Se, joka pääsi karkuun..

Kuallaksenikaan en muista, mikä oli se kualematoon irea, jonka tuasta Partapapan erellisehen kirijootukseen jättämästä kommentista sain.

Jotaki elämää suurempaa se varmasti oli, mutta karkas taivahan tuulihin, kun en heti älynny pyyrystää sitä paperille. Niinhän niille parahille ireoille tuppaa käymähän - justihin niinku suurimmille kaloollekkin ja täyrellisimmille pualisoeherokkahille... tai niin oon ainaki kuullu väitettävän..

Ehkä siinä postausireassa oli jotaki siitä, kuinka vaikiaksi ihiminen osaa elämänsä teherä, vaikkei eres hampahat irves yritä.

Yks varma konsti saara olonsa tukalaksi on aina orottaa liikoja itteltänsä ja muilta. Toinen yhtä pahan sopan perusaines on sitte se toinen ääripää, eli se, ettei orota yhtään mitään keltään, ei usko omihin maharollisuuksihinsa, ei ota vastuuta, ei luota toisihin, eikä eres minkäänllaisihin korkiampiin voimihin.

Ehkä jonkullaanen hyvinvoinnin avain täs asias vois olla sellaanen ihan vanahanaikaanen tasapaino, elikkäs harmonia. Notta teherähän se, mikä voirahan niin hyvin ku voirahan, aina ku voirahan ja muutoon ollaan ku Ellun kanat...

Tuata jäläkimmäästä mä lähären ny harjoottelemahan, kun en tällä hetkellä muuta jaksa. Ehkä huamenna sitte jotaki tolokullisempaa tekstiä ja ihan suamenkiälellä..

Toristetusti tylsä

Männä viikolla oli Krätyakalla hetkuusen harvinaasen tylsää (emmä tälläästä miälenhäiriötä taira muullakaan selittää). Tuli nimittään tehtyä aikansa kuluksi sellaanen testi, mitä Helmi-sivustolla Amppareiren uutisis esiteltihin. Sillä piti selevitä oonko tylsä vai jotaki muuta. Sitä "muuta" kuvaavaa ilimaasua en ny siitä muista, kun ittelle tuli tulokseksi, notta kuivakkaan pualeenen känttyhän minoon, ainaki niiren testin laatijootten miälestä. Pitääs kuulemma hullutella enemmän ja kertua vitsejä aina tilaasuuren tullen.

Itte minen kyllä ymmärrä, kuinka tästä enää hullummaksi voi tulla ja vitsit niin harvoon huvittaa mua ittiänikään, notta en kai mä ny rupia sellaasilla toisia kiusaamahan.

Se testi sai mun taas miättimähän, kuinka erilaasia moneski miäles me ihimiset ollahan. Huumorintaju on siitä yks hyvä esimerkki. Kyllä muakin joskus naurattaa, vaikkei näitä mun juttujani lukies välttämättä uskoosi. Se sonta, mitä viihtehenä meille telekkaris tarjotaan, ei vaan jaksa mua usein eres hymyillyttää.

Ihan hilijattain, vasta uusintakiarroksella, oon kumminkin bongannu sellaasen viihresarjan ku Kätevä emäntä. Siinon joitaki juttuja, jokka uppoaa munki testatusti tylsähän huumorintajuhuni. Vaan se onki vissihin sarja, jokon tehty enämpi naisille. Ainaki siinä nauretahan justihin sellaasille jutuulle, jokka tälläästä keski-ikäästä akkaa välillä askarruttaa.

Kai son sitte niin, jotta huumorilla tarttoo olla kosketuspintansa vastaanottajan kokemusmaalimas. Jos ei aihe kiinnosta, eikä itte oo koskaan samoos asioos kompuroonu, ei kai se sitte niin nauratakkaan...

Sitäpaitti se tylsyyski on aika miälenkiintoonen juttu sikäli, että mun miälestä se menöö sanana aika likille tavanomaasuutta. Jos ei varmahan oo tiaros mitää uutta ja yllättävää, se voi ollakki tylsää, mutta ei mun miälestä tyhymät vitsit, naku-uinnit ja muut sen testin miälestä miälenkiintooset asiat täs iäs enää niin yllättäviä oo. Päinvastoon. Been there. Done that. Mikä sitte on kellekki tylsää..

