keskiviikko 25. elokuuta 2010

Nalle kainalossa


Kylläpä hymyilytti kun luin hellyttävän uutisen, jossa kerrottiin, että useampi kuin joka kolmas britti menee nukkumaan pehmolelua halien. Hihitys meinasi kääntyä jo vähän ivalliseksi ja tuumailin, mahtavatko ne käyttää uniriepuakin.

Sitten hoksasin, että pehmolelujahan minullakin on vuode niin täynnä, että välillä on ihan vaikea mahtua itse sekaan. Teddykarhuista ei varmaan lähde lakanoihin edes yhtä paljon karvaa kuin näistä minun nukkumakavereistani, eikä kuratassuista ole riesaa.

Hämärästi muistan vielä ajan, jolloin ajatuskin jonkun elikon kanssa nukkumisesta tuntui epähygieeniseltä ja iljettävältä. Eipä tunnu enää, enkä ikipäivänä voisi unohtaa näistä yhtäkään hotelliin tai muualle, kuten nuo britit kuulemma tekevät nallukoilleen..

maanantai 23. elokuuta 2010

Voima ja vastavoima

Yhteiskunnallisissa ilmiöissä ja kulttuurisissa muotivirtauksissa voimalle on taipumus ilmaantua vastavoima. Asiat muuttuvat kamppailujen kautta ja vallankumouksella on kiusallinen tapa syödä lapsensa.

Nykyään taistelua käydään yhä enemmän sähköisessä mediassa. Monille internetin ja sähköisen viihteen tarjoilema maailmankuva on yhtä konkreettinen kuin lihallinen todellisuus - mainoksineen kaikkineen. Muoti, kulutus, terveys ja kauneus on tärkeää hinnalla millä hyvänsä, kun sitä kerran kaikkialla toitotetaan.

Pelottavan monilta näyttää vaan unohtuneen, ettei sen paremmin bittejä kuin eurojakaan voi syödä, eikä hengittää. Ei auta pillerit eikä botoxikaan, jos maa ei jaksa enää tuottaa syömäkelpoista, terveellistä ravintoa, eikä ilmaa voi hengittää sairastumatta.

Viime päivinä on näkökenttääni osunut uutisia, jotka hieman pelottavalla tavalla valottavat ihmisten asenteita ja maapallon oletettavissa olevaa tulevaisuutta.

Kohta sinäkin pistät botoxia, väittää Taloussanomat ja kommentoi tutkimustulosta, josta julkaistiin eilen monta muutakin juttua. Siinä kerrotaan erityisesti nuorten naisten (mutta myös nuorten miesten. Se vaan on ilmeisesti ihmeteltävämpää, että perinteisesti moraalisesti kehittyneemmiksi oletetut naiset ovat ryhtyneet itsekkäiksi) asenteet ovat muuttuneet materialistisemmiksi, hedonistisemmiksi ja ulkonäkökeskeisemmiksi.

Rahaa ulkonäöstä huolehtimiseen kuluu tuon jutun mukaan monilla jopa 300 euroa kuukaudessa (kuka maksaa, ihmettelee Krätyakka, varsinkin, jos on kyse nuorista ja opiskelijoista). Hämmästyttävän suuri osuus kyselyyn vastanneista myös uskoo edustavan ulkonäön olevan avain onneen ja menestykseen..ja onhan se, jos enemmistö niin uskoo. Sosiaalinen todellisuus raudanlujine rajoitteineen on kova fakta.

Turpa supussa liian pienistä opintotuista saisivat minun puolestani silti olla sellaiset opiskelijat, joilla rahaa riittää tuollaisia summia kosmetiikkaan, kauneushoitoihin ja muotirytkyihin kuukausittain.

Vain pari päivää sitten julkaistiin myös uutinen, jossa kerrottiin, että maailman luonnonvarat on käytetty tältä vuodelta loppuun. Olemme siis kuluttaneet sen, minkä maapallo pystyy vuodessa uusintamaan. Loppuvuosi eletään velaksi, eikä meistä taida olla sitä lainaa lyhentämään..

Toisaalla olen törmäillyt tihenevää tahtia juttuihin, joissa kerrotaan downshiftingista, elämäntyylin kohtuullistamisesta, joka myös kasvattaa suosiotaan joissain piireissä. Eri ihmisille se tarkoittaa erilaisia asioita. Jotkut haaveilevat maalle muutosta ja jonkinasteisesta omavaraistaloudesta. Toisten tavoitteena on vähentää kiirettä, ylimääräistä kulutusta ja työntekoa, jotta aikaa jäisi arvokkaammaksi koetuille asioille.

Krätyakka on tämän artikkelin kirjoittajan kanssa ehdottomasti samaa mieltä siitä, että jatkuvan talouskasvun tavoittelu on mieletöntä ja siitä on heti luovuttava. Hyvinvointia, turvallisuutta ja ihmisten välistä tasa-arvoa on mahdollista edistää myös muilla keinoin kuin luonnonvaroja ylikuluttamalla.

Mikä sitten olisi se keino, jolla nämä omasta peilikuvastaan lumoutuneet Narcissat ja Narcissokset saataisiin heräteltyä rakentavampaan toimintaan ennen kuin kaikki on myöhäistä. Siihen en osaa vastata.

lauantai 21. elokuuta 2010

Syrjästä katsottuna

Eletään taas sitä aikaa syksystä, kun monet opiskelupaikkaa hakeneet saavat viimeiset tiedot peruutuspaikoista tai varasijoilta sisään pääsystä. Jotkut onnekkaat aloittelevat opintojaan juuri sillä alalla, jonne tahtoivatkin. Jotkut eivät päässeet minnekään. Minua kirpaisee sydänalasta kumpienkin ajatteleminen.

On hienoa ja ihmeellistä, että jotkut jo nuorina tietävät, mitä haluavat ammatikseen tehdä. Vielä hienompaa on se, että jotkut kykenevät sujuvasti sopeutumaan siihen, että useammasta vaihtoehdosta pääsevät sellaiseen, joka oli toivelistalla viimeisenä.

Joka tapauksessa koulutus ja ammatti ovat asioita, jotka ratkaisevalla tavalla muovaavat ihmisen persoonaa ja elämäntyyliä. Pitkään samalla alalla toimineet sisäistävät yhteisiä arvoja, piirteitä ja toimintatapoja. Maailma alkaa näyttää opettajan vinkkelistä katsottuna erilaiselta kuin kaupan tiskin takaa..

Niin kävi ainakin minulle ja siksi näin jälkeenpäin ajatellen onkin mukavaa, että niitä ammatillisia vinkkeleitä on tullut kokeiltua montaa eri sorttia. Maailma on joka tapauksessa yllätyksellinen ja monimuotoisempi paikka kuin tahdomme uskoakaan..

Nyt, kun Krätyakan oma elämä on jämähtänyt paikoilleen, mutta muu maailma jatkaa pyörimistään, pitäisi oppia jälleen uusi tapa sijoittua ympäristöön ja suhtautua muihin eläväisiin.

Vaikka teorian tasolla se oli tiedossa, käytännössä on ollut aika ikävää havaita kuinka vahvasti se, mitä TEEMME, määrittää paikkamme ihmisyhteisössä. Ammatti, varallisuus ja vaikutusvalta, joka kumpuaa työstä ja osallistumisesta, määrittelee yksilön arvon niin useimpien poliitikkojen kuin tavallisten kansalaistenkin puheissa.

Meitä kelkasta pudonneita on silti aika paljon, kaiken aikaa enemmän. Eivätkä kaikki ehkä haluaisi olla syrjässä, vaikkei heillä olekaan mahdollisuutta antaa täyttä panosta työelämään. Koskahan päästäisiin sanoista tekoihin siinä, että alettaisiin kehittää tapoja, joilla vajaakuntoiset ja ammattitaidottomatkin voisivat tehdä jotain yleishyödyllistä, vapaaehtoisesti, ei pakosta, arvokkuutensa säilyttäen, ei velvoitettuina tai passiivisina "kuntoutustoimien" kohteena...


perjantai 13. elokuuta 2010

Vampyyriripuleita aggressiivissa

Eilen alkoi maikkarilta taas uusi vampyyrisarja. Koska englanniksi kaikki on aina hienompaa, sitäkin viihdepläjäystä olen etukäteen nähnyt hehkuteltavan ensimmäkseen englanninkielisellä nimellään. Siksi ilahduin, kun näin, että ohjelmatiedoissa se oli sentään käännetty suomeksi (Vampyyripäiväkirjat). Mahtoikohan jollekin muullekin ulkomaankielinen nimi putkautella mieleen häiritseviä mielikuvia ripulin ja meijerituotteiden suuntaan.

Itse olen lapsesta saakka pitänyt kovasti vampyyritarinoista. Siksi tämä muoti-ilmiö ei harmita niin paljon kuin saattaisi. Ikävää siinä on vaan se, että laannuttuaan monet hypetykset laskeutuvat niin syvään epätrendikkyyden kuoppaan, että silloin ei kannata taas mainitakaan mieltymyksistään, ellei halua saada osakseen ylitsepursuavaa ylenkatsetta.

Toinen muoti-ilmiö, jota Krätyakka on viime aikoina (hieman huolestuneemmalla mielellä) seuraillut on tämä kulttuurin muutos kielenkäytössä. Joku voisi väittää, että se on pääasiassa nuorisokulttuurin ilmiö, mutta enpä menisi väittämään sellaista, ellei nuorisoon sitten nykyään lukeudu myös hyvän matkaa kolmenkympin rajapyykin yli rämpineet henkilöt.

Kyse on puhe- ja kirjoitustavasta, jota jossain näin kutsuttavan "aggressiiviksi". Mikään virallinen sijamuoto se ei ole, mutta alkaa olla, ainakin blogeissa ja keskustelupalstoilla, niin yleinen puhetyyli, että ansaitsee varmasti lähemmän tutkiskelun.

Krätyakkaa on kautta aikain sekä syytetty että kiitetty "suurilla kirjaimilla puhumisesta" silloinkin kun se ei olisi välttämätöntä. Pahasti en silti koskaan tahallani pyri sanomaan. Puheessa viljellyt voimasanat ja henkilöön kohdistuvat loukkaukset alleviivaavat mielestäni enemmän jotain negatiivista puhujasta itsestään kuin puheen aiheesta.

No, eihän eri kulttuurien välinen viestintä ole koskaan ihan läpihuutojuttu. Ymmärrystä ja joustavuutta tarvitaan puolin ja toisin. Hieman silti mietityttää tämä kehitys siinä mielessä, että samaan aikaan kun puhe raaistuu, myös kulttuurintuotteissa (kuten televisioviihteessä ja kirjallisuudessa) esitettävä väkivalta käy yhä räikeämmäksi.

Ärsykkeiden voimistuessa ihmiset turtuvat. Aggressiiviselle puheelle jatkuvasti altistuva joutuu kasvattamaan paksun suojakerroksen ja jotkut saattavat jäädä sen kovetetun kuorensa vangeiksi.

Se, mikä aluksi on piristävästi shokeeraavaa, muuttuu nopeasti jokapäiväiseksi ja laimeaksi. Mistäs sitten uusia elämyksiä, kun tuntuu, että kaikki on jo koettu? Jos mitään ei pidä ottaa tosissaan, "kun se nyt vaan on sen tapa esittää asiat", miten kommunikoida sitten, kun toinen jollakin kerralla ei huudakaan sutta enää huvikseen, vaan onkin tosi hätä kyseessä?

Pohdintaa kannattanee jatkaa..

lauantai 7. elokuuta 2010

Ne jotka kiusaavat..

"Ne, joita kiusataan, eivät ole IRC-galleriassa ollenkaan..", sanoo joku parhaillaan telkkarissa, FST:n Seportaasi -dokumentissa ja Krätyakan vatsaa kääntää.

