sunnuntai 11. tammikuuta 2009

Muuttolaatikkoelämää

Sen jälkeen kun perheeni muutti pois ensimmäisestä lapsuudenkodistani ollessani yhdeksänvuotias, en ole ollut kotonani missään. Lukion loppuun mennessä olin, käynyt jo seitsemää eri koulua. Sen jälkeen pätkätöitä, muuttoja, keikkatöitä ja ammatinvaihtoja, kunnes 15 vuotta sitten ostimme puolison kanssa tämän oman, pienen maatilan, jonka kuvittelin jäävän loppuelämän kodikseni. Aiemmissa asunnoissa oli aina vielä muutama muuttolaatikko purkamatta, kun jo muutimme seuraavaan. Nyt ovat kaikki tavarat ehtineet löytää paikkansa.

En minä koskaan ole mikään vaeltajasielu ollut. Päinvastoin. Nautin oman kodin rauhasta, yksinolosta, vakaudesta ja näennäisestä tapahtumattomuudesta. Luulen, että jatkuvat muutokset, energiaa syövä sopeutuminen ja epävarmuus osaltaan mursivat terveytenikin. Ulospäin näytti siltä, että olin missä tahansa kuin kala vedessä ja muutin väriä kuin kameleontti. Se oli kuitenkin vain pintaa ja kulutti valtavasti psyykkistä energiaa. Jossain vaiheessa en vaan enää jaksanut.

Nyt näyttää siltä, että muutto on taas edessä. Irrottautuminen tästä ainoasta paikasta, jonka multaan olen ehtinyt kasvattaa juuret ja jonka sosiaalisiin verkostoihin olen edes väljästi nivoutunut, tuntuu raskaalta.

Koskaan enää minulla tuskin on mahdollisuutta palata työelämään ja tutustua sitä kautta uudella paikkakunnalla ihmisiin. En jaksa harrastaa, enkä olla sosiaalinen. Hassua, että pelkään sellaisen menettämistä, mitä en ole tähän mennessä ymmärtänyt tarpeeksi arvostaa. Tutut paikat, tutut ihmiset vuosikymmenten takaa, turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunne, joka syntyy pelkästään siitä, että kaupungilla vastaan tulee entisiä koulukavereita, työkavereita, asiakkaita, oppilaita ja, että on ihmisiä, joiden kanssa voin kassajonossa vaihtaa muutaman sanan. Se kaikki jää nyt todennäköisesti loppuiäksi taa.

Ehkä minun osani ei ole kuulua mihinkään. Ehkä tämä meikäläisen matkanteko on alusta loppuun tällaista muuttolaatikkoelämää.

2 kommenttia:

-stjtr- kirjoitti...

Luopuminen tuottaa surua, mutta usko pois, aina tulee jotain uutta. Jos ei muuten, niin näitä virtuaalisia kohtaamisia. Koitahan jaksaa! Ja mistä sen tietää miten asiat järjestyvät.

Millan kirjoitti...

Kiitos lohdutuksen sanoista Satujatar. Kummasti tämä blogiyhteisö onkin alkanut tuntua kodikkaalta, vaikka vielä muutama vuosi sitten inhosin koko tietotekniikkaa..