Vaivaisen valitusta

Toisten ihmisten odotukset
muuttuvat konkreettisemmiksi silloin,
kun niihin ei pysty vastaamaan.

Valtiovalta säätää, laki edellyttää,
muoti ohjaa, moraali velvoittaa.
Kipeimmin koskee kuitenkin läheisen katse silloin,
kun se on tulvillaan moitetta ja pettymystä.

Individualismin ja sallivuuden aikaa tai ei
niin toisten tahto määrää edelleen yksilön
toiminnan rajat ja mahdollisuudet.

Rajojen rikkomisesta seuraa rangaistus:
häpeä, eristäminen tai oikeuksien pidättäminen.
Joskus se on yhteisön ja lopulta yksilönkin
etujen mukaista.

Rangaistuksena poikkeavuudesta voi olla
myös ulossulkeminen. Heikkoudesta seuraa
liian usein hylkääminen,
erilaisuudesta syrjään sysääminen.

Aina ei joukon silti tarvitsisi kulkea
enemmistön tahtiin, niiden vahvojen,
terveiden ja norminmukaisten.

Vain vahvoilla on varaa sanoa:
"Minä riitän itselleni",
eikä niin vahvana pysy
elämänsä alusta loppuun saakka
kukaan.

Että harmittaa..

Kissa kusi kumipohjaiselle eteisenmatolle. Sitä ei voi pestä, eikä kissanpissan haju kumista millään lähtisikään. Kuumassa tuulikaapissa hirveä lemu käynnistää tsunamiluokan pahoivointiaallon.

Mies ajoi ruohonleikkurilla nurmikossa kukkivan, ihanaisen, ruusuruohoni yli, vaikka olin juuri sitä hänelle iloisena esitellyt. Eihän kaikkea voi muistaa, eikä niitä naaman etupuolella möllöttäviä ikkunoita tietenkään alaspäin ole tarkoitettu suunnattaviksi! Harmittaa.

Ulkona lämpötila on jo siedettävissä lukemissa (+24), mutta sisätiloissa kuumuus hohkaa seinistä kuin paistouunissa. Ikkunoita ei voi pitää auki, koska kissat karkaavat. Eilen yritin ja nyt muistan tovin, ettei kannata. Polvessa on haava. Ei ole viisasta ryömiä kissan perässä ruusupuskan alle, varsinkaan pilkkopimeässä.

Niskakipujen ja helteen yhteisvaikutuksena lauennut migreeni talttui viimein lääkkeillä. Nyt on sitten lääkkeitä sulattamaton vatsa siinä kunnossa, että ruoka ei pysy sisällä. No, tällä elopainolla se tuskin on suuri vahinko.

Kovin ovat pieniä nämä meikäläisen harmituksen aiheet suurten rinnalla. Tottahan minä sen verran hoksaan, mutta pieni on maailmanikin tätä nykyä...jotakuinkin tämän neljäntuhannen neliön tontin kokoinen, enkä yhtään isompaa jaksaisikaan.

Mies lähti hurskaisiin pippaloihin. Meikäläisellä olisi nyt suuri kiusaus aukaista punaviinipullo ja kokeilla lentääkö laatta vai helpottaako harmitus... ja jos molempia, niin missä järjestyksessä.

Toristetusti tylsä

Männä viikolla oli Krätyakalla hetkuusen harvinaasen tylsää (emmä tälläästä miälenhäiriötä taira muullakaan selittää). Tuli nimittään tehtyä aikansa kuluksi sellaanen testi, mitä Helmi-sivustolla Amppareiren uutisis esiteltihin. Sillä piti selevitä oonko tylsä vai jotaki muuta. Sitä "muuta" kuvaavaa ilimaasua en ny siitä muista, kun ittelle tuli tulokseksi, notta kuivakkaan pualeenen känttyhän minoon, ainaki niiren testin laatijootten miälestä. Pitääs kuulemma hullutella enemmän ja kertua vitsejä aina tilaasuuren tullen.

Itte minen kyllä ymmärrä, kuinka tästä enää hullummaksi voi tulla ja vitsit niin harvoon huvittaa mua ittiänikään, notta en kai mä ny rupia sellaasilla toisia kiusaamahan.

Se testi sai mun taas miättimähän, kuinka erilaasia moneski miäles me ihimiset ollahan. Huumorintaju on siitä yks hyvä esimerkki. Kyllä muakin joskus naurattaa, vaikkei näitä mun juttujani lukies välttämättä uskoosi. Se sonta, mitä viihtehenä meille telekkaris tarjotaan, ei vaan jaksa mua usein eres hymyillyttää.

Ihan hilijattain, vasta uusintakiarroksella, oon kumminkin bongannu sellaasen viihresarjan ku Kätevä emäntä. Siinon joitaki juttuja, jokka uppoaa munki testatusti tylsähän huumorintajuhuni. Vaan se onki vissihin sarja, jokon tehty enämpi naisille. Ainaki siinä nauretahan justihin sellaasille jutuulle, jokka tälläästä keski-ikäästä akkaa välillä askarruttaa.

Kai son sitte niin, jotta huumorilla tarttoo olla kosketuspintansa vastaanottajan kokemusmaalimas. Jos ei aihe kiinnosta, eikä itte oo koskaan samoos asioos kompuroonu, ei kai se sitte niin nauratakkaan...

Sitäpaitti se tylsyyski on aika miälenkiintoonen juttu sikäli, että mun miälestä se menöö sanana aika likille tavanomaasuutta. Jos ei varmahan oo tiaros mitää uutta ja yllättävää, se voi ollakki tylsää, mutta ei mun miälestä tyhymät vitsit, naku-uinnit ja muut sen testin miälestä miälenkiintooset asiat täs iäs enää niin yllättäviä oo. Päinvastoon. Been there. Done that. Mikä sitte on kellekki tylsää..

Yhteiskäyttöautoilusta

Oma auto on sellainen hyödyke, jonka todellista hintaa ja ylläpitokustannuksia ei huvita edes laskea. Tyyriiksi se joka tapauksessa tulee. Se on selvä. Lisäksi yksityisautoilu on yksi ympäristöä saastuttavimmista toimista, joita monet tulevat päivittäin harrastaneeksi.

Merkillistä Krätyakan mielestä on se, että vielä parikymmentä vuotta sitten yksityisautoilun haitoista ei puhuttu yhtä paljon kuin nykyään, mutta valtiovalta tuki joukkoliikennettä huomattavasti avokätisemmin. Nyt on sekä juna- että linja-autoliikenteen kannattamattomimmat vuorot lakkautettu ja täällä maaseudulla se tarkoittaa kaiken muun kuin koulukuljetusten kuihtumista.

Tämä uutinen ilahdutti tänään Krätyakan mieltä. Onhan tuo yhteiskäyttöautoilu ennestään ihan tuttu juttu, mutta onpa mukavaa, jos sen käyttö on lisääntymään päin. Valitettavasti vaan liiketoiminnan lait jälleen sanelevat sen, että milloinkaan moisia palveluita ei taida tänne maaseudulle tulla. Jotain muuta olis silti jonkun aiheellista keksiä, sillä pelkkä paikallinen, tilattava, asiointitaksiliikenne ei monellakaan paikkakunnalla riitä, kun tärkeät palvelut siirtyvät keskittämisen ja kuntaliitosten myötä jatkuvasti kauemmas.

Helppoa kuin heinänteko

Tämän jutun kirjoittajaa kävisin mielelläni tirvaisemassa turpaan. Voisin kyllä ihan myötäilevänä kädenojennuksena juosta ensin sen 25:n minuutin lenkin, mutta luulen, että sen jälkeenkin riittäisi puhtia ja motivaatiota kunnon turpakeikkaan.

On nimittäin todella loukkaavaa, vähättelevää ja suorastaan törkeätä väittää, että "masennus poistuu puolessa tunnissa", kun vain lähdet harrastamaan liikuntaa. Vihantunteitakin sen pitäisi vähentää ja ilman muuta sitä kansakuntamme tulevaisuuden suurinta uhkaa, eli lihavuutta.

Krätyakka kävi juuri äsken kanttaamassa yhden kukkapenkin. Aikaa puuhaan kului suunnilleen se puolituntinen. Sen jälkeen piti oksentaa verta ja nyt on taas kivut eri puolilla kroppaa niin helvetilliset, että pitäisi varmaan lähteä lenkille purkaakseen nämä aggressiot ja turhanaikainen masentuneisuus siitä, että kaikki liikkuminen uuvuttaa ja tekee niin tolkuttoman kipeää. Joo.

Joo..

Se tarttuu

Tänä kesänä olen lukenut uutisia ainakin siitä, kuinka kesänuha tarttuu, lihavuus tarttuu, masennus tarttuu ja nyt tarttuu kuulemma eroaminenkin. Sikäli tuo jälkimmäinen käy kyllä järkeen, että ihminen on oppivainen elukka ja laumasielu, joka oppii myös toisten mallista mikä kannattaa ja mikä ei.

Käytännön elämänkokemuksenikaan ei sodi tuota väitettä vastaan. Monessa asiassa on silti surullista, etteivät ihmiset vaivaudu pohtimaan ja ratkaisemaan ongelmiaan itse, vaan turvautuvat päätelmiin, jotka helpoimmin ovat käsillä.

Laiskoja olemme ainakin. Myös ajattelemisen suhteen. Mahtaakohan sekin tarttua?