perjantai 31. joulukuuta 2010

Naiset on vaikeita

- Mä en alkuunkaan ymmärrä naisia, valitti miespuolinen ystäväni hiljattain.
- En voi auttaa. En mäkään, vastasin.
- Miten niin muka et? Sähän OOT nainen.
- Niin olen, mutta myös suomalainen, 60-luvulla syntynyt ja esikoislapsi, mutta en mä ymmärrä kaikkia sellaisiakaan.
- Väitäksä, että noilla asioilla olis muka yhtä paljon merkitystä ihmisen persoonaan kuin sukupuolella?
-No, ei välttämättä, mutta on niillä vaikutusta. Riippuu yksilöstä ja tilanteesta. On se tutkimuksissa todettu.Ei kaikki kiinalaisetkaan oo keskenään samanlaisia. Jos sulla on ongelmia yhden kanssa, mun mielestä sun kannattais keskittyä sen nimenomaisen yksilön ymmärtämiseen, eikä vetää siihen soppaan kaikkia kiinalaisia.Mikä nyt mättää? Onko joku nainen ollu sulle tuhma?
-On. Sinä.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Mitä ruotsalaiset edellä...

Nyt olisi kerrankin hienoa ja hauskaa, jos suomalaisten epäitsenäisyys puhkeaisi kukkaan ja lähtisimme arvojen muutoksessa ruotsalaisten jalanjäljille.

Tuore tutkimus nimittäin paljastaa ruotsalaisten arvostuksista yllättäviä asioita. Statusta ei nykysvenssonin mielestä nostakaan luksus ja pullea osakesalkku vaan esimerkiksi heikompien auttaminen, laaja yleissivistys, pitkä ja vakaa avioliitto, taito laittaa hyvää ruokaa ja mahdollisuus säädellä itse työrytmiään.

Toki samansuuntaisia virtauksia on pienissä piireissä nähtävissä Suomessakin. Samoja arvojahan edustaa ja edistää tämä kohtuullistamisen ja elämäntavan hidastamisen buumi.

Vastakkaiset voimat eivät kuitenkaan hellitä ja esimerkiksi nuorten naisten asenteitten on todettu muuttuneen Suomessa huolestuttavan materialistisiksi ja ulkonäkökeskeisiksi.

Aina löytyy myös niitä, jotka sanovat, ettei tällaisilla tutkimuksilla ole mitään merkitystä. Talouden suhdanteet ne ihmisten elämää muovaavat, markkinavoimat, politiikka ja viime kädessä rankka luonnonvalinnan laki.

Krätyakka uskoo silti edelleen sanojen voimaan. Diskurssit luovat todellisuutta. Mielikuvat ja kielikuvat muokkaavat maailmaa. Siksi on tärkeää sanoa asioita ääneen, avata käsitteitä ja keskustella. Jos tietää minne, on helpompi päästä sinne ja tuo ruotsalaisten ihanne kuulostaa Krätyakastakin melko tavoiteltavalta tilalta.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Hyvä, että sen sanoi joku muu..

Pakkohan tämä on tänne linkittää, vaikkei asia itselleni tällä hetkellä ajankohtainen olekaan.

Monta muutakin lehtijuttua on viime aikoina näkynyt siitä, että mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset eivät saa kunnollista hoitoa fyysisiin vaivoihinsa.

Tuossa jutussa meikäläistä puhuttelee erityisesti se, että kyseessä on samanlainen tapaus kuin itselläni: fyysiset vaivat, jatkuvasta kivusta johtuva stressi ja uupumus ovat laukaisseet masennuksen. Sen jälkeen kun masennus on diagnostisoitu, kaikki vaivat on helppoa kuitata selittämällä ne psykosomaattisiksi.

No, itse olen saanut monessa paikassa ihan hyvää hoitoa. Varsinkin silloin, kun lääkäri on tullut tutuksi (ja tohtori on ehtinyt huomata, että en minä ihan niin hullu ole kuin voisi ensinäkemältä luulla), on terveyskeskuksessa aina tehty se, mitä voidaan. Karu totuus vaan on se, että yllättävän moniin sairauksiin ei vieläkään ole olemassa mitään tehokasta hoitoa.

Erikoissairaanhoidossa, suurissa aluesairaaloissa, tilanne onkin sitten ollut aina toinen. Suurissa yksiköissä homma hoituu enemmän liukuhihnalta, eikä yksilöiden välisiä eroja ole helppoa ottaa huomioon. Melko absurdeja ovat olleet ne monet tilanteet, joissa lääkärit sairaalassa ovat yrittäneet melkein päin näköäni väittää, ettei minulla VOI olla kuvailemani kaltaisia oireita, kun laboratoriotutkimukset ja kuvantamismenetelmät eivät niitä selitä.

Kymmeniä kertoja olen tuntenut hirveää syyllisyyttä, häpeää ja epäillyt itsekin itseäni luulotautiseksi, kun lääkärit ovat yrittäneet vihjailla minun kuvittelevan oireita, joita he eivät ole osanneet selittää. No, kuume, kivut ja sydämen rytmihäiriöt toki mahtuvat psykosomaattisten kategoriaan, mutta anemia ja veren oksentelu tietääkseni ovat harvinaisempia konversio-oireita..

On riipaisevaa lukea noita ihmisten kertomuksia, joissa he kuvaavat, miten nöyryyttävältä tuntuu kerta toisensa jälkeen kokea apua hakiessaan tulevansa vähätellyksi, leimatuksi ja hylätyksi. Ei riitä, että olo on hirveä, avuton ja tuskainen fyysisten vaivojen vuoksi. Pitää vielä kantaa syyllisyyttä siitä, että on vaikea potilas ja kuluttaa hukkaan yhteiskunnan varoja, kun ei parane, eikä kuole pois.

Kun mielenterveysongelmiin ynnätään vielä korkea ikä ja työkyvyttömyys, alkaa peli olla potilaan osalta selvä. Vaikka yksittäiset lääkärit pyrkisivätkin jonkinasteiseen tasapuolisuuteen ja inhimillisyyteen, taitaa kukkaron nyörejä pitelevien kanta olla aika selvä: toivottomiin tapauksiin on turha tuhlata rahaa. Hoitoa annettakoon lähinnä niille, jotka siitä eniten hyötyvät ja palaavat nopeasti sairauslomiltaan oravanpyörään, yhteiskunnan rattaita pyörittämään.

lauantai 4. joulukuuta 2010

Unettomuudesta

Unettomuus on viheliäinen vaiva ja siitä kärsii kuulemma yllättävän moni suomalainen. Se heikentää stressinsietoa, altistaa masennuksen lisäksi monille fyysisille sairauksille, huonontaa muistia, keskittymiskykyä ja immuunipuolustusta. Fibromyalgikolla (todennäköisesti myös muilla kipupotilailla) se pahentaa selvästi kipuja.

Syitä vaivaan on monia (lukekaa itse tuolta linkistä, jos kiinnostaa). Itselläni oli nuorena uskomattoman hyvät unenlahjat. Nykyään ei. Jos nukahtaminen jollain konstilla vielä sujuukin, herään pienimpäänkin rasahdukseen. Viimeistään neljän maissa aamuyöstä Nukkumatti ottaa hatkat ja alkaa loppumattomalta tuntuva aamun odottelu, joka kiusallisen usein päättyy nukahtamiseen puolisen tuntia ennen kuin puoliso herää ja lemmikit aloittavat aamurallin.

Onhan minulla toki "hätätilanteita" varten jotain lääkkeitä tähän, mutta bentsoille siedättyy nopeasti ja ne lakkaavat vaikuttamasta. Sitäpaitsi pienikin annos jättää koko seuraavaksi päiväksi tokkuraisen tunteen, vaikeuttaa selvästi muistamista ja syventää meikäläisellä jopa tätä masennusta.

Se on sentään ilo ja onni, ettei meillä ole lapsia, joiden kanssa täytyisi jaksaa, eikä meikäläisen tarvitse enää töihinkään.

Viimeisinä vuosina opettajan hommissa työpäivät alkoivat usein lukiolla aamukahdeksalta ja päättyivät iltalukiolla tai avoimessa yliopistossa iltayhdeksältä. Päiväunillekaan ei kesken päivän pitkän matkan vuoksi päässyt.

Nykyään yritän välttää päivänukuskelua, jotta säilyttäisin edes jonkinlaisen vaikutelman ihmiskuntaan kuulumisesta. Melko surrealistiselta nämä valvotut aamuyöt täällä pimeällä maaseudulla silti tuntuvat. Katuvalot sammutetaan puolen yön paikkeilla ja sen jälkeen ikkunoista katsoo kalpeiden kasvojen heijastuksen lisäksi vastaan vain sysimusta pimeys.

Nonniin..Vaikka tietokoneesta on äänet kytketty pois, onnistuin silti herättämään yhden koirista ja nyt se tahtoo kaikkea mahdollista. Pian on koko lauma hereillä ja mies herää kiukkuisena kuin persauksiin ammuttu karhu.


torstai 2. joulukuuta 2010

Aurinkokennoihminen

Tuulella käyvistä tyypeistä olen kyllä kuullut, mutta itse taidan olla aurinkokennoihminen. Valo herättelee toimintaan, antaa energiaa ja tuulettaa ajatuksia.

Koska päivänvaloa on tällä hetkellä tarjolla vain muutama tunti vuorokaudessa, se on käytettävä tarkasti hyödyksi. Vielä kun keksisi konstin varastoida sitä talteen..

Joku espanjalainen nainen kuulemma on ainakin keksinyt ryhtyä sillä ansaitsemaan . Hän on rekisteröinyt auringon omaisuudekseen ja aikoo ryhtyä piakkoin perimään sen energiasta nauttivilta käyttömaksua. Vielä ei ole lasku postilaatikkoon kolahtanut, joten lähdenpä toistaiseksi surutta tästä ylellisyydestä nauttimaan..