Kouluissa kiusataan. Oppilaat toisiaan ja opettajia. Opettajat oppilaita , mutta myös toisiaan. Sen tiedän omastakin kokemuksesta.

Uusi ilmiö näin vanhan ihmisen näkökulmasta on nämä modernin viestintäteknologian mukanaan tuomat mahdollisuudet. Voi laittaa YouTubeen noloja videoita kaverista, lähettää ilkeitä tekstareita ja sähköpostiviestejä, trollata blogeissa ja keskustelupalstoilla. Kaikenlaista sellaista, mikä Krätyakan nuoruudessa oli onneksi vasta villi pilke insinöörien silmäkulmassa.

Ihmisluonto tuskin kuitenkaan on muuttunut. Ei myöskään Krätyakan perusluonne. Kun yläasteikäisenä itse päädyin kiusatuksi, se ei tietääkseni johtunut ulkonäöstäni (ainakaan kukaan kiusaajista ei sitä ääneen negatiivisessa sävyssä maininnut). Ennemminkin jouduin silmätikuksi ärsyttävyyteni ja omituisen käytökseni vuoksi. Onhan se nyt törkeän ylimielistä ja sairaalloisen suuruudenhullua mennä sekaantumaan toisten hauskanpitoon (esim. silloin, kun jotkut potkivat maassa makaavaa).

Vaikka omat kiusaamiskokemukset ovat jo kauan sitten haalistuneet etäisiksi muistoiksi, ahdistus ja raivo kuohahtaa aina, kun näen jotakuta kohdeltavan epäoikeudenmukaisesti. Aivan erityisesti ärsyttää ne tyypit, jotka kehtaavat vähätellä tapahtunutta, syyttää kiusattua huumorintajuttomaksi ja erilaisiin yksilönvapauksiin vedoten vaatia oikeutta sanoa mitä tahansa missä tahansa.

Mutta miten nousta puolustamaan ihmistä, jota esimerkiksi blogimaailmassa tallotaan syyttä? Kadulla, jos jotain potkitaan, on homma selvä kuin pläkki. Hetkeäkään en jää pohtimaan riittävätkö rahkeeni, vaikka olenkin jo vanha, vaivainen akka. Puutun peliin ja sillä selvä. Onpahan potkijalla sitten oikeudessa yksi pahoinpitely tai tappo lisää vastattavana.

Muissa kuin fyysisissä pahoinpitelyissä peli ei ole yhtä selvä. Uhri ei välttämättä hyödy siitä yhtään, vaikka kävisinkin häntä sanallisesti puolustamaan.

Raivostuttavinta on kuitenkin se, että ne, jotka kiusaavat kehtaavat usein väittää toimintaansa pelkäksi huumoriksi ja hauskanpidoksi ja ne jotka sen avoimesti hyväksyvät, kannustavat jatkamaan. Kuvottaa sellainen..

perjantai 6. elokuuta 2010

Sienen sukulainen

Viisaat tutkijat näemmä totesivat, että pesusienellä ja ihmisellä on lähes 70 prosenttia samoja geenejä. Ilmankos Krätyakalla on toisinaan niin kovin sienimäinen olo (Päässä pelkkää höttöä ja näillä helteillä nihkeä ja kurttuinen fiilis).

No, tuskinpa tällä pallolla kovin paljon ulkoavaruudesta ilmantunutta ainesta onkaan, joten turhaan ei viimeistä monttua täytettäessä todeta: "Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman." Samaa ainesta taidamme olla, hieman eri reseptillä leivottuna.

Ennen kuin meikäläistä kuopan pohjalle peitellään, ajattelin kuitenkin istuttaa vielä muutaman kasvin. Rauhalan kirsikalle pitäisi tänään kaivaa paikka ja nauhuksia varten perustaa uusi perennapenkki.

Kesä tuntuu jatkuvan ja sehän on mukavaa - ainakin niin kauan kuin lämpötilat pysyvät kohtuulukemissa. Ei viihdy helteissä sienetkään.