esiintyneet edukseen myös monissa muissa rooleissa. Värikkäämpää, hauskempaa ja monikerroksisempaa kerrontaa muistan kuitenkin harvassa leffassa nähneeni. Tästä leffasta tulee Krätyakalle aina hyvä mieli.

Urkupillejä epätäydellisessä maailmassa

Täydellisessä maailmassa olisi talokauppamme hoitunut kohtuullisessa ajassa maaliskuussa tehdyn tarjouksen jälkeen. Kaikki osapuolet olisivat saaneet sen, mikä heille lain ja hyvien tapojen mukaan kuuluu ja meille olisi jäänyt kaksi ruhtinaallista kuukautta kahden talon remonttiin ja muuttoon.

Kohtalaisen arvaamattomassakin rinnakkaisulottuvuudessa edes jotkin optimistiset odotukset olisivat täyttyneet ja ainakin osa suullisia lupauksia antaneista olisi pitänyt sanansa (kaikki muukin asiaan liittyvä kuin itse talokauppa on nimittäin mennyt pieleen).

Tässä läpeensä epätäydellisessä maailmassa mies joutuu jälleen viettämään työviikon kodittomana, sukulaisten nurkissa yöpyen, koska vuokralaiset eivät kuulemma ole vielä saaneet jääkaappia ja pakastinta tulevasta kodistamme tyhjennettyä! Mitään outoa he eivät ilmeisesti näe siinä, että ovat vuokraa maksamatta (?!) pitäneet jo kuukauden hallussaan kahta asuntoa, vaikka ensimmäinen muuttokehotus pois tulevasta kodistamme on annettu jo maaliskuussa. Vielä oudompaa on minusta se, että joku vuokranantaja moisen sallii.

Raivo kiehuu sisuksissani niin, että korvista pursuaa pian myrkynvihreitä kuplia.

Ai niin ja tulinko jo maininneeksi, ettei ulkovarastoon mahdu kuulemma mitään, koska se on katosta lattiaan täynnä URKUPILLEJÄ. Jotenkin tämä ei tunnu nyt enää todelliselta. Herättäkää mut, jos mä nukun.

Pienet sammakot

Tämmöinen surkea näky odotti tänä aamuna koirien matolla, kun tulin alakertaan. Ikkunasta se tuskin on itsekseen hypännyt. Luulen, että kissat ovat sammakkoparan häkistään pyydystäneet ja kantaneet sisälle loppuun leikittäväksi. Ilkeät, pienet pörröpedot.

Itsellä on nyt juuri tuollainen loppuun leikitty, lintattu ja kuiviin puristettu olo. Sattuu samperisti ja voimat on vähissä. Huomenna (taas kerran) kuvittelemme pääsevämme viemään sinne uuteen kotiimme yhden muuttokuorman. Mitä tahansa voi kuitenkin sillä paikkakunnalla (ja ihan yleisemminkin maailmassa) tapahtua. Siitä olen viime aikoina taas saanut niin runsaasti muistutuksia, että ihan heti en voi sitä unohtaa...

Oletteko muuten sattuneet kuulemaan koskaan semmoisesta ihmisestä, joka tulee vaan töihin, vaikka työsuhde on päättynyt ja loukkaantuu syvästi, kun hänelle hienovaraisten vihjailujen jälkeen sanotaan suoraan, että kuule sopimus päättyi ja palkkahana sulkeutui jo jokin aika sitten. Koita nyt vaan keksiä jotain muuta tekemistä...?

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...