Onks ihquu vai ei?

Joka meikäläistä yhtään tuntee, tietää varmasti, että harva täti-ihminen tykkää nuorisosta (ihan kastikkeesta riippumatta) niin valtavasti kuin minä. Siispä tämä ei ole mikään kaikenkattava nuorisonparjaus postaus, eikä tarkoitus ole osoittaa sitä elämänmuotoa mitenkään ala-arvoiseksi. Kunhan tässä vähän ihmettelen ja pyörittelen silmiäni.

Jokin aika sitten, ensinnäkin, luin artikkelin, jossa taivasteltiin tutkimusta, jossa selvisi, että 16 -vuotiaiden brittinuorten sanavarasto on romahtanut noin neljästäkymmenestätuhannesta sanasta kahdeksaansataan. Sitä se chattailu, tekstailu ja muu mesettäminen teettää..Eikä ole ihme, jos välillä pitää ottaa fyysisemmät keinot avuksi, kun sanoja ei ongelmatilanteitten selvittämiseen kertakaikkiaan ole. Ilman puhetta on myös aika vaikea tulla ymmärretyksi - jopa ymmärtää itse itseään. Kommunikointitaidot tarkoittavat muutakin kuin sähköisten välineiden hallintaa...

Aika monen suomalaisnuoren suusta kuuluu onneksi toistaiseksi ihan tolkullista puhetta, vaikka yo-kirjoitusten tarkastajat joka vuosi muistavatkin tiedottaa tason laskemisesta. Vielä kieltäkin enemmän olenkin huolissani nuorten tunne-elämän vivahteiden kapeutumisesta. Kun median massaviihde on mitä on, eikä kaikilla vanhemmilla ole kykyjä ,kiinnostusta, eikä aikaa jälkikasvunsa vuorovaikutukselliseen kasvattamiseen, kuka lapsia kasvattaa? Mielenterveyspalveluita ei riitä kaikille, eikä koulustakaan oikein ole kokonaisvaltaisen persoonallisuuden kehittäjäksi. Siksikö yhä useammasta nuoresta näyttää kasvavan tunne-elämältään merkillisen rajoittunut ja kapea-alainen?

Kyllä lapsipsykologit kautta aikojen ovat havainneet, että tietyssä kehitysvaiheessa lapsen maailmankuva on kovin mustavalkoinen. Kaikkea joko rakastetaan tai vihataan, fanitetaan tai inhotaan sen mukaan tuottaako se itselle mielihyvää tai hyötyä vai ei. Nykyään vaan tuo vaihe näyttää joillakin jatkuvan pelottavan pitkään - eräillä elämän loppuun saakka.

Meitä vanhoja tätejä syytetään usein konservatiivisuudesta, ahdasmielisyydestä ja rajoittuneesta, mutta kokeilkaapa vaan vaikkapa syöttää teineillenne ruokaa, jota he eivät ole ennen maistaneet tai ehdottaa jotain muuta ennen kokematonta, joka ei nyt juuri satu olemaan kaveripiirissä suosion huipulla...

No, joo. Eiköhän tämä nyt tästä tällä erää riitä...Täti menee nyt ottamaan verenpainelääkkeen ja istuu sitten katselemaan elokuvaa, jossa kaikki ovat kauniita, hoikkia, dynaamisia ja alle 30-vuotiaita. Viis siitä, että käyttäytyvät kuin leikki-ikäiset hiekkalaatikolla..

Akka krätisee ihan salaa vaan

Tämä blogihan loppui jo aikapäiviä sitten. Loppui sanottava ja tuli fiilis, että tarttis löytää toisenlaista näkökulmaa tähän bloggaamiseen. Oli helpompi aloittaa puhtaalta pöydältä. No, nyt sekin pöytä on jo roinan peitossa ja krätisyttää niin vietävästi, joten taidanpa palailla tänne satunnaisesti valittelemaan milloin mitäkin, kuten krätinäblogin teemaan sopii ja jätän ne toisenlaiset asiat sitten muualle.

Eihän tänne nykyään löydäkään kuin joku satunnainen matkailija, kun ei blogi ole edes listalla ja ehkä hyvä niin. Mutta sitten asiaan ja siitä ihan erillinen postaus.

Son ny loppu

Son ny loppu - tai oli jo viime maanantaina - nimittäin tämä krätyyly. Niinku moon täällä marmattanu, mua on aika pitkään jo aharistanu tämä samojen asiootten vatvominen päivästä toisehen. Tottahan krätäjäminen tuloo tällääseltä kipuulevalta ongelmakimpulta ihan luannostansa, sei oo ongelma, mutta se sitte on, kun emmä aina kehtaa seuraavana päivänä lukia, miton tullu oikeen kauhian olon kouris näppikseltä päästeltyä.

Tottahan mä tahtoosin sekä itteni että maaliman parantaa. Mialuusti oikeen nopiaa ja iliman ikäviä sivuvaikutuksia. Sei ny vaan taira multa onnistua.

Ensi mä meinasin, jotta paiskaan hevonkuusehen koko tämän plokini, mutta kun se perkules jäi tuanne bloggeriin roikkumaan ihan ku kurillansa ja muistutteli aina hallintapaneeliin kattuessa, jotta tän voi viälä yhyreksänkymmenen vuarokauren kulues poistamisesta palauttaa entisellensä. Mua se pänni tosi lujaa, kun molisin halunnu taas kerran jättää koko roskan kertahuitasulla taakseni niinku mullon muissakin asioos aina tapana.

Sitte rupes viälä tulemahan melekeen tuluvimalla sähköpostia aiva ihanilta ihimisiltä, jokkoli nähny suuren vaivan ja teheny salapoliisityätä jo pelekän sähköpostiosootteen löytämises. Monet sanoo, jotta haluaas viälä lukia näitä tekstejä, mutta pääasias noli hualissansa, jotta oonko mä ny sitte viimeenki kuallu.

Mua sellaanen vähä hävetti ja liikuttikin kovasti. Hävetti sen vuaksi, etten mä ny halunnu olla kellekkään vaivaksi, enkä herättää minkäänlaista hualta tai huamiota. Se tuntuu kumminkin kauhian hyvältä, kun niin moni uskalsi kirijoottaa melekeen viaraalle ihimiselle (kyllähän musta varmahan aika selekiä kuva täältä plokiista löytyy ja sehän mua vähä siappaakin. Ei oo hauskaa kattua ittiänsä tällääsestä peilistä ja nähärä karua totuutta) ja ilimaasi välittävänsä.

Nii, jotta mä ny sitte palautin tämänkin vanhan plokini bittitaivahalle avaruusromuna kummittelemahan. En paa enää plokilistalle, eikä tuu uusia päivityksiä. Linkillä tänne pääsöö mun koiraplokistani ja sellaasesta uuresta yhteisplokista (Kahden talon tarinoita), joka meillon siskoon kans justihin perusteilla. Aukiaa, kunhan saaraan se julukaasukuntohon. Sen olis kumminki tarkootus olla hiukka erilaasta jutustelua ku tämä mun jokapäiväänen krätyylyni, jottemmä tiärä löytyykö siältä mitää tämän plokin lukijoolle. Mun siskoni on kumminkin paljo pareet kirijoottamahan ku minä ja muutenki mukava tyyppi. Käykää joskus vilikaasemassa, jos kiinnostaa.,

Vaikken mä mikää kauhia halaalemaan ookkaan, niin sellaasen virtuaalisen ,oikeen lämpöösen ja kiitollisen halin, voisin ny siunatuksi lopuksi lähettää kaikille ystävällisille lukijoolleni, joita mun kerkes tulla jo ikävä. Tiätysti mä lujen erelleen muitten plokeja ja kommentoinki aina kun jaksan, mutta krätyylyjen ja jokapäiväästen multipäivitysten aika on ny ohi. Tämä Akka aikoo hakkia virtuaalisen lisäksi myös ihan oikian elämän.

Opettaja ei ole poliisi

Osuipas silmiin niin nasevasti kirjoitettu lehtijuttu, että linkitän sen tähän. Savon Sanomat pohtii ihan aiheellisesti sitä, miten kouluissa saadaan opiskelurauha säilymään, kun yhä useammat oppilaat ovat erityisohjauksen tarpeessa ja ryhmäkokoja vain kasvatetaan.

"Opettaja ei ole poliisi" on jutun otsikkona, mutta opettajan ei pitäisi joutua hoitamaan myöskään psykologin tai sosiaalityöntekijän tehtäviä, vaikka sensuuntaisia paineita tuntuu työpaikasta riippuen yhä useammalle kasautuvan. Oppilaitosten välillä käydään kovaa kilpailua ja monet opettajat, erityisesti vapaan sivistystyön puolella, joutuvat osallistumaan myös kurssiensa markkinointiin ja elämään joka vuosi pitkiä aikoja epävarmuudessa, koska työtilanne on aina epävarma, kunnes riittävä opiskelijamäärä vahvistuu.

Monet suuremman luokan ongelmat kypsyvät pitkään ennen niin sanottua räjähtämistään käsiin. PISA-tutkimuksissa suomalainen perusopetus kyllä pärjää, mutta oppilaiden ja opettajien viihtyvyydellä kouluympäristössä emme pääse kehuskelemaan.

Itseltäni koko yläaste valui oppimisen kannalta hukkaan, kun useimmilla tunneilla meteli ja muunlainen häiriköinti esti keskittymisen itse asiaan, joka meikäläistä olisi saattanut kiinnostaakin - ainakin enemmän kuin eräiden luokkatovereiden hässäköinti.

Opettajana pyrin jatkuvasti itse löytämään tasapainon rennon, vuorovaikutteisen (dialogisen) opetustyylin ja auktoriteetin säilyttämisen välillä. Toisinaan se löytyi. Läheskään aina ei.

Tänään, kun olen yrittänyt kaivaa edes jotain valoa syysmyrskyn ja kipujen synkentämään päivään, olen tuumaillut muun muassa sitä, että onnekas olen, kun koskaan enää minun ei todennäköisesti tarvitse pohdiskella sitä, joudunko syytteeseen, jos loukkaan oppilaan yksityisyydensuojaa vaatimalla häntä luovuttamaan pois kouluun tuomansa teräaseet tai päihteet ja millaiset ovat mahdollisuuteni estää katastrofia tapahtumasta, jos psyykkisesti sairaaksi todettu oppilas jonakin päivänä ei taltukaan pelkällä puheella, vaan toteuttaa uhkaukset, joita hän on koko lukuvuoden ladellut...

Enimmäkseenhän minun osakseni tuli opettajan työssä niitä positiivisia päiviä, mutta ehkä tänään on aika rehellisesti muistella niitä huonompiakin - eikä näistä asioista puhuminen avoimesti ole varmasti pahaksi laajemmin ja yleisemminkään. Siitä tuo lehtikirjoituskin muistuttaa.

Ehdollista rakkautta

Näinhän se tuppaa olemaan...

Matalapainetta

No juu, ei se sisäinen etelätuuli kauan kestänyt. Tuli ulkoinen matalapaine seuraamuksineen(sade, tuuli, reumakivut ja jännitysniskan laukaisema migreeni oksenteluineen) ja latisti hyvän mielen.

Tässä kroonisessa sairastamisessa painostavimmalta tuntuu se, että jatkuvasti olisi jaksettava tapella sekä sisäisiä että ulkoisia uhkia vastaan. Terveenä voi edes jollain tavalla ennustaa, millaiset voimavarat itsellä on seuraavana päivänä käytettävissä. Voi sopia, suunnitella ja luvata ja olettaa, että ellei maailmanloppu yllätä, lupauksensa pystyy mitä todennäköisimmin pitämään.

Eihän terveiden elämäkään aina piikittömillä ruusuilla tanssimista ole. Siksi en osaakaan olla katkera tai kysellä miksi juuri minä, eikä joku muu. Aivan yhtä hyvinhän voisin kysyä, miksi juuri minä en ole joutunut petetyksi, jätetyksi tai sattunut syntymään aidslapseksi Afrikkaan.

Melkoista ristivetoa sisäisen ja ulkoisen välillä taitaa olla myös terveempien elämä. Olisi paljon, mitä haluaisi, jos voisi/uskaltaisi/osaisi ja jaksaisi.

Väärin ei ole olla onnellinenkaan ja kulkea kevein jaloin. Itselleni sellaisen näkeminen on aina muistutus siitä, että jossain on vielä iloa, valoa, voimaa ja toivoa paremmasta. Sitä vaan arasti toivoisin, etteivät ne tervein jaloin porskuttavat niin huolettomasti talloisi hitaampia ja hanakasti osoittelisi sormellaan meitä, joita aina jollain perusteella voidaan syyttää itse onnettomuutemme aiheuttaiksi (oletko syönyt, liikkunut ja elänyt muutenkin terveellisesti, välttänyt stressiä ja etsinyt rakentavia ratkaisuja ongelmiisi?)

Tänään en jaksa yhtäkään syyttävää sormea. Tuntuu, että jos sellaisen nyt joku nokan alla kohti ojentaa, otan ja puraisen kipakasti.

Outo sisäinen sääilmiö

Pakkohan tämä on dokumentoida. Nämä hetkelliset hyväntuulenpuuskat ovat nykyään niin harvinaisia. Tyytyväinen olo alkoi jo eilen ja sai tarttumaan pieneen puuhasteluun. Isot hommat saivat jäädä edelleen odottamaan. Huitaisin hetkeksi syrjään huonon omantunnon ja ainaisen riittämättömyydentunteen. Pakkasin ensin niitä yrttien ja kukkien siemeniä ja sen jälkeen ryhdyin värkkäämään joulukortteja!

Tuon musiikkipostauksen perään kertyneet kommentit levensivät hymyäni entisestään. On aika mukavaa hoksata, että samaan suuntaan tässä ollaan menossa (nuoruudesta vanhuuteen) ja samoja aikoja eläneillä on paljon samantapaisia muistoja. On kotoisaa kohdata sellaisia ihmisiä, joille itselle tärkeät asiat ovat tuttuja, eikä kaikkea tarvitse selittää alusta alkaen.

Mies tulee kotiin vasta ensi yönä. Äänestä puhelimessa kuulin, että viikko on ollut työntäyteinen ja raskas. Ehkä saan tänään edes vähän siivottua ja pötyä pöytään, jotta kotiin on mukavampi tulla.

Joskus , kun kaikki on joka rintamalla rempallaan, eikä resursseja asioiden korjaamiseen kertakaikkiaan löydy, on hyvä ja helpottavaa keskittyä pieniin yksityiskohtiin ja unohtaa suuret linjat. Hedelmätön murehtiminen kun harvoin mitään edistää. Harmituksella on paikkansa silloin, kun se herättelee tekoihin ja antaa motivaatiota muutokseen. Muutoin on ihan hyvä antaa sellaisten asioiden olla, joille ei nyt juuri mitään mahda. Tänään kokeilen sitä.