Viime yönä yritin houkutella Nukkumattia paikalle Ajankohtaisella Kakkosella. Niitä oli talletettuna digiboxilla useampikin pätkä, vaan eipä tehonnut. Taisi säikähtää entistä pahemmin se unihiekoittelija, kun rupesi tulemaan juttua vääristyneestä huoltosuhteesta ja viturallaan olevasta työllisyysasteesta. No, kyllä siinä Akallakin taas verenpaine nousi.
On nimittäin aika rankkaa kuunneltavaa se, että vanhukset, vammaiset ja sairaatkin olisi saatava takaisin töihin, jotta elintaso ei Suomessa rajusti laske. Mitähän se sellainen mahtaisi tehdä meidän vammaisten ja sairaiden elintasolle? Pakottauduin hetkeksi pieneen muistelutuokioon ja yritin kuvitella, mitä tapahtuisi, jos aikakone heittäisi minut yön aikana vaikkapa neljän vuoden takaiseen tilanteeseen.
Sain silloin palkkaa viideltä eri työnantajalta. Lisäksi vielä muutama laulukeikka päälle. Silti ei tainnut tulotaso yltää edes suomalaisten mediaanituloon. Aamuisin työt alkoivat päivälukiolla usein kahdeksalta ja iltalukion tunnit päättyivät yhdeksältä illalla. Kun joskus vienosti pyysin lukujärjestyksen tekijää sijoittamaan tuntini niin yhtenäiseksi pätkäksi kuin mahdollista sain poikkeuksetta vastauksen, että homma on niin monimutkaista, ettei siinä yhden sijaisopettajan toiveita voi ruveta huomioimaan, muutenhan moista kohta vaatisivat kaikki.
Niin tein sitten kaksi vuotta aamusta iltaan, sangen sairaana työpäiviä, jotka koostuivat pienistä pätkistä eri oppilaitoksissa, eri puolilla maakuntaa . Kurssien valmisteluun kului uudella opettajalla valtavasti aikaa ja energiaa, eikä siitä työajasta makseta erikseen. Lisäksi opiskelin viimeistä pätevöitymiskulutusta ja kirjoitin paikallislehteen kolumnipalstaa. Kun yritin pohdiskella selviäisinkö siitä kaikesta nyt, totesin, että en kahta päivääkään.
Kun valtiovalta patistelee nyt sairaita ja eläkeläisiä takaisin työelämään, en usko että pelkkä uhkailu ja kiristäminen auttaa. Pitäisi olla sopivia työpaikkoja tarjolla. Nythän niitä ei näytä riittävän edes terveille.Työelämässä tulisi myös tapahtua radikaaleja muutoksia ennenkuin siinä tahdissa ja vaatimustasolla vajaakuntoiset pärjäävät.
Eniten minua kummastuttaakin se, että ainakin tiedotusvälineissä syyttävä sormi suunnataan jatkuvasti yksilöihin, eikä puhuta alkuunkaan tarpeeksi siitä, miten yrityksiä voitaisiin ohjata ja tukea työllistämään vajaakuntoisia. Nykyisellä "tulos tai ulos" -mentaliteetillahan kilpailussa eivät kestä vahvemmatkaan (sen paremmin yritykset kuin yksilöt).
No, työhaluja Akalla kyllä riittäisi, jos joku tämmöisen rupuakan koulutusta vastaaviin hommiin vielä kohtuukorvauksella ja inhimillisillä työehdoilla ottaisi. Ne työehdot kuitenkin ovat se tärkeämpi osuus. Se tulisi kansantaloustieteilijöidenkin jo tajuta. Ei auta rahalla kiristäminen, eikä nälkäkuuri, jos ei ihmisellä kertakaikkiaan jalka nouse, eikä voimat riitä. Koittaisivat nyt jo viimeinkin tajuta, että homma kusee eri paikasta kuin tilastojen äärellä näyttää.