Viärään ku kuariämpäriä

Kaikki mukulooren kans huseeranneet tiätää, jotta non harvas sellaaset kakarat, jokka nykyään komentelemalla totteloo. Sellaasia on pitäny jonku lujaa piänenä peljätellä ja sittekki saattaa olla, jotta non vaan erespäin olovinansa sellaasia herranterttuja ja maalimalla sitte päästelevät höyryt pihalle kaikellaasen pahanteon muaros.

Neuvottelu ja vaihtoehtojen tarjuaminen pelaa piänten kakaraanki kans piremmän päälle paremmin. Vaikkei siinä oikiasti niin kauhian isua erua olis, pujetetaanko mukula tänään viheriään vai ehtakeltaasenvöhöriääsehen paitahan, sille tuloo hyvä miäli, ku se saa itte päättää. Vähä niinku solis jo isoo poika tai flikka ja oman elämän kahvas kiinni. Niitä päätöksiä tekemällä se siinä samalla oppii vähä sitä, jotta kaikilla ratkaasuulla on seurauksensa ja valintoja tarttoo teherä, kun ei kaikkia voi kumminkaan yhyrellä kertaa saara.

Tyäpaikoolla aikuusekki viihtyy kuulemma paremmin, kun niillon lupa vähä omahan mallihin tyyrätä sitä, kuinka ne hommiansa hoiteloo. Vaikkolis kiirus ja kauhiasti töitäki, omista aikatauluusta ja työtavoosta päättäminen antaa tilaa hengittää ja hiukka löysentää sitä vannetta, joka knupin ympärillä kiristelöö.

Ei soo kellekkää kivaa, jos viärähän ku kuariämpäriä, eikä omis asioos oo mitään sanavvaltaa. Siinä voi pian paskasangan kripa katketa ittekultaki.

Pitkäaikaassairahia, vanhuksia ja vammautunehiaki on haastateltu ja ne sanoo sitä samaa: ittenääsyyren menettäminen on monelle kova paikka. Son melekeen isoompi mures ku ne itte kivut ja krempat, jokka siitä taurista tai vammasta tuloo. On surkiaa joutua luapumahan ittelle tärkeestä asioosta ja päätyä arkipäivääsis askarehiski toisten avun varahan.

Mullon nyt turhan kauvvan tämä ittellisyys menny alahappäin ku lehemän häntä. On vähä niinku istuus rattahilla iliman jarrua ja ohojaksia. Jos ei noo johonaki korkeemmas käres niin ojahan mennähän ennen pitkää niin, jotta kössähtää. Siihen asti pitää vissihin vaan istua kyyris ja pirellä voimaansa mukaan lairoosta kiinni, vaikka mennähän niin, jotta pää täräjää.

Klasit tuhurus

Tämon ny taas tälläästa tuulipäistä höpinää, jokon parasta päästellä kotoosella pohojalaasella, ku voi olla paree, jottei tätä aiva kaikki ymmärräkkää.

Moon muistaakseni jo kertonukki, jotta tykkään niistä teepussukoosta, josson sellaanen lappo narun pääs. Niitä mä pruukaan isän ja äireen luana aina lukia into piukas, melekeen ku tosisnani uskoosin, jotta niistä voi jotaki uusia akkunoota aueta.

Eilen kävin vanahempien luana rikuneeraamas sitä muuttoasiaa, kun kaikki, mitä meinatahan tuntuu mossahtavan persiillensä. Sillä kertaa mun kuppihini osuu tälläänen ajatelma: "Vastaukset elävät aikansa. Kysymykset tulevat yhä uudestaan". Sen oli ilimoolle polokaassu tekstin mukaan Samuli Paronen.

Sen mä sitte taas pähkäälin ihan omahan mallihini - niinku kai tuallaaset miätelausehet on tarkootuskin. Kun mä tulin kotihin, mä ihan sananmukaasesti vaihroon silimälkasit. Mullon ollu pitkään ne uuret kakkulat piisin reunalla orottamas, mutta en oo vaan pihiyttäni raaskinu viälä ottaa käyttöhön, vaikka päätä on porottanu piremmän aikaa, enkä mä niillä vanahoolla enää oikeen näjekkään. Oon vaan meinannu, jotta pirän vähä niinku pyhäklaseina niitä uusia ja siltä varalta syrjäs, jos näille varsinaasille jonkullaanen vahinko sattuu.

Nymmä nakkasin ne vanhat kaapin perälle ja päätin kattua maalimaa iliman niissä olevia tuhuruja ja naarmuja. Niinhän se Liisa Laukkarinenkin jossakin runossansa sanoo, jotta "Silmiään ei voi vaihtaa. Niillä on vain opittava näkemään".

Se mun täytyy kyllä myäntää, että on täs vähä totuttelemista, kun siirryyn monitehoosta takaasi yksitehokakkuloohin, mutta jos tämä mun meinaamani muutos tuloo totehen tuala korvien välis kans (niinku meininkin olis), niin tästä lähin tuloo eläminen tän muuttoasian ja muiren keskenerääksyyksien kans olemahan kaikille osapualiille helepompaa. Mullon nimittäin täs ny vakaa aikomus ottaa vähä suarempi lähestymistapa myäs näiren sotkuusten asiooren hoitoon. Suaraa vain härkää sarvista kiinni ja hianotunteesuus hiiteen.

Kattotahan ny kuinka akan käy..

Ouronpualoonen knapitus

Siiton jo hiukka palijo aikaa, kummä sain Ritalta tuallaasen komian kultaasen knapin., jokon ny tuala sivupalkis ylimmääsenä. Pohojalaasena mä ensi ouroksuun, ku siinä ihan selevästi lukoo jotaan ouroosta (oudoista). Tuumasin, notta ny son sitte hoksannu, minkälaanen kummajaanen mä oikiasti oon ja päättäny lätkäästä oikeen merkillä, jotta kaikki muukki huamaa...mutta ei kai se Rita sellaasta.

Enkä mäkään, vaikka valittinkin nämä, joille tätä merkkiä taharon etiäppäin tyrkytellä, justiinsa sillä perusteella, jotta non mun miälestäni jotenkin sopevalla tavalla kummallisia plokkaajia - persoonallisiksi kai niitä vois kohteliaasti kuttua. Tosin mä luulen, nottei ainakaan nää kolome ensimmäästä ymmärrä tästä mun kirijootuksestanikaan mitään, ku ovat kotoosin niin eri kiälialueelta. Peikko ny kumminki ymmärtää vaikka mitä kiäliä. Sen verran oon ehtiny huamaamahan.,

Nii, jotta piti vaan sanomani, notta kultamitalin arvoosia omassa lajisnansa ovat mun miälestäni Susu Petal, Ofelia, Malmin Polgara ja Isopeikko. Napakkaa mukaan nappinna jos tästä jotaan ymmärrätte ja knappeja keräälettä.

Tyhyjänpäiväästä pahaa puhetta

Ny ku mollaan lähärös täältä pois, mä huamaan, nottoon ruvennu melekeen tikulla kaivamahan vikoja tästä kaupunkipahaasesta. (Eikä niitä tarvitte täs tapaukses eres kauhiasti krökytä). Kai son vähä semmoosta, jotta ihimisen miäli toimii näin, nottolis sitten helepompi luapua sellaasistaki asioosta, jostei niin haluaasi.

Kunnallispolitiikkahan täällon ollu ahterista aina. Komiaa pitää olla hinnalla millä hyvänsä ja köyhiltä viärään tuhkakki pesästä. Virkojen täytös valehrellaan, kiaroollaan ja pelatahan oman joukkueen pussiin vähintään yhtä palijo ku isoommakki vallanpitäjät. Paikallisleheres ei oo nykyysin muuta luettavaa ku mun siskoni kolumni. Muutoon siinei juuri muuta ookkaa ku urheilutuloksia, uutisia tulipaloosta, yrittäjien ittekehua ja ruakakaupan mainoksia.

Rikollisuuskin eri muaroissansa täällä taitaa olla väkilukuhun nähren huippuluakkaa. Ainaski liikennerikkomuksis mollahan monena vuanna oltu aivan kärkisijoolla. Eniten mua kuitenki on aina rassannu täkäläästen arkipäiväänen ja häpeilemätöön kollous, jota kukaan syntyperäänen ei taira hoksata eres ihimetellä.

Se tuloo esille esimerkisi kaupoos silloon, kun siällon joku kahavitus tai arvonta. Ihimiset ajaa autoollansa vaikka kymmeniä kilometriä, jotta sais ilimaaset kakkukaffeet ja kehtaa viälä ihan tosisnansa rehennellä, jotta kävin sitte usiampaan kertaan. Piipahrettiin akan kans välillä asioolla ja tultiin sitte viälä santsaamahan.

Niissä arvonnoos, joissa ensi pitää raapustaa nimi lappuhun ja sitte tukkia se johonku paffilootahan, täällon aina kauhia parvi ukkua ja akkaa häärimäs sen kirijootuspaikan ympärillä. Ne rustaa kukin ainaki kymmenen lappua (kerran näin ku yks kirijootti kaikki täytehen, mitoli siinä lipukepinkas jäljellä. Siinä meni varmahan tunti) ja tunkoo niitä omia nimiänsä looran täyteen. Sitte ne hymyyllen kylillä julistaa, kuinka niillon aina niin hyvä arpaonni.

No ,nyt tuli päivän pahatyä tehtyä heti aamusta. Ei sitte tarvitte myähemmin ehtoolla räiväällä. Tarttoo vissiin mennä keittämään kaffeet, jotta saa tällääsen paskanpuhumisen jäläkehen suustansa pahan maun pois..Jotenki on kumminki olo, ku olis sialu jostaki kuanasta puhuristunu. Etten vaan olis ehtiny imiä itteeni liikaa vaikuttehia täältä näiren asumisvuasien aikana, ku pahanpuhuminen huajentaa. Suakaa ny anteeks tää tämmöönen. Ny mun rantaruattalaasta pualtani jo hävettää...mutta en kyllä reletoi (kai muistatta, jotta me pohojalaaset on jääty iliman reetä)

Akan muotivinkit

Selailin tuossa blogilistaa löytääkseni jotain uutta luettavaa ja hoksasin olevani epätrendikäs muussakin kuin edellisessä postauksessa mainitsemassani suhteessa. Suurin osa suosituimmista blogeista nimittäin näyttää käsittelevän muotia, eikä se oikeastaan voisi meikäläistä enää vähempää kiinnostaa.

Laajentaakseni henkilökohtaista perspektiiviäni ajattelin nyt antaa oman panokseni tähän aiheeseen musiikillisessa muodossa (ja lupaan olla siihen enää palaamatta). Valitettavasti sanat eivät välttämättä heti aukene pohjalaista murretta ja kulttuuria tuntemattomalle, mutta eiköhän tuosta edes vähän kauhistelun aihetta irtoa ihan kaikille.

Olkaa hyvä, Rehupiikles:

Puiren pelekua

Vaikka minoon itte pohojalaanen varpaankynsiäni myören, mua naurattaa täällä kotokonnuullani usiampiki juttu. Esimerkiksi se, kuinka nua täkälääset isännät ilimiselevästi pelekää puita, jossei ne satu pötköttämähän turvallisesti tantereella tai komiasti pinos tukkirekan kyyris.

Emmoo huamannu, jotta ne mettää kammoksuus. Sen kimppuhun ne näyttää käyvän ihan hapinees vesuriensa ja sahojensa kans, mutta annas olla, jos jossaki aukialla seisoo yksinäänen puu tai jonku pihas on monta koivua. Heti pitää mennä kopistelemahan ja kauhistelemahan, jotta tämon varmahan sisältä laho ja se tarttoo kaataa, ennenku se seuraavalla pohojoostuulella rysähtää tuvan päälle. (Tai auton, tai ihmisten. Ihan varmasti se tienoon ainoa puu suorastaan odottaa, että saa kaatua jonkun ohikulkevan ihmisen niskaan)

Niiren miälestä kuuset varjostaa ja koivut roskaa. Liian lähellä tupaa ne kasvattaa sammalta katolle ja märättää rästäslaurat. Maan alla ne kiamurtaa juurensa kivijalkahan ja halakaasee koko perustan. Mokomat pirulaaset. Kumohon ne pitää saara.

Muistan ku kerran ny jo eresmenny naapurin isäntä pasteeras tuas meirän markilla ympäriinsä ja sanoo, jotta kyllä tästä hyvän sais, ku ensi päästelis sahalla pari viikkua ja sitte tilaas puskutraktorin paikalle. Tää meirän piha kun on täkälääsittään siitä kummallinen, jotta on monttua, mäkiä ja piäni luamakin virtaa kaharen hehtaarin pläntin läpitte. Sitäs lurua sei sentään ollu umpehen kaivamas.

No, ny se miäs on jo kuallu. Sen eläes niiren piha oli tasaanen ku jalakapallokenttä. Mitä ny syystöiren aikaan raktorin pyärät mylläs siihen mutaaset urat. Ny, kun son pois, sen emäntä on istuttanu markin täyteen kukkia, puskia ja herelmäpuita. Tiältä kattottuna son ku Eerenin puutarha. Eikä sitä rouvaa taira pelijättää puukkaan. Ihan ku kurillansa son istuttanu koko tiänviarustan täytehen komeeta kuusia...

Hullujen huvit

Hulluillon kuulemma halavat huvit. Akalloli tänään ihan ilimaaset. Kun ei aamulla silimäklaseja mistää löytyny (oli taas tullu pistettyä taltehen), päätin kokeella kummoosta olis elämä iliman sellaasia nykyaikaasia elämänhelepottimia. Ei ollu kuulkaa hääppööstä. Vaikkei mulloo kummaskaa silimäs miinusta kolomiakaan, kompuroottin ympäri talua ku sokia kana ja potkaasin varpaani milloon mihinkäki kulumahan, kun en nähny varua. Lähelle näjen ihan kelevollisesti, niin jotta kirijoottaminenki sujuu, mutta kauempana on pelekkää sumua. Pualilta päivin päätin, jotta ny piisaa ja kollasin niin kauan, jotta löyrin ne kakkulat piirongin takaa, minne ne oli kissi tiätysti taas tiputtanu.

Ny meinaan värkätä tukkahan raitoja, jottei viarahat parin viikon päästä siskoflikan häis huamaa, jotta morsiammel jo ihan ikäloppu siskoo. On meinaan ilimaantunu jostaki harmaata tuahon ottatukkaan. Färin vaikutusta orotelles tairan kylvää viälä muutaman purkillisen yrttejä taimettumahan. Sitruunamelissaa, salviaa ja rakuunaa vois ainaki laittaa. Tänä vuanna ajattelin kokeella niiren vilijelyä jonkinlaasis pötiis, jotta non sitte heleppo hairata mukahan, jos tuloo muutto kesken kasvukauren.

Täs postaukses ei ny ollu taas päätä ei häntää ja mun oliki tarkootus päästellä tälläästä ihan mualle, mutta kun siihen osootteeseen ei ny teknisten häihäräppöjen takia päässy, niin pistinpä sittekki tänne. Jotta tällaasta..

Fiksu likka

Nonni. Moon kotona taas. Tälläästä sairaskertomusta ei kauhiasti kukaan jaksa lukia, joten paan tulemahan pohojammaan murtehella, jos siitä silläviisiin eres jotain riamua repiääs.

Se mun uus tohtorini oli sitte sellaanen piäni , nätti flikka, jokolis mun miälestäni käyny melekeen koululaasesta. Oli sillä kumminkin sormukset sormes ja järkiä pääs, jotta kyllä sen täytyy olla jo ihan täysikäänen.

Se kuunteli tuata mun pumppuani ja mittas verenpainehet ja meni sitte hiukka totisen näkööseksi. Se eherotti, jotta jos ny toistaaseksi unohrettaas se asia, jonka takia mä sinne menin ja kattottaas näin ensihätihin, jotta mä pysyn ens viikkohon hengis. Sinne laitetaan mulle uusi aika. Ei se sitä ny ihan nuan suoraan keherannu sanua, mutta myänsi kyllä heti, kun mä sitä ihan kurinpäite siltä kysyyn. Näki sitte viälä aika suuren vaivan niiren aikataulujensa kanssa, jotta sai mulle heti alakuviikkohon uuren käynnin.

Pumppulääkkehet tuplattiin siltä istumalta ja syränfilimihin ja laboratooriohon piti mennä justihin. Huamenna kuulemma uurestaan, kun ei niille ihan piäni puteli sitä verta piisannu. No, jos niin vähällä pääsöö ja olo paranoo, niin kyllä mä sen verran voin siälä hypäätä, mutta keskussairaalaan mua on enää turha yrittää retuuttaa ampulanssilla tai iliman. Siälä ne tahtoo aina tukkia mun selekäruatohoni julumetun kokoosia neuloja tai putkia milloon mistäkin rööristä peremmälle, enkä mä sellaasesta tykkää yhtään.

Oon mä toki näin sanonu ennenki ja pyärtäny puheeni, ku olo on menny tarpeeksi surkiaksi, mutta kyllä musta ny tuntuu, että tätä lajia on kuppi täynnä. Mulle piisaa. Ei tästä akasta enää kalua saa. Sen verran on päässy paikat perstumaan. Mun pualestani vaan se noutaja sais tulla ihan melua pitämättä ja aika rivakkaan tahtiin. Tälläänen rotuminen ja kituuttaminen ei oo mistään kotoosin.

Mutta oli se vaan tosiaan fiksu likka se lääkäri. Ei tarvinnu ku ihan varovasti vihjaasta ja heti se ymmärsi yskän. Osas oikeen kuunnella ja lukiakki samahan aikaan, eikä hairaantunu ollenkaan vaikkoli monta vaivaa yhyres akas. Tuallaasia sais mun miälestä olla enemmänki..

Paha miäli

Emmä ny ihan alavariinsa meinaa ruveta tälläästä pohojalaasta päästelemähän. Ei tätoo ittekkää heleppo lukia muutaku äänehen posmottamalla ja voin vain kuvitella kuinka vaikiaa son sellaaselle, jokei tälläästä joka päivä itte praataa. Murtehella vaan vakavakki asiat kuulostaa hiukka vähemmän totisilta. Mullon ny nii kauhian paha miäli, jottemmä oikeen siitä asiallisesti osaa kirijoottaakkaa.

Vasta eilenhän mä kerkesin niistä kuumista perunoosta höpäjämähän ja heti tänä aamuna yks sellaanen mätkähti mun sylihini, kun kuulin, jotta yhyret meirän äireen ystävät oli ihan noin vain menny tappamahan kissinsä, jokei vissiin enää oikeen kaupunkiin muuton jäläkeen sopinu sisustuksehen. Kehtasivat sitte viälä tarjota sen jäämistöä äireen kautta meille, kun tiäsivät, jotta meillon palijo nuata elukoota ja tottahan meillä kiipeilypuille ja leluulle käyttyä on, mutta poru multa pääsi, kun niitä laatikosta rupesin purkamahan.

Ei kai tämmöses ny niin kauhiasti ihimettelemistä pitääs olla tällaases maailmas, jossa vanhemmat myy kakarootansa käyttötavarooksi eniten tarjuaville ja akkoja ja kakaroota hakatahan ja tapetahan oikeen luvan perästä erelleenki monis mais. Minen vaan haluaasi eres ajatella kaikkia pahaa, mitä maalimas piisaa. Mä tuun siitä joko suarastaan murhanhimooseksi tai porajan itteni ihan uuvuksiin, eikä kummastakaan oo kellekään mitään hyätyä.

Mun siskoon suluhanen ei meinaa ollenkaa käsittää, jotta meirän huushollis elukoolla on samallaanen arvo ku ihimisilläki. Viimeksi, kun se siitä asiasta mulle prätkötti, mä kysyyn siltä, mikä sen miälestä nostaa ihimisen täs maalimas niin palijo arvokkaamaksi ja tärkiämmäksi ,ku muut elolliset, kun ei se vissiin oikeen siihenkää usko että tua Yläkerran Isäntä olis sellaasta säätäny.

Siihen se vastas, jotta järki. Mulloli siinä vaihees jo sanaanen arkku vaarallisesti raollansa, mutta sain sentään vähä piräteltyä ja kysääsin vaan, notta entäs sitten kehitysvammaaset, rementikot, tai sinä itte, jos kolohit nuppis niin, jotta tua viimeenenkin järjen kipinä sammuu. Son kuulemma eri asia, muttemmä saanu oikeen selevää, jotta millä lailla.

Se mua jäi kyllä vähä vaivaamaan, jotta mahtaako se ihimisen arvo sitte lisääntyä sitä mukaa ku älykkyysosamääräki ja minkähän testin mukahan se mitatahan. Jos se lankomiäs sitä miältä on niin kaivetahan pirkules viäköön seuraavalla visiitillä koulutoristukset ja sykoloogiset testit esille ja mitatahan se fiksuuren taso...No, nymmä rupesin sitte viälä pirulliseksiki ja semmonen ei oo kyllä mistään kotoosin.

Sovitaanko nii, että mä pirän täs plokkaamises ny niin pitkän tauon, jotta osaan taas olla ihimisiks. Nii, että jossei musta kesähän mennes mitää kuulu, en silti oo välttämättä kuallu. Oon vaan viäläki pirhanan pahankurinen.

Pölyimurin huanompi päivä

Meirän pölyimurilloli eilen huano päivä. Pualeen päivähän se vaan makas ja oli ihan vetämätöön vaikkoli viarahiaki tulos. Sitte mä istuun oikeen lavittalle sen viärehen ja yritin jutella sille komiasti. Lupasin, jotta mennähän ihan hissuksiin vaan, yks nurkka kerrallaan,ja huilatahan aina välis, jos ei kaikkia yhtä vekua jakseta.

Me sitte hurruuteltiin porstua ja melekeen pualet portahistaki, mutta sitte sillä meni jotaki väärähän kurkkuhun. Mä tiätysti ensimmääseksi kattoon, jottei silloo jo pussi täys ja sitte rassasin sitä putkia kaikellaasilla astaloolla. Kurinvartahat on piänihin tukkoohin ihan omialtaasia, mutta suurempiin moon joskus kokeellu ihan sellaasta viämärin putsaamisehen tarkootettua vaijeria.

Tottahan siältä rööristä kissin ja koirankarvoja löytyy, muttei se tällä kertaa ollu lopullinen syy. Kummolin perusteellisesti sitä vermestä sohinu ja kurmoottanu, enkä mitää kunnollista syytä pihinähän löytäny, hoksasin viimmeen kattua sen pussin uurestaan ja siälähän soli menny rikki ja päästäny moskat imurin sisuskaluuhin. Suaratin oli niin tukos, nottei ihmekkään, vaikkei ilima päässy läpitte, vaikka vehjes yritti henki hapatuksis kiskua.

Tuallaasen hääräämisen ja jumpan jäläkeen molin sitten niin kipiä ja väsyksis, etten mä enää mitää jaksanu. Panin vaan sohovalle tyän viäreen maate ja muistelin sitä sopimusta, joka me miähen kans tehtiin 23 vuatta sitte, kun mentihin naimisiin,: jotta se siivuaa, jota häirittöö.

Niin, että mä päätin sitten, että, kun ne viarahat kerran oli vaan mun siskoplikka ja sen suluhanen, niin, jos ne rupiaa näyttämähän siltä, että niillä nokkaa vetää nyrppyhyn ja tekis miäli sanua, jotta siivuaisitta ny joskus, nii mä lykkään välittömästi luurun ja mäntysuapaa kourahan. Ei onneksi tarvinnu. Ne osas olla ihan hianotunteesesti meirän sotkuista hilijaa. Hyvinkasvatettuja sukulaasia.