torstai 13. elokuuta 2009

Vanhemmuuden vaivat

Vasta pari päivää sitten kerrottiin televisiouutisissa, että leikki-ikäisten lasten isät kokevat paineita vanhemmuudestaan. Stressiään he lievittävät muun muassa liiallisella alkoholinkäytöllä (jonka puolestaan olettaisi kasaavan perhe-elämään ja parisuhteeseen ennemminkin lisää vaikeuksia kuin helpottavan tilannetta).

Tänään osui silmiini tällainen juttu. Eija Sevón on tutkinut suomalaisten äitien haasteita ja havainnut, että kulttuuriset odotukset rajaavat edelleen tiukasti sitä, miten äitiydestä sopii puhua. Lehtijutussa otsikko on valittu raflaavasti "suomalainen kulttuuri vaientaa tuskastuneet äidit".

Äitiys kuuluu siis edelleen esittää myönteisenä, elämää rikastuttavana, valoisana kokemuksena, johon ei kuulu inho, katumus, aggressio, ahdistus tai pohjaton uupumus. Onhan äitiys edelleen joidenkin mielestä naiseuden korkein täyttymys. Ilmeisesti tällä tavoin ajattelevia on edelleen yllättävän paljon.

Jos näin tosiaankin edelleen on liberaalina ja modernina itseään pitävässä kotimaassamme, mitenkähän vaihtoehdoton mahtaakaan tilanne olla konservatiivisemmissa ja patriarkaalisemmissa yhteiskunnissa...



2 kommenttia:

Ofelia kirjoitti...

"Äitiys kuuluu siis edelleen esittää myönteisenä, elämää rikastuttavana, valoisana kokemuksena, johon ei kuulu inho, katumus, aggressio, ahdistus tai pohjaton uupumus. Onhan äitiys edelleen joidenkin mielestä naiseuden korkein täyttymys. Ilmeisesti tällä tavoin ajattelevia on edelleen yllättävän paljon."

Muslimin tyttöystävänä/vaimona en ees yritä kommentoida... =D =D =D

Arjaanneli kirjoitti...

Oi ja voi!
Olen useampaankin kertaan todennut itsekseni ja ääneen, että ymmärrän niitä eläimiä jotka joskus syövät pentunsa!
Mulla ei ole ollut tarvetta esiintyä aina-avoisena-kaikenjaksavana-äitinä.Olen sanonu kun en ole jaksanut tahi kun ovat venyttäneet ne jänteet varpaistakin ! Eivät ole rikki menneet pentuseni, mutta ovat oppineet että meillä näytetään tunteet!
Minulla on valtavan voimakas hoivavietti, ja pussaan ja halaan aina kun tavataan.
Eivät ole hanttiin panneet, eivätkä näköjään ole rikki menneet niistä pahojen päivien purkauksistanikaan. Tosin yleensä niiltä meni se terävin kärki, kun ipanat rupes tirskumaan. Mulla menee näet ääni kun suutun....

Minä oon kyllä ollu vähän kummajainen siellä hiekkalaatikon reunalla, mutta en osannu oikein olla sillee tietyissä äiti-raameissa.
Musta oli ihan oikeesti kivaa läträtä vesilätäköissä pentujen seassa:)
Tai leikkiä neppis-autoilla...se vähensi huomattavasti sitä ressiä, mikä ois saattannu tulla jos oisin ollu normi-äiti.