Malmin Polgara (tuttavallisemmin Polga) ilahdutti Krätyakkaa tuommoisella aivonapilla. Kiitän niin nätisti kuin osaan ja pistän sen pikapuoliin kiertämään. Nyt sitä voi ihailla tuossa sivupalkissa. Ilahduin erityisesti perusteluista, koska viime aikoina on usein tehnyt mieli lopettaa koko bloggaaminen. Syynä turhautumiseen on ollut lähinnä ihan oma tuntemus siitä, ettei ole mitään sellaista sanottavaa, joka kannattaisi julki tuoda ja jota ei joku toinen olisi jo paljon taidokkaammin sanonut.
Sopivasti aivoihin liittyen osui taas tänään silmiin uutinen, jonka tapaisia on näkynyt viime aikoina usein. Maistereita tulvii kuulemma liikaa ja korkeakoulutettujen työttömyys on kohoamassa ennätyslukemiin. Eniten työttömiksi valmistuu taiteilijoita ja muita humanisteja. Oman kokemukseni mukaan kovasti kysyntää ei ole myöskään yhteiskuntatieteilijöille, vaikkei meitä kaikissa luokituksissa humanisteiksi luokitellakaan.
Aivoon tässä ottaa erityisesti se, että vielä 80-luvulla patisteltiin ihmisiä hankkimaan mahdollisimman korkea koulutus. Huippukoulutetun kansan väitettiin olevan avain Suomen kansainväliseen menestykseen ja akateemisen osaamisen uskoteltiin olevan portti työllistymiseen ja yhteiskunnalliseen arvostukseen. Yksinkertaisempienkin tehtävien pätevyysvaatimukset hinattiin niin korkealle, ettei moniinkaan hommiin kannattanut edes pyrkiä, ellei ollut vähintään alempaa korkeakoulututkintoa. "Soveltuva korkeakoulututkinto" mainittiin vaatimuksena sellaisiinkin paikkoihin, joissa käytännön osaamisella olisi ollut huomattavasti enemmän käyttöä. Nyt on sitten työttöminä iso nippu kalliita tohtoreita.
Itse tunsin itseni maanpetturiksi ja luopioksi, kun opinto-ohjaajana viisi vuotta sitten varovasti yritin suositella lukiolaisille yhtenä vaihtoehtona jatko-opintopaikaksi ihan ammatillista tutkintoa, vaikka vanhemmat kotona toivoivatkin lapsukaisistaan maistereita ja tohtoreita.
Korpeaa vaan vietävästi se, että virhearvioiden maksumiehiksi joutuvat nykyään aina ensikädessä yksittäiset ihmiset. Minimissään seitsemäntoista vuoden satsaus opintoihin ei ole ihan pikku juttu, jos sen päätteeksi saa niskaansa pelkkää moitetta "maisteritulvan" pahentamisesta, isot opintovelat ja jäsenkortin työttömienpaimennustoimistoon.
Jonkinlaista vastuuta saisi mielestäni kantaa myös koulutusta suunnitteleva ja järjestävä taho siitä, että markkinoille syydetään vuosittain esimerkiksi tuhatmäärin graafikoita, medianomeja ja muita kulttuurialan työntekijöitä, joille ei näillä näkymin millään konstilla tule koulutusta vastaavia töitä löytymään.
(Aihe oli erityisen ajankohtaisena mielessäni eilen, kun katselin siskoani, joka tuli aikoinaan valituksi yli tuhannen hakijan joukosta Taideteolliseen, mutta ei lukuisista hakemuksista huolimatta ole koskaan saanut koulutustaan vastaavaa työtä - kuten eivät useimmat hänen opiskelutovereistaankaan)
Sopivasti aivoihin liittyen osui taas tänään silmiin uutinen, jonka tapaisia on näkynyt viime aikoina usein. Maistereita tulvii kuulemma liikaa ja korkeakoulutettujen työttömyys on kohoamassa ennätyslukemiin. Eniten työttömiksi valmistuu taiteilijoita ja muita humanisteja. Oman kokemukseni mukaan kovasti kysyntää ei ole myöskään yhteiskuntatieteilijöille, vaikkei meitä kaikissa luokituksissa humanisteiksi luokitellakaan.
Aivoon tässä ottaa erityisesti se, että vielä 80-luvulla patisteltiin ihmisiä hankkimaan mahdollisimman korkea koulutus. Huippukoulutetun kansan väitettiin olevan avain Suomen kansainväliseen menestykseen ja akateemisen osaamisen uskoteltiin olevan portti työllistymiseen ja yhteiskunnalliseen arvostukseen. Yksinkertaisempienkin tehtävien pätevyysvaatimukset hinattiin niin korkealle, ettei moniinkaan hommiin kannattanut edes pyrkiä, ellei ollut vähintään alempaa korkeakoulututkintoa. "Soveltuva korkeakoulututkinto" mainittiin vaatimuksena sellaisiinkin paikkoihin, joissa käytännön osaamisella olisi ollut huomattavasti enemmän käyttöä. Nyt on sitten työttöminä iso nippu kalliita tohtoreita.
