perjantai 31. joulukuuta 2010

Naiset on vaikeita

- Mä en alkuunkaan ymmärrä naisia, valitti miespuolinen ystäväni hiljattain.
- En voi auttaa. En mäkään, vastasin.
- Miten niin muka et? Sähän OOT nainen.
- Niin olen, mutta myös suomalainen, 60-luvulla syntynyt ja esikoislapsi, mutta en mä ymmärrä kaikkia sellaisiakaan.
- Väitäksä, että noilla asioilla olis muka yhtä paljon merkitystä ihmisen persoonaan kuin sukupuolella?
-No, ei välttämättä, mutta on niillä vaikutusta. Riippuu yksilöstä ja tilanteesta. On se tutkimuksissa todettu.Ei kaikki kiinalaisetkaan oo keskenään samanlaisia. Jos sulla on ongelmia yhden kanssa, mun mielestä sun kannattais keskittyä sen nimenomaisen yksilön ymmärtämiseen, eikä vetää siihen soppaan kaikkia kiinalaisia.Mikä nyt mättää? Onko joku nainen ollu sulle tuhma?
-On. Sinä.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Mitä ruotsalaiset edellä...

Nyt olisi kerrankin hienoa ja hauskaa, jos suomalaisten epäitsenäisyys puhkeaisi kukkaan ja lähtisimme arvojen muutoksessa ruotsalaisten jalanjäljille.

Tuore tutkimus nimittäin paljastaa ruotsalaisten arvostuksista yllättäviä asioita. Statusta ei nykysvenssonin mielestä nostakaan luksus ja pullea osakesalkku vaan esimerkiksi heikompien auttaminen, laaja yleissivistys, pitkä ja vakaa avioliitto, taito laittaa hyvää ruokaa ja mahdollisuus säädellä itse työrytmiään.

Toki samansuuntaisia virtauksia on pienissä piireissä nähtävissä Suomessakin. Samoja arvojahan edustaa ja edistää tämä kohtuullistamisen ja elämäntavan hidastamisen buumi.

Vastakkaiset voimat eivät kuitenkaan hellitä ja esimerkiksi nuorten naisten asenteitten on todettu muuttuneen Suomessa huolestuttavan materialistisiksi ja ulkonäkökeskeisiksi.

Aina löytyy myös niitä, jotka sanovat, ettei tällaisilla tutkimuksilla ole mitään merkitystä. Talouden suhdanteet ne ihmisten elämää muovaavat, markkinavoimat, politiikka ja viime kädessä rankka luonnonvalinnan laki.

Krätyakka uskoo silti edelleen sanojen voimaan. Diskurssit luovat todellisuutta. Mielikuvat ja kielikuvat muokkaavat maailmaa. Siksi on tärkeää sanoa asioita ääneen, avata käsitteitä ja keskustella. Jos tietää minne, on helpompi päästä sinne ja tuo ruotsalaisten ihanne kuulostaa Krätyakastakin melko tavoiteltavalta tilalta.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Hyvä, että sen sanoi joku muu..

Pakkohan tämä on tänne linkittää, vaikkei asia itselleni tällä hetkellä ajankohtainen olekaan.

Monta muutakin lehtijuttua on viime aikoina näkynyt siitä, että mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset eivät saa kunnollista hoitoa fyysisiin vaivoihinsa.

Tuossa jutussa meikäläistä puhuttelee erityisesti se, että kyseessä on samanlainen tapaus kuin itselläni: fyysiset vaivat, jatkuvasta kivusta johtuva stressi ja uupumus ovat laukaisseet masennuksen. Sen jälkeen kun masennus on diagnostisoitu, kaikki vaivat on helppoa kuitata selittämällä ne psykosomaattisiksi.

No, itse olen saanut monessa paikassa ihan hyvää hoitoa. Varsinkin silloin, kun lääkäri on tullut tutuksi (ja tohtori on ehtinyt huomata, että en minä ihan niin hullu ole kuin voisi ensinäkemältä luulla), on terveyskeskuksessa aina tehty se, mitä voidaan. Karu totuus vaan on se, että yllättävän moniin sairauksiin ei vieläkään ole olemassa mitään tehokasta hoitoa.

Erikoissairaanhoidossa, suurissa aluesairaaloissa, tilanne onkin sitten ollut aina toinen. Suurissa yksiköissä homma hoituu enemmän liukuhihnalta, eikä yksilöiden välisiä eroja ole helppoa ottaa huomioon. Melko absurdeja ovat olleet ne monet tilanteet, joissa lääkärit sairaalassa ovat yrittäneet melkein päin näköäni väittää, ettei minulla VOI olla kuvailemani kaltaisia oireita, kun laboratoriotutkimukset ja kuvantamismenetelmät eivät niitä selitä.

Kymmeniä kertoja olen tuntenut hirveää syyllisyyttä, häpeää ja epäillyt itsekin itseäni luulotautiseksi, kun lääkärit ovat yrittäneet vihjailla minun kuvittelevan oireita, joita he eivät ole osanneet selittää. No, kuume, kivut ja sydämen rytmihäiriöt toki mahtuvat psykosomaattisten kategoriaan, mutta anemia ja veren oksentelu tietääkseni ovat harvinaisempia konversio-oireita..

On riipaisevaa lukea noita ihmisten kertomuksia, joissa he kuvaavat, miten nöyryyttävältä tuntuu kerta toisensa jälkeen kokea apua hakiessaan tulevansa vähätellyksi, leimatuksi ja hylätyksi. Ei riitä, että olo on hirveä, avuton ja tuskainen fyysisten vaivojen vuoksi. Pitää vielä kantaa syyllisyyttä siitä, että on vaikea potilas ja kuluttaa hukkaan yhteiskunnan varoja, kun ei parane, eikä kuole pois.

Kun mielenterveysongelmiin ynnätään vielä korkea ikä ja työkyvyttömyys, alkaa peli olla potilaan osalta selvä. Vaikka yksittäiset lääkärit pyrkisivätkin jonkinasteiseen tasapuolisuuteen ja inhimillisyyteen, taitaa kukkaron nyörejä pitelevien kanta olla aika selvä: toivottomiin tapauksiin on turha tuhlata rahaa. Hoitoa annettakoon lähinnä niille, jotka siitä eniten hyötyvät ja palaavat nopeasti sairauslomiltaan oravanpyörään, yhteiskunnan rattaita pyörittämään.

lauantai 4. joulukuuta 2010

Unettomuudesta

Unettomuus on viheliäinen vaiva ja siitä kärsii kuulemma yllättävän moni suomalainen. Se heikentää stressinsietoa, altistaa masennuksen lisäksi monille fyysisille sairauksille, huonontaa muistia, keskittymiskykyä ja immuunipuolustusta. Fibromyalgikolla (todennäköisesti myös muilla kipupotilailla) se pahentaa selvästi kipuja.

Syitä vaivaan on monia (lukekaa itse tuolta linkistä, jos kiinnostaa). Itselläni oli nuorena uskomattoman hyvät unenlahjat. Nykyään ei. Jos nukahtaminen jollain konstilla vielä sujuukin, herään pienimpäänkin rasahdukseen. Viimeistään neljän maissa aamuyöstä Nukkumatti ottaa hatkat ja alkaa loppumattomalta tuntuva aamun odottelu, joka kiusallisen usein päättyy nukahtamiseen puolisen tuntia ennen kuin puoliso herää ja lemmikit aloittavat aamurallin.

Onhan minulla toki "hätätilanteita" varten jotain lääkkeitä tähän, mutta bentsoille siedättyy nopeasti ja ne lakkaavat vaikuttamasta. Sitäpaitsi pienikin annos jättää koko seuraavaksi päiväksi tokkuraisen tunteen, vaikeuttaa selvästi muistamista ja syventää meikäläisellä jopa tätä masennusta.

Se on sentään ilo ja onni, ettei meillä ole lapsia, joiden kanssa täytyisi jaksaa, eikä meikäläisen tarvitse enää töihinkään.

Viimeisinä vuosina opettajan hommissa työpäivät alkoivat usein lukiolla aamukahdeksalta ja päättyivät iltalukiolla tai avoimessa yliopistossa iltayhdeksältä. Päiväunillekaan ei kesken päivän pitkän matkan vuoksi päässyt.

Nykyään yritän välttää päivänukuskelua, jotta säilyttäisin edes jonkinlaisen vaikutelman ihmiskuntaan kuulumisesta. Melko surrealistiselta nämä valvotut aamuyöt täällä pimeällä maaseudulla silti tuntuvat. Katuvalot sammutetaan puolen yön paikkeilla ja sen jälkeen ikkunoista katsoo kalpeiden kasvojen heijastuksen lisäksi vastaan vain sysimusta pimeys.

Nonniin..Vaikka tietokoneesta on äänet kytketty pois, onnistuin silti herättämään yhden koirista ja nyt se tahtoo kaikkea mahdollista. Pian on koko lauma hereillä ja mies herää kiukkuisena kuin persauksiin ammuttu karhu.


torstai 2. joulukuuta 2010

Aurinkokennoihminen

Tuulella käyvistä tyypeistä olen kyllä kuullut, mutta itse taidan olla aurinkokennoihminen. Valo herättelee toimintaan, antaa energiaa ja tuulettaa ajatuksia.

Koska päivänvaloa on tällä hetkellä tarjolla vain muutama tunti vuorokaudessa, se on käytettävä tarkasti hyödyksi. Vielä kun keksisi konstin varastoida sitä talteen..

Joku espanjalainen nainen kuulemma on ainakin keksinyt ryhtyä sillä ansaitsemaan . Hän on rekisteröinyt auringon omaisuudekseen ja aikoo ryhtyä piakkoin perimään sen energiasta nauttivilta käyttömaksua. Vielä ei ole lasku postilaatikkoon kolahtanut, joten lähdenpä toistaiseksi surutta tästä ylellisyydestä nauttimaan..

maanantai 29. marraskuuta 2010

Klo 5.09

Taas keskellä yötä valvoskellessa mietin, mikä tästä ihmisten kanssa elämisestä tekee niin vaikeata. Miksi eläinten kanssa kaikki on paljon yksinkertaisempaa ja kiintymyskin tuntuu mutkattomammalta?

Maailma ikkunan takana on pilkkopimeä. Pakkasmittari näyttää kahtakymmentäkolmea.

Sisäinen kylmyys on pahinta. Lämpimien tunteiden haaleneminen, viileneminen ja vähitellen jäätyminen viiltää, sattuu sisältä ja jähmettää veren suonissa.

Minnepäin tästä? Pimeässä ja kylmässä yksin...Sattuu ja sisin on liian kohmeessa sulaakseen kyyneleiksi. Koiran pehmoinen turkki kämmenen alla lohduttaa.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Näin kokoan huonekalun (tai hankin vatsahaavan)

Pääasiassa itselleni varoituksen sanaksi ja opastukseksi vastaisten heräteostojen varalle ajattelin nyt kirjoittaa muistilistan tämän hermojaraastavan kokemuksen uusinnan välttämiseksi..

1. Aivan ensimmäiseksi tyhjennä taistelutanner eläimistä, lapsista ja kaikista muista elollisista, joilla ei ole kykyä auttaa, mutta kovasti intoa osallistua toimintaan.
2. Poista lähistöltä kaikki särkyvä, mukaan lukien herkkäsieluiset henkilöt, jotka saattavat säikkyä jossain vaiheessa karkeaksi kääntyvää kielenkäyttöä ja ronskeja otteita.
3. Varaa käsille tarvittavat työkalut, siivousvälineitä ja laastareita vahingon varalle ja riittävästi virvokkeita sekä rauhoittavaa lohturuokaa.
4. Mikäli kokoamisohje on olemassa, perehdy siihen mahdollisimman tarkasti ennen kuin kiinnität ainokaistakaan ruuvia.
5. Jos toivot kapineen pysyvän kasassa, käytä reilusti liimaa ja kiristä ruuvit VASTA SITTEN kun olet tarkistanut, että osat ovat varmasti oikeassa järjestyksessä paikoillaan... (kun et kuitenkaan niin tee, varaa paikalle myös pihdit, joilla saat kiskottua väärin liimatut puutapit uudelleen irti)
6. Seuraavalla kerralla, kun soma, laatikkoon pakattu huonekalu houkuttelee, mietipä toisenkin kerran. Olisiko silti järkevämpää ostaa se valmiiksi koottuna, vaikka vähän kalliimmalla?


Näiden kahden vipstaakin funktiota pähkäillessä meinasi ihan aivo nyrjähtää. Otti sisulle oma tyhmyys niin kovasti, että harkitsin jo metallinpalojen paiskaamista ikkunasta ulos ja kaapin mäiskimistä kokoon kuuden tuuman nauloilla. Lopulta asia selkeni, kun maltoin tarpeeksi pitkään ja rauhassa tuumailla...

Sen vaan sanon, että ei kulje insinöörin ja yhteiskuntatieteilijän ajatuksenjuoksu samoja ratoja... Ainakin tämän nimenomaisen humanistin olisi selvästi aihetta avartaa osaamistaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

torstai 25. marraskuuta 2010

Vanhetessa viisastuu...tai sitten ei

Nuorena arvostin kovasti tietoa. Melko pian valkeni myös kokemuksen merkitys ja elättelin pitkään kuvitelmaa viisaudesta, jota väistämättä karttuu, kun ihminen elää aistit auki, tietoa janoten ja tahtoen ymmärtää.

Katin kontit. Saattaahan jollekin tietysti niinkin käydä. Maailma on ihmeitä täynnä. Varsin vähän on meikäläiselle silti ollut iloa ja hyötyä maailmankirjallisuuden klassikoiden lukemisesta tai parin yliopistotutkinnon pänttäämisestä. Varsinkin viime aikoina olen alkanut aivan uudella tavalla arvostaa käytännön osaamista. Mitä minua hyödyttää tietää perunan ravintoarvo tai kemiallinen koostumus, jos en osaa valmistaa siitä maittavaa ruokaa?

Enimmäkseen ihmiset näyttävät toistavan loputtomasti virheitään ja muuttuvat pitkäänkin eläessään hämmästyttävän vähän. Päällikuori vanhenee, mutta sisus pysyy nolostuttavan samanlaisena. Saattavatpa tyypillisimmät piirteet peräti korostua. Ihminen muuttuu ikään kuin itsensä karikatyyriksi.

Tällaisissa mietteissä on Krätyakka tänään kontannut lattialla ja manaillut omaa epäkäytännöllisyyttään. Joillekin ei vaan ole siunaantunut kykyjä, joita tarvitaan jokapäiväisen elämän konkreettisissa ongelmissa - kuten esimerkiksi siinä, kuinka saada tuosta lähes sadan pikku osasen ruuvi- ja kapulakasasta koottua kuvan kaltainen kaappi.

...ja milloinkahan minä oikein opin, ettei tuommoisia kannata kotiin kantaa, kun ei niistä kuitenkaan koidu kuin itkua ja hammasten kiristystä, kun osat menevät väärin päin ja kissa varastaa kiinnitystapit. Kiinnostaisi tietää, millainen ihminen noita oikein suunnittelee.




keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Lämpöä lisää, kiitos


Ihmisillä on taipumus liioitella omaa merkitystään. Todellisuudessa yhden yksilön toimet ja kokemus taitavat painaa vähemmän kuin kärpäsenkakka tällä 6,9 miljardin ihmisolion kansoittamalla pallolla, historian perspektiivistä puhumattakaan.

Silti olen kuullut joidenkin viime aikoina ihan tosissaan väittävän esimerkiksi ilmaston lämpenemistä pelkäksi pötypuheeksi, koska heidän pakkasmittarinsa sattui viime talvena näyttämään aika napakoita lukemia.

Joskus suorastaan ärsyynnyn persooniin, jotka tuntuvat unohtaneen realiteetit ja kadottaneen suhteellisuudentajunsa. Tänään on kuitenkin sellainen päivä, jolloin tekisi itsekin mieli väittää, että maailmankaikkeuden voimat ovat liittoutuneet minua vastaan.

Viime vuonna, täsmälleen sinä päivänä, jolloin muutimme tähän pian 150 vuotta vanhaan taloon, alkoi kovat pakkaset, jotka jatkuivat pitkälle kevääseen. Myös lunta tuli enemmän kuin riittävästi ja nyt rikotaan kuulemma taas ennätyksiä.

Joku ehätti jo ennustamaan, että tulossa olisi kylmin talvi tuhanteen vuoteen. Siihen en vielä halua uskoa, mutta sen voin itsekin empiirisesti todeta, että talvi tuli näille lakeuksille tänä vuonna aikaisin. Ensi viikonlopusta ennustetaan niin kylmää, että sellaista sattuu tähän aikaan vuodesta vain muutaman kerran vuosisadassa...

Kun muutimme, tähän taloon asennettiin vesi-ilmalämpöpumppu, joka lämmittää sekä käyttöveden että vanhoissa, ruostuneissa pattereissa kiertävän lämmitysveden. Ihmeesti vehje on toiminut. Ensimmäisen kerran tuli vilu vasta siinä vaiheessa, kun pakkasmittari kipusi kahteenkymmeneenkahdeksaan, eikä talossa ole edes kolminkertaisia ikkunoita.

Nyt on taloon hankittu myös varaava takka. Silti hieman hirvittää nuo hitaasti, mutta varmasti kohoavat kinokset ja kiristyvä pakkanen. Tässä taloudessa kukaan ei tee lumitöitä, joten pikapuoliin ollaan siinä tilanteessa, että auto lähtee seuraavan kerran pihasta kevätpurojen solistessa ja puiden saamiseen liiteristä tarvitaan kelkka ja lumikengät.

Kiltti universumi, säiden haltija tai Taivaallinen Isä, (kuka ikinä siellä sääosastolla vastaavana hääriikään). Voisitko ystävällisesti säätää lämmitystä tällä maailmankolkalla isommalle, pliiis.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Pyhäinhäväistys?!

Voi hyvää päivää. Nyt ovat filmimogulit rahanhimossaan päättäneet tärvellä taas yhden hienon klassikon. Buffy Vampyyrintappajasta on nimittäin päätetty tehdä uusi elokuva. Alkuperäisen sarjan ja Buffyn hahmon luojaa ei tietenkään ole otettu kimppaan. Vanhoista (ja vanhenneista!?) näyttelijöistä puhumattakaan.

Ei ihme, että sekä faneja, näyttelijöitä että Whedonia kyrsii. Tekisi ihan periaatteesta mieli boikotoida moista tuotosta, mutta ehkä se on aikanaan nähtävä, jotta voi edes perustellusti urputtaa..

torstai 18. marraskuuta 2010

Sottapytty näppäimillä

Miksi läppäriä ei kannata käyttää keittokirjana? Todennäköisesti samasta syystä kuin sen äärellä ei ole viisasta syödä sokerimunkkia tai murustella leipää. Olen ihmetellyt ja päivitellyt kirjoitusvirheiden lisääntymistä teksteissäni ja manaillut näppäinten juuttumista. Tänään käänsin koko härvelin nurin...Teki mieli kutsua pihalta lintuparvi ruokailemaan...

tiistai 16. marraskuuta 2010

Täältä jonnekin


Tänään on taas semmoinen päivä, kun tekisi mieli karata kotoa..Mutta eihän päälle nelikymppinen täti-ihminen voi ja mitä se edes hyödyttäisi, jos itsensä joutuu ottamaan mukaan?

maanantai 15. marraskuuta 2010

Kolme epätäydellistä elokuvaa erilaisuudesta

Jostain syystä olen viime aikoina hakeutunut aivan tietynlaisten elokuvien äärelle. Itseterapiaksi ja elokuvaterapiaksi sitä kai kutsutaan. Erityisesti mieleen on jäänyt kolme.

Ensimmäinen tuli televisiosta, eikä mielestäni ollut elokuvallisesti mikään mestariteos (liian imelä minun makuuni), mutta juoni oli niin kiinnostava, että hankin sen saman tien kirjana. Dvd:nä tätä leffaa ei välttämättä ole saatavillakaan. Ainakaan en onnistunut mistään sellaista löytämään (korjatkaa, jos tiedätte minun olevan väärässä). Kirjasta on tehty tietääkseni peräti kaksi elokuvaa ja Suomessakin on esitetty tarinasta ainakin yksi näyttömösovitus. Kirjan on kirjoittanut Daniel Keyes.

Näkemäni elokuvan nimi oli sama kuin kirjan, eli Kukkia Algernonille. Se kertoo kehitysvammaisesta nuorukaisesta, jonka elämä muuttuu, kun hän kokeellisen leikkauksen avulla muuttuu huippuälykkääksi. Suosittelen sekä Matthew Modinen tähdittämää leffaa että itse kirjaa lämpimästi.

Kaksi muuta leffaa kaivoin omasta hyllystäni sateisen illan iloksi. The Soloist ei tietääkseni kovin mairittelevia arvosteluja kerännyt, mutta koskapa Krätyakkaa miellyttävät elokuvat mitään kassamagneetteja olisivat olleetkaan.

Elokuva kertoo toimittajasta, joka törmää kadulla ilmeisen lahjakkaaseen, kodittomaan ja mielenterveysongelmaiseen muusikkoon ja yrittää auttaa tätä paremman elämän alkuun. Krätyakan mielestä tarina oli karu, paikoin järkyttävä ja jollain tasolla pelottavan tosi omienkin kokemusten valossa. Sopivan häiritsevä elokuva, jos kaipaa ajattelemisen aihetta, vaikkei tämäkään teos, varsinkaan ohjauksen osalta , mielestäni kunniamainintaa ansaitse.

Viimeisin katselukokemus oli merkillinen siksi, että ensimmäiset kymmenen minuuttia jouduin taistelemaan syvää närkästystä vastaan katsellessani Kevin Baconin onnetonta näyttelijäsuoritusta vammaisen miehen esittäjänä.

Kun viimein pääsin harmistani yli, aloin nauttia elokuvan mainiosta huumorintäyteisestä dialogista ja muiden näyttelijöiden huomattavasti tasokkaammista suorituksista. Elokuva on jo kohtalaisen vanha, vuonna 1998 valmistunut, ja se on saanut Suomessa nimekseen Tunneli Kiinaan.

Tässäkin tarinassa oli kyse vammaisuudesta, syrjäytyneisyydestä ja huono-osaisuudesta, mutta myös ystävyydestä, ystävällisyydestä ja kauneudesta, jota löytyy myös muualta kuin sosiaaliesti määritellyt ihannemitat täyttävästä ihmisyydestä.

Nämä kolme epätäydellistä elokuvaa epätäydellisyydestä ilahduttivat, huvittivat ja ajatteluttivat vajavaisuuksistaan huolimatta minua niin paljon, että teki mieli merkitä ne muistiin tänne. Jos vaikka joku muukin hakeutuisi niiden äärelle..


perjantai 12. marraskuuta 2010

Työllisyydestä ja sosiaaliturvasta

Työllisyys lienee jatkuva ongelma useimmissa maissa. Tänään osui näköpiiriin kaksi uutista aiheesta. Britanniassa aiotaan ottaa kovat keinot käyttöön. Artikkelin mukaan siellä suunnitellaan niin radikaalia uudistusta, että töistä kieltäytyvä voi pudota jopa kolmeksi vuodeksi työttömyysturvan ulkopuolelle.

Kannustaminen on näköjään suosittu termi sielläkin. Krätyakan mielikuvissa se sana on jo lopullisesti menettänyt postitiiviset konnotaationsa ja nostattaa sielun silmien eteen lähinnä ne veitsenteräviksi piirretyt tähtikannukset, joilla sarjakuvien cowboyt ennen lehtikuvissa hevostensa kylkiä viiltelivät.

Suomi ei tunnetusti kovin itsenäisiin ratkaisuihin kykene. Aina haetaan mallia joltain "isommalta". Viime aikoina kai pääasiassa rapakon takaa ja juuri Britanniasta. Kun hallituspohjakin näyttää edelleen kannustuslinjalle otolliselta, niin eiköhän meilläkin pian poisteta sosiaaliturva niiltä, jotka sitä kipeimmin tarvitsevat, eli pitkäaikaistyöttömiltä ja työkyvyttömiltä, jotka eivät ole saaneet hakemaansa eläkettä, vaikkei heistä nykyisen työelämän vaatimuksia täyttämään ole edes uhkailun ja kiristyksen kannustamina.

Tämä uutinen Suomesta kertoo asiasta jotain olennaista. Kaikki työttömät eivät tosiaankaan ole vain työhaluttomia tai huonosti koulutettuja. Merkittävä joukko on sairaita ja vajaakuntoisia. Heidän tilaansa ja työkykyään ei ainakaan paranna toistuvat epäonnistumisen kokemukset, taloudellinen epävarmuus, energiaa syövä sopeutuminen pätkätyöpaikasta toiseen, lisälastina kuormassa selviytymisen paineet, ja häpeän pelko, jota nykyinen hallitus toimillaan parhaansa mukaan lietsoo.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Kansallinen häpeä

Näitä otsikoita olen yrittänyt viime aikoina väistellä. Suututtaa niin vietävästi se, että uuden ostamista, jatkuvaa kuluttamista ja vanhan pois heittämistä perustellaan milloin milläkin, joskus ihan ympäristöystävällisiltäkin kuulostavilla syillä.

Yksinkertaiseen, säästäväisyyteen kasvatettuun ,luontooni ei vaan uppoa se, että uuden hankkiminen, ennen kuin vanha on varmasti loppuun korjattu ja käytetty, voisi olla kestävän kehityksen mukaista.

Toki yksityisautoilun päästöt ovat merkittävä ympäristöhaitta ja autonromut kierrättämällä saadaan paljon raaka-ainetta uusiokäyttöön. Työllisyyskin on ihan tärkeä seikka, mutta silti, kaikesta huolimatta, jokin tuossakin, mielestäni hyvin kirjoitetussa ja perusteltuja väitteitä sisältävässä artikkelissa mättää.

Käytännössä yllättävän monella saattaa olla sellainen tilanne, ettei uuden ajopelin ostoon ole kertakaikkiaan varaa. Meikäläinen on ajanut vanhoilla kotteroilla aina. Maalla oma auto tuppaa olemaan valitettava välttämättömyys, kun julkista liikennettä ei ole. Minkäänlaista mahdollisuutta uuden menopelin hankintaan näillä tuloilla ei ole, eikä tule, joten ympäristöystävällisin teko on yksinkertaisesti ajaa mahdollisimman vähän.

Meillä asiointimatkat (kahteen lähimpään kaupunkiin on molempiin matkaa 40 kilometriä) harkitaan tarkoin ja monta hoidettavaa hommaa yhdistetään samaan reissuun. Työmatkat ja arkiliikenne hoituu onneksi hyväkuntoiselta isännältä polkupyörällä tai jalkaisin, eikä huviajeluita juuri harrasteta.

Ymmärrän silti hyvin niitä lapsiperheitä, vajaakuntoisia (joihin itsekin kuulun) ja vanhuksia, jotka tarvitsevat välttämättä tavallisiin kauppareissuihinkin auton. Taitaisi jäädä minultakin perunat keittämättä, jos ne pitäisi kävellen kaupasta kantaa. Aika iljettävää on syyllistää ihmisiä siitä, ettei heillä ole varaa hankkia ja pitää yllä yhtä tai peräti useampaa ajopeliä välttämättömiin tarpeisiinsa. Eri asia ovat ne, joilla on siihen varaa.

Itse ehkä olisinkin jossain vaiheessa valmis kiristämään vyötä ja luopumaan jostain (aika paljosta) muusta hankkiakseni esimerkiksi hybridi- tai sähköauton, vaikka valtiovallan olisi minusta kyllä aiheellista tukea aktiivisemmin ympäristöystävällistä teknologiaa ja joukkoliikennettä, eikä sysätä vastuuta ympäristönsuojelusta pelkästään yksityisten kuluttajien kontolle.

Ylipäätään raivostun valtavasti siitä, että ihmisiä nykyään yritetään saada tuntemaan häpeää siitä, ettei heillä ole varaa johonkin sellaiseen, mitä mainostajat tai parempituloiset viranomaiset keksivät markkinoida kunnollisen (kunniallisen?) kuluttajan tunnusmerkkinä.

Samalla tavoin kuin onnellisuudesta, kuluttamisesta näyttää tulleen julkisessa puheessa hyve. (Onnettomat ihmiset käyvät yhteiskunnalle kalliiksi muun muassa masennuksen, syrjäytymisen, perheiden hajoamisen ja sairauksien vuoksi. Mainoksissa onnelliset ihmiset puolestaan kuvataan aktiivisiksi kuluttajiksi, jotka ostavat matkoja, vakuutusturvaa, uusia, tyylikkäitä, innovatiivisia tai ympäristöystävällisempiä tuotteita. No,.tämä rönsy ansaitsisi varmaan jo oman postauksensa).

Vanhan sanonnan mukaan "köyhyys ei oo ilo, vaikka se naapureita naurattaa", mutta ei se minusta ole mikään häpeäkään, vaikka siitä sellaista yritetään väen vängällä tehdä.




torstai 4. marraskuuta 2010

Kuinka Krätyakka suututetaan

Yleensäkin aika helposti. Tämän päivän top 10 vinkit tässä:

1. Jätetään saapumatta paikalle sovittuun aikaan.
2. Kiusataan pienempiä ja heikompia.
3. Tuputetaan toiselle omaa näkemystä ainoana oikeana totuutena.
4. Luvataan, eikä aiotakaan pitää
5. Puhutaan toisen puheen päälle kaiken aikaa
6. Heitetään herjaa toisten heikkouksista, muttei kestetä itseen kohdistuvaa leikinlaskua
7. Vähätellään toisten tunteita ja mielipiteitä
8. Ei vaivauduta ajattelemaan vaan mennään aina siitä mistä aita on matalin
9. Ei kunnioiteta toisten rajoja
10. Pyritään aina ja kaikkialla kilpailuasetelmaan

Millainen on sinun "punainen listasi" tänään?

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Verokalenterin äärellä

Kiitos edellisen postauksen ystävällisistä kommenteista. Hämmästyksekseni huomaan saaneeni myös uusia lukijoita. Sekin ilahduttaa. Tervetuloa.

Verokalenterikin sitten taas julkaistiin. Luin sitä, vaikka periaatteessa koko lärpäke minua kuvottaakin, enkä ole uteliaisuudestani ylpeä. En ymmmärrä, mitä tarkoitusta moinen julkaisu palvelee. Ainakin minussa se herättelee sangen alhaisia tunteita: kateutta, vähättelyn tarvetta ja pahansuopuutta.

Kovin usein en itseäni kenenkään varallisuutta kadehtimasta löydä. Minulle riittää ihan hyvin nämä köyhyysrajan alittavat henkilökohtaiset tulot (jotka kuluvat suurelta osin lääkkeisiin)ja puolison palkalla (joka myös alittaa roimasti suomalaisten keskiansiot) elätämme aivan mainiosti ison elukkalaumamme ja nautimme omasta mielestämme hyvästä elämästä.

Viime aikoina, täällä uudella kotipaikkakunnalla, olen hämmästyksekseni kohdannut ihmisiä, jotka ovat löytäneet jostain syytä kadehtia meitä ja yrittää saada meiltä pois sellaistakin, joka lain mukaan on meidän omaamme ja ihan itse maksettu...

Joillakin ihmisillä on kuulemma meistä sellainen harhaluulo, että olemme varakkaita, jonkinlaisia "kultalusikka suussa syntyneitä" Hannu Hanhia. Ajatus on hämmentävä ja hieman pelottava.

Ensinnäkin ihmetyttää, mistä sellainen vaikutelma ylipäätään voi syntyä ihmisistä, jotka asuvat vanhassa, ränsistyneessä talossa ja ajavat yli kymmenvuotiaalla autolla. Toisekseen se vihan, katkeruuden ja pahantahtoisuuden määrä, joka joidenkin ihmisten asenteesta huokuu saa tuntumaan olon turvattomalta - varsinkin, kun vihamieliset henkilöt sattuvat olemaan vaikutusvaltaisessa asemassa.

Vaikka en perinteisistä psykologisista selitysmalleista aina vakuuttunut olekaan, arvailen, että tämän ilmiön taustalla saattaisi olla jokin syvä ja varhaisessa vaiheessa syntynyt vaille jäämisen kokemus. Sellaisillakin ihmisillä, joilla näyttää olevan elämässään paljon sisältöä ja maallista mammonaa, saattaa olla kaiken aikaa olo, että toisilla on enemmän ja, että he eivät ole sitä ansainneet.

Katkeruus ja kateus kaivertaa ihmisen sisimmässä ammottavaa tyhjää koloa kaiken aikaa suuremmaksi. Mikään ei riitä ja aina jollain muulla on jotain, mitä itseltä puuttuu. On vaikea kuvitella, että mikään muu kuin rakkauden puute varhaisessa lapsuudessa olisi voinut synnyttää moisen kroonisen vaille jäämisen tunteen, mutta voiko sitä vanhemmiten korjata? Näyttää nimittäin siltä, että joiltakin ihmisiltä on kadonnut kyky ottaa rakkautta vastaan ,vaikka sitä olisi myöhemmin tarjollakin.

Verokalenteria lukiessa katseeni kiinnittyi myös moniin tuttuihin julkisuuden henkilöihin. Ensimmäinen reaktio monilla asiaa tuntemattomilla saattaa olla, että eihän heillä voi olla noin pienet tulot, kun naama kerran näkyy telkkarissa harva se viikko. Todellisuus julkisuuden fasadin takana on silti usein muuta kuin suuri yleisö kuvittelee. Pelkkä julkisuus ei useinkaan elätä. Moni suuri taiteilija tässä maassa elää kädestä suuhun ja hakee apua sossun luukulta, eikä siinä ole mitään kadehtimista.


lauantai 30. lokakuuta 2010

Mä lopetan sen nyt

Neljä vuotta olen nyt ollut eläkkeellä ja kaiken aikaa voihkinut surkeata tilaani. Olen hinkunut takaisin töihin. Haluaisin olla hyödyksi, tarpeellinen, aktiivinen ja ansaita itse oman toimeentuloni. Mä lopetan sen nyt.

Tästä hetkestä lähtien lupaan muistaa asian toisen puolen: työelämän tappotahdin, ikävystyttävät rutiinityöt, takkuiset ihmissuhteet, epäreilut pomot, epävarmuuden työsuhteen jatkumisesta, kilpailun, selkään puukottamisen ja ällöttävät pimeät talviaamut, jolloin auton kaivamiseen kinoksesta pitää varata puoli tuntia aikaa.

Viimeisen vuoden aikana on tuttavapiirissäni ajautunut vakavaan työuupumukseen monta sellaista ihmistä, joiden kohdalle en olisi sitä kuvitellut. He kaikki ovat miehiä ja vointi on päässyt todella huonoksi, ennenkuin he ovat hakeneet ja saaneet apua. Joidenkin kohdalle apu ei ehtinyt ajoissa..

Koskaan ennen maailman historiassa ei meillä täällä länsimaisissa hyvinvointivaltioissa ole ollut näin paljon materiaalista hyvää. Sotaa, nälänhätää ja laajamittaisia luonnonmullistuksiakaan ei Suomessa ole ollut moneen sukupolveen.

Mistä kumpuaa tämä suunnaton pahoinvointi, aggressiivisuus, itsekkyys ja välinpitämättömyys, joka monilla mittareilla mitattuna on viime vuosikymmeninä lisääntynyt?

Ehkä en sittenkään kaipaa takaisin työelämän raadolliseen todellisuuteen. Ehkä se, mitä olen kaikki nämä vuodet kaivannut, on jokin ideaali utopia, ruusunpunainen harha, jota hetken elin, kun ehdin olla niin vähän aikaa unelma-ammatissani.

Ehkä nyt on aika etsiä uudenlainen unelma.

lauantai 23. lokakuuta 2010

Jokavuotinen yllätys



Näin siinä sitten taas kävi... Joka vuosihan se tuppaa Suomeen tulemaan - talvi nimittäin.
Otuksiakin uusi lumi kummastuttaa. Tosin koirille tämä on vasta kolmas. Kissat ovat vähän vanhempia..
Itse tunnen itseni vähintään satavuotiaaksi ja lumen paino tuntuu kasautuvan kipeille hartioilleni. Vielä vanhempi on silti tämä nykyinen talomme, 140 vuotta ja vähän päälle. Hiukan latvasta laho, kuten asukkaansakin, mutta ei vielä kaadu, eikä kenota - ainakaan pahasti...ainakaan vielä tänään.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Maailma muuttuu

Edellisen postauksen jälkeen kiinnitin jossain lehtijutussa huomiota otsikkoon, jossa sanottiin että Räsänen oli perustellut homokielteistä kantaansa väittämällä, että se on häiriö psykososiaalisessa kehityksessä.

Ihan omasta päästään rouva ei ole sitä keksinyt, sillä vuonna 1995, kun suoritin avoimessa yliopistossa ensimmäiset kurssini psykologiasta, kurssikirjoina oli vielä opuksia, joissa tuota selitystä homoseksuaalisuudelle tarjottiin. Toki siellä väitettiin myös anoreksian johtuvan ongelmallisesta äitisuhteesta ja skitsofrenian olevan seurausta niin sanotusta kaksoissidoksesta lapsen ja vanhempien välisessä viestinnässä (se tarkoittaa lähinnä sitä, että puhutaan yhtä ja tarkoitetaan jotain muuta).

Joka tapauksessa siitä ei ole vielä tolkuttoman pitkä aika ja aivan varmasti vielä jossain piileskelee hieman nolostuneita psykiatreja, jotka toivovat, ettei kukaan enää muistaisi, mitä he parikymmentä vuotta sitten luennoillaan opettivat, eikä varmasti kulu pariakymmentä vuotta pidempään, kun tämän päivän psykologianopiskelijat saavat häpeillä ja naureskella tämän päivän teorioita, joita he hikikarpalot otsalla ovat yliopistossa totuuksina päntänneet.

Krätyakan mielestä psykologia on yksi niistä uskomusjärjestelmistä, joka on ottanut kantaakseen ennen kristinuskon käyttämää valtaa määritellä, mitä on hyvä elämä ja miten ihmisten tulisi toimia.

Taloustiede ja lääketiede tosin tuntuvat innokkaasti jakavan tuota vastuuta ja filosofitkin yrittävät saada äänensä kuuluviin. Ihmiset näyttävät haalivan itseään miellyttäviä oppeja ja opettajia eri aloilta, kuten tuossa Äijän lainaamassa pipliankohdassa edellisen postauksen kommenteissa sanotaan. Pitkäaikainen sitoutuminen ei ole muodissa. Jo pelkästään vaihtelun vuoksi ja markkinointikikkana koko ajan täytyy tuottaa ja kokeilla uutta. Tieto vanhenee nopeammin kuin useimmat ennättävät uusinta omaksumaan.

Silti hämmästyttävän monet näyttävät elävän niin kuin olettaisivat tämän päivän tulkintojen olevan lopullisia totuuksia, tai ainakin parempia kuin kaikki entiset. He käyttäytyvät kuin vanhoihin oppeihin nojautuvat olisivat auttamattomasti jälkijättöisiä, eivätkä enää täydessä ymmärryksessä. Silti monet vanhat ihmiset ovat nähneet vaiheita (ajatellaanpa esimerkiksi rakentamisessa viimeisten sadan vuoden kuluessa esiintyneitä muotivirtauksia ja tehtyjä virheitä), joissa jotain mullistavana pidettyä on keksitty, otettu käyttöön ja parin vuosikymmenen päästä palattu häntä koipien päässä hieman modernisoituna samaan vanhaan ratkaisuun.

Takerrumme liian helposti pintaan. Haemme arvoja ja merkityksiä vaihtuvista trendeistä, viimeisimmistä tutkimustuloksista ja ajankohtaisesta viihteestä. Krätyakan mielestä on käsittämättömän naivia olettaa, että se, mikä on uutta, olisi väistämättä aina parempaa kuin entinen. Joissain asioissa kehitys voi kulkea myös kehnoon suuntaan. Sen todetakseen ei tarvitse kuin selata historian kirjoja.

Tärkeimmät totuudet lepäävät syvällä pintamuodin, uusimpien sloganeiden ja maailmantalouden suhdanteiden alla. Ne eivät muutu sesongin muotivärien tai uusimpien ravitsemussuositusten mukaan. Niitä ei heilauttele sen paremmin pörssikurssien vaihtelu kuin ilmastonmuutoskaan.

Minä uskon, että joitakin perustotuuksia olemassaolosta, ihmisen ja luonnon ja ihmisten keskeisestä vuorovaikutuksesta on olemassa. Uskon myös korkeampaan voimaan melko vanhanaikaisella tavalla.

Tässä ajassa ihmisiä näyttää mielestäni vaivaavan jonkinlainen vauhtisokeus. Eteenpäin menosta on tullut itsetarkoitus. Vauhtia ja kasvua täytyy saada aikaan hinnalla millä hyvänsä.

Jotkut ovat jo siihen uupuneet. Monet jopa kovassa menossa särkyneet. Jotkut onnekkaat ovat onnistuneet hyppäämään oravanpyörästä ja ehkä miettivät myös sitä, mikä sitten on elämässä olennaista. Valitettavan monet eksyvät arvojen viidakossa ja valitsevat maailmankatsomuksekseen jonkinlaisen nihilismin tai vähintään relativistisen moraalin ja hedonistisen individualismin. Tuntuu turhauttavalta tavoitella muuta kuin hetkellisiä aistinautintoja, jos tiedot siitä, mikä kannattaa ja mikä ei, vaihtuvat nopeammin kuin päivän lehti ehtii niistä raportoida.

Minusta monet asiat elämässä tapahtuvat luonnostaan, omalla painollaan. Maailma muuttuu kaiken aikaa kiirehdimme me sitä tai emme. Toki suuntaa on hyvä yrittää parhaaseen ohjata. En vaan ymmärrä mikä pakkomielle ajaa meitä ajattelemaan, että ainoastaan uusi, uudempi ja uusin on arvokasta ja hengästyneenä ryntäämään, mihinkään kunnolla syventymättä, aina uusiin ajatuksiin, harrastuksiin, projekteihin ja tavoitteisiin.

Mitä ne perustotuudet elämästä sitten voisivat olla? Sen selittämiseen ei pari postausta riitäkään. Yksi fakta on ainakin se, että kaikki muuttuu kaiken aikaa. Sen vuoksi ripaus nöyryyttä ja kunnioitusta on aina paikallaan sekä menneitä että tulevia sukupolvia kohtaan - tässä ajassa eläviä toisinajattelijoita unohtamatta.









maanantai 18. lokakuuta 2010

Suvaitsemattomuudesta

Itse homoiltaa en katsonut, mutta siitä seurannutta mediakohua en ole onnistunut välttelemään, vaikka metsänpeikkona, uutispimennossa ,yritänkin pysytellä.

Elämäni aikana minulla on ollut useita ystäviä, jotka ovat olleet homoseksuaaleja. Yhtä lukuunottamatta he kaikki ovat joko työskennelleet luterilaisen kirkon tehtävissä tai osallistuneet aktiivisesti seurakunnan toimintaan.

Silloin historian hämärissä (yli 20 vuotta sitten) kun nuo ihmiset olivat kiinteä osa elämääni, homoseksuaalisuus oli kaikkialla yhteiskunnassa vielä paljon nykyistä piilotetumpi asia. Yhtä lukuunottamatta myöskään kukaan noista ystävistäni ei pitänyt omaa seksuaalisuuttaan aktiivisesti esillä. Kaikki sen tiesivät, mutta seksuaalinen suuntautuminen ei ollut olennaisinta toisessa ihmisessä - ei edes niissä, kieltämättä kiusallisissa, tilanteissa, joissa joku hetero ihastui homoseksuaaliin tai päinvastoin. Seksuaalisuus ei vaan ollut se elämän tärkein asia, kun maailmassa oli vielä paljon muutakin kiinnostavaa, tutkittavaa, ihmeteltävää ja parannettavaa...

Kun tämä kohu nyt nousi, yritin työntää koko ikävän kalabaliikin pois mielestäni (koska oman elämäni ongelmissa on minulle nyt riittävästi tuskaa ja päänvaivaa). Eilen hyppäsi kuitenkin nettiuutisissa silmille ensin monta voitonriemuista otsikkoa, jossa herkuteltiin kirkosta eronneiden määrällä ja lopulta sellainen, jossa alleviivattiin, kuinka monta miljoonaa verotuloja kirkko nyt menettää eronneiden jäsentensä myötä.

Siinä kohtaa raivoni kuohahti yli kuin pohjaanpalanut, löysä mannapuuro. Rahako tässäkin tapahtumaketjussa on jälleen toimittajien mielestä se olennaisin asia ja mittari, jolla arvoa ja "vahingon" määrää mitataan!?? Minusta se kertoo jotain masentavaa niiden juttujen kirjoittajista ja arvomaailmasta, jota tämän päivän yhteiskunnassa parhaiten ymmärretään.

Vaikka itse olen aikoinaan työskennellyt kirkon virassa ja puolisoni työn kautta toimeentuloni riippuu siitä edelleen, alan silti kallistua sille kannalle, ettei kirkkoa kannata pitää koossa keinotekoisesti ja väkisin, jos hinta on se, että ydinsanoma menetetään. Itse asia on silti paljon tärkeämpi kuin puitteet joissa toimitaan - tai jokapäiväinen leipä meikäläisten pöydässä.

Useammastakin blogista olen lukenut, että kirjoittaja tuli nyt viimein eronneeksi kirkosta, kun asia oli sopivasti tapetilla ja niin moni muukin samaan aikaan erosi. Juuri niinhän lampaat toimivat muissakin asioissa: joukon jatkona vaan ,yhteen ääneen määkien, vaikka teurasautoon. Itsenäiseen ajatteluun kuluu aivan liian paljon energiaa. On helpompi katsoa Iltalehdestä, mitä tänään kuuluu ajatella.

En silti usko, että eroajissa on kovinkaan paljon sellaisia, joiden siteet kristinuskoon ja kirkkoon ovat aiemminkaan olleet kovin kiinteät ja vastavuoroiset, joten käytännössä kumpikaan osapuoli tuskin menettää muuta kuin sen materiaalisen, eli verot.

Koska seuraava looginen askel jäsenten joukkopaon jälkeen on nouseva keskustelu kirkon ja valtion erosta sekä kirkon verotusoikeuden poistamisesta, luulen, että elämme suomalaisen yhteiskunnan kannalta kiintoisia aikoja.

Yhtenäiskulttuurin murentuminen on nostanut valtavan, oikeistolaisen, taantumuksen aallon vastaliikkeekseen monissa muissakin Euroopan maissa. Sen ikävimpiä ilmenemismuotoja ovat olleet vihanilmaukset maahanmuuttajia ja erilaisia vähemmistöjä kohtaan.

Samaan aikaan, kun meillä Suomessa kirkkoa syytetään vanhoillisuudesta ja Jumalaa yritetään tuupata kansanäänestyksellä kumoon, esimerkiksi Perussuomalaiset kasvattavat kannatustaan sangen taantumuksellisilla ja ahdasmielisillä lausunnoilla.

Niin vaikea ja ristiriitainen kuin oma suhteeni kansankirkkoomme onkin aina ollut, minulle se on silti paikka, jossa hyviä asioita pidetään esillä ja viime kädessä, muualta kuin ihmisestä kumpuava armo, lempeys ja rakkaus ylittää erimielisyydet.

Tämänhetkisessä kehityksessä minua huolestuttaa eniten se, että instituutioiden purkaminen (esim. kansallinen itsenäisyys, hyvinvointivaltio ja kansankirkko) on niin paljon helpompaa kuin niiden rakentaminen. Kroonisesti kummallisena, ikuisena marginaali-ihmisenä, en ehkä ole paras puhumaan yhteiskunnan vakautta ylläpitävien yhteisten käytäntöjen puolesta, mutta nyt puhuisin jos osaisin.

Asioista ei ole mahdollista poimia vain parhaita puolia kuin rusinoita pullasta. Emme voi valita vain sellaista suvaitsevaisuutta, joka suo meille itsellemme kaikki vapaudet ja oikeudet, mutta riistää ne joiltain muilta. Ennen pitkää siitä koituu ongelmia.

Hämmästyttävän usein itseään suvaitsevaisina pitävät löytävät itsensä samasta veneestä avoimesti fanaattisten ja suvaitsemattomien kanssa. He tuomitsevat fanaattisesti tuomitsijoita.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Epämiellyttävä takauma

Eilen istahdin vahingossa television kaukosäätimen päälle. Hetken kuvittelin, että takamukseni oli kehittänyt outoja taikavoimia, kun ruutuun rävähti kanava, jota en muista koskaan katsoneeni ja kaiken kukkuraksi kiusallisen tuttu naama neljännesvuosisadan takaa.

Kyseiseltä kanavalta (jonka jätän nyt tarkoituksellisesti mainitsematta) alkaa näköjään sarja, jossa entinen poikaystäväni on keskeisesti esillä. Mies työskentelee nykyään alalla, jolle hän epäilemättä sopii hyvin ja jolle hän missään nimessä ei olisi päätynyt, jos olisi saanut tahtonsa läpi ja pakotettua minut puolisokseen.

Täältä kypsästä keski-iästä on nyt turvallista katsella taaksepäin ja huokaista helpotuksesta ajatellessaan, miten hyvin tässä sittenkin kävi, kun ottaa huomioon, miten kehnoja valintoja ja onnettomia kokeiluja tuli nuorena tehtyä.

Turhaan ei sanota, että seura tekee kaltaisekseen. Ystävien, asuinpaikan, ammatin ja puolison valinnalla on sanoinkuvaamaton merkitys sille, millaiseksi elämämme muovautuu ja millaisia meistä kasvaa.

Hieman kahden vaiheilla mietiskelen, välitänkö ryhtyä seuraamaan tuota televisiosarjaa. Haluanko tietää, millainen tuli siitä narsistisesta nuoresta miehestä, jonka annoin lähes vuoden verran pahoinpidellä itseäni niin henkisesti kuin fyysisesti.

Olisi tietysti miellyttävää, jos katsoessa voisi nähdä vihjeitä siitä, että toinen on kasvanut terveempään, ehjempään ja ympäristöystävällisempään suuntaan. Toisaalta en voi olla varma, kykenisinkö tarkastelemaankaan häntä neutraalisti, hyväksyen ja menneistä irti päästäen...

Mitä tästä opimme? Tuskinpa muuta kuin sen, että television kaukosäädintä kannattaa käyttää jollain muulla ruumiinosalla kuin pepullaan..

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Ahkeratko arveluttavia?

Ensireaktioni tähän uutiseen oli tyrmistys. Siinähän väitetään, että vihatuimpia ihmisia työpaikoilla ovat (amerikkalaisen tutkimuksen mukaan) epäitsekkäät persoonat, jotka mukisematta ottavat hoitaakseen vastenmielisiä, ylimääräisiä tehtäviä. Heitä inhotaan tämän tutkimustuloksen mukaan siksi, että he nostavat rimaa muillekin.

Moraalista närkästystä on aina helppoa tuntea niin kauan kuin ei katso kovin tarkasti peiliin. Minäkin päästin kielenkantani valloilleen kuvaillessani amerikkalaisten moraalista kehitystasoa, kunnes pysähdyin hetkeksi tarkastelemaan tilanteita, joissa itse olen eniten ärsyyntynyt työkavereiden käytöksestä.

Totta on, että itseäni ovat eniten vimmastuttaneet, myöhästelijät, lusmuilijat ja toisista pahaa puhuvat myrkynkylväjät. Rehellisyyden puuskassa jouduin silti myöntämään, että on minua joskus ärsyttänyt myös ne kiltit tytöt ja lellipojat, jotka juoksevat varsinkin pomon asioilla, tuli hännän alla, jopa niin , että muut heille osoitetut työt jäävät hoitamatta.

Joskus olen varmasti kateuksissani sekoittanut aidosti kiltit ja tunnolliset ihmiset myös noihin pomon hännänalustaa nuoleviin kiipijöihin. On kuitenkin eri asia olla avulias, ahkera ja ystävällinen kaikille kuin pelkästään niille, joilla on tarjota vastapalvelukseksi valtaa ja mammonaa.

Yksi vastenmielinen vaikutus, joka tuon kaltaisilla tutkimusraporteilla on, on se, että tällaisten kautta meille jälleen syötetään kuvaa siitä, millainen käytös on hyväksyttävää ja normaalia.

Psykologiaa opiskelleet ainakin tietävät, että ihmisen moraali ei ole synnynnäinen ominaisuus. Se kehittyy vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, pitkälti mallioppimisen ja palautteen kautta, eikä ihminen välttämättä kehity, ellei häneltä kukaan (edes hän itse) odota kehitystä.

Jos siis ajattelemme, että on ihan normaalia olla kateellinen, pahansuopa, ahne kakkiainen, on todennäköistä, että meillä on sellaisia työntekijöitä kohta vientituotteiksi asti. Jos taas hiukan ottaisimme takapakkia aikoihin, jolloin sivistyksellä tarkoitettiin myös ylevämpiä kuin pelkästään tiedollisia tavoitteita, ihmiskuvamme voisi muuttua vähemmän materialistiseksi ja moraaliselle kehityksellekin voisi jäädä sijaa.

Aidossa kiltteydessä, avuliaisuudessa ja ahkeruudessa ei ole mitään pahaa. Sitä yritän tästä lähtien itselleni vakuutella aina kun kateuden vihreä peikko mielessäni nostaa päätään ja tekisi mieli ryhtyä mollaamaan niitä kilttejä tyttöjä ja poikia, jotka eivät muka uskalla irrotella tai ovat vuorenvarmasti pomon salaisia agentteja..

tiistai 5. lokakuuta 2010

Subjektiivista ja matalamielistä marinaa

Nyt seuraa höyrynpäästö, eli palstan täydeltä henkilökohtaista, lillukanvarsissa möyrivää marinaa. Negatiivisuustartuntaa pelkäävien on siis turvallisinta jättää tämä väliin. Kaikki on nyt persiillään. IHAN KAIKKI. Tässä päällimmäiset:


*Kissa kusi matolle ->Koko kämppä haisee. Koira tyhjensi vessan roskiksen eteiseen. Niinkuin ei tässä nyt muutakin puuhaa olisi..

*Sydänlääkkeet on lopussa-> lepopulssi on 120. Verenpainetta en uskalla edes mitata. Edellisellä kotipaikkakunnalla ennen kello yhtätoista terveyskeskukseen toimitetut reseptit uusittiin samana päivänä ja toimitettiin suoraan apteekkiin. Täällä ne uusitaan, kun lääkäri sattuu ehtimään. "Vähintään viikko" pitäisi kuulemma odotteluun varata ja tietenkin lappunen pitää itse noutaa terveyskeskuksesta ja hankkiutua sen kanssa apteekkiin noutamaan ne mömmöt. Piankos se lähes liikuntakyvyttömältä pitkäaikaissairaalta onnistuu. Tai sitten ei..

*Asetoni on hukassa (mikäpä tässä sekasotkussa ei olisi hukassa). Kun viimein, syysvilun kannustamana, sain patistettua ensin miehen tiivistenauhan hankintaan ja sitten itseni varsinaiseen tiivistyspuuhaan, havaitsin, ettei kiinnitysalustan puhdistukseen tarvittavaa ainetta löydy mistään.

* Ammattikoululaiset ovat siirtyneet tupakalle meidän portin pieleen. Joka aamu on postilaatikon vierusta täynnä tupakantumppeja, tyhjiä askeja, karkkipapereita ja muuta sontaa.

* Mua vituttaa, joka paikkaa särkee ja mun paprikoissa on kirvoja.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Hiukan hirvittää

Aamu käynnistyi kummastuksella. Koiranpörriäinen narun päässä astuin ulkoportaille ja huomasin heti, ettei kaikki ole nyt niin kuin pitäisi. Koirakin hoksasi. Se katseli hetken ympärilleen, höristeli korviaan ja laskeutui sitten varovasti portaita alas puutarhaan aamupissalle.

Mistään ei kuulunut kiroilua, ei naurunröhötystä, eikä kurkun kröhäytyksiä ennen mojovaa räkäisyä. Ammattikoululaisten tupakkapaikka tien toiselta puolelta oli poissa.

Krätyakka on ollut taas itseensä käpertyneenä, uutispimennossa, eikä ole kuullut, että tupakkapaikat kouluissa kieltävä laki on astunut tänään voimaan. Minne lie kansakunnan toivot tuosta nyt syöpäkääryleineen hakeutuneet. Ainakin muut koululaiset saavat nyt kulkea rauhassa ohi, ilman hävyttömiä huutoja ja kiusantekoa. Sitä en sentään usko, että se syöpäkääryleiden sauhuttelu tuolla konstilla koululaisten keskuudesta poistuisi.

Vaikken millään muotoa kannata itsensä myrkyttämistä, olen silti hieman ymmälläni ja järkyttynyt nykyhallituksen yksioikoisesta tavasta ratkoa ongelmia. Puolueet, jotka henkeen ja vereen puolustavat yritysten ja osakkeenomistajien vapauksia tuntuvat olevan kovin hanakoita rajoittamaan ykilönvapauksia.

Kaikki halutaan valjastaa talouden palvelukseen. Kaikki arvioidaan tuottoina ja kustannuksina.

Niin monesti kuin olenkin tunkenut entisessä elämässäni käsiä syvemmälle taskuun, etten opettajana olisi käynyt oppilaan tukkaan kiinni, minua silti ahdistaa ja kuvottaa tällaiset uutiset.

Peli kovenee kaikilla areenoilla. Jyvät pyritään erottelemaan akanoista. Jo nyt opinnoista ja työelämästä syrjäytyy aivan liian paljon nuoria, työkykyisiä ihmisiä. Kuinka käy silloin, jos "paremman väestön" taloudellisten etujen ja turvallisuuden nimissä syrjäytetään tieten tahtoen entistä enemmän epäkelpoa ainesta eri koulutusaloilta.

Toki kannatan valvontaa, seurantaa ja seulontaa. Aina hakijat eivät itsekään tajua millaiselle alalle heillä on edellytyksiä. Pelkkä erinomainen koulutodistus ei esimerkiksi takaa hyvää opettajaa tai lääkäriä.

Pelottavaa on silti se, jos tuen ja hoitoonohjaamisen sijaan valitaan yhä useammin ulospotkiminen ja hylkääminen. Liian monta muutakin samansuuntaista uutista on viime päivinä silmiin sattunut..Kuten esimerkiksi se, ettei työuupumus käy enää sairausloman perusteeksi.. Voi auta armias... mutta se lienee jo toisen postauksen aihe.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Kissanpäiviä



Jotkut väittävät, että kuva kertoo enemmän kuin 1000 sanaa. Tässä nyt siis reilusti yli 3000 sanaa. Mitä lie kullekin kertovat. Olisi kiva kuulla.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Nalle kainalossa


Kylläpä hymyilytti kun luin hellyttävän uutisen, jossa kerrottiin, että useampi kuin joka kolmas britti menee nukkumaan pehmolelua halien. Hihitys meinasi kääntyä jo vähän ivalliseksi ja tuumailin, mahtavatko ne käyttää uniriepuakin.

Sitten hoksasin, että pehmolelujahan minullakin on vuode niin täynnä, että välillä on ihan vaikea mahtua itse sekaan. Teddykarhuista ei varmaan lähde lakanoihin edes yhtä paljon karvaa kuin näistä minun nukkumakavereistani, eikä kuratassuista ole riesaa.

Hämärästi muistan vielä ajan, jolloin ajatuskin jonkun elikon kanssa nukkumisesta tuntui epähygieeniseltä ja iljettävältä. Eipä tunnu enää, enkä ikipäivänä voisi unohtaa näistä yhtäkään hotelliin tai muualle, kuten nuo britit kuulemma tekevät nallukoilleen..

maanantai 23. elokuuta 2010

Voima ja vastavoima

Yhteiskunnallisissa ilmiöissä ja kulttuurisissa muotivirtauksissa voimalle on taipumus ilmaantua vastavoima. Asiat muuttuvat kamppailujen kautta ja vallankumouksella on kiusallinen tapa syödä lapsensa.

Nykyään taistelua käydään yhä enemmän sähköisessä mediassa. Monille internetin ja sähköisen viihteen tarjoilema maailmankuva on yhtä konkreettinen kuin lihallinen todellisuus - mainoksineen kaikkineen. Muoti, kulutus, terveys ja kauneus on tärkeää hinnalla millä hyvänsä, kun sitä kerran kaikkialla toitotetaan.

Pelottavan monilta näyttää vaan unohtuneen, ettei sen paremmin bittejä kuin eurojakaan voi syödä, eikä hengittää. Ei auta pillerit eikä botoxikaan, jos maa ei jaksa enää tuottaa syömäkelpoista, terveellistä ravintoa, eikä ilmaa voi hengittää sairastumatta.

Viime päivinä on näkökenttääni osunut uutisia, jotka hieman pelottavalla tavalla valottavat ihmisten asenteita ja maapallon oletettavissa olevaa tulevaisuutta.

Kohta sinäkin pistät botoxia, väittää Taloussanomat ja kommentoi tutkimustulosta, josta julkaistiin eilen monta muutakin juttua. Siinä kerrotaan erityisesti nuorten naisten (mutta myös nuorten miesten. Se vaan on ilmeisesti ihmeteltävämpää, että perinteisesti moraalisesti kehittyneemmiksi oletetut naiset ovat ryhtyneet itsekkäiksi) asenteet ovat muuttuneet materialistisemmiksi, hedonistisemmiksi ja ulkonäkökeskeisemmiksi.

Rahaa ulkonäöstä huolehtimiseen kuluu tuon jutun mukaan monilla jopa 300 euroa kuukaudessa (kuka maksaa, ihmettelee Krätyakka, varsinkin, jos on kyse nuorista ja opiskelijoista). Hämmästyttävän suuri osuus kyselyyn vastanneista myös uskoo edustavan ulkonäön olevan avain onneen ja menestykseen..ja onhan se, jos enemmistö niin uskoo. Sosiaalinen todellisuus raudanlujine rajoitteineen on kova fakta.

Turpa supussa liian pienistä opintotuista saisivat minun puolestani silti olla sellaiset opiskelijat, joilla rahaa riittää tuollaisia summia kosmetiikkaan, kauneushoitoihin ja muotirytkyihin kuukausittain.

Vain pari päivää sitten julkaistiin myös uutinen, jossa kerrottiin, että maailman luonnonvarat on käytetty tältä vuodelta loppuun. Olemme siis kuluttaneet sen, minkä maapallo pystyy vuodessa uusintamaan. Loppuvuosi eletään velaksi, eikä meistä taida olla sitä lainaa lyhentämään..

Toisaalla olen törmäillyt tihenevää tahtia juttuihin, joissa kerrotaan downshiftingista, elämäntyylin kohtuullistamisesta, joka myös kasvattaa suosiotaan joissain piireissä. Eri ihmisille se tarkoittaa erilaisia asioita. Jotkut haaveilevat maalle muutosta ja jonkinasteisesta omavaraistaloudesta. Toisten tavoitteena on vähentää kiirettä, ylimääräistä kulutusta ja työntekoa, jotta aikaa jäisi arvokkaammaksi koetuille asioille.

Krätyakka on tämän artikkelin kirjoittajan kanssa ehdottomasti samaa mieltä siitä, että jatkuvan talouskasvun tavoittelu on mieletöntä ja siitä on heti luovuttava. Hyvinvointia, turvallisuutta ja ihmisten välistä tasa-arvoa on mahdollista edistää myös muilla keinoin kuin luonnonvaroja ylikuluttamalla.

Mikä sitten olisi se keino, jolla nämä omasta peilikuvastaan lumoutuneet Narcissat ja Narcissokset saataisiin heräteltyä rakentavampaan toimintaan ennen kuin kaikki on myöhäistä. Siihen en osaa vastata.

lauantai 21. elokuuta 2010

Syrjästä katsottuna

Eletään taas sitä aikaa syksystä, kun monet opiskelupaikkaa hakeneet saavat viimeiset tiedot peruutuspaikoista tai varasijoilta sisään pääsystä. Jotkut onnekkaat aloittelevat opintojaan juuri sillä alalla, jonne tahtoivatkin. Jotkut eivät päässeet minnekään. Minua kirpaisee sydänalasta kumpienkin ajatteleminen.

On hienoa ja ihmeellistä, että jotkut jo nuorina tietävät, mitä haluavat ammatikseen tehdä. Vielä hienompaa on se, että jotkut kykenevät sujuvasti sopeutumaan siihen, että useammasta vaihtoehdosta pääsevät sellaiseen, joka oli toivelistalla viimeisenä.

Joka tapauksessa koulutus ja ammatti ovat asioita, jotka ratkaisevalla tavalla muovaavat ihmisen persoonaa ja elämäntyyliä. Pitkään samalla alalla toimineet sisäistävät yhteisiä arvoja, piirteitä ja toimintatapoja. Maailma alkaa näyttää opettajan vinkkelistä katsottuna erilaiselta kuin kaupan tiskin takaa..

Niin kävi ainakin minulle ja siksi näin jälkeenpäin ajatellen onkin mukavaa, että niitä ammatillisia vinkkeleitä on tullut kokeiltua montaa eri sorttia. Maailma on joka tapauksessa yllätyksellinen ja monimuotoisempi paikka kuin tahdomme uskoakaan..

Nyt, kun Krätyakan oma elämä on jämähtänyt paikoilleen, mutta muu maailma jatkaa pyörimistään, pitäisi oppia jälleen uusi tapa sijoittua ympäristöön ja suhtautua muihin eläväisiin.

Vaikka teorian tasolla se oli tiedossa, käytännössä on ollut aika ikävää havaita kuinka vahvasti se, mitä TEEMME, määrittää paikkamme ihmisyhteisössä. Ammatti, varallisuus ja vaikutusvalta, joka kumpuaa työstä ja osallistumisesta, määrittelee yksilön arvon niin useimpien poliitikkojen kuin tavallisten kansalaistenkin puheissa.

Meitä kelkasta pudonneita on silti aika paljon, kaiken aikaa enemmän. Eivätkä kaikki ehkä haluaisi olla syrjässä, vaikkei heillä olekaan mahdollisuutta antaa täyttä panosta työelämään. Koskahan päästäisiin sanoista tekoihin siinä, että alettaisiin kehittää tapoja, joilla vajaakuntoiset ja ammattitaidottomatkin voisivat tehdä jotain yleishyödyllistä, vapaaehtoisesti, ei pakosta, arvokkuutensa säilyttäen, ei velvoitettuina tai passiivisina "kuntoutustoimien" kohteena...


perjantai 13. elokuuta 2010

Vampyyriripuleita aggressiivissa

Eilen alkoi maikkarilta taas uusi vampyyrisarja. Koska englanniksi kaikki on aina hienompaa, sitäkin viihdepläjäystä olen etukäteen nähnyt hehkuteltavan ensimmäkseen englanninkielisellä nimellään. Siksi ilahduin, kun näin, että ohjelmatiedoissa se oli sentään käännetty suomeksi (Vampyyripäiväkirjat). Mahtoikohan jollekin muullekin ulkomaankielinen nimi putkautella mieleen häiritseviä mielikuvia ripulin ja meijerituotteiden suuntaan.

Itse olen lapsesta saakka pitänyt kovasti vampyyritarinoista. Siksi tämä muoti-ilmiö ei harmita niin paljon kuin saattaisi. Ikävää siinä on vaan se, että laannuttuaan monet hypetykset laskeutuvat niin syvään epätrendikkyyden kuoppaan, että silloin ei kannata taas mainitakaan mieltymyksistään, ellei halua saada osakseen ylitsepursuavaa ylenkatsetta.

Toinen muoti-ilmiö, jota Krätyakka on viime aikoina (hieman huolestuneemmalla mielellä) seuraillut on tämä kulttuurin muutos kielenkäytössä. Joku voisi väittää, että se on pääasiassa nuorisokulttuurin ilmiö, mutta enpä menisi väittämään sellaista, ellei nuorisoon sitten nykyään lukeudu myös hyvän matkaa kolmenkympin rajapyykin yli rämpineet henkilöt.

Kyse on puhe- ja kirjoitustavasta, jota jossain näin kutsuttavan "aggressiiviksi". Mikään virallinen sijamuoto se ei ole, mutta alkaa olla, ainakin blogeissa ja keskustelupalstoilla, niin yleinen puhetyyli, että ansaitsee varmasti lähemmän tutkiskelun.

Krätyakkaa on kautta aikain sekä syytetty että kiitetty "suurilla kirjaimilla puhumisesta" silloinkin kun se ei olisi välttämätöntä. Pahasti en silti koskaan tahallani pyri sanomaan. Puheessa viljellyt voimasanat ja henkilöön kohdistuvat loukkaukset alleviivaavat mielestäni enemmän jotain negatiivista puhujasta itsestään kuin puheen aiheesta.

No, eihän eri kulttuurien välinen viestintä ole koskaan ihan läpihuutojuttu. Ymmärrystä ja joustavuutta tarvitaan puolin ja toisin. Hieman silti mietityttää tämä kehitys siinä mielessä, että samaan aikaan kun puhe raaistuu, myös kulttuurintuotteissa (kuten televisioviihteessä ja kirjallisuudessa) esitettävä väkivalta käy yhä räikeämmäksi.

Ärsykkeiden voimistuessa ihmiset turtuvat. Aggressiiviselle puheelle jatkuvasti altistuva joutuu kasvattamaan paksun suojakerroksen ja jotkut saattavat jäädä sen kovetetun kuorensa vangeiksi.

Se, mikä aluksi on piristävästi shokeeraavaa, muuttuu nopeasti jokapäiväiseksi ja laimeaksi. Mistäs sitten uusia elämyksiä, kun tuntuu, että kaikki on jo koettu? Jos mitään ei pidä ottaa tosissaan, "kun se nyt vaan on sen tapa esittää asiat", miten kommunikoida sitten, kun toinen jollakin kerralla ei huudakaan sutta enää huvikseen, vaan onkin tosi hätä kyseessä?

Pohdintaa kannattanee jatkaa..

lauantai 7. elokuuta 2010

Ne jotka kiusaavat..

"Ne, joita kiusataan, eivät ole IRC-galleriassa ollenkaan..", sanoo joku parhaillaan telkkarissa, FST:n Seportaasi -dokumentissa ja Krätyakan vatsaa kääntää.

Kouluissa kiusataan. Oppilaat toisiaan ja opettajia. Opettajat oppilaita , mutta myös toisiaan. Sen tiedän omastakin kokemuksesta.

Uusi ilmiö näin vanhan ihmisen näkökulmasta on nämä modernin viestintäteknologian mukanaan tuomat mahdollisuudet. Voi laittaa YouTubeen noloja videoita kaverista, lähettää ilkeitä tekstareita ja sähköpostiviestejä, trollata blogeissa ja keskustelupalstoilla. Kaikenlaista sellaista, mikä Krätyakan nuoruudessa oli onneksi vasta villi pilke insinöörien silmäkulmassa.

Ihmisluonto tuskin kuitenkaan on muuttunut. Ei myöskään Krätyakan perusluonne. Kun yläasteikäisenä itse päädyin kiusatuksi, se ei tietääkseni johtunut ulkonäöstäni (ainakaan kukaan kiusaajista ei sitä ääneen negatiivisessa sävyssä maininnut). Ennemminkin jouduin silmätikuksi ärsyttävyyteni ja omituisen käytökseni vuoksi. Onhan se nyt törkeän ylimielistä ja sairaalloisen suuruudenhullua mennä sekaantumaan toisten hauskanpitoon (esim. silloin, kun jotkut potkivat maassa makaavaa).

Vaikka omat kiusaamiskokemukset ovat jo kauan sitten haalistuneet etäisiksi muistoiksi, ahdistus ja raivo kuohahtaa aina, kun näen jotakuta kohdeltavan epäoikeudenmukaisesti. Aivan erityisesti ärsyttää ne tyypit, jotka kehtaavat vähätellä tapahtunutta, syyttää kiusattua huumorintajuttomaksi ja erilaisiin yksilönvapauksiin vedoten vaatia oikeutta sanoa mitä tahansa missä tahansa.

Mutta miten nousta puolustamaan ihmistä, jota esimerkiksi blogimaailmassa tallotaan syyttä? Kadulla, jos jotain potkitaan, on homma selvä kuin pläkki. Hetkeäkään en jää pohtimaan riittävätkö rahkeeni, vaikka olenkin jo vanha, vaivainen akka. Puutun peliin ja sillä selvä. Onpahan potkijalla sitten oikeudessa yksi pahoinpitely tai tappo lisää vastattavana.

Muissa kuin fyysisissä pahoinpitelyissä peli ei ole yhtä selvä. Uhri ei välttämättä hyödy siitä yhtään, vaikka kävisinkin häntä sanallisesti puolustamaan.

Raivostuttavinta on kuitenkin se, että ne, jotka kiusaavat kehtaavat usein väittää toimintaansa pelkäksi huumoriksi ja hauskanpidoksi ja ne jotka sen avoimesti hyväksyvät, kannustavat jatkamaan. Kuvottaa sellainen..

perjantai 6. elokuuta 2010

Sienen sukulainen

Viisaat tutkijat näemmä totesivat, että pesusienellä ja ihmisellä on lähes 70 prosenttia samoja geenejä. Ilmankos Krätyakalla on toisinaan niin kovin sienimäinen olo (Päässä pelkkää höttöä ja näillä helteillä nihkeä ja kurttuinen fiilis).

No, tuskinpa tällä pallolla kovin paljon ulkoavaruudesta ilmantunutta ainesta onkaan, joten turhaan ei viimeistä monttua täytettäessä todeta: "Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman." Samaa ainesta taidamme olla, hieman eri reseptillä leivottuna.

Ennen kuin meikäläistä kuopan pohjalle peitellään, ajattelin kuitenkin istuttaa vielä muutaman kasvin. Rauhalan kirsikalle pitäisi tänään kaivaa paikka ja nauhuksia varten perustaa uusi perennapenkki.

Kesä tuntuu jatkuvan ja sehän on mukavaa - ainakin niin kauan kuin lämpötilat pysyvät kohtuulukemissa. Ei viihdy helteissä sienetkään.

torstai 29. heinäkuuta 2010

Vaivaisen valitusta

Toisten ihmisten odotukset
muuttuvat konkreettisemmiksi silloin,
kun niihin ei pysty vastaamaan.

Valtiovalta säätää, laki edellyttää,
muoti ohjaa, moraali velvoittaa.
Kipeimmin koskee kuitenkin läheisen katse silloin,
kun se on tulvillaan moitetta ja pettymystä.

Individualismin ja sallivuuden aikaa tai ei
niin toisten tahto määrää edelleen yksilön
toiminnan rajat ja mahdollisuudet.

Rajojen rikkomisesta seuraa rangaistus:
häpeä, eristäminen tai oikeuksien pidättäminen.
Joskus se on yhteisön ja lopulta yksilönkin
etujen mukaista.

Rangaistuksena poikkeavuudesta voi olla
myös ulossulkeminen. Heikkoudesta seuraa
liian usein hylkääminen,
erilaisuudesta syrjään sysääminen.

Aina ei joukon silti tarvitsisi kulkea
enemmistön tahtiin, niiden vahvojen,
terveiden ja norminmukaisten.

Vain vahvoilla on varaa sanoa:
"Minä riitän itselleni",
eikä niin vahvana pysy
elämänsä alusta loppuun saakka
kukaan.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Että harmittaa..

Kissa kusi kumipohjaiselle eteisenmatolle. Sitä ei voi pestä, eikä kissanpissan haju kumista millään lähtisikään. Kuumassa tuulikaapissa hirveä lemu käynnistää tsunamiluokan pahoivointiaallon.

Mies ajoi ruohonleikkurilla nurmikossa kukkivan, ihanaisen, ruusuruohoni yli, vaikka olin juuri sitä hänelle iloisena esitellyt. Eihän kaikkea voi muistaa, eikä niitä naaman etupuolella möllöttäviä ikkunoita tietenkään alaspäin ole tarkoitettu suunnattaviksi! Harmittaa.

Ulkona lämpötila on jo siedettävissä lukemissa (+24), mutta sisätiloissa kuumuus hohkaa seinistä kuin paistouunissa. Ikkunoita ei voi pitää auki, koska kissat karkaavat. Eilen yritin ja nyt muistan tovin, ettei kannata. Polvessa on haava. Ei ole viisasta ryömiä kissan perässä ruusupuskan alle, varsinkaan pilkkopimeässä.

Niskakipujen ja helteen yhteisvaikutuksena lauennut migreeni talttui viimein lääkkeillä. Nyt on sitten lääkkeitä sulattamaton vatsa siinä kunnossa, että ruoka ei pysy sisällä. No, tällä elopainolla se tuskin on suuri vahinko.

Kovin ovat pieniä nämä meikäläisen harmituksen aiheet suurten rinnalla. Tottahan minä sen verran hoksaan, mutta pieni on maailmanikin tätä nykyä...jotakuinkin tämän neljäntuhannen neliön tontin kokoinen, enkä yhtään isompaa jaksaisikaan.

Mies lähti hurskaisiin pippaloihin. Meikäläisellä olisi nyt suuri kiusaus aukaista punaviinipullo ja kokeilla lentääkö laatta vai helpottaako harmitus... ja jos molempia, niin missä järjestyksessä.

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Toristetusti tylsä

Männä viikolla oli Krätyakalla hetkuusen harvinaasen tylsää (emmä tälläästä miälenhäiriötä taira muullakaan selittää). Tuli nimittään tehtyä aikansa kuluksi sellaanen testi, mitä Helmi-sivustolla Amppareiren uutisis esiteltihin. Sillä piti selevitä oonko tylsä vai jotaki muuta. Sitä "muuta" kuvaavaa ilimaasua en ny siitä muista, kun ittelle tuli tulokseksi, notta kuivakkaan pualeenen känttyhän minoon, ainaki niiren testin laatijootten miälestä. Pitääs kuulemma hullutella enemmän ja kertua vitsejä aina tilaasuuren tullen.

Itte minen kyllä ymmärrä, kuinka tästä enää hullummaksi voi tulla ja vitsit niin harvoon huvittaa mua ittiänikään, notta en kai mä ny rupia sellaasilla toisia kiusaamahan.

Se testi sai mun taas miättimähän, kuinka erilaasia moneski miäles me ihimiset ollahan. Huumorintaju on siitä yks hyvä esimerkki. Kyllä muakin joskus naurattaa, vaikkei näitä mun juttujani lukies välttämättä uskoosi. Se sonta, mitä viihtehenä meille telekkaris tarjotaan, ei vaan jaksa mua usein eres hymyillyttää.

Ihan hilijattain, vasta uusintakiarroksella, oon kumminkin bongannu sellaasen viihresarjan ku Kätevä emäntä. Siinon joitaki juttuja, jokka uppoaa munki testatusti tylsähän huumorintajuhuni. Vaan se onki vissihin sarja, jokon tehty enämpi naisille. Ainaki siinä nauretahan justihin sellaasille jutuulle, jokka tälläästä keski-ikäästä akkaa välillä askarruttaa.

Kai son sitte niin, jotta huumorilla tarttoo olla kosketuspintansa vastaanottajan kokemusmaalimas. Jos ei aihe kiinnosta, eikä itte oo koskaan samoos asioos kompuroonu, ei kai se sitte niin nauratakkaan...

Sitäpaitti se tylsyyski on aika miälenkiintoonen juttu sikäli, että mun miälestä se menöö sanana aika likille tavanomaasuutta. Jos ei varmahan oo tiaros mitää uutta ja yllättävää, se voi ollakki tylsää, mutta ei mun miälestä tyhymät vitsit, naku-uinnit ja muut sen testin miälestä miälenkiintooset asiat täs iäs enää niin yllättäviä oo. Päinvastoon. Been there. Done that. Mikä sitte on kellekki tylsää..

maanantai 12. heinäkuuta 2010

Yhteiskäyttöautoilusta

Oma auto on sellainen hyödyke, jonka todellista hintaa ja ylläpitokustannuksia ei huvita edes laskea. Tyyriiksi se joka tapauksessa tulee. Se on selvä. Lisäksi yksityisautoilu on yksi ympäristöä saastuttavimmista toimista, joita monet tulevat päivittäin harrastaneeksi.

Merkillistä Krätyakan mielestä on se, että vielä parikymmentä vuotta sitten yksityisautoilun haitoista ei puhuttu yhtä paljon kuin nykyään, mutta valtiovalta tuki joukkoliikennettä huomattavasti avokätisemmin. Nyt on sekä juna- että linja-autoliikenteen kannattamattomimmat vuorot lakkautettu ja täällä maaseudulla se tarkoittaa kaiken muun kuin koulukuljetusten kuihtumista.

Tämä uutinen ilahdutti tänään Krätyakan mieltä. Onhan tuo yhteiskäyttöautoilu ennestään ihan tuttu juttu, mutta onpa mukavaa, jos sen käyttö on lisääntymään päin. Valitettavasti vaan liiketoiminnan lait jälleen sanelevat sen, että milloinkaan moisia palveluita ei taida tänne maaseudulle tulla. Jotain muuta olis silti jonkun aiheellista keksiä, sillä pelkkä paikallinen, tilattava, asiointitaksiliikenne ei monellakaan paikkakunnalla riitä, kun tärkeät palvelut siirtyvät keskittämisen ja kuntaliitosten myötä jatkuvasti kauemmas.

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Helppoa kuin heinänteko

Tämän jutun kirjoittajaa kävisin mielelläni tirvaisemassa turpaan. Voisin kyllä ihan myötäilevänä kädenojennuksena juosta ensin sen 25:n minuutin lenkin, mutta luulen, että sen jälkeenkin riittäisi puhtia ja motivaatiota kunnon turpakeikkaan.

On nimittäin todella loukkaavaa, vähättelevää ja suorastaan törkeätä väittää, että "masennus poistuu puolessa tunnissa", kun vain lähdet harrastamaan liikuntaa. Vihantunteitakin sen pitäisi vähentää ja ilman muuta sitä kansakuntamme tulevaisuuden suurinta uhkaa, eli lihavuutta.

Krätyakka kävi juuri äsken kanttaamassa yhden kukkapenkin. Aikaa puuhaan kului suunnilleen se puolituntinen. Sen jälkeen piti oksentaa verta ja nyt on taas kivut eri puolilla kroppaa niin helvetilliset, että pitäisi varmaan lähteä lenkille purkaakseen nämä aggressiot ja turhanaikainen masentuneisuus siitä, että kaikki liikkuminen uuvuttaa ja tekee niin tolkuttoman kipeää. Joo.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Joo..

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Se tarttuu

Tänä kesänä olen lukenut uutisia ainakin siitä, kuinka kesänuha tarttuu, lihavuus tarttuu, masennus tarttuu ja nyt tarttuu kuulemma eroaminenkin. Sikäli tuo jälkimmäinen käy kyllä järkeen, että ihminen on oppivainen elukka ja laumasielu, joka oppii myös toisten mallista mikä kannattaa ja mikä ei.

Käytännön elämänkokemuksenikaan ei sodi tuota väitettä vastaan. Monessa asiassa on silti surullista, etteivät ihmiset vaivaudu pohtimaan ja ratkaisemaan ongelmiaan itse, vaan turvautuvat päätelmiin, jotka helpoimmin ovat käsillä.

Laiskoja olemme ainakin. Myös ajattelemisen suhteen. Mahtaakohan sekin tarttua?

tiistai 29. kesäkuuta 2010

Me ja muukalaiset

Johan tämä pitäisi näin korkeassa iässä ymmärtää, mutta Krätyakkaa jaksaa edelleen tyrmistyttää ihmisten kuppikuntaisuus, muukalaisviha ja ahdasmielisyys. Onhan se ymmärrettävää, että jotkut ovat epävarmoja ja niitä pelottaa. Silloin pieni, tiivis yhteisö ja samankaltaisuus luo turvaa.

Se kuitenkin edelleen kummastuttaa, että katkerimmat vihamielisyydet ja jyrkimmät rajanvedot tuntuvat kulkevan sellaisten yhteisöjen sisällä, jotka asiaa tuntemattoman silmin katsottuna näyttävät ihan samalta sakilta.

Miksi metallimusiikin kuuntelijat ja popmusiikin ystävät esimerkiksi näyttävät niin kovin karsastavan toisiaan. Eikö musiikkiharrastus yhdistä? Entä kääpiökoirien ja metsästyskoirien kasvattajat? Miksi eri koirarotujen omistajilla näyttää olevan niin paljon pahaa sanottavaa toisten rotujen ominaisuuksista ja omistajista.

Maaseutukylissä luulisi sympatiaa herättävän sama kotiseutu ja kieli, mutta usein katkerimmat tappelut ja ilkeimmät pilkkasanat on varattu juuri "rakkaille" naapureille. Sama pätee kokemukseni mukaan niin tieteellisiin viitekehyksiin kuin poliittisiin ja uskonnollisiin liikkeisiin. Kunnon vasemmistoliittolainen tulee oman kokemukseni mukaan paremmin toimeen vaikka kokoomuslaisen kuin intohimoisen demarin kanssa ja eri uskontokuntien ja herätysliikkeiden edustajat näyttävät suosivan ennemmin juttukumppaneina umpipakanoita kuin väärällä tavalla uskovia.

Toki itsekin kiinnitän enemmän huomiota ihmisten erilaisuuteen kuin yhdistäviin tekijöihin. Yleistykset, yhdenmukaisuuden paine ja tiiviit yhteisöt ovat mielestäni vastenmielisiä ja vaarallisia ilmiöitä. Se, että hahmotan ihmiset ennen muuta yksilöllisinä ja erilaisina johtaa minun ajatusmaailmassani kuitenkin ennemminkin rajojen avartumiseen kuin sulkeutumiseen.

Olemme kaikki ainutlaatuisia, yhtä arvokkaita ja oikeutettuja kunnioittavaan kohteluun. Minun makuni ei ole aina se paras, eikä oma tapani käsittää asioita ainoa oikea. Minulla, kuten muillakin, on kuitenkin oikeus mielipiteisiin ja oman maun mukaiseen elämäntyyliin niin kauan kuin kumpikaan niistä ei loukkaa Suomen lakeja tai toisten perusoikeuksia.

Vanhemmiten olen myös löytänyt vapauttavan vaihtoehdon sanoa "kiitos ei" asioille, ilmiöille ja ihmisille, jotka eivät minua miellytä. Ei kaikkea tarvitse sulattaa, eikä mitä tahansa sietää lähellään. Suuruudenhullua ja tuhoisaa on silti uskoa, että itsellä olisi hallussa se ainoa ja oikea tieto ja totuus ja että kaikki toisin ajattelevat (ja muun merkkisiin autoihin mieltyneet ;-) olisivat pahoin harhautuneet ja käännytyksen tarpeessa.

Elämä on monimuotoista ja värikästä. On sääli, että jotkut haluavat nähdä vain mustaa ja valkoista.


maanantai 28. kesäkuuta 2010

Väsymyksestä ja typeristä otsikoista

Krätyakkaa väsyttää alati ja kaiken aikaa. Tässä jutussa luetellaan meikäläisenkin päällimmäiset syyt. On se silti kumma, että otsikoinnin täytyy nykyään olla niin äärimmäistä ja raflaavaa herättääkseen kiinnostusta. Joskus suorastaan vimmastuttaa, kun juttu ei sitten vastaakaan odotuksia.

Ei minusta noissa syissäkään mitään niin "yllättävää" ja ennenkuulumatonta ole. Anemia, allergiat, masennus, fibromyalgia väsyttävät ilman muuta. Niin myös monet lääkkeet ja jatkuvat tulehdukset.

Erityisesti terveyttä ja hyvinvointia koskevissa artikkeleissa yritetään lisätä niiden kiinnostavuutta joskus suorastaan älyttömin yksinkertaistuksin ja ylilyönnein. Meikäläisen kohdalla se on saanut aikaan sen, että loppukin luottamus terveysvalistukseen, lääke- ja ravitsemustutkimuksiin on mennyt.


tiistai 15. kesäkuuta 2010

Äidillisellä tuulella

Nyt on Krätyakka harvinaisen äidillisellä tuulella. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että tekisi mieleni ottaa tukasta (tai korvasta tai muusta käteen osuvasta ulokkeesta) kiinni ja kovaotteisesti kasvattaa niitä kaikenikäisiä infantiileja, joilla on niin kitukasvuinen moraali, että he uskovat

A. ..kaiken olevan sallittua, ellei se ole erikseen kiellettyä ja pahanteonkin olevan niin kauan ok, kun siitä ei jää kiinni.

B...rikoksen tai vahingonteon uhrin olevan itse osasyyllinen tapahtumaan, jos ei ole kaikin mahdollisin varokeinoin pyrkinyt sitä estämään (miksi ihmeessä ihmisten pitäisi esimerkiksi suojata omaisuutensa kaikenlaisin lukoin ja turvajärjestelmin, kun kerran laki ja eettinen sääntö on ihan selvä: älä varasta tai tuhoa toisen omaisuutta. Eikä kiusaamisen tai väkivallan uhriksi joutuvia tottavieköön saa syyllistää siitä, jos he ovat "väärään" aikaan liikkeellä "väärässä" paikassa tai pukeutuneet "väärällä" tavalla. Raiskaus, pahoinpitely ja kiusaaminen on väärin. Sillä selvä.)

C... joidenkin sääntörikkomuksien olevan pieniä ja mitättömiä, koska muutkin tekevät niin

D. ...olevansa jossakin mielessä erikoistapauksia ja sääntöjen yläpuolella, joko ylivertaisten kykyjensä, onnettoman taustansa tai puuttuvan motivaationsa vuoksi. Laki on sama kaikille. Prkl*****

perjantai 11. kesäkuuta 2010

Kroonisesta kivusta

Olipas ilahduttavaa löytää artikkeli, jossa kerrankin kuvataan kroonisen kivun vaikutuksia niinkuin itse olen asian kokenut.

Kaikkien kohdalla asiat eivät tapahdu samoin, eivätkä kaikki koe samanlaisia tunteita. Liian usein tässä nykyisessä psykologisointia pursuvassa kulttuurissa kipuja yritetään kuitenkin selittää psyykkisistä ongelmista johtuviksi. Minusta se on tuntunut vähättelyltä ja heitteille jättämiseltä.

Tuossa jutussa nyt kuitenkin sanotaan, että useimmiten krooninen kipu on ensin ja siitä seuraa 60 - 80 prosentissa tapauksista masennus.

Onhan se jo sinällään aika ankea tilanne, jos kipu rajoittaa toimintakykyä ja kuluttaa voimia kaiken aikaa. Suorastaan epätoivoiselta alkaa monen potilaan olo tuntua siinä vaiheessa, kun selviää, että apua ei ole odotettavissa mistään ja lisäksi jatkuvasti joutuu kohtaamaan ihmettelyä, vähättelyä ja ymmärtämättömyyttä jopa niiden taholta, joilta kuvittelisi saavansa tukea.

Kipu ei näy päällepäin, eikä toisen tuskaa voi kokeilla. Jotenkin voin vielä käsittää sen, ettei esimerkiksi meidän reumapotilaiden kipuja aina osata tai välitetä hoitaa. Se tuntuu kuitenkin suorastaan epäinhimilliseltä, että Suomessa myös saattohoitopotilaitten kivunhoidossa on kuulemma vakavia puutteita.

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Tietojenkäsittely lisää tuskaa

"Tieto lisää tuskaa" on jo vanha sanonta. Nykyään voisi kai monessakin mielessä sanoa, että myös tietojenkäsittely lisää tuskaa (ainakin niskakipuja ja hiirikäsivaivoja. Joillakin myös ahdistusta).

Aamulehdessä harmiaan aiheesta purkaa nimimerkillä esiintyvä lääkäri. Hän pukee sanoiksi sen, mikä kokemukseni mukaan on totta monella muullakin alalla, että tiedon taltiointi, käsittely ja tilastointi haukkaa yhä suuremman osan työajastamme. Lääkärin ammatissa se on poissa ihmisten kohtaamisesta, tutkimisesta ja hoitamisesta.

Puolisoni työskentelee tällä hetkellä nuorisotyössä, ammatissa johon itsekin lähes neljännesvuosisata sitten valmistuin. Tämän 25 vuoden aikana työnkuva on muuttunut ratkaisevasti lasten ja nuorten kanssa toimimisesta kokouksissa istumiseksi ja loputtomien paperipinojen täyttämiseksi.

En tiedä tekeekö esimerkiksi kirjallinen turvallisuussuunnitelma lastenleiristä turvallisemman. Itse luottaisin enemmän käytännön toimiin ja tilannetajuun.

Muistaakseni tietotekniikan piti vähentää paperin pyöritystä ja helpottaa tietojen siirtämistä toimijalta toiselle. Jostain syystä byrokratia, tietosuojaongelmat ja kaikenlainen tilastoiminen näyttävät vain lisääntyvän. Kaiken kukkuraksi kerätyistä tiedoista on muodostumassa vaarallista ongelmajätettä, jota löytyy aika ajoin esimerkiksi virastojen roskalavoilta.

Tieto on valtaa ja sitä voidaan käyttää väärin. Yhä useammin herää myös kysymys, mikä nyky-yhteiskunnassa olisi sitä oikeaa käyttöä. Mihin tätä kaikkea tietoa tarvitaan? Tehokkaimmin kun sitä näyttävät käyttävän lähinnä tahot, jotka haluavat myydä meille jotain.

Lääkärissä käydessä huomaan, että parin kilon painoisen kansiopinon sijaan tohtorisetä lukee epikriisini nykyään tietokoneelta. Epäilen silti kovasti, jaksaako tai ehtiikö hän yhtään paremmin perehtyä niihin sähköisessä kuin paperisessa muodossa..Mikä onkaan sitä edistystä ja mikä kehittämistä kehittämisen vuoksi?


maanantai 7. kesäkuuta 2010

Nallen uusin

Nyt taidan oksentaa. En ymmärrä, miksi minun piti mennä lukemaan tästä jutusta vielä nuo kommentitkin...

Kissan paikka

Kissan paikka on sylissä, toisen kissan tai ihmisen. Kissan paikka on nojatuolissa, vuoteessa tai pöydällä, eikä sitä tarvitse siihen edes nostaa. Kissa ei pyydä huomiota. Se ottaa sen. Kissa on pehmeä ja terävä yhtä aikaa, tai ainakin vuorotellen.

Kissan paikka on siellä, missä se kulloinkin sattuu viihtymään. Se ei kysele lupaa, vaan asettuu taloksi.

Koiria komennetaan. Niiltä vaaditaan tottelevaisuutta. Niitä koulutetaan, muokataan, kilpailutetaan ja puleerataan. Koirilta odotetaan paljon. Kissa on mitä on ja sen pitää riittää. Olisikohan mukavaa olla kissa?

torstai 3. kesäkuuta 2010

Paska maa

Nonniin. Tätä olen jo hieman odotellutkin, eli sitä, milloin joku uskaltaa ehdottaa terveyskeskusjärjestelmän lakkauttamista. Varakkaimmathan ovat jo pitkään hakeutuneet yksityisvastaanotoille ja yksityislääkäripalveluitahan tämä nykyinen oikeistohallitus on innokkaasti ollut tukemassa.

Nyt Sitra reväytti sitten oikein kunnolla lyömällä samalla kertaa pöytään kaikki muutkin pinnan alla kyteneet uudistushalunsa. Erikoissairaanhoito halutaan siis keskittää suuriin asutuskeskuksiin (mitäs niistä maalaisista. Eihän siellä syrjäkylillä asukaan enää kuin vanhoja, köyhiä ja kipeitä. Kuolkoot pois tai matkustakoot kaupunkiin).

"Elintapasairauksien" hoidon omavastuutakin pitäisi Sitran mielestä korottaa. Läskit, sohvaperunat ja tupakoijat ainakin saisivat siis maksaa verenpainelääkkeistään ja leikkauksistaan korkeamman hinnan. Viinakin tietysti kuuluu niihin itse valittuihin riskitekijöihin, mutta olisikohan jokin konsti erotella kalleimmat konjakit ja kuohuviinit eri maksuluokkaan, jotta saataisiin tenunkittaajat sille paikalle, joka niille kuuluu ja parempi väki kohtuuhinnalla maksansiirtoon, sillä vaatiihan raskas työ raskaat huvit..

Mutta entäs sitten se stressi? Eikös sekin ole elintapa jos mikä? Muutamia muitakin elintapasairauksia tulee ihan miettimättä mieleen - sukupuolitaudeista ja ulkomaanmatkoilla hankituista trooppisista taudeista lähtien. Mitenkäs ne pitäisi erotella ja sijoitella maksuluokkiin?

Sen enempää erittelemättä, perustelematta tai pohtimatta totean vaan, että jostain syystä tuntuu, että tämä alkaa olla aika paska maa. Jos olisin nuorempi, saattaisin harkita muualle muuttoa. Nyt kun olen vanha ja vaivainen, enkä edes kovin varakas, paras kosto tuollaisille päättäjille taitaa olla jääminen tänne Suomeen sairastelemaan ja jos näyttää siltä, ettei ole varaa hautajaisiin, kun loppu lähenee, voisin vaikka ihan kiusallani vääntäytyä eduskuntatalon eteen kuolemaan. Eiköhän siitä haisevan kasan joku ennen pitkää pois korjaa - mieluiten valtion laskuun.

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Osta auto

Nyt se sitten astui voimaan, nimittäin uudistus, josta on puhuttu jo pitkään. Työttömän työnhakijan on nyt pakko ottaa vastaan työtä peräti 80 kilometrin päästä asuinpaikastaan, mikäli mielii säilyttää taloudelliset etuutensa.

Monin paikoin maaseudulla se tarkoittaa sitä, että oma auto on hankittava ja ylläpidettävä jatkuvasti satunnaisten pätkätöittenkin varalta, koska julkisia kulkuvälineitä ei ole, eikä se totisesti ole halpaa lystiä.

Jo kymmenen vuotta ennen tätä virallista sääntömuutosta sain työvoimatoimistosta moitteita ja kehotuksen hankkia auton. Lapsen hoitopaikan puute, osa-aikainen opiskelu tai autottomuus ei kuulemma kelvannut syyksi kieltäytymiselle parin viikon työrupeamasta toiselta puolelta pitäjää, jonne silloisella kotipaikkakunnallani oli matkaa melkein tuo 80 kilometriä.

Kovin kalliisiin kulkupeleihin ei ainakaan minulla pitkäaikaistyöttömänä ollut varaa, eikä lainaakaan tehnyt mieli ottaa, kun ei säännöllistä palkkaa tullut. Niinpä tuli sitten osteltua kaikenmoisia "kesäautoja", jotka pitkillä työmatkoilla osasivat yleensä tehdä tenän juuri sillä autioimmalla metsätaipaleella.

Onneksi niillä seuduilla myös toisista välittämistä ja luottamusta vieraisiin ihmisiin näytti vielä löytyvän, sillä kertaakaan en jäänyt karhunsyötiksi, vaan ilman liftaamistakin sain aina joltain ohikulkijalta kyydin kotiin. Noloimpia tietysti olivat ne kerrat, jolloin auto jätti välille töihinMENOmatkalla. Sellainen ei toistuessaan jatkotyöllistymistä edistä. Onneksi sitä ei sentään kovin monta kertaa sattunut.

Perusasioita auton huollosta ja korjaamisesta tuolla tavoin tietysti oppii. Harmi vaan, ettei niille taidoille ole enää nykyisten menopelien kimpussa mitään käyttöä. Nykyajan autot kun toimivat digitaalisten, sähköisten ja ties minkälaisten viritysten varassa, eikä niiden vioista selkoa saa ilman kallista, merkkikohtaista mittauslaitteistoa.

Joka tapauksessa sydäntäni kylmää, kun ajattelenkin niitä ihmisparkoja, jotka nyt tuskailevat näiden köyhimpiä kyykyttävien säännösten kanssa. Joskus tuntuu, ettei tällaisten päätösten tekijöillä voi olla kovin realistinen kuva maailman menosta tai heidän täytyy olla erityisen julmia ihmisiä.

Jos päämääränä on saada kaikki kynnelle kykenevät töihin, minun mielestäni tarvittaisiin luovempia ratkaisuja kuin nämä iankaikkiset pakot ja leikkaukset. Aina ne eivät välttämättä ole edes mahdottoman kalliita. Miten olisi esimerkiksi jokin työvoimapoliittisin varoin tuettu, edullinen, autovuokraamo näille väliaikaisesti kulkupeliä tarvitseville pätkätyöläisille? Jospa työstä kieltäytymiset ja kokonaan työnhausta vetäytymiset sillä tavoin hieman vähenisivät.

Onhan se aika absurdia, että auton hankintaan ja vakuutuksiin saattaa kulua moninkertaisesti se summa, jonka silpputyöläinen pätkätöissään vuodessa tienaa, eivätkä näin stressaavien pakkojen säätämiset aiheuta pelkästään taloudellisia vahinkoja. Onkohan kukaan miettinyt, mitä 80 kilometrin työmatka autonhankintaongelmineen vaikuttaa esimerkiksi yksinhuoltajaperheisiin..

lauantai 29. toukokuuta 2010

Vapaa ja yksinäinen

Olenhan minä Chisua kuullut ja tykännytkin. Eilen osui kuitenkin korviin ensimmäistä kertaa tämä biisi ja johan kolahti. Erinomaisen nokkelat ja oivaltavat sanat.

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Elämäniloa odotellessa

Nonniin. Nyt on tämäkin sitten tutkittu ja todettu, että ilo elämästä alkaa irrota parhaiten viidennenkymmenennen ikävuoden jälkeen. Stressi, viha ja huolet asettuvat kuulemma vasta tuossa iässä ihmisten mielessä toisenlaisiin mittasuhteisiin. Iloa koetaan erityisesti ystävistä ja perheestä.

Monille vanheneville ihmisille kehittyy kyky työntää negatiiviset tunteet syrjään ja nauttia niistä asioista, jotka ovat hyvin. Riemukkainta tänä ikärasismin aikana on lukea väite, jonka mukaan elämänilon kokeminen näyttää olevan korkeimmillaan siitä viidenkympin rajapyykistä peräti kahdeksaankymppiin saakka. Elämä ei siis päätykään kolmikymppisenä, vaikka pessimistisimmät niin kuvittelevakin.

Ei hassumpi ennuste tämmöiselle tasaista tahtia ikääntyvälle täti-ihmiselle. Sitä viidenkympin merkkipaalua rupeaa tämmöisiä juttuja lukiessa ihan odottelemaan..