On nimittäin aika rankkaa kuunneltavaa se, että vanhukset, vammaiset ja sairaatkin olisi saatava takaisin töihin, jotta elintaso ei Suomessa rajusti laske. Mitähän se sellainen mahtaisi tehdä meidän vammaisten ja sairaiden elintasolle? Pakottauduin hetkeksi pieneen muistelutuokioon ja yritin kuvitella, mitä tapahtuisi, jos aikakone heittäisi minut yön aikana vaikkapa neljän vuoden takaiseen tilanteeseen.
Sain silloin palkkaa viideltä eri työnantajalta. Lisäksi vielä muutama laulukeikka päälle. Silti ei tainnut tulotaso yltää edes suomalaisten mediaanituloon. Aamuisin työt alkoivat päivälukiolla usein kahdeksalta ja iltalukion tunnit päättyivät yhdeksältä illalla. Kun joskus vienosti pyysin lukujärjestyksen tekijää sijoittamaan tuntini niin yhtenäiseksi pätkäksi kuin mahdollista sain poikkeuksetta vastauksen, että homma on niin monimutkaista, ettei siinä yhden sijaisopettajan toiveita voi ruveta huomioimaan, muutenhan moista kohta vaatisivat kaikki.
Niin tein sitten kaksi vuotta aamusta iltaan, sangen sairaana työpäiviä, jotka koostuivat pienistä pätkistä eri oppilaitoksissa, eri puolilla maakuntaa . Kurssien valmisteluun kului uudella opettajalla valtavasti aikaa ja energiaa, eikä siitä työajasta makseta erikseen. Lisäksi opiskelin viimeistä pätevöitymiskulutusta ja kirjoitin paikallislehteen kolumnipalstaa. Kun yritin pohdiskella selviäisinkö siitä kaikesta nyt, totesin, että en kahta päivääkään.
Kun valtiovalta patistelee nyt sairaita ja eläkeläisiä takaisin työelämään, en usko että pelkkä uhkailu ja kiristäminen auttaa. Pitäisi olla sopivia työpaikkoja tarjolla. Nythän niitä ei näytä riittävän edes terveille.Työelämässä tulisi myös tapahtua radikaaleja muutoksia ennenkuin siinä tahdissa ja vaatimustasolla vajaakuntoiset pärjäävät.
Eniten minua kummastuttaakin se, että ainakin tiedotusvälineissä syyttävä sormi suunnataan jatkuvasti yksilöihin, eikä puhuta alkuunkaan tarpeeksi siitä, miten yrityksiä voitaisiin ohjata ja tukea työllistämään vajaakuntoisia. Nykyisellä "tulos tai ulos" -mentaliteetillahan kilpailussa eivät kestä vahvemmatkaan (sen paremmin yritykset kuin yksilöt).
No, työhaluja Akalla kyllä riittäisi, jos joku tämmöisen rupuakan koulutusta vastaaviin hommiin vielä kohtuukorvauksella ja inhimillisillä työehdoilla ottaisi. Ne työehdot kuitenkin ovat se tärkeämpi osuus. Se tulisi kansantaloustieteilijöidenkin jo tajuta. Ei auta rahalla kiristäminen, eikä nälkäkuuri, jos ei ihmisellä kertakaikkiaan jalka nouse, eikä voimat riitä. Koittaisivat nyt jo viimeinkin tajuta, että homma kusee eri paikasta kuin tilastojen äärellä näyttää.
4 kommenttia:
Nuoret firmoista ulos, kun palkaa pyytävät.
Tilalle vanhat ukot ja akat. Nehän ovat tottuneet tekemään hommia puoli-ilmaiseksi ja suu supussa.
Iisi
Juu, on ne nuoret niin hävyttömiä, Iisi ;-)
aamen. täyttä asiaa.
Oikeassa olet!
Niin tässä kuin monessa muussakin asiassa on päättäjiltä hävinnyt täysin käsitys siitä mitä nykyinen, tavallisen ihmisen tavallinen (työ)elämä pitää sisällään.
Lähetä kommentti