keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Ne helmet

Tänä aamuna, kun aukaisin tämän uudennäköisen blogini, nuo meikäläisen koneella hyvin näkyvät helmet taas hymyillyttivät. Tuli mieleen se, miten monenlaisista syistä voi johtua, että näemme asiat eri tavoin ja miten tärkeätä olisi erilaisista näkemyksistä huolimatta yrittää ymmärtää , kunnioittaa toisia ja kehittää omaa suhteellisuudentajuaan.

Palasi mieleen se tapahtuma, jonka äärellä oikeastaan viimeisen kerran elämässäni suunnattomasti järkytyin ja pahastuin siitä, miten eri tavoin muut läsnäolevat tapahtuneen näkivät ja kokivat.

Olin parikymppinen opiskelija. Meitä odotteli tusinan verran ihmisiä luokassa luennon alkua. Olimme tunteneet toisemme pitkään ja ryhmäytymistä oli ehtinyt tapahtua. Luokan edessä nuori nainen huvitteli huitomalla karttakepillä muka havainnollistaen, miten pesäpalloa oikeaoppisesti lyödään. Yhtäkkiä keppi luiskahti hänen käsistään ja iskeytyi seinällä komeilevaan, suurikokoiseen maalaukseen.

Vahinkohan se oli, mutta minua järkytti se, että lähes yksissä tuumin ryhmä oli sitä mieltä, että koko onnettomuutta ei tapahtunut. Taulussa ammotti reippaankokoinen reikä, mutta muutamat solidaarisimmat rohkenivat jopa väittää ääneen, että se oli jo siinä. Minun oikeustajuani vastaan moinen soti rankasti.

Olisin ymmärtänyt, jos pesäpalloilijan ylimmät ystävät olisivat vaikka ehdottaneet, että osallistutaan kaikki yhdessä vahingon korvaamiseen tai muuten osoittaneet tukeaan reiänpuhkojalle. Se ei kuitenkaan uponnut kaaliini, että ilmiselvää, konkreettista tekoa yritettiin tehdä tekemättömäksi pelkästään väittämällä, ettei sitä tapahtunut.

Muistaakseni yritin ilmaista mielipiteeni asiallisesti, mutta selkeästi. Vaadin, että asia jotenkin selvitetään. Siitä ei tietenkään voi olla varma, miltä se muista kuulosti, mutta lopputulos oli se, että ryhmä hyökkäsi minua vastaan. He sanoivat minun olevan "porukan petturi", vailla kykyä empatiaan ja taisipa joku epäillä minun kantavan jotain kaunaa sitä kepin kanssa heilunutta kohtaan. En ollut uskoa tilannetta todeksi ja puhkesin lopulta "syytettyjen penkillä" kaiken kansan edessä itkemään.

Samantapaisia kokemuksia minulla oli ollut lapsuuden ja nuoruuden aikana paljon. Tuon tapauksen jälkeen tein niistä sellaisen johtopäätöksen, että ensinnäkin sosiaalisissa taidoissani on parantamisen varaa ja ryhdyin kehittämään niitä parhaani mukaan. Luojan kiitos, se jäikin sitten tuota lajia viimeiseksi kokemukseksi. Toki vastaavia sosiaalisia paineita on myöhemminkin kohdalle osunut, mutta olen osannut selvittää ne toisin.

Toinen läksy, jonka tuosta todellisuuksien kohtaamisesta opin, oli se, jonka voi tiivistää rahvaanomaisimmin lauseeseen: "Älä hemmetissä usko kaikkea, mitä näet, mutta vielä vähemmän siihen, mitä muilta kuulet".

Ja mitä tapahtuikaan sille kauniille, vanhalle taululle ja epäonniselle pesäpalloilijalle. No, urheilijalle iski takautuvasti parin päivän päästä synnintunto ja kuulemani mukaan asia virallisen tahon kanssa jotenkin sovittiin. Taulu korjattiin ja vielä kymmenen vuotta myöhemmin, kurssitapaamisessa, sen näkeminen nostatti silmiini kyyneleet. Ei ole elämänkoulu aina ihan kivutonta.


6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Se mitä melkein eniten jäin miettimään, oli että sinä kuitenkin menit sinne tapaamiseen. Minulta olisi voinut jäädä menemättä.

Anonyymi kirjoitti...

Hei Millan! Nyt kun olen työkoneella, niin näen minäkin sen kuvailemasi naisen nenän ja huulet (jotka todella ovatkin tutunnäköiset!), mutta helmiä en edelleenkään. Onko kotikoneen näyttö liian pimee vai miksi ei siellä näy edes nenua. Valitsin henkilöllisyydeksi tuon anonyymin, kun ei ole tiliä enkä halua/ tohdi luoda. Valoisaa päivää tv Aila
PS. Teksti oli puhutteleva.

Anonyymi kirjoitti...

No nyt mä löysin ne helmet, kun vierailin mainostamiasi blogipohjia selaamassa. Kävi ilmi, että helmet rajautuvat jostain syystä näytön ulkopuolelle, kuva näkyy tällä koneella kapeampana kuin alkuperäinen. Aila taas

Millan kirjoitti...

Niinpä, Liisa. Minulla on aina ollut tapana ajatella, että kun sosiaalisissa tilanteissa ilmaantuu ongelmia, ne ovat ainakin osittain myös minun syytäni. Kai minä aina yritin jotenkin pitää niistä ihmisistä ja antaa anteeksi (sekä itselleni että heille). Siksi menin sinne kurssitapaamiseen, vaikkei tuo kuvailemani konflikti ollut alkuunkaan ainoa..

Millan kirjoitti...

Ai niin. Kiva kun ilmaannuit Aila Anonyymi ;-). On hauskaa kuulla, miten nämä taustat eri koneilla näkyvät.

Anonyymi kirjoitti...

No ei se menemättömyys minunkaan kohdallani mistään ylivertaisesta itsetunnosta olisi kertonut. Luulen että en vain olisi pystynyt. Ilmankos vanhat ystävät ovat harvassa.