torstai 22. tammikuuta 2009

Opittua avuttomuutta

On ihan surkuhupaisaa, miten monin eri tavoin ihmiset voivatkaan oppia avuttomiksi. Äiti voi paapoa lapsensa pilalle. Vaimo voi jatkaa samaa kantamalla miehensä eteen kaiken valmiina. Voi sitä päivää, kun joku nainen ei sitten olekaan hoitamassa perushuoltoa, kun mies kaipaa lämmintä ruokaa ja puhtaita vaatteita. Aivan samoin voi käydä vaimolle, jos kaikki perinteiset "miesten työt" ovat hoituneet ilman, että vaimon tarvitsee liata pikku kätösiään.

Siihen loppuu kuitenkin minun mielestäni teeman hupiosuus. Surullista on se, että avuttomaksi voi oppia myös epäonnistumalla tarpeeksi monta kertaa tai kuulemalla liian usein olevansa kelvoton, osaamaton ja riittämätön. Ennustuksilla on eri muodoissaan pelottavan usein tapana toteuttaa itsensä.

Tänään olen häpeissäni ja hieman kauhuissani huomannut oppineeni toivottoman avuttomaksi. Toivottomana pidän tilannetta siksi, että kehitys on tapahtunut hitaasti ja edennyt huolestuttaviin mittasuhteisiin. En myöskään ole kovin valmis ottamaan takapakkia ja "luopumaan saavutetuista eduista". Se kai kuuluu "taudin kuvaan".

Ennen minä olin meillä se, joka hoidin asiat, jotka tuntuivat puolisosta vaikeilta tai ylivoimaisen vastenmielisiltä (veroilmoitukset, puhelinsoitot virastoihin, auton katsastukset yms.). Jos hehkulamppu hajosi, sulake paloi tai jokin muu pieni kodin huoltotoimi osui eteen, ei se ollut mikään ongelma. Yhteen aikaan vaihdoin peräti itse autooni renkaat ja tein perushuollot.

Sitten alkoi sairastelu ja sen myötä välttämiskäyttäytyminen. Joka paikkaan sattui. Tasapaino alkoi heiketä. Raskaiden esineiden nostelu kävi hankalaksi ja lihasvoimat vähenivät. Minä, joka yleensä olin retuuttanut kauppakassit marketin ovesta autoon miehen lampsiessa perässä, aloin nyt pyytää ja tarvita apua joka käänteessä.

Hyvinä päivinä varmasti pysyisin moneen asiaan, mutta en viitsi enää edes yrittää. En jaksa. En pysty. En viitsi. Olen luovuttanut. Puoliso on ymmällään. Minne katosi se vahva ja itsenäinen nainen, jota hän pari vuosikymmentä sitten lupasi kuolemaan saakka rakastaa. Niin, minne? Täällä sitä ei ole enää aikoihin näkynyt.

2 kommenttia:

BamiellaJ kirjoitti...

Nopeasti sitä oppii, että puoliso käy kaupassa, kerää kissankakkarat hiekkalaatikoista ja vie ne roskiin. On vain ollut muutama viikko huonompaa aikaa, että itse en ole saanut aikaseksi ja häpeäkseni on tunnustettava, että "saavutetuista eduista luopuminen" on vaikeaa. HYI HYI! Häpeä, laiska minä, uusavuton.

Millan kirjoitti...

:-) (hymyilee ymmärtäväisesti)