sunnuntai 18. tammikuuta 2009

Psykologia ahdistaa

Menin ajattelemattomuuksissani tekemään yhden psykologisen testin (en edes kerro minkä, etten pistä ahdistusta tämän enempää kiertämään). Sen seurauksena kaikenlaisia diagnooseja, leimoja ja määritelmiä kohtaan kokemani inhonsekainen raivo pääsi valloilleen. Meikäläiselle ei ..piip ..vieköön tarvitse kenenkään tulla sanomaan, mikä näiden korvien välissä on vinksallaan. Onhan siellä vikaa jos jonkinlaista, mutta nämä nopeasti vaihtuvat psykologiset muotivirtaukset kertovat kyllä enemmän niiden luojista itsestään kuin tutkimuksen kohteesta, eli toisista ihmisistä.

Se, mikä on normaalia tänään, voi jo parinkymmenen vuoden kuluttua olla syy hakeutua terapiaan tai ryhtyä popsimaan pillereitä. Se on ehditty psykiatrian lyhyen historian aikana havaita. Koko psykologia (ja psykiatria) itsenäisenä tieteenalanahan on ollut olemassa vasta 1800-luvun loppupuolelta ja jo näin lyhyenä aikana on ehtinyt ilmaantua lukemattomia keskenään kilpailevia ihmiskäsityksiä ja terapiamuotoja.

Tapa, jolla ihmistä psykologisin teorioin määritellään, merkitsee minulle henkilökohtaisesti lähinnä vastenmielistä pyrkimystä normalisoida ja puristaa ihminen johonkin muottiin. Meille kerrotaan, mikä on tervettä, mitä tarvitsemme ja miten tulemme onnellisiksi. Minä selvitän sen omalta kohdaltani mieluummin itse.

Jos joku muu haluaa näihin nykyajan poppamiehiin ja guruihin uskoa, en näe siinä mitään pahaa. Jos ei ketään pakoteta, eikä vahingoiteta, tärkeintä lienee, että potilas kokee tulevansa autetuksi. Ongelmamme ovat erilaisia, samoin tarpeemme. On liiallista yksinkertaistamista kuvitella, että samanlainen mekanismi olisi kaikkien ihmisten pahoinvoinnin ja psyykkisten ongelmien taustalla.

Jaa, että miksikö näin psykologiavastaisena olen opiskellut psykologian opettajaksi ja vielä palan matkaa paria psykoterapiamuotoakin? Viha-rakkaussuhteeni siihen alkoi jo teini-iässä. Ensin halusin muistaakseni kokeilla muuttuisiko suhtautumiseni myönteisemmäksi sitä mukaa, kun saan aiheesta lisää tietoa. Ei muuttunut. Sitten ajattelin, että opettajana minulla on sentään mahdollisuus yrittää auttaa opiskelijoita tarkastelemaan tätä psykohöpinän ja medikalisaation läpitunkemaa aikaa kriittisesti ja tarpeen tullen myös suojelemaan itseään väkivaltaisilta määrittelyiltä...

Ne, jotka eivät itse osaa, opettavat. Niinhän usein väitetään ja minun kohdalleni se taitaa kyllä sopia.

Ei kommentteja: