torstai 30. huhtikuuta 2009

Työn juhlaa

Tenavana tärkeintä Vapussa oli vappupallo, torilla krääsänmyyjien seassa tungeksiminen (tuhansien muiden kaupunkilaisten keralla), serpentiinit, jäätelö, hattara ja ne pakolliset polvisukat, jotka piti saada jalkaan, vaikka taivaalta olisi tullut nyrkinkokoisia rakeita.

Nuorena oli Vappu Krätyakalta pitkään hukassa. Ensimmäisenä yhteisenä keväänä miehen kanssa tuli sentään käytyä Linnanmäellä. Silloin muistan myös pitäneeni päässäni elämäni ainoan kerran ylioppilasjuhlien jälkeen sitä valkoista lakkia (joka sopi minulle aivan yhtä huonosti kuin valkoinen hääpuku, josta myös aikoinaan kieltäydyin). Mulloin oli aina huhtikuun viimeisenä vähän vaivautunut olo, ellen sitten sattunut olemaan töissä. Nuoristyössähän töitä tehdään eniten aina silloin, kun muut viettävät vapaitaan.

Kolmikymppisenä Krätyakalle viimein valkeni Vapun syvin olemus: sehän on TYÖN juhla ja siitä lähtien sitä on sellaisena vietetty, satoi tai paistoi. Akan juhlanviettotavassa taitavat yhdistyä myös monet alkukantaisemmat pakanalliset perinteet, sillä meillä on viimeiset 15 vuotta juhlittu Vappua puutarhassa.

Parhaimmillan bileet ovat olleet, kun säät ovat sallineet jonkinasteisen mullassa möyrimisen, mutta pelkkä kapsehtiminen (suom. huom. se tarkoittaa pohojanmaan murteella kuljeksimista) krookusten pällistely ja haravalla rapsuttelukin riittää. Illalla voi sitten napata kipollisen kuohuvaa ja keskittyä odottelemaan innokkaasti alkavaa kesää.

Tänä vuonna meillä näillä näkymin toteutuu yhtä lukuunottamatta kaikki tämän huushollin vappuperinteet: mies lähtee 40 nuoren kanssa leirille. Akka on etsinyt valmiiksi kuokan ja palsternakan siemenet (ne eivät lainkaan pahastu aikaisesta kylvöstä). Viini tosin on päässyt loppumaan, mutta eiköhän kaapin perältä otuksille ja emännälle illaksi jotain nautiskeltavaa löydy.

Iloista ja omanmoista työn juhlaa myös kaikille muille!

tiistai 28. huhtikuuta 2009

Lähtöunia

Kehnoksi on mennyt meikäläisellä unitarjonta. Pelkkiä uusintoja vaan. Vuodesta toiseen näen oikeastaan vain muutamaa tarinaa eri versioina ja niissäkin on hyvin vähän mitään viihdyttävää. Ikävästi realistisia ovat: hyvin vähän seksiä, väkivaltaa tai muitakaan tyypillisen kassamagneetin ainesosia.

Viime viikkoina olen kyllästymiseen asti katsellut unta, jossa olen useamman vuoden opiskelurupeaman jälkeen lopettelemassa opintojani sisäoppilaitoksessa. Pakkailen tavaroitani, joita on asuntolavuosien aikana kertynyt aivan liikaa yhden ihmisen kannettavaksi. Mietin, mitä täytyy heittää pois ja paljonko jaksan retuuttaa mukanani - sillä itse ne kaikki on kannettava, raahattava ratikalla Helsingin rautatieasemalle ja junamatkan jälkeen linja-autolla tulevalle kotipaikkakunnalle.

Viimeaikaisissa unissa suurin ahdistuksen aihe onkin ollut juuri se, miten jaksan kantaa kaiken, mitä pitää, enkä vie ratikassa tai junassa niin paljon tilaa, että kanssamatkustajat hermostuvat minuun. Tulevaisuus on täysin tyhjä. Mieli on haikea ja hieman surullinen siitä, että jälkeen jäävät opiskelutoverit eivät näytä lähtöäni kovasti murehtivan. Jotenkin hyväksyn lopulta senkin ja totean mielessäni, että yksinhän täällä on loppujen lopuksi jokainen, vaikka hetken saattaa muulta näyttää, mutta ne pahuksen kantamukset...

Vaikka en sen paremmin Freudin kuin Jungin unienselityksiin uskokaan, olen vakuuttunut, että unet voivat selventää ajatuksiamme ja antaa viitteitä siitä, mitä valvetilassa on jäänyt huomaamatta. En nyt vielä tiedä, mitä minun pitäisi tästä unesta oivaltaa, mutta tänään aion ainakin lajitella lisää vaatteita ja kirjoja säilytettäviin ja pois toimitettaviin. Jospa ne pinnanalaisemmatkin mukana pidettävät ja taakse jätettävät asiat siinä samalla kirkastuisivat..

maanantai 27. huhtikuuta 2009

Elämystaloudesta

Kaikista televisiossa mainostettavista "tuotteista" häkellyttävimpiä ovat mielestäni erilaiset kännykkään tilattavat palvelut, "rakkauslaskurit", kuvat, soittoäänet ja pelit. Päivittelyyni kyllästyneenä mies äityy aika ajoin muistuttamaan, että minä en selvästikään kuulu mainoksen kohderyhmään ja se pitää kyllä paikkansa.

Paljon muutakin sellaista nykyään myydään , jolle en henkilökohtaisesti keksi mitään arvoa tai käyttöä, mikä ei tietenkään tarkoita, ettei se voisi olla arvokasta toisille. Eräs kuluttajatutkimus, johon osallistuin, sai minut eilen tuumailemaan semmoista käsitettä kuin elämystalous. Aku Alanen kuvailee elämystaloutta artikkelissa muun muassa näin.
  • TIETOYHTEISKUNTA meni jo, eläköön tarinayhteiskunta.
  • Tuotteiden imagosta ja ulkomuodosta tulee pääasia, hyödyllisyydestä ja funktiosta liitännäinen.
  • Nälän tyydyttäminen ei ole enää tärkeintä vaan syömiseen liittyvät elämykset.
Ensikuulemalta ajatus kulutuksen painottumisesta turhien tavaroiden luontoa kuormittavasta haalimisesta elämyksiin vaikuttaa tämmöisestä kettutädistä kerrassaan loistavalta. Laatuun satsaaminen kertakäyttöisen massatuotannon sijaan miellyttää ajatuksena myös. Jos ihmiset tosiaan ovat valmiita tuhlaamaan pennosensa imagoon, merkkeihin ja trendiviihteeseen, niin mikäs siinä sitten. Työllistäähän se se ihmisiä ja kai niitä kuluttavilla sitten on varaa maksaa sellaisesta, jonka arvon tajuaa vain asiaan vihkiytynyt yhteisö, vai onko?

Niin kauan kuin viihdettä ja elämyksiä ihmisille ei tuoteta epäeettisin keinoin, on kai periaatteessa jokaisen oma moraalinen ongelma, minne rahansa laittaa. Yleisemmällä tasolla olisi Akan mielestä kuitenkin syytä jo olla huolissaan siitä, mitä kaikkea olemme kasvaneet pitämään välttämättömänä ja siitä, miten hurjaa vauhtia elämäntapamme viihteellistyy.

Opettajana sen huomasi erityisen hyvin, miten vaikeata luokan huomiota oli pitää käsiteltävässä asiassa ilman räiskyvää valoshowta ja tekisiä apuvälineitä. Siinä missä oma ikäpolveni vielä kuunteli henkeä pidätellen hyvin kerrottua tarinaa, nykylapset tarvitsevat ääntä, kuvaa, toimintaa ja voimakkaita efektejä.

Eikä siinä sinänsä mitään pahaa olisikaan, ellei arkeen sisältyisi niin paljon hetkiä ja tilanteita, joissa olisi tärkeätä osata hiljentyä, keskittyä ja rauhoittua ilman räiskyvää viihdettä, vehkeitä ja vekottimia. Sekin huolettaa, miten helposti kevyt viihde valtaa alaa tiedotusvälineissä. Asioiden taustoihin ei jakseta enää perehtyä. Kaiken pitää olla nopeata ja iskevää yliyksinkertaistettua lööppijournalismia. Toki tarvitsemme elämäämme iloa ja hömppää joka auttaa joskus irti arjesta, mutta kohtuus olisi paikallaan siinäkin. Ihan kaikki ei voi olla kevyttä ja kivaa, eikä elämän ensisijainen tarkoitus voi olla viihtymisessä. Vai voiko?

Se tässä Wikipedian artikkelin määritelmässä elämystaloudesta jäi mietityttämään, että millaisia voisivat olla ne positiiviset muutokset, joita elämyksien kautta voitaisiin ihmisten mielissä saada aikaan. Minnekähän minun kannattaisi matkustaa, tai millaisia harrastuksia hankkia, jotta löytäisin hieman positiivisemman asenteen olemassaolooni ja paikkaani maailmassa. Benjihyppyä en nyt kuitenkaan aio ensimmäisenä kokeilla vaikka elämää haluaisinkin oppia enemmän arvostamaan..


sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

Musiikkimuisto

Ehkä hölmöimmäksi kaikista avoimessa yliopistossa suorittamistani approista olen kokenut musiikiterapian. 15 ov hörinää siitä, miten musiikki voi kaivaa mielemme syvyyksistä käsiteltäväksi tunteita ja muistoja, jotka tietoisuutemme on aikoja sitten kadottanut. Ei vakuuttanut meikäläistä, vaikka musiikki on ollut tiiviisti ja monella eri tavalla läsnä elämässäni aina.

Tänään, kun tuntui, että sanat ja voimat olivat lopussa, jostain putkahti mieleen tämä biisi. Annoin sen kaikua aivolohkoissa aikansa ja tavoitin viimein myös syyn ja tunnelman, joka moisen muiston kirvoitti. Tasan 30 vuotta sitten olin väsyneempi elämään kuin tähän mennessä koskaan sen jälkeen. Kieltämättä elämäntilanne oli tästä perspektiivistäkin tarkasteltuna aika helvetillinen. Perun siis puheeni. Musiikkiterpian professori ei ollut väärässä ainakaan kaikilta osin. Kyllä musiikki tuulettaa mielen kellareita ja kaipa sitä voi terapianakin hyödyntää - vaikken itse moisesta maksaisikaan.

Hymyillyttää kuitenkin tämän kappaleen naivius. Miten niin syviä ja kipeitä muistoja onkin voinut kiinnittyä näin suloisen lapselliseen tekeleeseen. Hurriganes oli kuitenkin silloin kova juttu ja tätä biisiä ensimmäinen "suuri rakkauteni" soitti minulle bändinsä kanssa keikalla... kunnes sitten alkoi seurustella luokkatoverini kanssa, jonka kanssa peräti myöhemmin avioitui. Nyt hekin ovat eronneet. No, joka tapauksessa: I will stay..

Kevätväsymystä


lauantai 25. huhtikuuta 2009

Mä tartten vaimon

Oon päätyny tulokseen, että mä tartten vaimon. Mieluiten sellasen palvelualttiin, kiltin ja ahkeran, joka hoitaa kotihommat käden käänteessä, on reipas, aina hyvällä tuulella, hauska ja tarpeen tullen älykästä keskusteluseuraa. Mies tarttis sellasen kans, mut se vois haluta myös seksikkään. Melkein joka päivä mun tekee mieli sanoo sille, ettei kaikkea voi saada tässä elämässä. Eikä me saadakaan..

Ihan romuna


Joskus sitä vaan on kertakaikkiaan loppuunajettu olo.. Edit. Olkoon tämä siis nyt osanottokuva myös valokuvahaasteen aiheeseen "autio".

perjantai 24. huhtikuuta 2009

Keskeneräisten käsitöiden näyttely

Päivä on kulunut pääasiassa pyrstö pystyssä pölyisessä komerossa. Langanhakijat tulevat huomenna. Tänään olen epätoivon vimmalla yrittänyt päättää, mitä laitetaan kierrätykseen, mitä heitetään pois ja mikä työ on niin lähellä valmistumista (ja mahdollisesti jollekin käyttökelpoinen,) että sen voisin ehkä vielä saada valmiiksi.

Mies katseli tovin touhujani ja tuumasi, että noista saisi pystyyn jo ihan yksityisen "keskeneräisten käsitöiden näyttelyn". Molemmat nimittäin jokin aika sitten luimme, että sellainen oli jossain järjestetty. Sinänsä terapeuttinen ja hauskankuuloinen idea. Olisin semmoista voinut vaikka lähteä katsomaan, mutta EN omia töitäni. En ole uskaltanut laskea, mutta keskeneräisiä neulepaitoja ja sukkapareja löytyi varmasi reilusti toistakymmentä ja suurin osa itselle aiotuista neulepaidoista on kummasti kaapissa kutistunut.

Ehkä siksikin niitä on tullut kaapin perällä niin pitkään säilöttyä, että hukkaan heitetty aika, vaiva ja raha on harmittanut hirmuisesti. No, nyt ei enää harmita. Aika auttaa luopumaan ja hyväksymään asiat, joille ei enää mitään mahda ja sekin lohduttaa, että jäljelläolevat langat pääsevät ihmisille, jotka keksivät niille käyttöä.

Kuten jo Isopeikon kommenttiin taannoin vastasin, kohtuullisuus ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani (vaikka kovasti sitä yritän opiskella). Kaikki on ollut aina joko ON tai OFF. Opintoviikkoja piti yliopistossa suorittaa vähintään 50 vuodessa. Neulepaitoja tuli yhtenä vuonna tehtyä yhteensä 85 (en minä mikään pikatikkuaja ole. Paksu lanka oli silloin muotia ja suuri osa oli lasten kokoja). Otuksia ei talossa ole ne kohtuulliset kissa ja koira, vaan huomattavasti isompi lauma jne. jne.

Välillä tuntuu kuin koko elämä olisi meikäläisen kohdalla yhtä keskeneräisten käsitöiden näyttelyä. Se ei tunnu mukavalta. Onko kyse pelkästään siitä, että rima on liian korkealla vai onko tavoitteita tämän akan kohdalla mahdollista edes laskea niin alas, että ne kaikki saavuttaisin? Enpä tiedä. Onneksi ainakin impulsiivisuus ja rohkeus uuden aloittamiseen on vanhemmiten hiipunut. Se on helpompaa kaikille.

..mutta nyt niistän pölyt nenästäni, heitän pari kipunappia naamaan ja menen ulos portaille koulimaan kyssäkaalintaimia pienempiin purkkeihin. Aurinko paistaa. Linnut mekastaa ja koirat nauttivat puiden varjossa ulkoilmaelämästä. Täällä on kevät.


Elämä verolle

Vielä 15 vuotta sitten meillä oli miehen kanssa hassu unelma mahdollisimman yksinkertaisesta ja luonnonmukaisesta elämäntavasta. Halusimme mahdollisimman pitkälti kasvattaa itse ruokamme, kuluttaa mahdollisimman vähän ja käydä palkkatöissä vain sen verran, mikä sellaisen elämäntyylin ylläpitämiseksi on aivan välttämätöntä. Voi pyhä idealismi ja yksinkertaisuus!

Haaveet kaatuivat lopulta rehellisesti sanottuna omaan ahneuteemme ja laiskuuteemme. Vähitellen alkoivat myös fyysiset seikat rajoittaa jaksamista. Sen jälkeen, kun minä aloin tarvita kalliita lääkkeitä ja otimme huolehdittavaksemme kaikki nämä eläimet, sitoumuksia on ollut niin paljon, ettei rahattomana eläminen tulisi enää kuuloonkaan.

Tämä kaikki tuli mieleen, kun eilen kuulin, että nyt on valtiovalta keksinyt lätkäistä kansalaisille jälleen yhden yleisen, kaikille automaattisesti lankeavan veron, eli mediamaksun. Yhä enemmän tuntuu ilmaantuvan sellaisia pakollisia maksuja, jotka eivät ole suorassa suhteessa yksilön kuluttamien palvelujen määrään (esim. autovero on maksettava ajetuista kilometreistä riippumatta. Työnhakijan työssäkäyntialue on määritelty niin suureksi, että ainakaan täällä maalla, missä julkista liikennettä ei juuri ole, auto on oltava, mikäli aikoo kelvata työnhakijaksi -vain yhden esimerkin mainitakseni).

Henkilökohtaisesti minulla ei ole nyt juuri mitään hätää. Pieni eläke ja puolison palkkatulot kattavat kyllä meidän menomme. Sääliksi käy niitä, joilla ei ole mitään pelivaraa, kun ulosmittaukseen kelpaavia maksuja mätkähtelee vastaansanomattomasti suunnasta ja toisesta. Hieman kohtuuttomalta tuntuu esimerkiksi sellainen, että terveyskeskus- ja sairaalamaksut menevät täällä hyvin nopeasti ulosottoon. Tiedän henkisiltä kyvyiltään rajoittuneita potilaita, joille on ehtinyt kertyä tuhansien eurojen edestä maksettavaa ennenkuin ulkopuolinen taho on puuttunut asiaan ja ryhtynyt purkamaan sumaa.

Rahatta ei nyky-yhteiskunnassa enää pärjää. Vielä ikävämpää on se, että tietystä kulutustasosta on julkisessa puheessa tulossa normi, josta poikkeaminen on synti ja häpeä. Eilisiä uutisia katsoessa tuli itselleni ainakin selkeä vaikutelma, että sähköisen median seuraaminen kuuluu kunnon kansalaisen tunnusmerkkeihin. Kuluttamisesta kieltäytymiseen tällä saralla ei anneta enää edes mahdollisuutta.

Toki kannatan lämpimästi julkisten palvelujen yhteistä rahoittamista. Ymmärrän myös sen, että vapaamatkustajia on liikaa, jotta rahoituspohja olisi riittävä. Sitä en vaan periaatteena ymmärrä, ettei ihmisille anneta edes teoriassa vaihtoehtoa olla katsomatta kotonaan televisiota, käyttämättä nettiä ja kuuntelematta radiota.

Eikö tähän nyt muuta ratkaisua keksitty? Tämähän lähentelee jo diktatuuria ja aivopesua.


torstai 23. huhtikuuta 2009

Tänään se on tehtävä

Tänään se nyt on viimeinkin tehtävä - nimittäin hankittava jonkinmoinen netin ulkopuolinen elämä. Niin minä viime yönä kipujen kourissa päättelin. Olen nyt lokakuusta lähtien yrittänyt pakoilla ankeata arkeani täällä blogeissa ja muualla verkon silmukoissa. Olen kuvitellut, että unohtamalla itseni ja mahdollisimman pitkälle myös tämän fyysisen todellisuuden pääsisin karkuun sitä karua todellisuutta, että olen onneton ja joka paikkaan sattuu.

Ajoittain se on onnistunut ja vertaistuella on verraton voima. On voimauttavaa löytää blogeista ihmisiä, jotka ovat selviytyneet paljon pahemmistakin paikoista kuin minä ja niitä, jotka päivästä toiseen valittavat ja kippuroivat kipuineen edelleen yhtä neuvottomina. Viime yönä totesin kuitenkin, että haluan jättää jälkeeni jotain muutakin kuin jonon merkkejä bittiavaruuteen.

Joka paikkaan sattuu istunpa sitten paikoillani tai teen jotain. Kyse on pelkästä aste-erosta. Toisten kannalta sillä on silti väliä käytänkö aikani läppäri sylissä vai teenkö jotain heidän viihtyvyytensä parantamiseksi.

Uskonhan edelleen vankasti siihen, että onni on aina sivutuote, ei päämäärä. Se tulee vaivihkaa ja vahingossa, usein juuri silloin, kun tehdään työtä jonkin itseä tärkeämmän päämäärän hyväksi. Minulle nämä omat läheiset ja periaatteessa kaikki kohtaamani elolliset ovat tärkeitä. Pitkältihän tämä masennukseksi kutsuttu paha oloni johtuu siitä, että en ole enää aikoihin jaksanut, enkä pystynyt tekemään mitään hyvää kenellekään ja sitä kautta kiertäen itselleni.

No, nyt ryhdyn tuumasta toimeen: rapsutan ensin kissat, huushollaan vähäsen, keitän kesälomaansa viettävälle miehelle hyvät kaffeet ja lajittelen sitten vielä vähän lankoja pois annettavaksi, kun ei näillä käsillä enää neuleita synny.

Aurinko paistaa. Jos jalka suostuu yhteistyöhön, ehkä nappaan seurakseni vielä iltasella vanhimman, hidastassuisen koiran ja köpsyttelen sen kanssa tarkastamaan, joko tienvarsilla pilkistelisi leskenlehtiä. Siellä se jossain on, päänsisäisen maailmani ulkopuolella, etäämpänä sähköisestä verkosta, ihan oikea elämä.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

Homma kusee

Viime yönä yritin houkutella Nukkumattia paikalle Ajankohtaisella Kakkosella. Niitä oli talletettuna digiboxilla useampikin pätkä, vaan eipä tehonnut. Taisi säikähtää entistä pahemmin se unihiekoittelija, kun rupesi tulemaan juttua vääristyneestä huoltosuhteesta ja viturallaan olevasta työllisyysasteesta. No, kyllä siinä Akallakin taas verenpaine nousi.

On nimittäin aika rankkaa kuunneltavaa se, että vanhukset, vammaiset ja sairaatkin olisi saatava takaisin töihin, jotta elintaso ei Suomessa rajusti laske. Mitähän se sellainen mahtaisi tehdä meidän vammaisten ja sairaiden elintasolle? Pakottauduin hetkeksi pieneen muistelutuokioon ja yritin kuvitella, mitä tapahtuisi, jos aikakone heittäisi minut yön aikana vaikkapa neljän vuoden takaiseen tilanteeseen.

Sain silloin palkkaa viideltä eri työnantajalta. Lisäksi vielä muutama laulukeikka päälle. Silti ei tainnut tulotaso yltää edes suomalaisten mediaanituloon. Aamuisin työt alkoivat päivälukiolla usein kahdeksalta ja iltalukion tunnit päättyivät yhdeksältä illalla. Kun joskus vienosti pyysin lukujärjestyksen tekijää sijoittamaan tuntini niin yhtenäiseksi pätkäksi kuin mahdollista sain poikkeuksetta vastauksen, että homma on niin monimutkaista, ettei siinä yhden sijaisopettajan toiveita voi ruveta huomioimaan, muutenhan moista kohta vaatisivat kaikki.

Niin tein sitten kaksi vuotta aamusta iltaan, sangen sairaana työpäiviä, jotka koostuivat pienistä pätkistä eri oppilaitoksissa, eri puolilla maakuntaa . Kurssien valmisteluun kului uudella opettajalla valtavasti aikaa ja energiaa, eikä siitä työajasta makseta erikseen. Lisäksi opiskelin viimeistä pätevöitymiskulutusta ja kirjoitin paikallislehteen kolumnipalstaa. Kun yritin pohdiskella selviäisinkö siitä kaikesta nyt, totesin, että en kahta päivääkään.

Kun valtiovalta patistelee nyt sairaita ja eläkeläisiä takaisin työelämään, en usko että pelkkä uhkailu ja kiristäminen auttaa. Pitäisi olla sopivia työpaikkoja tarjolla. Nythän niitä ei näytä riittävän edes terveille.Työelämässä tulisi myös tapahtua radikaaleja muutoksia ennenkuin siinä tahdissa ja vaatimustasolla vajaakuntoiset pärjäävät.

Eniten minua kummastuttaakin se, että ainakin tiedotusvälineissä syyttävä sormi suunnataan jatkuvasti yksilöihin, eikä puhuta alkuunkaan tarpeeksi siitä, miten yrityksiä voitaisiin ohjata ja tukea työllistämään vajaakuntoisia. Nykyisellä "tulos tai ulos" -mentaliteetillahan kilpailussa eivät kestä vahvemmatkaan (sen paremmin yritykset kuin yksilöt).

No, työhaluja Akalla kyllä riittäisi, jos joku tämmöisen rupuakan koulutusta vastaaviin hommiin vielä kohtuukorvauksella ja inhimillisillä työehdoilla ottaisi. Ne työehdot kuitenkin ovat se tärkeämpi osuus. Se tulisi kansantaloustieteilijöidenkin jo tajuta. Ei auta rahalla kiristäminen, eikä nälkäkuuri, jos ei ihmisellä kertakaikkiaan jalka nouse, eikä voimat riitä. Koittaisivat nyt jo viimeinkin tajuta, että homma kusee eri paikasta kuin tilastojen äärellä näyttää.

tiistai 21. huhtikuuta 2009

Kukaan ei tykkää kitisijöistä

"Niistä nenäs, nosta housus ja oo niinku muukki räkänoukat". "Ei auta itku markkinoilla, eikä poru akanotos". "On sitä ennenki kakaroota saatu, eikä nuan pirusti poraattu"...En tiedä onko pohojalaasessa kansanperinteessä erityisen paljon itsensä hillitsemistä suosittelevia sananlaskuja, mutta ihan miettimättä tulee kyllä mieleen aika monta.

Pahasti saa sanoa. Suorapuheisuutta näillä seuduilla suorastaan ihannoidaan, mutta surua, avuttomuutta ja heikkoutta ei sovi näyttää. Lakeuksilla on aina pärjätty. Kitisijöistä ei tykkää kukaan. En kieltämättä aina minä itsekään. Siksikin peiliin katsominen on nykyään niin vaikeaa.

Loputtomasti valittavat ihmiset imevät toisista elämänvoiman, latistavat ilon ja herättävät ehkä ahdistusta, kun olisi halua, mutta ei pysty mitenkään auttamaan. Itsekin olin pitkään tyyppi, jonka mielestä sellaista asiaa on turha vatvoa, jolle ei mitään mahda. Ajattelin, ettei se puhumisesta parane, pitää tehdä jotain - kunnes elämä opetti, että on paljon vaikeita asioita, joille ei mitään ole tehtävissä. Silloin valittaminen, surun ja ahdistuksen ilmaiseminen voi olla ainoa keino lievittää tuskaa.

Helppoa se ei ole vastaanottajallekaan. On turhauttavaa kuunnella samat voivottelun aiheet päivästä toiseen. Sairauden kyseessä ollen kalvaa myös jossain alitajunnassa oman kuolevaisuuden pelko: Mitäs, jos minulle joskus käy samoin? Se voi olla niin kauhistuttava ajatus, että sitä paetakseen on lähdettäva kokonaan pois sairaan, kuolevan, surevan tai muuten kärsivän luota.

On myös muita keinoja lievittää omaa ahdistustaan kuin puhua siitä muille. Minulle sanat ovat kuitenkin se tärkein ja tehokkain. Kuuntelijat alkavat vaan olla vähissä. Tunnistan nimittäin jo aika pienistä merkeitä, koska toisella alkaa olla kuppi täynnä, enkä missään nimessä halua tieten tahtoen lähimmäisiä ylikuormittaa. Kun en alati jaksa teeskennelläkään, on pakko vetäytyä yksinäisyyteen.

Onneksi on sentään nämä otukset. Ne jaksavat aina, vaikka ihminen olisi kuinka huonoa seuraa.. ja onhan minulla myös tämä blogi, mutta vähitellen on alkanut tuntua, ettei tännekään voi kaikkea surkeuttaan kaataa. Pitäisi olla objektiivisempi, positiivisempi, ulospäinsuuntautuneempi ja viihdyttävämpi - varsinkin, kun näyttää siltä, että tätä ihan oikeasti joku joskus lukee ja vaivautuu peräti kommentoimaan rakentavasti ja ystävällisesti. Aina sama ongelma: sosiaalisuus, toiset ihmiset. Samassa nipussa ilo ja taakka.


Päivän parhaat

Tänään kivut olivat tavallistakin kovempia. Ahdistaa ja pelottaa, kun liikkuminen käy kaiken aikaa vaikeammaksi. Silti nauratti makeasti, kun kuulin tämän tositapauksen:

15- vuotias tyttö oli äitinsä kanssa kyläilemässä kummitätinsä luona maalla. Muut istuivat olohuoneessa, kun keittiöstä kuului innostunut huuto: "Äiti, tuu kattoon. Täällä on eläin." Väki kiiruhti tarkastamaan minkälaisesta eläväisestä mahtoi olla kysymys. Tyttö osoitti ikkunasta ulos lintulaudan alla ruokailevaa fasaania.

Ilmeisesti se neitokainen ei ollut ainakaan yksi niistä, joita viimeksi PISA-tutkimuksessa testattiin.. Sen verran epämääräiseksi jäi tuo lajinmääritys.

Hiukan hymyillytti myös siinä kohtaa, kun mies puoliltaöin vapaapäivän päätteeksi kajautti alakerrasta riemuissaan: "Kerrankin kannatti kattoa kalenteriin. Mulla on tää viikko kesälomaa!" Harvoin olen kuullut kenenkään lomiaan unohtelevan, mutta meillä tällaistakin sattuu. Onneksi oli mukava yllätys tällä kertaa.


maanantai 20. huhtikuuta 2009

Elämä ei ole matematiikkaa

Mitä vanhemmaksi elän, sitä vähemmän uskon yksilön valinnanmahdollisuuksiin. Vain vahvoilla on varaa uskoa vapauteen. Meidän hauraiden, kipuilevien, eri lailla ahtaissa astioissa kasvatettujen kuolevaisten on pakko ottaa huomioon hengen, fysiikan ja sosiaalisen ympäristön rajoitukset. Elämä ei ole matematiikkaa. Arjessa 1+1 on yllättävän harvoin 2, vaikka otettaisiin huomioon useampiakin muuttujia.

Siksi en usko siihen, että ihminen voi aina valita edes omaa asennoitumistaan, kuten Isopeikko tuon edellisen postauksen kommenteissa ja muun muassa kovasti ihailemani Viktor E. Frankl, logoterapian perustaja väittävät. Frankl sanoo kirjoissaan, että ihminen kestää (henkisesti) mitä tahansa, kun vain tietää miksi, siis koska hänellä on syy ja tarkoitus, jonka vuoksi ponnistella. Teorian lisäksi hänellä oli aiheesta vankka henkilökohtainen kokemus saksalaisten keskitysleireiltä.

Itse kestän nykyään hyvin vähän yhtään mitään, eikä siihen auta omat valinnat tai hyvät päätökset. Tarvitsen armahdusta, anteeksiantoa ja tilaa olla tällainen kuin olen - edes täällä marginaalissa, poissa nopeampien ja vahvempien jaloista. Samalla tavoin lempeästi ja armollisesti tahtoisin oppia suhtautumaan toisiinkin, myös niihin vahvoihin , joilla näyttää aina olevan elämä hallinnassa ja valinnat kohdallaan.

En tiedä olenko oikeassa, mutta minusta näyttää siltä, että ihmisen valinnanmahdollisuuksiin ja henkiseen vapauteen haluavat uskoa kiihkeimmin ne, jotka eivät tunnusta materiaalisen ulottuvuuden ulkopuolista todellisuutta tai eivät ainakaan etsi kosketusta siihen. Nykyään, kun niin sanotut "suuret kertomukset" ovat romahtaneet ja uskonnot länsimaissa menettäneet valta-asemansa, tieteen piiristä nousee jatkuvasti uusia uskonnonkorvikkeita. Muun muassa psykologia syytää loputtomasti erilaisia teorioita ja terapioita, joiden avulla ihmisten pitäisi saada psyykkiset ja sosiaaliset ongelmansa hallintaan. Vielä eivät tilastot niiden toimivuuden puolesta todista. Ehkä se ottaa aikansa? Itse kuitenkin etsin toivoni muualta..



sunnuntai 19. huhtikuuta 2009

Negatiivisten tunteiden ilmaisemisesta

Eilisten tapahtumien ja mukavien kommenttienne (kiitos niistä) inspiroimana olen uskaltautunut pohtimaan itselleni hankalaa aihetta: negatiivisten tunteitten ilmaisemista. Ei voi väittää, että KAIKKIEN ikävien asioiden ääneen sanominen olisi minulle vaikeaa, mutta huomaan, että aivan erityisesti sellaiset tilanteet ovat, joissa vahingon tai loukkauksen kärsijänä olen pelkästään minä itse.

Toisten asioita ryhdyn ajamaan hyvinkin kärkkäästi, mutta kun joku pettää lupauksensa minulle, on ilkeä tai kohtelee epäoikeudenmukaisesti, minulla on aina sellainen olo, ettei tästä kannata nyt nostaa meteliä. Kostaminen ei tulisi mieleenkään, mutta asiallinen palaute tai tyytymättömyyden ilmaisu suoraan kasvokkainkaan ei oikein luonnistu. Pelkään aiheuttavani sillä enemmän vahinkoa kuin hyvää, sillä mitä hyödyttää, jos sen keskustelun jälkeen on paha mieli sekä minulla että palautteen saajalla, eikä hän ehkä kuitenkaan sen perusteella muuta käyttäytymistään, vaan jää mahdollisesti vain kantamaan kaunaa minulle..

Työelämässä moni joutuu useinkin tilanteisiin, joissa negatiivista palautetta on pakko antaa. Silloin suojana on yleensä ammattirooli ja moitteet on helppo perustella, jos työvelvollisuudet on selkeästi määritelty. Yksityiselämässä tilanteet ovat mutkikkaampia, kun ihmisillä on niin erilaiset moraalikäsitykset.

Itselleni on esimerkiksi hyvin tärkeää olla ajoissa paikalla, jos on sovittu tapaaminen. Myöhästymistä pidän toisen ajan varastamisena. Silti myöhästely on monissa kulttuureissa ja monille ihmisille pelkkä käyttäytymispiirre, ei mikään moraalinen kysymys.

Se, mitä olen tänään ponnekkaimmin pohdiskellut on se, mahdanko olla raukkamainen ja toimia väärin, kun ratkaisuni epäluotettaviksi osoittautuneiden ihmisten suhteen on yleensä yksinkertaisesti pysytellä heistä vastedes mahdollisimman kaukana. Onko kyse omasta pelostani ajautua konfliktiin? Olisiko sittenkin parasta sanoa suoraan, että toisen käytös on loukannut? Vai onko jokaisella niin kyseenalaistamaton oikeus omaan elämäntapaansa ja moraalikäsityksiinsä, että elleivät ne minua miellytä, paras ratkaisu on tosiaan häipyä ja hankkiutua sellaiseen seuraan, joka on enemmän samalla aaltopituudella?

lauantai 18. huhtikuuta 2009

Hyvä kiertämään

En osaa sanoa kumpiko hämmästyttää enemmän: ihmisten epäluotettavuus ja piittaamattomuus vai odottamaton ystävällisyys ja avuliaisuus. Kumpaakin olen tänään saanut kokea. Siitä ei ole epäilystäkään, että lupausten pettäminen aiheuttaa vahinkoa ja pahaa mieltä, mutta mitä saa aikaan yllättävä hyvyys? Minut se ainakin saa liikuttumaan, ilahtumaan ja herättää halun tehdä myös hyvää muille, pistää hyvän kiertämään.

perjantai 17. huhtikuuta 2009

Olennaista

Eilen avasin tuutin katsoakseni mainosteeveen kymppiuutiset. Epäuskoisena, mitään tajuamatta, tuijotin ruutua ja kuuntelin loputtomalta tuntuvaa selostusta Nokian tuloskehityksestä. Vaikutti siltä, kuin mitään muuta uutisarvoista ei maailmassa olisi tapahtunutkaan kuin pörssikurssien keinahtelua ja muuta talouteen liittyvää.

Jossain vaiheessa siirryttiin urheilu-uutisiin. Niistäkään en tajunnut mitään. Kun aihe ei kiinnosta, enkä edes tiedä, mikä on se JYP, jota nyt niin juhlittiin, on kertakaikkiaan yhdentekevää millaisella välineellä minkäkinmuotoista palloa on jossain lennätetty ja kuka on valittu vuoden pelaajaksi..

Päivällä olin lukenut nettiuutisista, että uusimman ennusteen mukaan merenpinta nousee 50 vuoden kuluessa jäätiköiden sulamisen vuoksi jopa 3 metriä. Niiden vesimassojen alle hukkuu monta suurta kaupunkia, muun muassa Kalkutta, New Orleans ja Miami..ehkä jo meidän lastemme elinaikana. Mitä tapahtuu kaikille niille ihmisille, joiden elinolosuhteet muuttuvat lopullisesti?

Hetkeksi tuli todella häiriintynyt ja vieraantunut olo. Mikä tässä maailmassa nyt onkaan olennaista: taloudellinen kasvu ja pyhä kilpailukyky, joka tulee säilyttää hinnalla millä hyvänsä? Viihde, joka tuo elämäämme sisältöä ja pitää ajatukset poissa synkistä vesistä (sananmukaisesti, tällä kertaa)? Vai minun pieni arkeni, oma mikrokosmokseni, jota tänään järkytti tuo varsin konkreettinen talouskriisi, (jonka yksi ratkaisu näkyy muuten tuossa kuvassa. Kävin nimittäin ostamassa uuden kukkaron. Tuo oli miehenkin mielestä ihan minun näköinen.Ehkä koirat eivät innostu niiteistä ja vetskareista ihan yhtä paljon kuin herkullisesti tuoksuvasta nahkasta)..

Eiköhän se ole kaikille aika selvää, ettei sen paremmin oma arki, viihde kuin taloudellinen kasvukaan ole enää entisessä olomuodossa mahdollista, jos päästämme tämän katastrofin karkaamaan käsistä. Vai onko?


Elämä on seikkailua


"Elämä on seikkailua" sanoo Isopeikko tuon edellisen postauken kommenttilootassa. Viime yön unettomina tunteina pyörittelin siitä teemasta mielestäni täyteläisen kyökkifilosofisen taikinan, josta ajattelin tänään keikauttaa blogiin komean kakun. Mitä vielä!

Aamulla odotti alakerrassa yllätys, jonka seuraamusten korjaamiseen kuluu nyt tämä päivä - eikä taida riittääkään. Koirat nimittäin olivat yöllä penkoneet kauppakassin uumenista soman punaisen nahkalompakkoni ja silpunneet sen sisältöineen käyttökelvottomaksi. Siellä meni pankkikortit, ajokortti, sairausvakuutuskortti, kirjastokortti ja lukemattomia muita muoviläpyskoitä ja lappusia. Onneksi setelirahaa oli vain 20 euroa. Siinäkin on riittävästi palapeliä teipillä koottavaksi.

Joten hankkiudunpa tästä nyt asioille ja yritän pelastaa mitä pelastettavissa on. Ainakin pankkiin on ehdittävä rahaa ruinaamaan, kun tuo kortti ei tuollaisenaan varmasti missään kelpaa. Illalla on tulossa vieraita. Huomenna ollaan menossa toisen riiviön kanssa sen ensimmäiseen koiranäyttelyyn. Kunpa se osaisi nyt edes siellä näyttää edustavamman puolensa, eikä järjestäisi mitään tämäntapaista omaa kivaa...

Jälleen kerran on muistutettava itselleen, että minä itse olen tämän elämäntavan valinnut ja kaikki nuo karvaiset kauhukakarat hankkinut...ja ovathan ne rakkaita, suloisia, hauskoja ja elämäniloa täynnä. Onhan niiden kanssa arki yhdenlaista seikkailua. Ei mitään suurta ja mullistavaa, mutta ihan riittävästi tälle pienesti rähjäiselle elämälle.

torstai 16. huhtikuuta 2009

Hullujen huvit

Hulluillon kuulemma halavat huvit. Akalloli tänään ihan ilimaaset. Kun ei aamulla silimäklaseja mistää löytyny (oli taas tullu pistettyä taltehen), päätin kokeella kummoosta olis elämä iliman sellaasia nykyaikaasia elämänhelepottimia. Ei ollu kuulkaa hääppööstä. Vaikkei mulloo kummaskaa silimäs miinusta kolomiakaan, kompuroottin ympäri talua ku sokia kana ja potkaasin varpaani milloon mihinkäki kulumahan, kun en nähny varua. Lähelle näjen ihan kelevollisesti, niin jotta kirijoottaminenki sujuu, mutta kauempana on pelekkää sumua. Pualilta päivin päätin, jotta ny piisaa ja kollasin niin kauan, jotta löyrin ne kakkulat piirongin takaa, minne ne oli kissi tiätysti taas tiputtanu.

Ny meinaan värkätä tukkahan raitoja, jottei viarahat parin viikon päästä siskoflikan häis huamaa, jotta morsiammel jo ihan ikäloppu siskoo. On meinaan ilimaantunu jostaki harmaata tuahon ottatukkaan. Färin vaikutusta orotelles tairan kylvää viälä muutaman purkillisen yrttejä taimettumahan. Sitruunamelissaa, salviaa ja rakuunaa vois ainaki laittaa. Tänä vuanna ajattelin kokeella niiren vilijelyä jonkinlaasis pötiis, jotta non sitte heleppo hairata mukahan, jos tuloo muutto kesken kasvukauren.

Täs postaukses ei ny ollu taas päätä ei häntää ja mun oliki tarkootus päästellä tälläästä ihan mualle, mutta kun siihen osootteeseen ei ny teknisten häihäräppöjen takia päässy, niin pistinpä sittekki tänne. Jotta tällaasta..

Ihana hiljaisuus

Kaikki ihmiset eivät omaksu uutta tietoa samalla tavalla. Erilaisia oppijoita on tutkimustulosten perusteella jaoteltu muun muassa kuuloaistin, näköaistin, liikkeen (kinesteettinen) tai tuntoaistin (haptinen) kautta tehokkaimmin oppiviin. Mikään tapa ei ole toista parempi, mutta peruskoulu taitaa suosia kuulo- ja näkötyyppejä, kun tekemällä oppimiseen on niin vähän tilaa ja aikaa.

Eilen piipahdin vanhempiani tapaamassa ja palasin jälleen kerran kotiin sananmukaisesti "korvat soiden". Heidän kuulossaan ei tietääkeni ole erityisempää vikaa, mutta silti radio pauhaa keittiössä aamusta iltaan ja pahimmassa tapauksessa saattaa televisiokin olla viereisessä huoneessa auki.

Meikäläistä äärimmäisenä "korvatyyppinä" sellainen meteli ahdistaa, samoin kuin sekin, että heillä, kuten monilla muillakin, on tapana puhua yhteen ääneen ja toistensa päälle. Lapsiperheissähän kommunikointi on usein varsinaista kilpahuutoa, kun kaikki yrittävät yhtä aikaa saada äänensä kuuluville ja vanhemmat kurottelevat kahvipöydässä pienokaistensa pään yli saadakseen edes muutaman sanan vaihdettua kuulosuojaimia kaipaavan vieraansa kanssa.

Minun kodissani on useimmiten hiljaista , vaikka hiljaisuus on meikäläisen kannaltani väärä sana, koska kuulen ja rekisteröin jatkuvasti ympärilläni lukemattomia ääniä, joita mies ei yleensä huomaakaan. Tiedän otusten äänensävystä, mikä niillä on hätänä, alakerrasta kantautuvasta kolinasta, mitä koiranpennut ovat parhaillaan pöydältä pihistämässä ja oman autoni muuttuneesta äänestä yleensä hyvinkin tarkasti missäpäin uusi vika sijaitsee. Kun joku puhuu, haluan kuulla tarkasti mitä hän sanoo. Joskus muistan vuosien takaisia keskusteluja ja tunnesävyjä sanasta sanaan. Teatterikursseilla harjoiteltiin paljon toisten kertomien tarinoiden toistamista ja minun vahvuuteni oli oppia ne nopeasti pienintä yksityiskohtaa myöten.

Olen joskus miettinyt, että ehkä olen sittenkin onnekas, kun olen menettänyt sairauksien vuoksi eniten liikuntakykyäni. Toki muisti ja keskittymiskykykin on heikentynyt, mutta kuulo ja näkö sentään pelaavat. Etuoikeus sinänsä on myös mahdollisuus asua maalla, missä jatkuva liikenteen melu ja naapurista kantautuvat äänet eivät häiritse. Onhan melu todettu merkittäväksi stressitekijäksi kaikkien ihmisten kohdalla, mutta eniten se tietenkin rasittaa herkkäkorvaisia yksilöitä. Ah, ihana hiljaisuus, miten se helliikään sielua ja miten paljon sävyjä siinä onkaan!


keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Yrittäisivät nyt päättää

Kun akka oli ipana, vanhamummu, eli isoäidinäiti, käski pistää paljon voita leivälle, jotta näkö paranee. Leipä oli kuulemma terveellistä ja puuro hyvää perusruokaa. Teini-iän painonvartiointiajoistakin mieleen on jäänyt päällimmäisenä se, että senaikaisten käsitysten mukaan hiilihydraatteja kannatti syödä paljon, koska niiden sulattamiseen elimistöltä kului muka enemmän energiaa kuin muiden ravintoaineiden. No, nyt sitten karpataan joka puolella..

Kananmunat ovat olleet pitkään suomalaisten mielestä vaarallista syötävää korkean kolesterolipitoisuutensa vuoksi. Tänään osui kuitenkin silmiin tämmöinen juttu, jossa väitetään todistetun, etteivät ne ihmisen elimistössä kolesterolipitoisuutta nosta alkuunkaan niin paljon kuin on kuviteltu.

Hohhoijaa. Yrittäisivät nyt päättää. Jotenkin sen vielä käsittää, että tiedon karttuessa käsitykset muuttuvat, mutta se ottaa pattiin, että suorastaan vastakkaisia ja keskenään kilpailevia käsityksiä pursuaa joka tuutista. Tiedä tässä nyt sitten, mihin uskoa. Hankalaksi tilanteen tekee myös se, että ennen nämä terveysasiatkin saattoi jättää herrojen haltuun. Nyt jokainen on itse vastuussa valinnoistaan: elintavoistaan, ravinnostaan, liikunnastaan ja joidenkin mielestä koko hyvinvoinnistaan. On suorastaan synti ja häpeä olla vanha, läski tai sairas ja maksattaa yhteiskunnalla laiminlyötyjen kuntosalikäyntien seuraukset.

Ei pihkura, pitäisköhän pistää elämä risaiseksi ja lätkäistä tänään lounaaksi lautaselle oikein omeletti.

Eipä ollu turhia lapsuudenaikaiset pelot

Eipä olleet aivan turhia lapsuudenaikaiset pelot, vai väittikö teille kukaan, että vatsaan kasvaa omena- tai appelsiinipuu, jos syötte hedelmistä myös siemenet? Ei ole mikään naurunasia tämmöinen, jos omalle kohdalle sattuu, mutta kyllä silti hiukan tyrmistyksestä toivuttuani tyrskähtelin, kun tänään luin tämän uutisen, jossa kerrottiin, että venäläisen miehen keuhkoista poistettiin sinne kasvanut kuusi!

tiistai 14. huhtikuuta 2009

Parisuhdeteema jatkuu

Parisuhdeteema on pysynyt mielessä pitkin päivää. Hyvähän sitä on itsekseen pyöritellä, kun ei kukaan ole heittämässä sekaan eriävää mielipidettään...

Tämmöisen meemikyselyn nappasin mukaani Muistaako kukaan -blogista. Sopii kierrättää, jos kiinnostaa :-)

Miten kauan tunsitte toisenne ennenkuin aloitte seurustella?

-Heinäkuusta marraskuuhun 1984

Kuka pyysi ketä ulos?

-Ulos??! Kyllä me enimmäkseen ihan sisätiloissa liikuskeltiin...

Kuinka vanhoja olette?

-mies 41v, minä 3 vuotta vanhempi

Onko teillä yhteisiä lapsia?

- ei ole, ei tule, eikä tilattu

Entä lemmikkejä?

- paljon

Mikä tilanne on teille vaikein pariskuntana?

- siivoaminen, jota molemmat inhoavat

Kävittekö samaa koulua?

- kyllä jonkin aikaa

Oletteko kotoisin samasta kylästä?

- emme edes samasta läänistä

Kumpi on älykkäämpi?

- älykkyyttä on monta lajia, mutta taidamme olla yhtä mieltä siitä, että minä

Kumman sisaruksia näette enemmän?

- minun, ja se sopii hyvin molemmille

Kumpi on herkempi?

- olemme molemmat herkkiä, mutta eri tavoilla

Missä käytte eniten ulkona syömässä?

- Saarikosken ihanassa kasvisruokapaikassa

Mikä on kauimmaisin paikka jonne olette yhdessä matkustaneet?

- Taisi olla Lontoo, kun rahat loppuivat kesken matkalla Skotlantiin

Kummalla on hullummat eksät?

- Miehelle ehti kertyä niitä niin vähän ja minun olivat tosi hulluja, että kaipa sitten ne meikäläisen, vaikkei asiasta ole paljon keskusteltu.

Kummalla on pahempi temperamentti?

- Miten sen nyt ottaa. Riippuu arvioijasta. Minä olen äkkipikainen räiväke ja mies passiivisaggressiivinen flegmaatikko. Kumpi ärsyttää enemmän?

Kumpi laittaa ruoan?

- Mies aina silloin, kun halutaan kunnon sapuskaa. Minä silloin, kun yritän olla kiltti ja tiedän, että miehellä on tarpeeksi kova nälkä, jotta meikäläisen keitokset maistuu.

Kumpi on sosiaalisempi?

- Mitä se on?! Mies on, mutta minä näytän ja kuulostan siltä..

Kumpi on siisteysintoilija?

- Ei totisesti kumpikaan

Kumpi on itsepäisempi?

- Ollaan molemmat. Kumpikin on luultavasti sitä mieltä, että toinen on itsepäisempi. Riippuu asiasta.

Kumpi vie suuremman osan sängystä?

- mies, vaikka minä olen paksumpi.

Kumpi herää aikaisemmin?

- minä

Missä ensimmäiset treffinne olivat?

- Mitä on treffit?! Kyllä me kerran käytiin sen vuoksi pizzalla, että olin lyönyt tulevan mieheni kanssa alkusyksystä vetoa, että hän opistovuoden aikana löytää itselleen tyttöystävän. Mitä ei tyttö tekisi pizzan tähden..

Kummalla on suurempi perhe?

- Riippuu laskutavasta

Saatko usein kukkia?

- Keneltä?

Kumpi on mustasukkaisempi?

- ei olla kumpikaan vähääkään. Tässä suhteessa ei ole tarvetta

Kuinka kauan kesti ennenkuin suhteesta tuli vakava?

- Mies oli alusta asti kovasti menossa naimisiin. Vakavaksi se asia taisi vetää vasta, kun avioliiton arki läjähti päin näköä.

Kumpi syö enemmän?

-Mies, vaikkei kyllä päältä katsoen uskoisi

Kumpi pesee pyykit?

-Minä. Pitäähän mun nyt edes jotain täällä tehdä..

Kumpi on parempi tietokoneiden kanssa?

-Mies. Vaikka onkin kiinnostunut enemmän "raudasta" ja ohjelmista (Linux-mies henkeen ja vereen) ja minä sisällöstä.

Kuka ajaa autoa kun olette yhdessä?

-Ennen kumpikin ajoi omaa autoaan. Nykyään autolla ajo tekee olkavarteni kipeiksi. Siksi aina mies.


Yksin kotona osa 102

Mies pakkasi reppunsa ja lähti vaihteeksi kurssitapamiseen Viroon kolmeksi päiväksi. Palattuaan hän lähtee heti seuraavana päivänä pitämään parin vuorokauden lastenleirin. Kyllä se minulle sopii. Enköhän minä nyt jotenkin selviä näiden otustenkin kuljettelusta, kun piha ei ole enää niin jäässä. Isossa aitauksessa koiruilla on tilaa ja tarpeeksi lämmintä juoksennella, vaikken pysty niitä lenkittämäänkään.

Laskin tässä yhtenä päivänä, että kaksikymmentäkolmevuotisesta avioliitostamme olemme miehen kanssa asuneet viikot eri osoitteissa vähintään yhdeksän vuotta. Lisäksi kummallakin on ollut kausia, jolloin työn vuoksi on yhteisestä osoitteesta täytynyt alvariinsa lähteä muutaman päivän työreissuille milloin minnekin.

Nuorempana se toimi todella hyvin. Kummallakin oli aina kuulumisia kerrottavana, kun pitkästä aikaa tavattiin. Pikkuasioista ei kehdattu nahistella, kun yhteinen aika oli niin arvokasta. Kummankin arkisotkut pysyivät enimmäkseen omassa asunnossa, eivätkä turhaan ärsyttäneet puolisoa.

Nykyään on toisin. Vaikka sairaudet ovat tehneet minusta monin tavoin toimintakyvyttömän, pärjäisin varmasti yksin vallan mainiosti, ellei olisi tätä päivittäistä eläintenhoitourakkaa (6 kissaa, 2 lammasta, kukko ja kana + 3 koiraa, joista kaksi vielä pentuja, jotka kaipaavat paljon liikuntaa), josta ei voi luistaa niinäkään päivinä, kun liikkuminen on kipujen takia vaikeaa ja muutoinkin tekisi mieli jäädä päiväksi peittojen alle.

Itse olen kuitenkin näitä eläimiä halunnut aivan yhtä paljon kuin puolisokin. Toisaalta olen ollut meistä aina se harkitsevampi ja järkevämpi osapuoli, joten sietää ihmetellä, millainen mielenhäiriö on saanut minut unohtamaan, että vaikka joskus tahtoisinkin, en voi enää koskaan lähteä kotoa useammaksi päiväksi minnekään, sillä tämmöisen katraan jättäminen jonkun toisen hoitoon ei ole ihan yksinkertainen juttu.

No, niin makaa kuin petaa - sekä liitossaan, että muussa elämässään... ja jos rehellisesti asiaa tuumailen, en minä oikeastaan minnekään täältä enää haluaisikaan. Erakkous on meikäläiselle 90 prosenttisesti ihan vapaaehtoinen valinta. Joka sortin sosiaalisuutta tuli nuorena tankattua varastoon niin, etten usko uusia maisemia tai tuttavia enää tämän elämän aikana kaipaavani ja tottahan tuo mies kotiin jäisi, jos joskus haluaisin jonnekin mennä. Olihan hän melkein neljä vuotta kotimiehenäkin ihan omasta tahdostaan, kun minä olin vielä siinä kunnossa, että kykenin perheen elättämään.

"Eikö sua pelota olla öitäkin yksin kotona?", kysyi naapurinfrouva hiljattain "Paa ny eres tua ovi lukkohon" Minua nauratti ja vastasin: "Ei oo kuule hätää. Jos joku pimiällä viä, niin tuo vuorenvarmasti valosalla takaisin" Mikäs hätä täällä on, omassa kotona.

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Kyssä kyllä

Kevätaurinkoisen viikonlopun jälkeen koitti harmaantuhruinen maanantai. Lumi ehti kuitenkin sulaa pois ja ihana valo kutitteli viherpeukalontynkäni hereille. Iski valtaisa kyssäkaalin hinku. Koska valmista kasvista ei tähän hätään mistään saa, ajattelin edes kylvää niitä.

Jo kolmena vuonna olen yrittänyt niitä kasvattaa, mutta vasta viime kesänä taimet säästyivät lampailta ja kaalimadoilta siihen saakka, että tekivät muutaman komean kyssän, jotka osoittautuivat pitkän ponnistelun ja odottamisen arvoisiksi. Tummanpunaiset möllykät olivat makeita, mehukkaita, mureita ja rapsakoita kuin vastapoimitut omenat. Koiranpennutkin niistä tykkäivät niin, että kerjäsivät vesi kielellä aina, kun semmoista rouskutin. Kovin montaa en viitsinyt ruuaksi asti kypsentää, vaan pistelin poskeen ihan sellaisenaan, kun olivat niin makoisia.

Puutarhaharrastus eri muodoissaan on nykyään korkeassa kurssissa ja kerrankin olen jostain muoti-ilmiöstä mielissäni. Televisio-ohjelmia ja lehtiä on tarjolla joka makuun. Puutarhamyymälät pursuilevat toinen toistaan merkillisempiä "sisustusuutuuksia", häkkyröitä ja väkkyröitä, joita kukaan ei tiennyt tarvitsevansa ennenkuin parvekkeet, ruukkuviljely ja puutarharakentaminen yleistyi, mutta myös mielenkiintoisia uusia kasvilajikkeita ja siemeniä.

Minä olen tämmöinen vanhanaikainen luomupuutarhuri, joka ei kauheasti koristehäkkyröiden päälle ymmärrä. Uusia vihanneslajikkeita tykkään kokeilla ja maatiaisperennoistakin olen innostunut sitä enemmän, mitä pitempään olen vanhassa talossa asunut. Hedelmäpuut ovat suorastaan intohimoni. On mukavaa saada ruokaa omasta maasta, mutta suurin ilo taitaa sittenkin olla tämä jokavuotinen kasvun ihmeen seuraaminen.

Puutarha opettaa ihmisille monenlaista. Minunkaltaistani hätähousua se on kasvattanut oikeaan ajoitukseen ja kärsivällisyyteen. Puutarhatöissä kun kertakaikkiaan on omat lainalaisuutensa. Tammikuussa on turha näillä leveysasteilla hangille siemeniä heitellä, vaikka kuinka olisi kylvöinnostus päällänsä ja kitkemishommiakin on pakko hieman harrastaa, jos mielii rikkaruohojen seasta syksyllä satoa löytää.

Yleisesti ottaen puutarhani näyttää kuitenkin kovasti samalta kuin koko muukin elämäni. Kaikenlaista on aloitettu, mutta paljon on jäänyt kesken. Rehut eivät kasvimaassakaan pysy siisteissä riveissä, vaan kissat käyvät poikkeuksetta järjestämässä kylvökset uudelleen. Ruohonleikkuri ei meillä usein surraa, mutta silloin harvoin, kun jotain niitetään, leikkuujäte otetaan tarkasti talteen kateviljelyä varten ja uusia kohopenkkejäkin rakennetaan sitä mukaa kuin jaksetaan. Torjunta-aineita tai kemiallisia lannoitteita ei tulisi mieleenkään pihalle roiskia. Komposti, kananakakka ja nokkoskäyte riittää. Luonnonmukaiseksi kai tämmöistä kasvattelua joku voisi nimittää, mutta meidän tapauksessa taitaa kaaosviljely olla osuvampi ilmaus.

Kyssäkaalit nyt kumminkin kylvän ja käyn tänään katsomassa joko talvivalkosipulit kurkkivat penkeistä. Maa-artisokkaa voisi löytyä penkinpäästä tämänpäiväiseen keittoon ja pari palsternakkaakin, elleivät myyrät ole syöneet kaikkia. Jokohan basilikaakin uskaltaisi ikkunalaudalta vähän nyppiä. Voi, että kevät on ihanaa!

lauantai 11. huhtikuuta 2009

Outoa valoa

Ihanasti aurinkoinen pääsiäislauantai. Leikkasin omenapuut. Villiminttukissa kulki mukana arvioimassa työn laadun. Ystävätär kävi vierailulla, entinen oppilas aikuislukiosta. Joskus hyvät asiat ilmaantuvat elämään ihan ansiotta ja pyytämättä.

Trullit kulkevat näillä seuduilla pääsiäislauantaina. Nyt ei käynyt yhtään. Eivät taida nykylapset enää vaivautua karkin tähden. Lienee herkkuja tarjolla useammin kuin meikäläisen lapsuudessa. Olisin silti toivonut edes yhden pienen. Olin varautunut isolla pussillisella suklaamunia.

Manantaina 19.20 tulee taas tv kakkoselta yksi lempielokuvistani nimeltään Pieni pyhiinvaellus. Odotan sitä kolmannenkin katsomiskerran jälkeen.

Pian syttyy kylän yhteinen pääsiäskokko. Mies pyysi mukaan katsomaan, mutta enpä taida jaksaa lähteä. Toisaalta tekisi mieli, mutta nyt ei voimat riitä sen paremmin small talkiin naapureiden kanssa kuin parin kilometrin kävelyyn.

Siitä huolimatta olo on onnellinen. Illan hämärtyessä saatan taapertaa takapihalle nuuhkimaan tuulenkuljettamaa savun tuoksua ja kuulostelemaan kevättä. Unkarinsyreenissä lauloi tänään mustarastas ja kurjet huutelevat vastapäisellä pellolla.Minusta tämä on vuoden paras aika.

Haaste

Viiteryhmän käsite on aina kiinnostanut minua. Sosiaalipsykologiassa sillä tarkoitetaan ryhmää, jonka toimintaan, arvoihin ja asenteisiin ihminen samastuu. Toisinaan sen jäseneksi pyritään, vaikkei oikeasti vielä kuuluttaisikaan ja sen ominaisuuksia, elämäntapaa ja tyyliä ihaillaan.

Omaan viiteryhmään liittyviä piirteitä tuodaan esille muun muassa pukeutumisessa, harrastuksissa, kielenkäytössä ja monenlaisissa kulutukseen liittyvissä valinnoissa. Säälittävimpiä ovat ne tapaukset, joissa ihminen epätoivoisesti elää yli varojensa tavoitellessaan ihannoimaansa elämäntyyliä. Yhdenlaista resurssiensa ylittämistä on myös tämä kohtuuton nuorekkuuden tavoittelu, joka saa jotkut turvautumaan melko naurettaviin ja äärimmäisiin keinoihin, jotta voisivat vielä kokea kuuluvansa "nuorten, kauniiden ja rohkeiden" viiteryhmään.

Minun päähäni tämä ajatus putkahti, kun eilen katselin omien ja toisten sivujen suosikkiblogien listoja. Joidenkin sivut ovat selvästi profiloituneet tiettyihin aihepiireihin. Käsityöblogien sivuilla on enimmäkseen linkkejä käsityöihmisten sivuille, ruokablogit linkittävät toisten ruuasta kiinnostuneiden sivuille, poliittiset blogit keräävät ympärilleen aivan tietynlaista lukijakuntaa ja listoilleen linkkejä, jotka johtavat toisiin politiikkablogeihin.

Päiväkirjablogit ovat sitten ihan oma lukunsa. Niiden listat ovatkin mielestäni kaikkein kiinnostavimpia, koska ne saattavat joskus paljastaa jotain syvällisempää kokoajansa maailmankuvasta, luontenlaadusta ja elämänasenteesta kuin yhden asian ympärille keskittyvien blogien suosikkilistat.

Kun katselin oman linkkilistaani, hämmästyin useammastakin asiasta joita en nyt kuitenkaan tässä paljasta (mutta otan mielelläni kommentteja vastaan). Erityisesti yllätyin siitä, että sinne on kertynyt niin paljon miesten kirjoittamia blogeja., sillä käsittääkseni miehet ovat bloggailuharrastuksessa edelleen vähemmistönä ja niin ollen todennäköisyys löytää hyviä miesten kirjoittamia juttuja pitäisi olla pienempi.

Joitakin blogeja olen jonkin aikaa lukenut niin, että en ole tiennyt kumpaa sukupuolta sen kirjoittaja on. Keskustelukumppanin sukupuolella kun ei yleensäkään ole minulle suurta merkitystä, ellei hän itse sitä kovasti esille tuo (ja jos jatkuvasti tuo, niin mielenkiintoni tuppaa jossain vaiheessa lopahtamaan). Silläkin tavoin on muutamia suosikkiblogeja löytynyt.

Olisi tosi kiehtovaa kuulla millainen teidän mielestänne on kiinnostava blogi ja millä perusteilla olette suosikkilistaanne sivupalkkiin kirjoittaneet. Haastan kaikkia aiheesta kiinnostuneita kirjoittamaan siitä jonkinlaisen postauksen omaan blogiinsa. Jos vinkkaatte siitä täällä, tulen innosta vinkuen lukemaan.


perjantai 10. huhtikuuta 2009

Päästäistä

Yöllä oli tupruttanut taas ainakin kymmenen senttiä lunta. Päivän aikana se on latistunut märäksi loskaksi. Matalapaineen ja tuhoon tuomitun siivousponnistelun tuloksena joka paikkaa särkee ja aristaa nyt niin, että ei tee mieli puuhailla muuta kuin varovaisesti hengittää.

Vakaumuksellisena kristittynä minun pitäisi osata innostua pääsiäisestä ja muistakin kirkkovuoden juhlista. Omaa lapsuutta muistellessa arvostan kovasti sitä, että äiti näki vaivaa luodakseen kotiin juhlan tunnelmaa siivouksin, koristein ja herkkuruokia valmistamalla. Meillä iloittiin myös vieraista ja niitä kävi usein.

Niin monessa suhteessa koen olevani aivan toista kuin tahtoisin.Olen vajavainen, keskeneräinen, ja omastakin mielestäni ihan vääränmoinen. No, onneksi juuri siitä lienee osittain tässä pääsiäisen sanomassakin kysymys, että kelpaa, vaikkei riitäkään, ei pysty, ei osaa, ei jaksa. Kerrankin on kysymys jostain muusta kuin omasta suorittamisesta, siitä, että joku on tehnyt jotain suurta minunkin puolestani.

Jospa nyt lakkaisin marisemasta ja hiljentyisin nauttimaan siitä ihan tällaisena kuin olen. Nauttikoon kaikki muutkin, kukin omalla tavallaan... Hyvää, iloista ja toiveikasta pääsiäistä kaikille!

Glitter Graphics - GlitterLive.com

torstai 9. huhtikuuta 2009

3.30

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että ihmisen ei pitäisi ottaa itseään turhan vakavasti. Tunteita tulee ja menee. Joskus elämä kertakaikkiaan puree persiiseen, mutta ennen pitkää asioilla on yleensä tapana järjestyä. Nyt on kuitenkin hirvittävän paha olla. Nuorena tällaisessa olotilassa tapasin istua pianon ääreen ja soittaa aina tämän saman kappaleen. Sammutin valot, mutta sormet osasivat koskettimille, kun sävel oli imeytynyt selkäytimeen. Juicella oli rumankarhea lauluääni, enkä näin jälkeenpäin kuunneltuna arvosta niin kovasti kaikkia hänen sanoituksiaankaan, mutta hänen musiikkinsa oli erottamaton osa varhaisnuoruuttani. Tätä biisiä ei ehkä edes kovin moni aikalainen muista. 3.30 ja valonpilkahdus läpäisee raskaan pimeyden..

Niveljalkaishavaintoja

Eilen, kun parasta aikaa pakoilin pölynimuria sen Arjaannelin ehdottaman vesikannun äärellä, pöyhäisin sohvatyynyä parempaan asentoon ja kuinka ollakaan, sieltä alta kipaisi valtava, mustakoipinen hämähäkki.

Hyvällä itsesuojeluvaistolla varustettuna se älysi vipeltää kiiruimman jälkeen lähimpään sohvanrakoon, mutta Akan pörröiset pelastusjoukot olivat valppaina. Pienin kissa hoksasi saaliin heti ja ryhtyi koukkimaan tyynynvälejä tassullaan. Pari muuta nelijalkaista tuli kannustamaan, eikä siinä hämyhässiparalla ollut paljonkaan mahdollisuuksia. Pian sen maallisia jäännöksiä jo jaettiin kahden kissan ja koiran kesken. Kissat saivat koivet ja koira lihaisemmat palat. Ilmeestä päätellen maku ei kuitenkaan ainakaan koiraa miellyttänyt.

Taannoin kommenttilootassa Äijänkäppyrä mainitsi banaanlastien mukana Suomeen salamatkustaneet käärmeet. Siitä muistin heti tapauksen, joka sattui meille toistakymmentä vuotta sitten täällä Kauhajoella. Kävimme ruokakaupassa ja ostoksia oli sillä kertaa niin vähän, ettei kassia tarvittu. Mies laski tavarat takapenkille ja istui käynnistämään autoa. Hän tunsi jotakin outoa polvellaan ja samassa minäkin hoksasin sen: reilusti tulitikkulaatikon kokoisen karvakinttuisen niveljakaisen oikomassa raitaisia ketaroitaan. Kerrankin liikkui meidän isäntä liukkaasti, aukaisi oven ja huitaisi otusparan pakkaseen. Melkein saman tien tosin säälitteli, että voi sitä raukkaa, ei taida näissä oloissa kauan sinnitellä..

Sen koommin ei ole kaupasta moisia mukaan tarttunut, mutta kotona asustaa tuonkinlaatuista eliöstöä ilmeisesti enemmän kuin haluaisin ajatellakaan. Siivousintoa tuore niveljalkaishavainto sentään mukavasti kasvatti, mutta kyllä minä edelleen kuljetan tuollaisetkin otukset elävänä pihalle mieluummin kuin annan kissan leikittäväksi. Eläviä olentoja nekin ovat, vaikka eivät asuinkaverina meikäläistä miellytäkään.


keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

Kuivakka akka kaaoksessa

Vasta jouluaatonaattona (!) vaihdetut uudet vesikourut romahtivat toiselta puolelta taloa ja vääntyivät katolta putoavan lumen painosta. Pitäisi soittaa ne asentaneelle firmalle ja kysyä onko työllä mitään takuuta, mutta en uskalla.

Viime viikolla hajosi laturi meidän ykkösautosta. Eilen ei mennyt kakkonenkaan katsastuksesta läpi. Hieman on elämä nyt hankalaa, kun miehellä on työmatkaakin päivittäin sata kilometriä . Kaapissa odottaa tämän vuoden kuudes antibioottikuuri. Ei se tietenkään sieltä tehoa, mutta en uskalla aloittaa, kun ei vatsani ole toipunut vielä edellisistäkään.

Kuudella kissalla karvanlähtö. Piha on sohjoista kuravelliä, jota kolme pitkäkarvaista koiraa kantaa tassuissaan ja mahanaluskarvoissaan sisälle vähintään viisi kertaa päivässä. Pääsiäisenä on tulossa vieraita. Meinasin leipoa, mutta leivinpaperi on loppu, eikä ole sitä autoa jolla pääsisi kauppaan. Blogilistakin jumittaa. Suosikkilistani ei ole päivittynyt lainkaan eilisen jälkeen.

Eilen lääkärissä käytiin tutkimuksia läpi ja todettiin, että olen kuivakka akka. Ei erity sylkeä, eikä kyyneleitä. Iho kuivuu ja pientä kuumetta on kaiken aikaa. Vielä pari testiä ja sitten on listalla taas uusi reumadiagnoosi: Sjögrenin syndrooma, joka muuten lisää imusolmukesyövän riskin 44 kertaiseksi. Sydän sentään toimii tällä hetkellä kohtalaisesti. Rasitusta se ei kuitenkaan kestä. Pienikin puuhastelu hengästyttää.

Ihme kyllä tällä hetkellä ei edes ylettömästi potuta. Noiden edellä mainittujen pienempien harmien lisäksi on niin paljon muitakin, joita en nyt viitsi tässä luetella, kun ne liittyvät myös toisten asioihin. Kun kaaos on tarpeeksi massiivinen, olo on kuin myrskyn silmässä: tyyni.

Nyt taidan reteesti keittää kaffit. Otan sitten vaikka toisen protonipumpun salpaajapillerin varooksi, jos ei maha sumppia kestä. Sitten ryhdyn raivausoperaatioon ja teen minkä jaksan. Loput jää sitten yksinkertaisesti tekemättä. Näinhän se menee. Kyllä maailmaan sotkua mahtuu ja meikäläisen elämään.

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Itsehillintää pakastealtaalla

Eilen ruokakaupassa en voinut välttyä kuulemasta, kun isoääninen mies kailotti pakastealtaan äärellä "Ei nuatakaan uskalla enää syärä. Luannonsuajelijootteen tekosia ne lasinkappalehet on. Aivan varmasti. On ne sen verran hullua porukkaa, s....n kettuterroristit"

Pieni ja vihainen kettutyttö minussa pyrki vimmatusti esille ja ääneen, mutta onneksi vuodet ovat kasvattanet pinnalle tätä hmm.. suojaavaa kerrosta. Terävistä kannanotoista kun tuppaa tulemaan pistoja aina jonkun itsetuntoon, omatuntoon tai sieluun..Harkinta on paikallaan senkin suhteen, missä mielipiteensä tuo esille. Eipä olisi tainnut luonnonsuojelun asiaa edistää, jos olisin päätynyt nyrkkirysyyn sen äijänkörilään kanssa siinä pakastealtaan äärellä. Sellaistakin meinasi nimittän kerran kauan sitten tapahtua.

Itse olen myös sangen järkyttynyt myytäviin elintarvikkeisiin ilmaantuneista lasinsiruista. Jos ei ole kyse mystisestä vahingosta, ilman muuta on asialla pahasti häiriintynyt ihmisyksilö tai ryhmä. En kuitenkaan haluaisi uskoa, että vahingonteon takana olisi mikään aatteellinen ryhmittymä - varsinkaan sellainen, jonka ajamiin tavoitteisiin voisin itsekin liittyä.

Löytyvätpä syylliset sitten mistä tahansa, toivon hartaasti, että heidät tavoitetaan ja tämä hulluus loppuu, ennenkuin kukaan kärsii korvaamatonta vahinkoa. Maailmassa on vihaa, turvattomuutta, kipua ja kärsimysta jo aivan tarpeeksi. En ymmärrä, kuinka mitään hyvää voitaisiin edistää noin iljettävällä pahanteolla.