Päivän aikana päässä on vellonut lisää sitä samaa tunnehöttöä. Itse kuvittelen jo jotenkin (muutaman vuosikymmenen ankaran harjoittelun jälkeen) omat tunteeni tunnistavani ja joskus niiden ilmoille päästämistä hallitsevanikin, mutta miten kommunikoida sellaisten ihmisten kanssa, joiden ajatus kulkee kertakaikkiaan eri ratoja? Ei minulla esimerkiksi sisu anna periksi ruveta myötäilemään puhujaa, jonka mielestä "Se tyyppi on ihan paska".
Voin toki nyökytellä ja ilmaista myötätuntoa, jos toinen kokee tulleensa kohdelluksi väärin. Ihan aidosti voin todeta, että "olipa ikävä tapaus" tai "käyttäytyipä hän ilkeästi". Minusta ei vain ole terveellistä kenellekään ylläpitää ihan tosissaan harhaa, että ihminen, joka jossain tietyssä tilanteessa käyttäytyy minun mielestäni ikävästi olisi kokonaan persoonana "ihan paska".
Eihän tunteissa sinänsä mitään pahaa ole, päinvastoin. Ne ovat elämän suola, ikäänkuin tunto mielen sormenpäissä ja antavat tietoa, jota ei välttämättä muulla tavoin tavoita. Sitä vaan en meinaa jaksaa, kun joillain ihmisillä tunnetilat vyöryvät kaiken muun yli kuin tsunami. Millään en jaksaisi odottaa, että kohtaus menee ohi ja järjen valo taas sellaisen tunnekuohun jälkeen syttyy (jos syttyy) ja keskustelu on jälleen mahdollista.
Ehkä tässä on yksi syy siihen, miksi en erityisemmin pidä lapsista. Ihmistaimillahan itsesäätely ei ole vielä kovin kehittynyttä ja minulla on itsessäni niin paljon tekemistä, etten tottavieköön jaksa enää uhmaikäisen raivokohtauksia tai leikki-ikäisen pohjatonta itsekeskeisyyttä.
Meillä kotona perinteiset sukupuolistereotypiat ovat monessakin suhteessa vinksallaan. Minä esimerkiksi olen meistä kahdesta järkevämpi ja loogisempi. Toisaalta olen myös paljon äkkipikaisempi ja muutenkin temperamenttisempi. Kärsittyäni koko lapsuuteni oman isäni hallitsemattomista raivonpuuskista päätin kuitenkin ottaa homman sen verran haltuun, ettei toisten tarvitse minun mielialojeni takia kärsiä. Paradoksaalista kyllä, olen nyt sitten sairastunut masennukseen ja menettänyt sen myötä energian joka kiukunpuuskien aikaansaamiseksi tarvitaan. Raivareistani miehen ei siis tarvitse kärsiä, mutta ei elämä masentuneen puolison kanssa muuten varmasti herkkua ole.
Mieheni on onneksi sangen verkkainen kaikissa käänteissään. Se vähän tasoittaa hänen taipumustaan unohtaa järjen ääni ja tehdä niinkuin hyvältä tuntuu. Vaikka hän onkin monessa suhteessa poikkeuksellinen sukupuolensa edustaja, eipä hänkään ole minkäänmoista tukea tai ohjausta kotoa tunnetaitojen oppimiseen saanut. Minua tyttölapsena sen sijaan opastettiin helläksi, hoivaavaksi, tunnetaitoiseksi ja äidilliseksi heti siitä lähtien, kun maailmaan putkahdin.
Onneksi nykyään alkaa edes osalla vanhemmista olla enemmän tietoa lapsen tarpeista ja kehityksestä kuin meidän nuoruudessamme. Ehkä nykypäivän poikalapsetkin saavat rauhassa itkeä, jos itkettää, oppivat tarvittaessa vastaanottamaan apua ja osoittamaan empatiaa. Luulisi yhteiselämän silloin olevan kaikille hieman helpompaa.
Eihän tunteissa sinänsä mitään pahaa ole, päinvastoin. Ne ovat elämän suola, ikäänkuin tunto mielen sormenpäissä ja antavat tietoa, jota ei välttämättä muulla tavoin tavoita. Sitä vaan en meinaa jaksaa, kun joillain ihmisillä tunnetilat vyöryvät kaiken muun yli kuin tsunami. Millään en jaksaisi odottaa, että kohtaus menee ohi ja järjen valo taas sellaisen tunnekuohun jälkeen syttyy (jos syttyy) ja keskustelu on jälleen mahdollista.
Ehkä tässä on yksi syy siihen, miksi en erityisemmin pidä lapsista. Ihmistaimillahan itsesäätely ei ole vielä kovin kehittynyttä ja minulla on itsessäni niin paljon tekemistä, etten tottavieköön jaksa enää uhmaikäisen raivokohtauksia tai leikki-ikäisen pohjatonta itsekeskeisyyttä.
Meillä kotona perinteiset sukupuolistereotypiat ovat monessakin suhteessa vinksallaan. Minä esimerkiksi olen meistä kahdesta järkevämpi ja loogisempi. Toisaalta olen myös paljon äkkipikaisempi ja muutenkin temperamenttisempi. Kärsittyäni koko lapsuuteni oman isäni hallitsemattomista raivonpuuskista päätin kuitenkin ottaa homman sen verran haltuun, ettei toisten tarvitse minun mielialojeni takia kärsiä. Paradoksaalista kyllä, olen nyt sitten sairastunut masennukseen ja menettänyt sen myötä energian joka kiukunpuuskien aikaansaamiseksi tarvitaan. Raivareistani miehen ei siis tarvitse kärsiä, mutta ei elämä masentuneen puolison kanssa muuten varmasti herkkua ole.
Mieheni on onneksi sangen verkkainen kaikissa käänteissään. Se vähän tasoittaa hänen taipumustaan unohtaa järjen ääni ja tehdä niinkuin hyvältä tuntuu. Vaikka hän onkin monessa suhteessa poikkeuksellinen sukupuolensa edustaja, eipä hänkään ole minkäänmoista tukea tai ohjausta kotoa tunnetaitojen oppimiseen saanut. Minua tyttölapsena sen sijaan opastettiin helläksi, hoivaavaksi, tunnetaitoiseksi ja äidilliseksi heti siitä lähtien, kun maailmaan putkahdin.
Onneksi nykyään alkaa edes osalla vanhemmista olla enemmän tietoa lapsen tarpeista ja kehityksestä kuin meidän nuoruudessamme. Ehkä nykypäivän poikalapsetkin saavat rauhassa itkeä, jos itkettää, oppivat tarvittaessa vastaanottamaan apua ja osoittamaan empatiaa. Luulisi yhteiselämän silloin olevan kaikille hieman helpompaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti