Onnellisuuspakosta ja pelkistämisestä

Koska lehdet pursuvat nykyään näitä oli vaihteeksi mukavaa lukea tämä. Hilkka Olkinuoraa oli pyydetty kirjoittamaan pirteä kirja vanhenemisesta, mutta hän oli kieltäytynyt tehtävästä, koska vanheneminen ei hänen mielestään ole pelkää virkeää harrastamista , onnellista elämästä ja lisääntyneestä vapaudesta nauttimista.

On toki hienoa, jos joku löytää noista monenlaisista listoista apua ongelmiinsa. Lähiviikkoina muistan lukeneeni vastaavanlaisen reseptin ainakin ylipainon, masennuksen ja kodin epäjärjestyksen karkottamiseksi..

Noita kaikkialta silmille tunkevia elämänohjeita pois hätistellessä piirtyy väistämättä mieleen varsin selkeä kuva tämän päivän ihanneihmisestä.

Nykypäivän ihanneihminen ei suinkaan välttele syntiä (mitä se sellainen edes on? Eikös se ollut joku inkvisition keksintö?) vaan läskiä. Ihanneihminen on hoikka, aktiivinen ja liikunnallinen ja siksi automaattisesti terve. (Suurimmaksi osaksi sairaudet johtuvat kehnoista elintavoista ja laiskuudesta, joten yhteisiä verovaroja sairaanhoidossa kuluttavat ovat heikkoluonteisia ihmisiä, jotka oikeastaan saisivat itse kustantaa hillittömän elämisensä seuraukset).

Kunnon kansalainen tekee paljon työtä ja kuluttaa niin, että talouden pyörät rullaavat jouhevasti. Hyvä ihminen huolehtii itsestään, jälkikasvustaan ja ikääntyvistä vanhemmistaan. Jäljelle jäävän ajan (minkä ajan?) hän käyttää ammattitaitonsa kehittämiseen ja henkisen kuntonsa ylläpitämiseen, jotta eläkelläkin vielä kropan lisäksi pelaisi myös pää.

.Kunnon ihminen harrastaa innokkaasti tyydyttävää (fyysistä sekä psyykkistä kuntoa ylläpitävää) seksiä vielä vanhainkodissakin ja tärkeimpänä kansalaisvelvollisuutenaan on elämänsä alusta loppuun saakka ONNELLINEN.

Tuossa Olkinuoran ajatuksia esittelevässä artikkelissa tykästyin erityisesti tuohon sanaan pelkistyminen. Tietyissä piireissä nykyään tavoitellaan elämäntyylin hidastamista, yksinkertaistamista ja leppoistamista. Ilmiötä kritisoivat muistuttavat usein, että moinen oravanpyörän hidastaminen on mahdollista lähinnä varakkaalle eliittijoukolle, jolle leipä ilmestyy pöytään ja katto pysyy pään päällä ilman jokapäiväistä raahautumista mahdollisesti useampaankin työpaikkaan.

Olkinuoran tarkoittama pelkistyminen ei ole sama asia kuin leppoistaminen. Se on jotain, joka tapahtuu ihmiselle väistämättä, kun meitä elämässä "riisutaan". Jokainen, joka tarpeeksi vanhaksi elää joutuu nimittäin yleensä luopumaan monista rakkaistaan, ammatistaan, harrastuksistaan, sosiaalisesta asemastaan, usein myös taloudellisista ja fyysisistä resursseistaan.

Jotain positiivistakin tuossa pelkistymisessä voi silti olla - varsinkin jos edes osa siitä voidaan kokea vapaaehtoisena pelkistämisenä. Vapaaehtoinen suostuminen, sopeutuminen muuttuneisiin olosuhteisiin, avaa mahdollisuuden löytää elämästä uusia ulottuvuuksia, joiden kokemiseen ei ollut aikaa silloin, kun kaikki resurssit kuluivat alati kulman taa karkaavan, täydellisen onnellisen elämän metsästämiseen.

Et sä mua määrää

Useimmat vanhemmat tahtovat lapsilleen parasta. Se on hyvä ja ymmärrettävää. Sivusta katsoen on vaan pakko ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä meillä siitä lapsen parhaasta onkaan.

Eräs tuntemani yksinhuoltajaäiti elättää edelleen yli kaksikymppistä poikaansa, joka jätti koulunsa kesken, kun opiskelu ei huvittanut. Hiljattain poika toi samalle jääkaapille ja vuokratta äitinsä luo asumaan myös tyttöystävänsä, eikä äiti tahdo saada pientä palkkaansa riittämään koko kolhoosin elättämiseen..

Toisen tuttavani tyttäret käyttävät vanhempiaan jatkuvasti ilmaisena lapsiparkkina, koskaan kysymättä sopiiko vanhemmille, jaksavatko he, tai olisiko heillä jotain muita suunnitelmia..

Äärimmäisen vaikeata on joskus myös saada pidettyä suunsa kiinni, kun kuulen jonkun opiskelijan valittelevan rahapulaa ja ruokakaappinsa autiutta ja kertovan samaan hengenvetoon varanneensa syyslomalle ulkomaanmatkan. Rahapulakin on niin suhteellista..

Samantapaisia esimerkkejä "opetetusta ajattelemattomuudesta" voisin kertoa kymmenittäin.

Jos olisin saanut setelirahan joka kerralla, kun joku oppilas, päiväkotilapsi tai nuorisopalvelujen asiakas on ilmoittanut kuulteni jollekin aikuiselle, että "et sä mua määrää" olisin varmasti jo miljonääri.

Sekä nykypäivän aikuiset että lapset tuntuvat olevan kovin tietoisia omista lakisääteisistä ja norminmukaisista oikeuksistaan. Saavutetuista eduista tahdotaan pitää kiinni, oli resursseja jaettavaksi tai ei, eikä vapauksien ja vastuun yhteys tunnu olevan kaikille aikuisillekaan selvä.

Nyt, kun samaan ikäluokkaan kuuluvien tuttavieni lapset alkavat aikuistua, olen jälleen kerran hyvin helpottunut, ettei sitä omaa jälkikasvua koskaan tullut hankittua.

Olisin nimittäin varmasti ollut hyvin huono äiti. Minusta olisi tullut juuri sellainen paapoja ja hössöttäjä, joka tekee kaiken oman pikkuisensa puolesta, jotta hän varmasti kokisi olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Vastuun opettaminen olisikin sitten ollut vaikeampi juttu.

Työroolissa lasten ja nuorten kanssa oli helpompaa. Siinä tunteet ja oma persoona eivät olleet ihan niin paljon pelissä..Työntekijänä sitä joutui kuitenkin myös ylivoimaisten tehtävien eteen, kun olisi pitänyt auttaa sopeutumaan yhteiskuntaan sellaisiakin nuoria, joille oli täysi-ikäisyyteen saakka opetettu (useimmiten pääasiassa vanhempien esimerkin avulla), että heillä on vain oikeuksia, ei mitään velvollisuuksia.

Kun karu todellisuus kasvottoman järjestelmän (esim, koulun, armeijan, sosiaalihuollon tai työelämän) hahmossa lopulta tuli vastaan, jotkut nuoret olivat niin keinottomia, että kokeilivat kerta toisensa jälkeen uhmaikäisen konsteja...ja senhän voi arvata, ettei se niissä tilanteissa tuota enää toivottua tulosta.

Onneksi enemmistö nuorista sentään edelleen on realistisia, kotoaan hyvät eväät saaneita, työnteon ja vastuun merkityksen sisäistäneitä ihmisiä..ja tottahan ihminen voi kasvaa ja oppia vielä aikuisiälläkin. Sen opin hinta vaan voi käydä kalliiksi sekä yksilölle itselleen, hänen läheisilleen että koko yhteiskunnalle.