Mies pakkasi reppunsa ja lähti vaihteeksi kurssitapamiseen Viroon kolmeksi päiväksi. Palattuaan hän lähtee heti seuraavana päivänä pitämään parin vuorokauden lastenleirin. Kyllä se minulle sopii. Enköhän minä nyt jotenkin selviä näiden otustenkin kuljettelusta, kun piha ei ole enää niin jäässä. Isossa aitauksessa koiruilla on tilaa ja tarpeeksi lämmintä juoksennella, vaikken pysty niitä lenkittämäänkään.
Laskin tässä yhtenä päivänä, että kaksikymmentäkolmevuotisesta avioliitostamme olemme miehen kanssa asuneet viikot eri osoitteissa vähintään yhdeksän vuotta. Lisäksi kummallakin on ollut kausia, jolloin työn vuoksi on yhteisestä osoitteesta täytynyt alvariinsa lähteä muutaman päivän työreissuille milloin minnekin.
Nuorempana se toimi todella hyvin. Kummallakin oli aina kuulumisia kerrottavana, kun pitkästä aikaa tavattiin. Pikkuasioista ei kehdattu nahistella, kun yhteinen aika oli niin arvokasta. Kummankin arkisotkut pysyivät enimmäkseen omassa asunnossa, eivätkä turhaan ärsyttäneet puolisoa.
Nykyään on toisin. Vaikka sairaudet ovat tehneet minusta monin tavoin toimintakyvyttömän, pärjäisin varmasti yksin vallan mainiosti, ellei olisi tätä päivittäistä eläintenhoitourakkaa (6 kissaa, 2 lammasta, kukko ja kana + 3 koiraa, joista kaksi vielä pentuja, jotka kaipaavat paljon liikuntaa), josta ei voi luistaa niinäkään päivinä, kun liikkuminen on kipujen takia vaikeaa ja muutoinkin tekisi mieli jäädä päiväksi peittojen alle.
Itse olen kuitenkin näitä eläimiä halunnut aivan yhtä paljon kuin puolisokin. Toisaalta olen ollut meistä aina se harkitsevampi ja järkevämpi osapuoli, joten sietää ihmetellä, millainen mielenhäiriö on saanut minut unohtamaan, että vaikka joskus tahtoisinkin, en voi enää koskaan lähteä kotoa useammaksi päiväksi minnekään, sillä tämmöisen katraan jättäminen jonkun toisen hoitoon ei ole ihan yksinkertainen juttu.
No, niin makaa kuin petaa - sekä liitossaan, että muussa elämässään... ja jos rehellisesti asiaa tuumailen, en minä oikeastaan minnekään täältä enää haluaisikaan. Erakkous on meikäläiselle 90 prosenttisesti ihan vapaaehtoinen valinta. Joka sortin sosiaalisuutta tuli nuorena tankattua varastoon niin, etten usko uusia maisemia tai tuttavia enää tämän elämän aikana kaipaavani ja tottahan tuo mies kotiin jäisi, jos joskus haluaisin jonnekin mennä. Olihan hän melkein neljä vuotta kotimiehenäkin ihan omasta tahdostaan, kun minä olin vielä siinä kunnossa, että kykenin perheen elättämään.
"Eikö sua pelota olla öitäkin yksin kotona?", kysyi naapurinfrouva hiljattain "Paa ny eres tua ovi lukkohon" Minua nauratti ja vastasin: "Ei oo kuule hätää. Jos joku pimiällä viä, niin tuo vuorenvarmasti valosalla takaisin" Mikäs hätä täällä on, omassa kotona.
Laskin tässä yhtenä päivänä, että kaksikymmentäkolmevuotisesta avioliitostamme olemme miehen kanssa asuneet viikot eri osoitteissa vähintään yhdeksän vuotta. Lisäksi kummallakin on ollut kausia, jolloin työn vuoksi on yhteisestä osoitteesta täytynyt alvariinsa lähteä muutaman päivän työreissuille milloin minnekin.
Nuorempana se toimi todella hyvin. Kummallakin oli aina kuulumisia kerrottavana, kun pitkästä aikaa tavattiin. Pikkuasioista ei kehdattu nahistella, kun yhteinen aika oli niin arvokasta. Kummankin arkisotkut pysyivät enimmäkseen omassa asunnossa, eivätkä turhaan ärsyttäneet puolisoa.
Nykyään on toisin. Vaikka sairaudet ovat tehneet minusta monin tavoin toimintakyvyttömän, pärjäisin varmasti yksin vallan mainiosti, ellei olisi tätä päivittäistä eläintenhoitourakkaa (6 kissaa, 2 lammasta, kukko ja kana + 3 koiraa, joista kaksi vielä pentuja, jotka kaipaavat paljon liikuntaa), josta ei voi luistaa niinäkään päivinä, kun liikkuminen on kipujen takia vaikeaa ja muutoinkin tekisi mieli jäädä päiväksi peittojen alle.
Itse olen kuitenkin näitä eläimiä halunnut aivan yhtä paljon kuin puolisokin. Toisaalta olen ollut meistä aina se harkitsevampi ja järkevämpi osapuoli, joten sietää ihmetellä, millainen mielenhäiriö on saanut minut unohtamaan, että vaikka joskus tahtoisinkin, en voi enää koskaan lähteä kotoa useammaksi päiväksi minnekään, sillä tämmöisen katraan jättäminen jonkun toisen hoitoon ei ole ihan yksinkertainen juttu.
No, niin makaa kuin petaa - sekä liitossaan, että muussa elämässään... ja jos rehellisesti asiaa tuumailen, en minä oikeastaan minnekään täältä enää haluaisikaan. Erakkous on meikäläiselle 90 prosenttisesti ihan vapaaehtoinen valinta. Joka sortin sosiaalisuutta tuli nuorena tankattua varastoon niin, etten usko uusia maisemia tai tuttavia enää tämän elämän aikana kaipaavani ja tottahan tuo mies kotiin jäisi, jos joskus haluaisin jonnekin mennä. Olihan hän melkein neljä vuotta kotimiehenäkin ihan omasta tahdostaan, kun minä olin vielä siinä kunnossa, että kykenin perheen elättämään.
"Eikö sua pelota olla öitäkin yksin kotona?", kysyi naapurinfrouva hiljattain "Paa ny eres tua ovi lukkohon" Minua nauratti ja vastasin: "Ei oo kuule hätää. Jos joku pimiällä viä, niin tuo vuorenvarmasti valosalla takaisin" Mikäs hätä täällä on, omassa kotona.
2 kommenttia:
Oliko se teidän osoite Korkeasaari vai Ähtäri?
Lauma eläimiä on hyvä syy olla lähtemättä pidemmille reissuille - ainakaan yhtäaikaa.
Iisi
;-D Näin on Iisi, mutta Korkeasaareen on vielä kamelin verran matkaa..
Lähetä kommentti