Itse tunsin itseni maanpetturiksi ja luopioksi, kun opinto-ohjaajana viisi vuotta sitten varovasti yritin suositella lukiolaisille yhtenä vaihtoehtona jatko-opintopaikaksi ihan ammatillista tutkintoa, vaikka vanhemmat kotona toivoivatkin lapsukaisistaan maistereita ja tohtoreita.
Korpeaa vaan vietävästi se, että virhearvioiden maksumiehiksi joutuvat nykyään aina ensikädessä yksittäiset ihmiset. Minimissään seitsemäntoista vuoden satsaus opintoihin ei ole ihan pikku juttu, jos sen päätteeksi saa niskaansa pelkkää moitetta "maisteritulvan" pahentamisesta, isot opintovelat ja jäsenkortin työttömienpaimennustoimistoon.
Jonkinlaista vastuuta saisi mielestäni kantaa myös koulutusta suunnitteleva ja järjestävä taho siitä, että markkinoille syydetään vuosittain esimerkiksi tuhatmäärin graafikoita, medianomeja ja muita kulttuurialan työntekijöitä, joille ei näillä näkymin millään konstilla tule koulutusta vastaavia töitä löytymään.
(Aihe oli erityisen ajankohtaisena mielessäni eilen, kun katselin siskoani, joka tuli aikoinaan valituksi yli tuhannen hakijan joukosta Taideteolliseen, mutta ei lukuisista hakemuksista huolimatta ole koskaan saanut koulutustaan vastaavaa työtä - kuten eivät useimmat hänen opiskelutovereistaankaan)
9 kommenttia:
Itsehän olen tietysti ylpeä siitä, että en todellakaan ole edes ylioppilas ;)
Totta puhut. Älä vaan lopeta blogiasi. Luen erittäin mielelläni ajatuksiasi.
Onnea vaan valitsemallasi tiellä, Mari :-)
Kiitoksia ystävällisyydestä, Niina. Minäkin tykkään lukea sinun blogia :-)
Älä vaan lopeta bloggaamista.
Ja olen samaa mieltä. Suomessa arvostetaan koulutusta aivan järjettömiin mittasuhteisiin asti. Työ, johon ei ole vähintään kolmen vuoden koulutusta, on täysin arvotonta. Ja itsekin olen monesti tähän samaan ajattelutapaan langennut. Karu totuus paljastui, kun ei 18-vuotiaana ylioppilaana saanut mitään töitä (kun ei ollut ammattitaitoa eikä kokemusta).
Älä lopeta bloggaamista. Sun krätinöistäs aina ihminen virkistyy.
Kiltisti sanottu, Jussi ja Obeesia. Kiva, jos joku tykkää.
Meillä yläasteella meni jatko-opintohakemukset opon kautta, niitei jostain syystä saanut omatoimisesti täyttää ja palauttaa. Ja opo ei suostunut hyväksymään hakemusta ellei siihen ollut laitettu myös lukiota. Minulla ei ollut mitään aikomusta mennä lukioon, vaikka mikään ammattikouluvalinnoista ei olisi tärpännytkään. Mieluummin olisin vaikka kuurannut vessoja sen vuoden, joten mistään varotoimesta oli ihan turha puhuakaan. Ärsytti lähinnä, että yksi viidestä valinnasta oli pakko tuhrata turhaan.
Olisi kelvannut opo, joka osaa ajatella itse...
No, olipa älytöntä holhousta, leoni. Ristiriitaista, että toisaalta 16-vuotiaiden oletetaan olevan kypsiä valitsemaan ammattinsa, mutta toisaalta ei anneta sitten tehdä sitä. Onhan nykyään vaikka mitä iltalukiomahiksia sun muita, jos koulutustaan haluaa myöhemmin täydentää. Ilmeisesti sinä kuitenkin lopulta pääsit sinne, minne halusit:-)?
Joo, ykkösvalinta napsahti onneksi kohdalle. Tosin sen alan töitä tee, mutta kadu en ja hyötyä siitä on ollut monellakin tapaa. Vähän rahallisesti ja paljon pollan kannalta. Ei vain ole lukupäätä miulla, en ole oikein mitään teorian kautta oppinut. Pitää mennä ja tehdä itse, että se jää selkärankaan kiinni.
Lähetä kommentti