Viimeisimmästä kokonaan kivuttomasta päivästäni alkaa olla jotakuinkin 15 vuotta. Varsinkin alkuvaiheessa kokeilin kaikkia mahdollisia ja mahdottomiakin hoitoja ja kokosin sairauksiini liittyvää tietoa. Kun sitten alkoi näyttää todennäköiseltä, että kipu jää pysyväksi seuralaiseksi, ryhdyin vimmatusti opiskelemaan erilaisia kivunhallintamenetelmiä ja psykologista tietoa aiheesta. Turhaan.
Jotkut kuulemma oppivat elämään vaivojensa kanssa, sopeutuvat, löytävät uutta elämänsisältöä menetettyjen asioiden tilalle ja oppivat lievittämään kipua itselleen sopivin keinoin. Paskan marjat. Krätyakka on niin kovapäistä sorttia, että mitään ei ole kirjojen opeista käytäntöön imeytynyt. Päinvastoin. Tänään kun kirjahyllyssä osui silmiin Ann-Mari Estlanderin ilmeisen tasokas "Kivun psykologia", Akkaa kiukutti niin, että teki mieli karjaista.
Toki olen vähitellen hyväksynyt sen, että kaikista rakkaimmista harrastuksista on täytynyt luopua (eläimiä en laske harrastukseksi. Ne ovat perheenjäseniä). Käsityöt, soittaminen, laulaminen ja puutarhanhoito on pitänyt suurimmaksi osaksi jättää. Joku yltiöpositiivi voisi tietysti muistuttaa, että voihan kaikkea edelleen tehdä vähän, vaikkei kunto entistä volyymiä kestäkään. Ammatikseen laulaneelle ja omavaraistalouteen vihannestuotannossa pyrkineelle "ihan vähän" ei kuitenkaan tuota iloa vaan pahaa mieltä muistuttamalla siitä, mikä on menetetty.
Tuossa Estlanderin kirjassa on varmasti paljon hyvää ja hyödyllistä tietoa, mutta jostain syystä kieroutuneeseen mieleeni on painunut nimenomaan sellaiset asiat, jotka saavat minut toivomaan kirjan kirjoittajalle pariksi vuodeksi terävää piikkiä persuksiin. Sen jälkeen voisimme keskustella asiasta uudelleen. Pohtia esimerkiksi sitä, kuinka kivuista huolimatta kannattaa pysytellä aktiivisena ja miettiä mitä hyötyä kipupotilaalle on kivuliaana pysyttelemisestä: Olisiko osa valituksesta ja kipuilusta pelkkää huomion hakemista ja ikävien velvollisuuksien välttelyä? Mahtaako kipukäyttäytymisessä olla korjaamisen varaa? Loppujen lopuksihan kipu on aina subjektiivinen kokemus potilaan korvien välissä. Niinhän se Estlander siellä kirjassaan väittää.
Joopa joo...tottahan sellainen potilas on ihanteellinen, joka ei valita, eikä hidastele, vaan painaa täysillä, kunnes kone kerrasta tilttaa ja sitten on sekin kipuongelma lopullisesti ratkaistu.
Toivottavasti en nyt kovasti harmistuttanut ketään. Itseä helpotti, kun sai vähän puuskuttaa...
Jotkut kuulemma oppivat elämään vaivojensa kanssa, sopeutuvat, löytävät uutta elämänsisältöä menetettyjen asioiden tilalle ja oppivat lievittämään kipua itselleen sopivin keinoin. Paskan marjat. Krätyakka on niin kovapäistä sorttia, että mitään ei ole kirjojen opeista käytäntöön imeytynyt. Päinvastoin. Tänään kun kirjahyllyssä osui silmiin Ann-Mari Estlanderin ilmeisen tasokas "Kivun psykologia", Akkaa kiukutti niin, että teki mieli karjaista.
Toki olen vähitellen hyväksynyt sen, että kaikista rakkaimmista harrastuksista on täytynyt luopua (eläimiä en laske harrastukseksi. Ne ovat perheenjäseniä). Käsityöt, soittaminen, laulaminen ja puutarhanhoito on pitänyt suurimmaksi osaksi jättää. Joku yltiöpositiivi voisi tietysti muistuttaa, että voihan kaikkea edelleen tehdä vähän, vaikkei kunto entistä volyymiä kestäkään. Ammatikseen laulaneelle ja omavaraistalouteen vihannestuotannossa pyrkineelle "ihan vähän" ei kuitenkaan tuota iloa vaan pahaa mieltä muistuttamalla siitä, mikä on menetetty.
Tuossa Estlanderin kirjassa on varmasti paljon hyvää ja hyödyllistä tietoa, mutta jostain syystä kieroutuneeseen mieleeni on painunut nimenomaan sellaiset asiat, jotka saavat minut toivomaan kirjan kirjoittajalle pariksi vuodeksi terävää piikkiä persuksiin. Sen jälkeen voisimme keskustella asiasta uudelleen. Pohtia esimerkiksi sitä, kuinka kivuista huolimatta kannattaa pysytellä aktiivisena ja miettiä mitä hyötyä kipupotilaalle on kivuliaana pysyttelemisestä: Olisiko osa valituksesta ja kipuilusta pelkkää huomion hakemista ja ikävien velvollisuuksien välttelyä? Mahtaako kipukäyttäytymisessä olla korjaamisen varaa? Loppujen lopuksihan kipu on aina subjektiivinen kokemus potilaan korvien välissä. Niinhän se Estlander siellä kirjassaan väittää.
Joopa joo...tottahan sellainen potilas on ihanteellinen, joka ei valita, eikä hidastele, vaan painaa täysillä, kunnes kone kerrasta tilttaa ja sitten on sekin kipuongelma lopullisesti ratkaistu.
Toivottavasti en nyt kovasti harmistuttanut ketään. Itseä helpotti, kun sai vähän puuskuttaa...
2 kommenttia:
Ihan vapaasti. Kun ottaa pannuun niin ottaa pannuun. Luopuminen on kaikkea muuta kuin kivaa. Minulla taitaa olla vähän samantapaista tarinaa - täysillä eteenpäin kunnes ei kroppa enää kestä. Taisin selvitä yhdellä diagnoosilla mutta siinäkin on välillä sietämistä.
Kipukäyttäytyminen, joo. Taitaa olla yhtä monta tarinaa kuin on kipuakin, ja vaikea siinä on kenenkään mitään yleispäteviä ohjeita antaa.
Aijprle, jos tuon saisin hyppysiini, ensin repisin opuksen ja sen jälkeen haastelisin vähän kirjoittajan kanssa. Onneksi en, toistan EN, varaa tuollaisia kirjoja vaan käytän senkin 50 c järkevämmin (omasta mielestäni)! Minun viimeisin kivuton päiväni, no jaa, on siitä nyt ainakin 8 v. Sen jälkeen on ollut 2.5 melkein kivutonta, siis melkein, päivää. Että räknätköön siitä, ketä kiinnostaa.
Juu, että kipu korvien välissä. Tottamooses, tämä hermostuu, sorry, ei vieraissa plokeissa sais...
Lähetä kommentti