perjantai 26. helmikuuta 2010

Aktivointia vai ahdistelua

Työttömyysturva on monin tavoin ongelmallinen asia. Sitä en lähde kiistämään. Vaikka itse olen aina kammonnut kaikkea pakkoaktivointia niin, että olen mieluummin yrittänyt pärjätä ilman yhteiskunnan tukia kuin alistunut järjettömiltä tuntuviin pakkotoimiin, ymmärrän silti työttömien passivoitumiseen liittyvät riskit ja jossain määrin työttömyysturvan vastikkeellisuusvaatimuksetkin. (Ainahan joukkoon nimittäin mahtuu niitäkin, jotka mieluiten niin sanotusti istuvat toisen takapuolella, mutta luulen, että he ovat silti aika pieni vähemmistö).

Opittu avuttomuus vaanii kaikilla elämän aloilla. Aivan liian helposti ihminen oppii, ettei kannata yrittää, jos pitkäkään ponnistelu ei tuota toivottua tulosta. Lähetettyään turhaan kymmeniä työhakemuksia kukaan työnhakija tuskin jaksaa pitää kiinni uskosta omaan pätevyyteensä ja haluttavuuteensa työmarkkinoilla. Toivonsa menettänyt vajoaa helposti apatiaan tai kehittää selviytymiskeinoja, jotka saattavat ennemminkin haitata kuin edistää paluuta takaisin työelämään.

Liian usein yhteiskunnallisissa keskusteluissa silti keskitytään työnhakijoiden vajavaisuuksiin, eikä oteta huomioon asian toista puolta, eli työelämän vaatimuksia. Työnantajapuolen odotukset otetaan ikään kuin ylhäältä annettuna luonnonlakina, johon ei voi vaikuttaa, ainoastaan sopeutua. Aina, kun joku yrittää muistuttaa, että onhan laadukas työvoimakin rajallinen resurssi aivan kuten tuotteen raaka-ainekin , meille muistutetaan, että duunareitahan aina saa. Jos ei Suomesta, niin vielä paljon halvemmalla ulkomailta. Miksi siis turhaan säästellä. Heitetään pois se, mikä on sekundaa tai loppuun kulunut.

Näinä aikoina, kun kaikesta mahdollisesta säästetään ja kustannustehokkuutta vaaditaan, on hyvä, että tämän kaltaisia tutkimuksia tehdään ja julkaistaan. Tyhjästä on tosiaan paha nyhjästä, mutta vaihteeksi olisi terveellistä tarkastella niitä puutteita, jotka löytyvät työelämän puolelta.

Millään taikasauvalla emme saa muokattua Suomen sadoistatuhansista työttömistä ikääntyvistä ja vajaakuntoisista teräskuntoisia, täsmäkoulutettuja moniosaajia, jotka joustavasti vaihtavat työtä ja asuinpaikkaa aina elinkeinoelämän tarpeitten ja suhdanteiden mukaan.

Valtion varojen tuhlaaminen näihin "pakkoaktivointeihin" ja ilmaisen työn teettäminen kuntoutuksen, harjoittelun tai aktivoinnin nimissä ei työttömyysongelmaa ratkaise. Kuten edellisessä postauksessa lainaamassani jutussa todettiin, merkittävä osa työttömistä olisi valmis töihin, jos mielekkäitä tehtäviä kohtuullisin ehdoin olisi tarjolla. Niin kauan kuin ei ole, ei siihen auta pakkotoimet eikä työnhakukurssikaan.

Porkkana tehoaa aina paremmin kuin keppi. Niin minä ajattelen ja sen ovat todenneet monet käyttäytymistieteen tutkijatkin. Kaikki päättäjämme eivät taida sitä kuitenkaan uskoa, tai sitten meillä istuu Arkadianmäellä poikkeuksellisen paljon piiskan käytöstä nautintoa saavia yksilöitä.

tiistai 23. helmikuuta 2010

Ämpärissä kolisee

Pian puoli vuotta olen pitänyt paastoa päivänpolitiikasta, enkä näe mitään syytä palata niiden uutisten äärelle. Maailma ei siitä mihinkään suuntaan muutu, vaikka murehtisin hiukseni harmaiksi tai kiristelisin leukaperäni kipeiksi nykyhallituksen ja EU:n toimia.

Täysin ei tässä maassa silti yhteiskunnallisilta keskusteluilta välty, vaikka kuinka yrittäisi elää ämpäri päässä. Viime päivinä minun pääpöntössäni on poukkoillut näihin kahteen uutiseen liittyvät kysymykset.

Savon Sanomissa taitaa olla fiksua väkeä töissä. (Se on paljon sanottu pohjalaiselta). Ainakin löydän sieltä usein hyvin toimitettuja juttuja, joiden ajatukset voin itsekin allekirjoittaa. Muutama päivä sitten siellä kirjoitettiin siitä, miten hallituksen on turha jauhaa tätä työurien pidentämisasiaa aina siihen sävyyn kuin valtiovallan edustajat kuvittelisivat kaikkien kansalaisten parhaansa mukaan karttelevan työtä ja pyrkivän loisimaan aina kun se on mahdollista.

Yllättävän monet ihmiset pitävät työstään ja vielä useammat olisivat valmiita sinnittelemään huonokuntoisinakin töissä aiempaa pidempään, jos työelämässä vaan tapahtuisi tiettyjä muutoksia. Ihmiset kaipaavat arvostusta, mielekkäitä tehtäviä ja kohtuullisia työoloja ainaisen kiireen, epävarmuuden ja heittopussina pyörimisen sijaan.

Pysäyttävä oli myös saman lehden uutinen, jonka mukaan joka seitsemäs suomalainen alittaa jo virallisen köyhyysrajan. Hälyttävintä jutun mukaan on se, että viime vuosikymmeninä tuloerot ovat kasvaneet ja köyhyys lisääntynyt myös nousukauden aikana...mutta niinhän se tietysti oikeistolaisen logiikan mukaan pitää mennäkin. Toiset ovat aina tasa-arvoisempia kuin toiset. Jotkut vaan ovat niin ahkeria, älykkäitä ja muulla tavoin lahjakkaita, että heille ihan oikeutetusti kuuluu kunnon palkka omasta ylivertaisuudestaan.

Se, että joillakin on jo syntyessään paremmat lähtökohdat ja että onni tykkää potkia mieluummin trimmattuja kultapossukerholaisten takamuksia kuin roskaruualla lihotettuja köyhälistöpeppuja sattuu vaan olemaan luonnonlaki. Se jolla on, sille annetaan. Jokainen on oman onnensa seppä. Niinhän se menee, vai kuinka?

torstai 11. helmikuuta 2010

Ei herttinen...

Ei herttinen. Ihan omaksi riemukseni ja ehkä sattumalta jonkun muunkin, länttään tämän tänne. On helppoa nauraakätkätellä tämmöiselle viihteelle, kun omaan lähipiiriin ei kuulu enää ainokaitakaan neanderthal-tyyppiä ,joka ainakaan Krätyakan läsnäollessa kehtaisi vihjailla mitään tämänsuuntaista..